Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Kirjallisuus, kieli ja kuviteltu kansakunta

11.12.2007 Kati Launis <klaunis@utu.fi> Tutkija, Turun yliopisto
Anderson, Benedict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Kääntänyt Kuortti, Joel. Vastapaino, 2007. 345 sivua. ISBN 978-951-768-187-2.


Benedict Andersonin "Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism" (1983) on nationalismitutkimuksen ja ylipäänsä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen siteeratuimpia, keskustelluimpia ja kritisoiduimpia teoksia. Andersonin innostava väite, jonka mukaan kansakunnat ovat kuviteltuja poliittisia yhteisöjä, kaiken läpileikkaavaa toveruutta, on mitä moninaisimmissa yhteyksissä käytetty analyysin apuväline. Onkin tärkeää, että teos on nyt saatavilla suomennoksena. Joel Kuortin suomentama "Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua" (2007) on osa Vastapainon Sivilisaatiohistoria-sarjaa, jossa on aiemmin ilmestynyt suomennettuna toinenkin nationalismitutkimuksen klassikko, Erik Hobsbawmin "Nationalismi" (suom. 1994).

Itse asiassa Andersonin teos sai odottaa suomennostaan ihmeenkin pitkään, kun tarkastelee suomentajan koostamaa listaa teoksen yhteensä liki neljällekymmenelle kielelle tehdyistä käännöksistä. Lista on koottu Andersonin avustuksella, ja hänen mukaansa osa käännöksistä on piraatteja. (Tämä on sinänsä hupaisaa, kun lukee Andersonin mietteitä siitä, miten kansakunta osoittautui keksinnöksi, jota alkoivat ”piratisoida hyvin erilaiset ja joskus odottamattomatkin tahot” - saman kohtalon on siis kokenut hänen tutkimuksensa.) Käännökset alkavat japaninnoksesta (1987) ja jatkuvat viimeisimpänä työn alla olleeseen thain-kieliseen käännökseen.

Erityisen kiitoksen heti alkuun ansaitsee Jouko Nurmiaisen kirjoittama informatiivinen johdanto, jossa teos sijoitetaan nationalismitutkimuksen laajaan traditioon. Nurmiainen käy läpi yleisimpiä Andersonin teoriaa koskevia väärinymmärryksiä - muun muassa näkemystä, jonka mukaan Anderson väittäisi ”kuviteltuja yhteisöjä” jotenkin huonommiksi kuin ”aitoja yhteisöjä”, jollaisia hänen mukaansa ei itse asiassa ole olemassakaan - ja esittelee teorian ja sen rajat.
Nurmiaisen mukaan Andersonin teoksen pysyvintä antia on sen subjektiivista kansakunnan kokemista korostava idea. Ihminen ei ole kansakuntansa jäsen, ellei hän itse miellä itseään sellaiseksi. Toinen Andersonin teoksen kiistattomista eduista on nationalismikeskustelujen irrottaminen Eurooppa-keskeisyydestä.

Muun muassa Jussi Pakkasvirta on kuitenkin kritisoinut Andersonia siitä, että hän on heikoimmillaan liikkuessaan ”oman alueensa” eli Kaakkois-Aasian ulkopuolella ja esittää tällöin pahimmassa tapauksessa virheellisiä käsityksiä. Samankaltainen huolimattomuus osuu ilkeästi myös suomalaisen lukijan kohdalle. Anderson käsittelee lyhyesti Suomen kansallisuusaatteen nousua osana eurooppalaisen nationalismin nousua ja onnistuu ujuttamaan lyhyeen käsittelyyn kaksi virhettä. Hän väittää, että Suomen virallinen kieli vaihtui venäjäksi vuoden 1809 tapahtumien myötä. Kuten suomentajan viitteessä tuodaan esiin, Anderson viittaa tässä virheellisesti Aira Kemiläisen väitöskirjaan, jossa selkeästi tuodaan esiin, että virallisena kielenä pysyi edelleen ruotsi. Toinen harhaanjohtava tieto, jonka mukaan sanakirjoja alettiin Suomessa julkaista laajemmalti jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, oikaistaan jälleen suomentajan kirjoittamassa viitteessä. Tämä ylimalkaisuus saa pohtimaan, muuttuuko Andersonin pyrkimys jonkinlaiseen kattavuuteen paikoin heikkoudeksi ja luetteloinniksi. Jos Suomea käsitellään yhden kappaleen verran ja kappaleessa on kaksi asiavirhettä, onko informaatiossa enää mieltä?

Kaiken takana on kirjapainotaito

Kaltaiselleni kansallisuuden muotoutumisesta kiinnostuneelle kirjallisuudentutkijalle teos tarjoaa runsaasti tarttumakohtia erityisesti johdantoa seuraavissa luvuissa ”Kulttuuriset juuret” ja ”Kansallisen tietoisuuden synty”. Andersonin mukaan kansallisvaltion kuvittelun idut ovat kirjapainokulttuurin läpimurrossa vuoden 1500 jälkeen, Walter Benjaminin sanoin teknisen uusinnettavuuden aikakaudessa. Suomessa tämä aika alkoi Agricolan myötä 1540-luvulla. Kirjojen laajamittaisen painamisen ja levikin myötä ihmiset saattoivat nähdä itsensä ja suhteensa muihin uusin tavoin. Painetun tiedon taustalla häämötti kapitalismin "vallankumouksellinen kansankielistävä voima". Kansankieliset markkinat alkoivat houkutella kirjanpainajia, kunhan latinankielinen laaja mutta ohut lukijakunta oli ensin kyllästetty. Kirjapainojen kautta toisiinsa kytketyt, tiettyä kirjapainokieltä ymmärtävät lukijat muodostivat Andersonin mukaan kansallisesti kuvitellun yhteisön alkion. Kieli sai myös uudenlaista pysyvyyttä, jonka avulla oli helpompi rakentaa kuvaa kansakunnan muinaisuudesta.

Anderson tarkastelee kahta 1700-luvun Euroopassa kukoistanutta "kuvittelun muotoa", sanomalehteä ja romaania, jotka tarjosivat tekniset välineet esittää kansakunnan kaltainen kuviteltu yhteisö. Hän kysyy, miten moderni romaani tuottaa - rakenteellaan, aikakäsityksellään ja lukijoita puhuttelemalla - kuviteltua kansakuntaa. Anderson on kiinnostunut romaanista nimenomaan kansakunnan kuvittelun kannalta keskeisen uuden aikakäsityksen välittäjinä. Tällä hän tarkoittaa siirtymää kelloilla ja kalentereilla mitattavaan "homogeeniseen, tyhjään" aikaan, joka korvasi keskiaikaisen näkemyksen samanaikaisuudesta aikojen yli. Selkein esimerkki tästä siirtymästä on se, että (modernien) romaanien alusta puuttuvat usein ihmiskunnan syntyyn asti ulottuvat sukupuut, jotka ovat tunnusomaisia muinaisille kronikoille ja pyhille kirjoituksille. Esimerkkinä Anderson käyttää filippiiniläisen nationalismin isäksi nimeämänsä José Rizalin romaanin "Noli Me Tangere" (1887) päivällisjuhlakuvausta. Kuvaus juhlista ja juhlapaikan osoitteen tarkkuudella ilmoitettu sijainti loihtivat esiin kuvitellun yhteisön, jossa tunnistajakandidaateiksi oletetaan tietty lukijaryhmä, "meidät filippiiniläislukijat". Siirtymä romaanin sisäisestä ajasta lukijoiden ulkoiseen aikaan vahvistaa kirjan hahmoista, kirjailijasta ja lukijoista koostuvan yhteisön yhtenäisyyttä.

Näiden lukujen jälkeen Anderson valottaa monin paikoin innostavasti ja toisinaan hieman puuduttavasti sitä, miten nationalismi kukoisti Amerikassa kreolipioneerien myötä jo ennen Eurooppaa (luku 4), Euroopan nationalismin kautta (1820-1920), jota vauhdittivat kansalliset kirjapainokielet ja se, että malli kansakunnalle oli jo olemassa (luku 5), "virallista nationalismia", joka eroaa "kansan kannattamasta nationalismista”"(luku 6), Aasian ja Afrikan siirtomaissa vaikuttanutta nationalismin viimeistä aaltoa (luku 7) sekä patriotismin ja rasismin välistä suhdetta (luku 8). Viimeisissä, lyhyissä luvuissa esiintyvät Walter Benjaminin historian enkeli, kolme siirtomaahallinnon käyttämää vallan instituutiota (kartta, museo ja väestönlaskenta) sekä muistin ja unohduksen vuoropuhelu "kansakunnan elämäkerrassa". Lopuksi seuraa vielä Andersonin vuoden 2006 painokseen kirjoittama "Kuviteltujen yhteisöjen" oma matkakertomus käännöksinä yli maiden ja kielten rajojen.

Pitkän ja polveilevan matkakertomuksen päättää Andersonin toteamus, jonka mukaan "Kuvitellut yhteisöt" ei enää lukemattomien matkan varrella siihen kirjoittautuneiden kansallisten painotusten ja suoranaisten käännösvirheiden jälkeen ole hänen kirjansa.

Kansakunnan kuvittelun miehisyys

Andersonin teos edustaa kansallisuustutkimuksen valtavirtaa, jossa kansallisuus merkityksellistyy miehiseksi: kansakuntien kuvittelu alkoi, kun etsittiin uusia keinoja yhdistää "veljeys, valta ja aika merkityksellisesti toisiinsa" (Anderson 1983/2007, 75). Sen todentamiseen, että kyse on nimenomaisesti veljeydestä ja veljien osallisuudesta kansakunnan kuvitteluun, riittää vilkaisu teoksen indeksiin. Teoksessa ei nouse esiin se olennainen seikka, että kansakunnan kuvittelijoina - ts. henkilöinä, joilla oli valtaa sanomalehdissä, kustantajina, filologeina, sanakirjantekijöinä, kirjailijoina, pappeina, kirjailijoina, hallitsijoina - toimivat miltei poikkeuksetta miehet. Pienenä poikkeuksena totaalisen miehisyyteen mainittakoon se, että Anderson nimeää naiset, "palvelijaksi sidotut vaimot", lukijoina osaksi sitä lukevien luokkien yleisöä, jolle romaanin ja sanomalehden kaltaiset kuvittelumuodot oli suunnattu.

Kritiikkiä sekä Andersonin että laajemminkin nationalismitutkimuksen sukupuolisokeutta kohtaan ovat esittäneet muiden muassa Linda Racioppi ja Katherine O´Sullivan See artikkelissaan "Engendering nation and national identity" teoksessa "Women, States and Nationalism. At Home in the Nation?" (2000). Jouko Nurmiainen tuo johdannossa esiin sen, että nationalismitutkimuksessa on vasta 2000-luvulla alettu soveltaa sukupuolinäkökulmaa. Esimerkkinä hän mainitsee "Nationalismit"-teoksessa (2004) olevan Kirsi Mäen artikkeli "Feministit ja nationalismitutkimus". Suomalaista lukijakuntaa ajatellen viitettä olisi voinut paisuttaa useillakin nimillä. Kansallisuuden, kansalaisuuden ja kansakunnan kietoutumista sukupuoleen ovat Suomessa lähestyneet useatkin tutkijat, kuten Tuija Pulkkinen, Irma Sulkunen, Tuula Gordon ja Kirsti Lempiäinen, muutamia mainitakseni.

"Kuvitellut yhteisöt" taipuu moneen

Andersonin teoksen keskeinen väite, jonka mukaan kansakunnat ovat kuviteltuja poliittisia yhteisöjä, on usein luvattomankin helppo ujuttaa viitteisiin tutkimuksen painoarvoa lisäämään. Anderson viittaa itse keskeisen sanaparinsa "kuvitellut yhteisöt" laajalle levinneeseen ja usein huolimattomaan käyttöön todetessaan vuoden 2006 painoksen esipuheessa, että "banaalisuuden vampyyrit" ovat imeneet tästä sanaparista jo kaiken veren.

Niin kyllästynyt kuin Anderson itse (ja ehkäpä monet opinnäytteitä, esseitä ja tenttivastauksia lukeneet yliopiston tutkijat ja opettajat) sanapariin lieneekin, sen innostavuutta ja moninaista soveltuvuutta eri tieteenaloille - tai ihan jokapäiväiseen suomalaisuuden symbolien ja merkitysten pohdintaan - ei käy kieltäminen. Mitä ovat suomalaisuuden tunnusmerkit nykyisin: nokiaa, lordia, marimekkoa, koivua, tähteä, joutsenta, suvivirttä? Entä millaisia merkityksiä itse kunkin kohdalla kiteytyy vaikkapa sellaiseen pönäkkään juhlapäivään kuin itsenäisyyspäivä? Tässä sovellustyössä on hyvänä tukena teoksen erinomaisen sujuva käännös suomen kielelle, Andersonin retoriikkaa lainaten yhdelle Suomen kirjapainokielistä, jotka hänelle merkitsevät kansallisen tietoisuuden perustaa.

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46