Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Ydinsota näpin tärkissä

19.5.2007 Juha Vahe <J.Sukunimi@luukku.com>
Polmar, Norman; Gresham, John D.: Defcon-2: Standing on the Brink of Nuclear War during the Cuban Missile. Wiley, 2006. 384 s. sivua. ISBN 9780471670223.

Prologi

USA:n presidenttinä vuosina 1953 - 1961 toiminut kenraali Dwight D. Eisenhower oli luonteeltaan vaitelias mies. Hänet valittiin presidentiksi toisen maailmansodan aikaisilla ansioillaan ja uudelleen valinta varmistui Korean sodan päättymisen takia. Uudelleen valintansa jälkeen Eisenhowerilla ei ollut mielenkiintoa selvitellä tarkemmin näkemyksiään ja hallintonsa saavutuksia. Vaikeneminen ja salassapito oli hänen toinen luontonsa.

Tiedottamisen laiminlyöminen aikaansai väärän tiedon leviämistä. Vuonna 1957 NL laukaisi maata kiertävälle radalle historian ensimmäisen satelliitin Sputnik 1:n. 1960-luvun alkuun asti NL johti avaruuskilpailua, jolla katsottiin olevan sotilaallisia seurannaisvaikutuksia. Syntyi käsite “missile gap”, jonka väitettiin tarkoittavan NL:n etumatkaa USA:sta ydinaseitten kuljetuslaitteiden alalla. Mikään ei olisi voinut olla kauempana totuudesta.

Kauhun epätasapaino

NL oli räjäyttänyt fissioräjähteen vuonna 1949, mutta räjähdettä ei vielä vuosikausiin edes luovutettu asevoimille. Vasta Stalinin kuoleman v. 1953 jälkeen NL alkoi kehittää ydinaseen mannertenvälisiä kuljetusjärjestelmiä.

Stalin oli luottanut massa-armeijaan. Nikita Hruštšovin poika oli ohjusinsinööri, mikä edesauttoi isän ajatusten suuntautumisessa kohti aseistuksen kehittämistä. Toisaalta kehitystyöhön tarvittavat resurssit otettiin supistamalla voimakkaasti tavanomaisia asevoimia.

Vuoden 1962 lopussa NL:lla oli noin 25 ydinkärkiä kuljettavaa mannertenvälistä ballistista ohjusta (ICBM). Tällaisen ohjuksen ydinkärjen loppunopeus oli noin 20 x äänennopeus ja sellaisen aseen torjuminen oli mahdotonta. NL:n tuolloiset ohjukset olivat suuren kokonsa puolesta sopivia avaruuslentoihin, mutta sopimattomia sotilastarkoituksiin. Suuren läpimittansa takia niitä ei voinut sijoittaa minkään tyyppisen siilon suojaan. Nestemäistä polttoainetta käyttävinä niitten saattaminen laukaisukuntoon kesti tunteja. Lisäksi ohjausjärjestelmässä oli ratkaisevia puutteita. Ohjusten lisäksi NL:lla oli käytössään n. 100 potkurikäyttöistä pommikonetta, joiden kyky läpäistä Pohjois-Amerikan ilmapuolustus pohjoisnavan ylitse kulkien oli kyseenalainen. Pommikoneita ei voinut saattaa hävittäjillä, koska NL:lla ei ollut eteen työnnettyjä tukikohtia.

USA:lla oli 200 mannerten välistä ohjusta ICBM:ää, (intercontinental ballistic missile) yli 100 keskimatkan ohjusta Englannissa, Italiassa ja Turkissa ja 1600 mannertenvälistä suihkupommikonetta, jotka olisivat saaneet hävittäjäsaattueen USA:n tukikohdista, jotka ympäröivät NL:a. Tulevaisuus näytti vielä synkemmältä Hruštšoville. USA:lla oli 2 ohjussukellusvenettä jo valmiina ja kiinteää polttoainetta käyttävät nopeasti laukaistavat Minuteman ICBM:t olivat tulossa operatiiviseen valmiuteen.

”Missile gap” oli olemassa, mutta Eisenhower ei vaivautunut koskaan selittämään, että USA:lla oli suuri etumatka. Hruštšovin ratkaisu oli pelata upporikasta ja rutiköyhää sijoittamalla keskimatkan ohjuksia Kuubaan. Näin yritettiin vähentää USA:n etumatkaa. Sijoittamisen paljastuttua pelaaminen johti pelkäämiseen.

Sankareita ja konnia

Mikäli ydinsodan estämistä haluaa pitää sankaritekona tai ydintuhon edistämistä konnantyönä, tällainen otsikko on aiheellinen.

NL:n sotilastiedustelun GRU:n (Glavnoe Razvedyvatel'noe Upravlenie, Main Intelligence Directorate) eversti Oleg Penkovski oli poikkeuksellisessa asemassa. Hän tunsi NL:n ydinaseet, suunnitelman sijoittaa niitä Kuubaan ja asemansa takia hän saattoi olla yhteydessä ulkomaalaisiin. Penkovski ei värvännyt lännestä vakoilijoita, vaan hän kertoi länteen kaiken olennaisen: ohjusten sijoituspaikat Kuubassa sekä ohjusasemien kaavamaisen ja teknisen rakenteen kuvineen. Näitten tietojen pohjalta USA:n ilmakuvatulkinnalla oli hyvin paljon helpompi tehtävä. Penkovskin merkitystä ei ole koskaan täysimääräisesti haluttu tunnustaa. Ilman hänen toimintaansa NL olisi todennäköisesti saanut kaikki 60 keskimatkan ohjustaan asemiin. Tällöin ydinsodan uhka olisi noussut tavattoman suureksi. On hyvä huomata, että NL sentään onnistui huomaamatta kuljettamaan 85 laivalla 200 erässä yli 40 000 NL:n sotilasta Kuubaan läpi Naton hallitsemien merialueitten. (Kuvaavaa on, että laajin artikkeli Penkovskista on puolalaisessa Wikipediassa, venäläinen versio ei nimeä tunne.)

Vastaavasti Kennedyn uusi ja nuorekas hallinto oli huonoissa väleissä USA:n asevoimien johdon kanssa. Kaikki puolustushaarojen komentajat vaativat toteutettua merisaartoa kovempia keinoja. Eräät kenraalit turvautuivat erikoisiin ratkaisuihin. Strategisten ilmavoimien SAC:n (Strategic Air Command) aikaisempaa komentajaa Curtis LeMayta on epäilty ydinsodan lietsomisesta monessakin yhteydessä. LeMay toimi ko. aikana koko ilmavoimien komentajana.

Kuuban kriisin takia Kennedy määräsi asevoimat valmiustilaan DEFCON-3. (The defense readiness condition) LeMayn seuraaja Thomas Power julisti omin päin SAC:n valmiuteen DEFCON-2 ja antoi määräyksen tarkoituksellisesti selväkielisenä radiosanomana. NL:n johto tiesi, että USA:n strategiset ydinaseet olivat maksimaalisessa käyttövalmiudessa. DEFCON-1 olisi SAC:n osalta tarkoittanut maailmanlaajuista ydinsotaa.

Eskalaation kuolettava uhka

Polmarin ja Greshamin kirjan vaikuttavin anti liittyy kuitenkin taktisiin ydinaseisiin. Koska USA:lla oli strategisten aseitten suuri ylivoima, Hruštšovilla ei ollut käytännössä mitään muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä sen paljastuttua ennenaikaisesti, että NL sijoitti keskimatkan ohjuksia Kuubaan. Vaikka USA:n ilmavoimien eräät kenraalit olisivatkin provosoineet sotaa NL:n kanssa, heiltä puuttuivat laukaisukoodit samoin kuin heidän kollegoiltaan NL:ssa. Strategiset aseet olivat poliittisen johdon välittömässä ja ehdottomassa komennossa, ja kummassakin maassa poliittinen johto ponnisteli vain sen eteen, ettei aseita käytettäisi.

Toinen oli tilanne taktisissa ydinaseissa. Sekä USA että NL nojasivat vahvasti taktisiin ydinaseisiin, mutta jättivät täysin huomioimatta sodan eskaloitumisen vaaran ja suoranaisen todennäköisyyden. Tämä hirvittävä uhka toistui Kuuban kriisin aikana peräti kolmasti.

Ensinnäkin U2-kone loukkasi NL:n ilmatilaa ylitettyään napajäätikön. Tämä on aihe, jota olisi kyseisessä kirjassa saanut kriittisemmin pohtia. Tuntuu perin kummalliselta, että U2-koneiden ollessa täystyöllistettyjä Kuuban ja sen merialueen tiedustelussa, yksi kone olisi lähetetty tutkimaan ydinkokeitten ainejäämiä ilmakehästä. Juuri kyseiseen aikaan piti koneen loukata NL:n ilmatilaa. Kuten Hruštšov Kennedylle totesi, ilmatilan loukkaus niin jännittyneessä tilanteessa oli huono ratkaisu. Paljon paremmin se tuntuu LeMayn järjestämältä provokaatiolta, jollaisia hän lienee aikaisemminkin tehnyt.

Joka tapauksessa U-2:ta torjumaan nousi NL:n hävittäjiä. USA:n pilotti pyysi radioitse sekä suunnistusohjeita että apua. Konetta puolustamaan lähti Pohjois-Amerikan ilmapuolustuksen hävittäjiä varustettuina Genie-ohjuksilla, joissa oli ydinkärki. Koneet eivät kuitenkaan kohdanneet, vaan laskeutuivat kaikki omille lentokentilleen.

Toisaalta NL:n dieselsukellusveneet olivat Kuuban vesillä toimintasäteensä äärirajoilla. Lisäksi lämmin merivesi ei sopinut alusten laitteille. Aluksissa oli kuumaa, kosteaa ja happi oli vähissä. Yläpuolella USA:n sotalaivat pudottelivat pieniä varoitusräjähteitä pyrkien pakottamaan sukellusveneet pinnalle.

Yksi sukellusvene, B-59, ei saanut yhteyttä päämajaan ja aluksen päällikkö Savitsky päätteli NL:n tuhoutuneen ydinsodassa. Hän määräsi ladattavaksi putkeen viritetyllä ydinkärjellä varustetun torpedon. Keskusteltuaan lähimpien upseeriensa kanssa kapteeni päätti kuitenkin laukaisemisen asemesta nousta pinnalle. Pinnalla odottava näky oli irvokas, kun USA:n hävittäjän kannella laivaston soittokunta soitti jostain syystä jazzia. Hävittäjän 200 merisotilasta eivät tienneet, että heidän elämänsä oli ollut kiinni hapen- ja unenpuutteesta kärsineiden äärimmäisen stressaantuneitten NL:n upseerien pelkistä päähänpistoista parin minuutin “harkinta-aikana“.

Kaikkein uhkaavin oli tilanne Kuubassa. Keskimatkan ohjusten paljastuessa 16. 10. 1962 yksikään niistä ei ollut laukaisuasemissa. Vaikka 36 ohjusta saatiin kriisin aikana laukaisuasemiin, niitä ei tankattu, mikä olisi kestänyt 2,5 tuntia. USA:n ilmahyökkäys ohjuksia vastaan ei olisi tuhonnut kaikkia, vaan olisi tarvittu 150 000 USA:n sotilaan maihinnousu/ -lasku. Tällaista hyökkäystä torjumassa NL:lla oli 100 taktista ydinasetta, joilla olisi saatu aikaan tavatonta tuhoa. Tällöin sodan laajeneminen olisi ollut ilmeistä ja tuskin kenenkään hallittavissa. Kuubassa olleet yli 40 000 NL:n sotilasta olisivat niinikään joutuneet mukaan taisteluihin.

Kaikki sotilasjohtajat vaativat Kennedyltä sotatoimia. Osa siviileistä, aluksi myös puolustusministeri Robert McNamara, kannatti sotilasjohtoa. Kennedy kuitenkin pitäytyi merisaarrossa ja neuvotteluissa, joitten tuloksena NL ilmoitti 28. 10. vetävänsä ohjuksensa pois Kuubasta. Kriisin väitetään näin kestäneen 13 vuorokautta. Todellisuudessa IL-28 -pommikoneista syntynyt lisäkiista vaikutti niin, että sotilaallista valmiutta alettiin laskea vasta 20. 11. ml. SAC:n valmiuden alentaminen.

Epilogi

Polmar ja Gresham ovat saaneet suppeaan tilaan mahtumaan paljon. Vaikka kirjoittajat ovat amerikkalaisia, NL:n ja Kuuban näkökulma on mahdollisuuksien mukaan pyritty ottamaan mukaan. Erityisen onnistunut on kyky käsitellä yhtä aikaa poliittisia ja sotilaallisia aspekteja. Kovin usein sotilaspoliittisissa aiheissa epäonnistutaan kokonaan jommankumman aihepiirin täsmällisessä käsittelyssä.

Lähdemateriaali on monipuolinen, vaikka 50-sivuisessa noottiapparaatissa ja lähdeluettelossa ei ole alaotsikkoa arkistolähteille. Tämä johtuu siitä, että asiakirjoja on julkistettu vain valikoiden. Penkovskin toiminnasta CIA on julkaissut kokonaisen kirjan disinformaatiota ja niin koodinpurku kuin ydinaseitten maalitkin pysynevät salaisina vielä vuosikymmenten ajan.

Edellä olevassa kirjoituksessa olen keskittynyt kirjan referointiin. Aiheesta ei ole suomeksi kirjoitettu juuri mitään. Kirja sisältää taktisista ydinaseista kansainvälisestikin vähän tunnettua tietoa.

Kirjoittajat erehtyvät ehkä täsmällisen aiheensa ulkopuolelle, kun toteavat, että uudistuksiin pyrkinyt Hruštšov oli vuosikymmeniä aikaansa edellä. Hänen kohtalokseen kohosi liika vauhti ja kireä kansainvälinen tilanne. Hruštšovin seuraajat pitivät tarkan huolen siitä, että seuraavien vajaan 30 vuoden aikana NL kehitti aseistustaan tasaisesti kaikilla osa-alueilla. Asevarustelu ilman painopistettä johti mahdottomaan tilanteeseen. NL:n suuret asevoimat pysyivät teknisessä kilpavarustelussa USA:sta jäljessä, ja määrä ei kompensoinut laatua.

Kylmän sodan sanotaan olevan ohi. Siitä huolimatta ydinaseet ovat tänäkin päivänä keskeinen osa suurvaltojen sotilaspolitiikkaa. Ydinasevaltioita on nykyään kaksinkertaisesti verrattuna Kuuban kriisin aikoihin. Venäjällä on strategisia ydinkärkiä monikymmenkertaisesti verrattuna 1960-luvun alkuun. Vaikka kylmä sota olisikin ohi, “tuomiopäivän kello” näyttää aikaa 23.55.

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46