Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Punaisen viivan Puntarpää

26.6.2009 Matti Kykyri <matti.kykyri@elisanet.fi> Helsinki
Kianto, Ilmari: Punainen viiva. Otava, 2007. 174 sivua. ISBN 978-951-1-21841-8.


Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa vilahtaa tuittupäinen ja kiivas nuori mies, agitaattori Puntarpää. Taitavalla poliittisella puhujalla oli oikeassa elämässä esikuvansa, sosialidemokraatti J.V. Viheriälaakso. Aikalaiskuvausten perusteella Kianto ei kirjoittele omiaan kuvatessaan agitaattori Viheriälaakson esiintymistä Suomussalmella Suomen ensimmäisten valtiollisten vaalien alla talvella 1907. Ikimuistettavan roolityön Puntarpään roolissa teki Jussi Jurkka Matti Kassilan saman nimisessä elokuvassa vuonna 1959.

Suomen kirjallisuuden tunnetuin innostaja, sosialidemokraattinen agitaattori Puntarpää, Ilmari Kiannon romaanissa Punainen viiva (1909), on epätavallisen vikkelä ja monisanainen mies. Romaanin kuvitteellisen Rämsänrannan (Suomussalmi) köyhälistö on maamme ensimmäisten eduskuntavaalien (1907) aattona oudossa tilanteessa. Huomattavat puhujanlahjat omaava ja taitavasti tunnepuolella operoiva Puntarpää luo ensimmäistä kertaa sääty-yhteiskunnassa elää kituuttaneelle maalaisväelle illuusion heidän tärkeydestään yhteiskunnallisina osallistujina.

Omalla tahollaan Kiannon kertomus on vaikuttava näyte aikansa kirjailijan nopeasta reagoinnista valtiollisiin tapahtumiin. Kirjaa pidetään kansanpsykologiselta kuvaukseltaan huomattavassa määrin onnistuneena. Romppasen pariskunta kokee ahdasrajaisessa elämässään saman kuin koko sen aikainen “alaluokka” laajemmassa mittakaavassa - päivä on koittava, jolloin köyhä ja sorrettu kansa nousee kunniaansa.

Vuoden 1905 suurlakkoa voidaan pitää vallankumouksellisena tapahtumana, joka aiheutti maanvyörymää muistuttavan liukumisen sosialismin oppeihin, sieluntilaan, missä sosialismi menestyi ja kasvoi. Ensimmäisten eduskuntavaalien alla pidetyt puheet olivat kankealiikkeiselle suomalaiselle rahvaanmiehelle kiihottavaa kuultavaa. Kiannon mukaan suomalainen kun ei paljon välitä ulkomaailman eikä herrojen touhuista. Pää kallellaan se kuuntelee kauniita puheita kuin markkinaposetiivin soittoa eikä kotiin palattuaan enää vaivaudu niitä ajattelemaan.

Työväenliike valmistautui tuleviin vaaleihin kaikella tarmolla. Sosialidemokraattinen puolue loi hyvin radikaalin puolueohjelman, jonka teeseissä vaadittiin kaupunkityöväestön ja maaseudun vähäväkisten sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten oikeuksien laajentamista.

Erilaisin kirjoituksin lentolehtisissä ja työväenlehdissä yritettiin kansalle kertoa, mistä vaaleissa olisi kysymys. Syrjäseudulle lähetettiin Etelä-Suomen kaupungeista agitaattoreita ja erilaisia puoluepuhujia. “Rakutaattori” Puntarpään esikuva, Juho Verneri Viheriälaakso, lahjakas poliitikon alku Helsingistä, antoi tammikuussa 1907 kisällinnäytteensä Kajaanin työväenyhdistyksen kokouksessa, josta hänet päätettiin lähettää eri puolille Kainuuta poliittisia puheita pitämään.

Viheriälaakso ei säästellyt sananruoskaa. Hänen arvellaan elämän karussa koulussa oppineen ronskeimmat sadatukset ja manaukset, jotka hän liitti lähes uskonnolliseen herätyssaarnaajan esitystapaan sekoittaen joukkoon puoluehallinnon iskulauseita ja joitakin sosialismin keskeisiä teesejä. Lopputuloksena oli agitaatio, joka teki vaikutuksen syrjäperukoiden ihmisiin mutta myös Ilmari Kiantoon. Kirjailijan tuskin tarvitsi paljonkaan liioitella tai tyylitellä muuttaessaan Viheriälaakson Puntarpääksi.

Agitaattori Viheriälaakso piti Suomussalmella ensimmäisen vaalipuheensa tammikuun 18. päivänä 1907. Kianto oli sankan yleisön joukossa, teki teräviä havaintoja ja kirjoitti parin päivän päästä ilmestyvässä Kajaanin Lehdessä nimimerkin suojissa varoittavia sanoja Viheriälaakson aggressiivisesta ja mieliä kiihottavasta puheesta.

Oliko Kiannon huoli aitoa vai tehtyä. Olihan Kianto itsekin tempautunut suurlakon myötä politiikkaan. Kajaanin Lyseon venäjän kielen opettajana ja lehtitoimittajana toimiva kirjailijan uraa aloitteleva Kianto oli tunnettu ja tunnustettu nuorsuomalaisen puolueen puuhamies ja siten Viheriälaakson poliittinen vastustaja.

Punaisesta viivasta saa käsityksen, että vain sosialisteilla olisi ollut ensimmäisten vaalien alla poliittiset puhujansa. Kyllä niitä oli muillakin. Kiannon nuorsuomalaisilla ja Suomalaisella puolueella oli useita puhujia, jotka pitivät toista sataa vaalitilaisuutta eri puolilla Kainuuta.

Viheriälaakson puheen sisältöä ei tarkalleen tunneta. Muutamista aikalaiskuvauksista päätellen puhe lienee kirjautunut aika tarkasti Punaiseen viivaan. Viheriälaakson voimallinen julistus synnytti illuusion punaisen viivan vetämisen kaikkivoipaisuudesta Kainuun korpikansan keskuudessa. Agitaattorin maakuntamatkailu jatkui mm. Kuhmoon, jossa porvarillisten puolueiden edustajat yrittivät monin tavoin estää ja häiritä Viheriälaakson puhetilaisuuksia.

Sosialistiagitaattorin vierailu herätti maaseudun köyhälistön itsetunnon uuteen uskoon. Jos rengit ja piiat, mökkiläiset ja torpparit olivat aikaisemmin kulkeneet kylän raitilla nöyrinä ja säyseinä, kulkivat he nyt päät pystyssä. Osoituksena työväestön lisääntyneestä itsetietoisuudesta olivat eri puolilla Kainuuta järjestetyt mielenosoitukset.

Vaalien tulosta odotettiin jännittyneenä. Aiemmat vertailukohdat kun puuttuivat tyystin. Suomussalmella vaalit voitti ylivoimaisesti Maalaisliitto. Sosialidemokraattinen puolue oli hyvä kakkonen keräten toiseksi eniten ääniä. Ilmari Kiannon nuorsuomalaiset saivat murskatappion jääden viimeiseksi.

Miten J. V. “Puntarpää” Viheriälaakso sitten onnistui sosialistien vaalivankurin vetämisessä pitkin kainuulaisia kärrypolkuja ja pitkospuita. Ei kovinkaan hyvin. Sosialidemokraattien kannatus oli maakunnallisessa vertailussa suurinta Kajaanissa ja Kajaanin maalaiskunnassa mutta heikointa juuri Suomussalmella ja Kuhmossa, mikä kuului myös Viheriälaakson puhuja-alueeseen. Äänestysvilkkaudessa näissä pitäjissä oli suuresti eroa. Suomussalmella äänioikeutetuista käytti ääntään 57.4 %, mikä oli 3.3. % yli maakunnan keskiarvon. Kuhmossa vain 31.6 % äänestysikäisistä jaksoi vaaliuurnille saakka.

Oliko tuo rahavallan, kirkkovallan, pappisvallan leppymätön verivihollinen jatkossa kiihottamassa suurin elein ja voimakkain äänenpainoin kainuulaisia vetämään punaisen viivan äänestyslippuun. Ilmeisesti ei.

Sisällissodan myötä Viheriälaakso putkahtaa vasta esiin asiakirjoissa hänen saapastellessaan Kuusankosken tehtaille vuonna 1918. “Näinä aikoina ilmestyi joukkoomme vieras mies. Kuka hänet lähetti ja mistä hän tuli, emme tienneet. Hän oli lyhyt ja tanakka puettuna hyvään sarkapomppaan, sarkahousuihin, korkeakauluksiseen villapaitaan ja koivistolaiseen karvalakkiin. Jaloissa hänellä oli pitkävartiset lapikkaat. Mies kantoi kupeellaan venäläistä ratsuväen miekkaa ja vyönsä nahkatupessa kookasta pistoolia. Musta, runsas taiteilijan tukka oli aina rasvasta kiiltävä. Kiihkeissä puheissaan hän antoi ymmärtää kuuluneensa Viaporin kapinallisiin. Miehen nimi oli J. Viheriälaakso, mutta me rupesimme kutsumaan häntä "Polseviikiksi". Viheriälaakso toimikin Kymintehtaalla koko kansalaissodan ajan, mutta rintamille hän ei lähtenyt.”

Mitkä ovat Viheriälaakson myöhäisemmät vaiheet, jäänevät arvailun varaan. Jos hän olisi saanut elää, hänestä olisi taatusti kuultu Kainuuta kauempana. Kiihkeille ja taitaville puhujille kun lienee aina tilausta – varsinkin politiikassa.

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46