Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Työntekoa ja rakkautta. Tove Janssonin elämä.

12.1.2008 Tiina Mahlamäki <tituma@utu.fi> tutkija, FT, Turun yliopisto
Westin, Boel: Tove Jansson. Ord, bild, liv. Schildts, 2007. 597 sivua.

Tukholman yliopiston kirjallisuuden professori Boel Westin (s. 1951) teki vuonna 1998 ensimmäisen muumeja käsitelleen väitöskirjan Familjen i dalen. Vuonna 2007 Westin sai valmiiksi suururakkansa: Taiteilija ja kirjailija Tove Janssonin (1914-2001) elämäkerran. Westin kertoo olleensa ensimmäinen tutkija, joka sai vapaat kädet tutustua koko Janssonin valtavaan yksityisarkistoon, johon tämä oli ilmeisesti säästänyt pitkän elämänsä varrelta kaiken: piirustukset, kirjoitelmat, päiväkirjat, kirjeenvaihdon, muistiinpanot, harjoitelmat, suunnitelmat, valokuvat, lehtileikkeet jne. Kertyneen aineiston määrä on häkellyttävän suuri. Jo pelkästään kirjeenvaihto oli valtava. Tove Jansson pyrki vastaamaan kaikkiin saamiinsa lukijakirjeisiin, joita tuli keskimäärin 2000 kappaletta vuodessa. Lisäksi hän kirjoitti lukemattomia kirjeitä perheenjäsenilleen, ystävilleen ja rakastetuilleen. Nämä kirjeet, jotka on saatu niiden vastaanottajien kokoelmista, muodostavat osaltaan tärkeän lähteen tälle teokselle. Erityisen kiehtova on Janssonin vuosikymmeniä kestänyt kirjeystävyys Yhdysvaltoihin sodan aikana muuttaneen Eva Konikoffin kanssa.

Teokseen ei ole mahtunut vastaanottajien näkökulmia, mutta niin lapsille kuin aikuisillekin käsinkirjoitettu kirje rakastetulta kirjailijalta on ollut suuri kokemus. Yksi tällainen koskettava tarina on luettavissa Gunnar Lundkvistin Volt-lehdessä (51-52/07) julkaistussa kertomuksessa ”Ett brev från Tove”, jossa hän kuvaa Janssonin teosten ja tämän lähettämän kultatähdillä koristellun kirjeen merkitystä elämälleen.

Tove Jansson säilytti ja arkistoi paitsi itseään myös tutkijoita varten. Ja hän pyrki joiltain osin jo etukäteen vastaamaan tutkijoita askarruttaviin kysymyksiin kirjaamalla tarkasti ylös työskentelynsä vaiheita ja yksityiskohtia. Boel Westin on huolellisesti tutustunut arkistoon, ensin yhdessä Janssonin kanssa väitöskirjaansa silmälläpitäen ja yksin tämän kuoleman jälkeen tätä elämäkertaa kootessaan. Myös Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä on avustanut muistoillaan ja tiedoillaan teosta, joka on omistettu hänelle. Elinaikanaan Jansson lahjoitti Åbo Akademille, jonka kunniatohtoriksi hänet nimitettiin 1978, siihen asti kerääntyneen käsikirjoitus- ja lukijakirjekokoelmansa sekä Tampereen taidemuseolle yli tuhat kuvitustaan. Mutta ateljeehen, jossa Tove asui yli 60 vuotta, ehti kertyä vuoria papereista, kirjeistä ja muistiinpanoista.

Elämäkerta Ord, bild, liv lähestyy kohdettaan pääosin kronologisesti ja kartoittaa Tove Janssonin elämää niin taiteilijana kuin kirjailijana. Tove syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen äitinsä oli ruotsalaissyntyinen hovisaarnaajan tytär Signe Hammarsten (1882-1970). Ham oli tunnettu kuvittaja, piirtäjä ja karikatyristi, mutta joutui rakentamaan uraansa perheensä ehdoilla. Hän oli naisasianainen ja toi tyttöpartiotoiminnan Ruotsiin, mutta taiteilijana jäi puolisonsa ja tyttärensä varjoon. Toven isä, Viktor Jansson (1886-1958) eli Faffan, oli kuvanveistäjä, joka oli porvarissukunsa ensimmäinen taiteilija. Puolisot tutustuivat toisiinsa opiskellessaan Pariisissa, avioituivat siellä 1913 ja ensimmäinen lapsi, Tove, syntyi Helsingissä 1914. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, valokuvaaja ja kirjailija Per Olov (s. 1920) sekä muumisarjakuvien piirtämisen sekä markkinoinnin huolekseen ottanut kirjailija Lars (1926-2000).

Tove kasvatettiin taiteeseen ja taiteilijaksi. Vanhemmat kirjoittivat, piirsivät, valokuvasivat ja veistivät - ikuistivat - hänen lapsuutensa. Ja Tove oppi lapsesta asti ilmaisemaan itseään taiteellisesti ja taiteilijuus oli hänelle itsestään selvä tulevaisuuden kuva ja hän kouluttautui ammattiinsa määrätietoisesti Helsingissä, Tukholmassa ja Pariisissa. Teoksessa käydään tiiviisti läpi Toven kehitys ja erityisesti se monipuolisuus, joka hänen uraansa leimasi sekä jatkuva taistelu maalaamisen ja kirjoittamisen välillä. Tove ei tehnyt taidetta taiteen tai muiden ihmisten vuoksi, hänelle se oli elämisen ja itseilmaisun itsestään selvä tapa: ”Man försöker uttrycka sig själv, sina perceptioner, göra en syntes, förklara, befria. Varje nature morte, varje landskap, varje duk är ett självpoträtt”, hän kirjoitti ystävälleen 1940-luvun puolivälissä.

Omaelämäkertaa tai muistelmia Tove Jansson ei koskaan kirjoittanut, lähinnä sellaista tulevat hänen lapsuudenmuistonsa novellikokoelmassa Kuvanveistäjän tytär (1968). Mutta hän toi elämänkokemuksensa ja ystävänsä sekä myös kirjoitti itsensä teoksiinsa; useassa muumiteosten hahmossa hänen kuvansa on löydettävissä taustalta, mutta selkeimmin hän kuvasi itseään kuuntelijana samannimisessä novellikokoelmassa (1971) tai Mari-kirjailijana teoksessa Reilua peliä (1989). Hän myös maalasi itsestään muotokuvia eri-ikäisenä, eri roolihahmoissa, eri tyyleillä sekä itsensä sisään useisiin teoksiin, esimerkiksi Helsingin kaupungintalon freskoon.

Taiteilijamyytin mukainen romantisoitu käsitys Tove Janssonista luonnonlapsena ja arkielämän realiteeteista ymmärtämättömänä taivaanrannanmaalarina osoittautuu totaalisen vääräksi tässä elämäkerrassa, jossa kuvataan hänen määrätietoista työskentelyään ja itsetietoista opiskeluaan taiteilijaksi ja kirjailijaksi. Hän teki lapsesta asti ankarasti työtä, julkaisi piirroksiaan ja kirjoituksiaan jo teini-ikäisenä ja piti koko elämänsä ajan veitsenterävän tarkasti huolen töittensä sekä muumien markkinoinnista ja oikeuksista.

Vaikka Tove Jansson leimautuukin olennaisesti muumien äidiksi ja lastenkirjailijaksi, hän ei kuitenkaan kirjoittanut suoraan lapsille, vaan näki kirjoittamisensa olevan oman lapsuutensa ja lapsenomaisuutensa (sisäisen lapsensa) työstämistä. Hänen pyrkimyksenään muumiteoksissa oli kuvata ja uudelleenkokea jotain kadotettua, sitä kaipuuta ja etsintää, jotka löytyvät meidän kaikkien sisimmästä: ”Det kan handla om våra försök att bryta oss ur roller eller förväntningar, om våra drömmar om att bli någon annan eller att försvinna till någon annan tillvaro.”

Tove Jansson oli ensisijaisesti taiteilija, naiseus ei ollut hänelle yhtä merkittävää. Työ tuli ennen rakkautta ja hänen oli vaikea sopeutua, tai hän ei yrittänytkään sopeutua, 1900-luvun alkupuolen naiskuvaan. Hän kaipasi vapautta ja etsi itsenäisyyttä, eikä halunnut alistua ”kuuntelijaksi” ihmissuhteissaan, minkä vuoksi hän ei avioitunut. Hän piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan niin, ettei halunnut sitoa itseään kiinni kehenkään eikä synnyttää yhdellekään miehelle lasta. Itsenäisyys näkyi jo nuorena, kun hän koulunsa jälkeen siirtyi Tukholmaan opiskelemaan ja sen jälkeen vietti taiteilijaelämää Pariisissa vuonna 1938. Seuraavan vuoden keväällä, maailmansodan aattona, hän matkusti yksin Italiaan ja imi siellä vaikutteita, jotka näkyvät paitsi hänen maalauksissaan myös ensimmäisissä muumikirjoissa. Opiskelunsa jälkeen hän elätti itsensä kuvittajana. Tunnettua on hänen uransa poliittisena pilapiirtäjänä Garm-lehdessä, mutta hän teki myös paljon muuta. Garmin piirroksiin ilmaantui ensimmäisenä hänen omakuvansa, muumipeikko, silloin vielä snork-nimisenä. Peikon hahmo oli Tove Janssonin nimikirjoitus mutta sillä oli myös aktiivinen rooli itse kuvassa: se oli avain piirroksen tulkintaan. Tove piirsi, maalasi ja kuvitti kaiken aikaa. Mutta hän myös kirjoitti kaiken aikaa itselleen ja muille: päiväkirjoja, muistikirjoja, kirjeitä sekä julkaistavaksi tarkoitettuja tekstejä. Kirjoittaminen ja piirtäminen olivat hänen tapojaan olla olemassa.

Tove Janssonin elämään kietoutui monia kiinnostavia ja tunnettuja suomalaisen kulttuurielämän edustajia: Sam Vanni, Tapio Tapiovaara, Vivica Bandler, Atos Wirtanen, Tuulikki Pietilä sekä lukuisia muita. Suurin osa heistä jää teoksessa ilman kontekstualisointia. Heitä ei aseteta paikalleen suomalaiseen tai suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tämän saman voi sanoa koskevan koko teosta: Tove Janssonin elämää ei kontekstualisoida suomenruotsalaiseen kulttuurielämään, kielipolitiikkaan, taidepolitiikkaan, yhteiskuntaan. Kaikki tapahtuu vain hänelle ja hänen näkökulmastaan ilman, että tapahtumisia sijoitettaisiin niiden taustoihin. Esimerkiksi Toven isän kerrotaan osallistuneen vuoden 1918 sisällissotaan, itsestään selvästi valkoisten puolella. Tätä ei käsitellä muutoin kuin kuvaamalla hänen kaipuutaan Ruotsiin sotaa paennutta perhettään kohtaan. Toinen maailmansota ilmenee vain olosuhteena, jossa Toven veli sotii, moni hänen ystävistään kuolee ja joka toimii aiheena hänen pilapiirroksilleen. Suomen- ja ruotsinkielisten taiteilijoiden välisiin kielikiistoihin ei viitata kuin sivulauseessa. Tässä vain muutama esimerkki, jotka todennäköisesti ovat seurausta yhtäältä käytettävissä olevan aineiston laajuudesta, joka vie mukanaan ja jättää sen ulkopuolelle jäävät asiat merkityksettömiksi ja toisaalta siitä, että kirjoittaja on ruotsalainen, eikä siten tunne Suomen 1900-luvun yhteiskunnallisia, poliittisia tai kulttuurisia tapahtumia kovinkaan tarkasti.

Tove Jansson pohti taiteessaan erityisesti perheen, ystävyyden, vapauden ja rakkauden teemoja. Teemat ovat tuttuja kaikille Janssonin teoksia lukeneille. Muumikirjojen nykyinen valtaisa maailmanlaajuinen menestys ei kuitenkaan ollut edes kuviteltavissa silloin kun Tove Jansson sai ensimmäisen muumikirjansa, Småtrollen och den stora översvämningen (1945) valmiiksi. Teos arvosteltiin vain yhdessä lehdessä, eikä se edennyt edes toiseen painokseen. Suomennoskin tehtiin vasta vuonna 1991. Toinen teos Kometjakten (1946) jäi sekin vaille suurempaa huomiota niin Suomessa kuin Ruotsissakin, jossa kohuttiin lähinnä Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta. Vasta kolmas teos, Trollkarlens hatt (1948) osoittautui menestykseksi. Sen taustalta löytyy kiehtova rakkaustarina. Tove oli tähän asti seurustellut miesten kanssa, mutta rakastui nyt tulisesti ohjaaja Vivica Bandleriin ja tätä rakkautta kuvaa Taikurin hatun parivaljakko Tiuhti ja Viuhti (Tofslan & Vifslan). He ovat erottamattomat ystävykset, jotka nukkuvat yhdessä ja puhuvat yhteistä kieltä, jota muut eivät ymmärrä. He kantavat mukanaan suurta salaisuutta, rubiinia. Boel Westin lukee Tiuhtin ja Viuhtin tarinaa kuvauksena muun maailman poissulkevasta ystävyydestä, salassa pidettävästä rakkaudesta (rubiini), jonka uhka sai nimen Mörkö (Mårran). Salaista kieltä tarvittiin, koska homoseksuaalisuus oli sodanjälkeisessä Suomessa rikos, lisäksi Vivica Bandler oli naimisissa ja Tovekin seurusteli Atos Wirtasen kanssa. Intohimoinen suhde jäi melko lyhyeksi ja Tove jatkoi seurusteluaan vielä jonkin aikaa ja suunnitteli avioitumistakin, ennen kuin suhde Wirtaseen loppui vuonna 1949. Vasta 40-vuotiaana Tove määritteli itsensä lesboksi ja alkoi rakentaa itselleen lesboidentiteettiä, kuten hän kuvaa kirjeessä ystävälleen vuonna 1954: ”Jag har inte beslutat, men jag är övertygad om att det för mig mest äkta och lyckligaste är att gå över på spöksidan. ... Själv är jag mycket glad och känner en stark förnimmelse av befrielse och ro.” Hän löysikin graafikko Tuulikki Pietilästä elämänsä rakkauden, kodin ja rauhan. Tämän rakkaustarinan syntyä Jansson kuvaa teoksessaan Trollvinter eli Taikatalvi (1957). Siinä muumiperheeseen ilmaantuu uusi otus, Tuutikki, joka opettaa muumipeikolle, miten selviytyä talven yli ja auttaa häntä kokemaan kaikki vuodenajat. Tuulikki Pietilä hankki myöhemmin ateljeen samasta rakennuksesta kuin Tove Jansson, ja he kulkivat toistensa luo pitkin vinttikäytäviä. Tove pystyi toteuttamaan unelmansa vapaudesta, työn ja rakkauden yhdistämisestä.

Muumikirjojen myötä Jansson siirtyi hiljalleen lastenkirjoista kohti ”aikuisten kirjoja”, vaikka rajaa onkin mahdotonta vetää. Joka tapauksessa Näkymätön lapsi (1962), Muumipappa ja meri (1965) sekä erityisesti Muumilaakson marraskuu (1970) ovat jo selvästi aikuisille suunnattuja kasvu- ja identiteettipohdintoja, vaikka varhaisemmatkin muumikirjat tuottavat iloa ja mielihyvää myös aikuiselle lukijalle. Kirjallisuudentutkija Boel Westin on parhaimmillaan analysoidessaan Janssonin muumiteoksia. Hän osoittaa, miten Tove Jansson teos teokselta kehittyi ja pyrki uudistamaan ilmaisuaan. Westinin kirkkaat, rikkaat ja monivivahteiset tulkinnat houkuttelevat palaamaan uudestaan teosten ääreen. Hän myös tuo esiin, miten teosten tekstit ja kuvat muodostavat tarkkaan harkitun, yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden.

Tove Janssonin myöhäistuotanto jää tässä teoksessa hänen muumikirjojensa varjoon. Toki kaikki Janssonin teokset esitellään, mutta niiden tulkinta jää vähäisemmäksi ja pinnallisemmaksi kuin muumiteosten. Kuitenkin Tove Janssonin myöhäistuotanto, novellit ja romaanit, ovat merkityksiltään rikkaita ja ilmaisultaan kirkkaita teoksia. Esimerkiksi Reilua peliä -romaani tarjoaa yhden harvoista vanhenevien naisten keskinäisen rakkaussuhteen kuvauksista suomalaisessa kirjallisuudessa. Itse elämäkerrassa kuitenkin pohditaan erittäin niukasti Tove Janssonin lesboidentiteetin etsintää tai lesborakkauden vaikeuksia sodanjälkeisessä Suomessa. Homoseksuaalisuus oli rangaistavaa vuoteen 1971 asti, joten homoseksuaalina eläminen ei voinut olla helppoa tai yksinkertaista.

Tove Jansson vaikuttaa elämäkerran perusteella ihmiseltä, joka määrätietoisesti rakensi uraa taiteilijana, joka työskenteli ankarasti vuosikymmeniä, joka joutui velvollisuuksiensa vangiksi ja joutui taistelemaan itselleen työrauhaa. Hän oli myös elämänsä kaikki päivät ”rakkaudella siunattu”, kuten Reilua peliä -teoksen Mari. Säröjä tai murtumia Tove Janssonin kuvasta ei tämän teoksen perusteella juurikaan löydy.

Elämäkertaa ei ole nootitettu, mutta teoksen lopusta löytyvät luku luvulta ja sivu sivulta käytetyt lähteet. Lisäksi liitteenä on Janssonin elämän tiivistetty kronologia. Ennen varsinaista lähdeluetteloa kuvataan vielä käytettyjä lähteitä ja arkistoja. Lähteisiin on jaoteltu Tove Janssonin omat tekstit, hänestä kirjoitetut tekstit sekä muut käytetyt lähteet ja arkistoaineisto. Teoksen käyttöarvoa lisäävät vielä hakemistot. Henkilöindeksin lisäksi löytyy hakemisto, jonka avulla voi etsiä viittauksia Janssonin teoksiin. Elämäkerrassa on runsas mustavalkokuvitus sekä kolme väriliitettä, jotka antavat rikkaan kuvan Tove Janssonin elämästä, tuotannosta ja teoksista. Teos on kirjoitettu sujuvalla ja mutkattomalla tavalla, joka tekee sen helpoksi lukea, vaikkei ruotsin kieli muutoin olisikaan kovin vahva. Toivoisin kuitenkin, että teos pikaisesti käännettäisiin myös suomenkielisten lukijoiden saataviin.

Boel Westinin Jansson-elämäkerta avaa uuden tien tuttuihin muumikirjoihin ja antaa avaimia niiden uusiin tulkintoihin. Kirjallisuudentutkimus on nähdäkseni parhaimmillaan silloin kun se houkuttaa lukemaan uusia teoksia tai palaamaan uusin silmin lukemaan jo luettua. Siinäkin suhteessa tämä teos on onnistunut. Se osoittaa myös kirjoittajansa syvällistä ja taitavaa paneutumista tutkittavaan kohteeseensa, tätä kunnioittavaa ja arvostavaa suhtautumista sekä kykyä järjestää ja hallita valtavaa määrää lähdeaineistoa.

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 30.10.2013 10:01