Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Arthur Liebehenschel - Auschwitzin hyvä komendantti

13.2.2012 Tommi Kotonen <tommi.kotonen@jyu.fi> YTM, Jyväskylän yliopisto
Cherish, Barbara U.: Isäni, Auschwitzin komendantti (Auschwitz Kommandant. A Daughter's Search for the Father She Never Knew.). Kääntänyt Anna Maija Luomi. Minerva Kustannus Oy, 2011. 301 sivua.


Arthur Liebehenschel tunnettiin Auschwitzin vankien keskuudessa "hyvänä komendanttina". Siitä huolimatta hän päätti päivänsä hirsipuussa. Komendantin tytär on selvittänyt sukunsa synkkää historiaa kulkien isänsä jalanjäljillä ja julkaisten tulokset kirjassa, joka ei tarjoa valmiiksi pureskeltuja vastauksia, mutta nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista.

"Minulla ei ole mitään tekemistä nyt esiin nostettujen kamalien rikosten kanssa, ja käteni ovat puhtaat." Näin kirjoitti viimeisessä kirjeessään Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin jälkeen toiminut SS-upseeri Arthur Liebehenschel. Hän ei näytä katuneen toimiaan. Ja samaa mieltä oli moni leirin vankikin, Liebehenschel oli hyvä komendantti ja olisi sodan jälkeen tullut vapauttaa. Barbara U. Cherish, joka syntyi nimellä Bärbel Ulrike Liebehenschel SS-upseerin nuorimpana tyttärenä, ei koskaan ehtinyt tuntea tätä katumatonta miestä. Vasta 1990-luvulla hän ryhtyi tutustumaan isäänsä, tutkien arkistoja ja sukulaisten muistikuvia tuosta ristiriitaisesta hahmosta.

Tekisi mieleni sanoa, että Barbara U. Cherishin Isäni, Auschwitzin komendantti on huonosti kirjoitettu kirja. Teos on sekavahko, hapuileva, kerronta katkeilevaa, aikatasolta toiselle poukkoillaan epäjohdonmukaisesti. Pikemminkin kuin kertomus, se on prosessin kuvaus. Sellaisena se on kuitenkin yllättävänkin kiinnostava. Tunnustelevasti etenevä ote sopii kertomukseen, joka liikkuu "harmaalla vyöhykkeellä", hyvän ja pahan sekä yksityisen ja julkisen identiteetin rajapinnoilla. Kirja onnistuu kompuroinneistaan huolimatta säilyttämään jonkinasteisen avoimuuden ja puolueettomuuden, lopullinen arviointi jätetään lukijalle.

Cherishin kirja on yhtä paljon kertomus sodanjälkeisen Saksan ja saksalaisten kurjuudesta ja kärsimyksistä, kuin keskitysleirin komendantista ja hänen perheensä kohtaloista. Perhe sai ennen sotaa nauttia etuoikeutetusta asemasta, mutta sodan jälkeen kärsiä siitä, mitä perheen isä teki työkseen. Etuoikeutetuista tuli paarialuokkaa yhdessä päivässä. Liebehenschelin vanhin poika joutui kuusitoistavuotiaana sotavangiksi, viettäen Siperian leireillä kuusi vuotta. Muu perhe päätyi kärsimään nälkää ja pakkasta Obersalzbergin pakolaisleirille, jakaen tuhansien pakenevien saksalaisten kohtalon. Sukulaisia pahoinpideltiin ja raiskattiin internointileireillä, ja joukoittain saksalaisia kuoli neuvostoliittolaisten toimesta niillä samoilla leireillä jotka aiemmin olivat olleet Hitlerin joukkojen johtamia.

Tämän tarinan paradokseihin kuuluu sekin, että Arthur Liebehenschelin nuorin poika hänen toisesta avioliitostaan syntyi Birkenaun tuhoamisleirillä, samassa leirisairaalassa josta useat vastasyntyneet otettiin samoin tein äidiltään surmattavaksi, ja josta toimitettiin huonokuntoisia vankeja kiven heiton päässä sijaitseviin kaasukammioihin. Myös kirjan kirjoittaja syntyi keskitysleirin vierellä, nauttien onnellisesta lapsuudesta krematorion piipun varjossa.

Kirjassa ei ole voittajia tai sankareita, vain uhreja ja pahantekijöitä. Myös kertoja kamppailee syyllisyyden ja unohtamisen kysymysten kanssa. Hän joutui salaamaan taustansa, unohtamaan perheensä, jotta pystyi muuttamaan adoptiovanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Hänen biologinen äitinsä kuoli yksin mielisairaalassa, rakastaen edelleen miestään joka tämän oli pettänyt ja jättänyt yksin lasten kanssa.

Kertojan kamppailua moraalin harmaalla alueella kuvaa hyvin se, millaiseksi esitetään keskitysleiriltä vapautunut Liebehenscheleiden kotiapulaisen mies Rudolf, joka otti haltuunsa perheen talon Itävallassa. Cherish pitää tätä varkaana, muttei kommentoi sen kummemmin sitä miten talo oli heidän haltuunsa päätynyt; talo oli mitä ilmeisimmin rakennettu keskitysleirin työvoimalla ja tontti oli saatu isän aseman vuoksi. Kotiapulaisensa perhe oli poiminut keskitysleirivankien joukosta. Henkilökohtaiset tunnesiteet kotipaikkaa kohtaan ohittavat kertojalla moraaliset pohdinnat, ja Cherish huipentaa närkästyksensä kysyen "miksi juuri tämä viheliäinen varas ja hyväksikäyttäjä oli selvinnyt keskitysleiriltä, kun niin monet viattomat ihmiset olivat päätyneet kaasukammioon".     

Isänsä historiaa rakentava Cherish limittää omiin muistoihinsa ja kuulemiinsa kertomuksiin autenttista materiaalia, muun muassa Arthur Liebehenschelin kuulustelukertomuksia. Tämä luo mielenkiintoisen jännitteen muistamisen, historiankirjoituksen, ja dokumenttien välille. Yhtäällä on tytär joka haluaa muistaa isäänsä myös hyvänä perheenisänä ja rakastavana puolisona, toisaalla kuolemantuomion uhan alla kiemurteleva keskitysleirin komendantti joka pyrkii selittämään tekojaan parhain päin, ja siinä välissä historiallinen tulkinta kohdehenkilöstä ja hänen rikoksistaan.

Kuten useat muutkin syytteessä olleet SS-miehet, myös Liebehenschel kiisti tienneensä sodan aikana mitään joukkosurmista. Hän väitti kuulleensa siitä vasta sodan jälkeen, ja esitti myös ettei sitä tapahtunut hänen ollessaan Auschwitzin komendanttina, ja ettei juutalaisvankien kuljetuksia edes saapunut hänen aikanaan. Hän jopa esitti, ettei hän tiennyt allekirjoittamissaan dokumenteissa mainitun "erityiskäsittelyn" todellista merkitystä. Osin väite tietämättömyydestä on uskottava, sillä hänen vastuullaan oli pääleiri, jolla kaasukammioita ei tuolloin ollut, joten on mahdollista, ettei hän henkilökohtaisesti todistanut kaasutuksia. Hänen seuraajansa Richard Baer yritti samanlaista puolustustaktiikkaa oikeudessa 1960-luvulla.

Mutta sekä kuljetusten että kaasutusten osalta hän mitä ilmeisimmin peitteli asiaa. Jo ollessaan keskitysleirien tarkastusvirastossa töissä hän allekirjoitti useita dokumentteja teloituksia koskien, ja oli myös tietoinen että juutalaisia kohdeltiin erityisryhmänä teloitustenkin suhteen. Teloituksia kuvattiin säännöllisesti nimellä "erityiskäsittely" dokumenteissa jotka kulkivat myös Liebehenschelin pöydän kautta. Tarkastusvirastossa hän huolehti muun muassa hammaskullan toimituksista. Samoin dokumenttien mukaan kuljetukset jatkuivat Auschwitziin normaalisti myös Liebehenschelin aikana, ja todistajien kertoman mukaan myös valikoinnit kaasukammioihin olivat säännöllisiä.

Liebehenschelin toisen vaimon, Anneliesen kertomuksen mukaan hän oli myös läsnä junien saapuessa Birkenauhun, ja osallistui vankien valikointiin kaasukammioihin. Työ oli piinaavaa sekä psyykkisesti että fyysisesti, ja valikoinnin päätteeksi jatkuvasta päänsärystä kärsinyt komendantti kauhisteli vaimolleen: "Ei, hyvä Jumala, naisia ja lapsia!". Kuten moni muukin kansanmurhaan osallinen SS-upseeri, myös Liebehenschel turvautui pullon antamaan lohtuun.

Liebehenschel kuitenkin epäilemättä helpotti vankien oloja pääleirillä, lopettaen muun muassa teloitukset pääleirillä, lyhentäen nimenhuutoja, kieltäen karkureitten hirttämisen ja kieltäen vankien pahoinpitelyt. Tämä koski kuitenkin vain yhtä hänen suorassa käskyvallassaan ollutta leirin osaa, ja tuo leiri oli ollut "helpompi" jo Hössinkin kaudella, sillä siellä ei enää pidetty juurikaan juutalaisia vaan pääasiassa puolalaisia poliittisia vankeja. Puolalaisvangit, jotka olivat monet olleet jo vuosia leireillä, osasivat myös itse helpottaa olojaan ja "organisoida" itselleen muun muassa lisämuonaa. Komendantin vaihdoksen ohella myös muiden avainvirkojen muutokset vaikuttivat leirin oloihin, ja suuressa määrin myös se, että vankien "itsehallinnossa" johto siirtyi Liebehenschelin edesauttamana rikollisvangeilta poliittisille vangeille. Osa muutoksista johti lisäksi ojasta allikkoon: käskystä lopettaa teloitukset pääleirillä seurasi vain Gestapon toimesta kuolemaan tuomittujen vankien surmapaikan siirto Birkenaun kaasukammioihin.

Kuten useat toimistoissa työskennelleet vangit ovat todenneet, joutui Liebehenschel ristiriitaan leirin Gestapon kanssa, ja asettui vankien puolelle tätä vastaan. Gestapon ilmiantajat häädettiin leiriltä, ja Liebehenschel asetti tilalle omat informanttinsa. Teloituksiin hänellä ei ollut valtaa puuttua, muuta kuin niiden toteutuspaikkojen suhteen. Yrityksistään huolimatta hän ei saanut Berliinin päätä käännettyä tuhoamistoimien suhteen, ja hänenkin vahtivuorollaan kuoli siten tuhansia.  

Varsinaiseksi vastarintamieheksi Liebehenschel ei koskaan ryhtynyt, mutta kärsi niskoittelustaan. Jo siirto Auschwitziin oli rangaistus hänen avioerostaan, ja otettuaan uuden puolison jolla oli vieläpä epäilyttäviä suhteita juutalaisiin, hänet siirrettiin kurinpidollisena rangaistuksena keväällä 1944 Lubliniin Majdanekin leirin komendantiksi. Ilmeisesti hänen haluttomuutensa toimia komendanttina oli yksi syy sille, että leiri jäi tuhoamatta ennen neuvostojoukkojen saapumista kesällä 1944, ja siten runsaasti todistusaineistoa päätyi vihollisen käsiin. Muun muassa krematorion uunit ja kaasukammiot jäivät tuhoamatta.

Oli Liebehenschel sitten miten hyvä ja rakastava aviopuoliso hyvänsä, miten paljon hyvänsä hän rakastikaan lapsiaan, miten paljon sitten auttoikaan keskitysleirin vankeja, on silti kiistaton tosiasia että hän oli samalla myös yksi keskeinen ratas Hitlerin Saksan tuhoamiskoneistossa. Hyvät teot eivät sitä muuksi muuta. Olisiko hän voinut toimia toisin, olisiko asiat menneet vielä pahemmin jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu, sitä voi vain arvailla. Pahamaineisimman keskitysleirin komendanttina hänen tuomionsa oikeudessa oli selvä jo hänen asemansa vuoksi. Jälkipolvet voivat antaa oman tuomionsa, tai pysähtyä tuomitsemisen sijaan pohtimaan avoimin mielin niitä vaikeita valintoja mihin hänet oli pakotettu, ja pohtia voisiko tästäkin tarinasta kenties oppia jotain. Historian jalkoihin jääneen kertomuksena hänen tarinansa on joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Viimeisen kirjeensä Arthur Liebehenschel päätti sanoihin "kuolen viattomana Saksan puolesta" ("viattomana" yliviivattu sensuurin toimesta).

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 30.10.2013 10:01