Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Kuoleman sadonkorjuu

26.11.2012 Petri Saarikoski <petsaari@utu.fi> yliopistonlehtori, Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma, Turun yliopisto (Porin yliopistokeskus)
Lappalainen, Mirkka: Jumalan vihan ruoska : suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, Helsinki, 2012. 262 sivua. ISBN 978-952-234-140-2.


Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on tutkimus Suomen historian merkittävimmästä väestökatastrofista, vuosien 1695–1697 suuresta nälänhädästä. Teos on erinomainen kokonaisesitys, joka tarjoaa myös asiantuntevan näkemyksen aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Lappalainen haastaa teoksessaan käsitykset, joiden mukaan Ruotsin valtiovalta oli suhtautunut kylmäkiskoisesti tai välinpitämättömästi nälänhädän torjuntaan. Hän tarjoaa väestökatastrofin synnylle moniäänisen ja polveilevan tarinan, jossa makro- ja mikrohistoriaa punotaan luovasti yhteen.

Käsityksemme luonnon ja ihmisen välisestä valtakamppailusta perustuu usein petollisen turvallisuuden tunteen varaan. Ihminen on avuton, kun luonnonvoimat pääsevät iskemään täydellä teholla läpi yhteiskunnan suojamuurien. Hieman yli kolmisen sataa vuotta sitten Suomessa elettiin aikaa, jolloin ihmiset joutuivat tappavien luonnonvoimien armoille. Vuosien 1695–1697 suuret kuolonvuodet ovat maamme historian synkin hetki. Kahtena vuonna peräkkäin tapahtunut viljasadon kato aiheutti ennennäkemättömän nälänhädän, minkä seurauksena kolmasosa väestöstä kuoli. Kuolinluvut olivat Euroopan mittakaavassakin täysin ainutlaatuisia ja vastaavaa pitää etsiä aina 1300-luvun mustan surman ajalta.

 Suomessa suuria kuolonvuosia on tutkittu aiheen merkittävyyteen nähden yllättävänkin vähän. Nyt ilmestynyt filosofian tohtori Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska – suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697 tuo uutta ja ajankohtaista näkemystä tähän väestökatastrofiin. Historiantutkijana Lappalainen on ehtinyt saamaan laajaa tunnustusta ja palkintoja 1500- ja 1600-lukuja käsittelevillä teoksillaan, joista tunnetuimmat ovat väitöskirja Suku, valta ja suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa (2005) ja 1590-luvun sisällissotaa käsitellyt Susimessu (2009). Vastaavasti Lappalaisen esseekokoelma Maailman painavin raha (2006) valittiin vuoden tiedekirjaksi. Lappalainen on kerännyt arvostusta jouhealla ja selkeällä kirjoitustyylillään, minkä vuoksi hänen teoksena ovat helppolukuisia ja jopa viihdyttäviä. Jumalan vihan ruoska ei ole tässä suhteessa poikkeus.

 Mitkä syyt olivat ratkaisevia väestökatastrofin aiheuttajia? Yleisesti ottaen tutkijat ovat olleet yksimielisiä poikkeuksellisten luonnonolosuhteiden merkityksestä. Lappalainen käy kirjassaan läpi yleisimmät taustat, jotka vaikuttivat tilanteen eskaloitumiseen 1690-luvun jälkipuoliskolla. Maailmassa elettiin tuolloin pienen jääkauden aikaa, joka oli alkanut pari sataa vuotta aikaisemmin ja päättyisi lopullisesti vasta 1800-luvulla. Pohjoisella pallonpuoliskolla tämä tarkoitti epätavallisen hankalia luonnonolosuhteita, jolloin laajoilla alueilla musertavan hallan takia viljakadot olivat hyvin yleisiä ja laajoja. Suomi eli maatalouden suhteen äärivyöhykkeellä, viljelysmenetelmät olivat alkeellisia ja peltojen tuotto hyvin matala, vaikka kaskeamalla satomääriä saatiin lisättyä. Yhteiskunta oli äärimmäisen haavoittuvainen, vaikka katovuosista oli yleensä selvitty "vyötä kiristämällä". Lappalainen kuitenkin muistuttaa, että pelkkä poikkeuksellinen kylmyys ei selitä vuonna 1695 alkaneen nälänhädän syvyyttä, sillä 1690-luku ei ollut tilastojen valossa mitenkään poikkeuksellisen kylmä. Hän nostaa tässä yhteydessä esiin oikulliset sääolosuhteet, jolloin rajua hallavuotta seurasi seuraavana vuonna kesä "jota ei koskaan tullut". Valtavat ja taukoamattomat sateet pilasivat talvehtineen rukiin ja mädänsivät kylvetyn viljan pelloille. Väestön ja valtiovallan kannalta tuhoisinta oli kadon leviäminen koko valtakunnan alueelle, mistä seurasi viljansaannin lähes täydellinen romahtaminen. Nälänhädän levitessä ihmiset lähtivät kerjuulle ja alkoivat levittää tappavia kulkutauteja. Kuolleisuusluvut nousivatkin ennennäkemättömälle tasolle vuoden 1697 keväällä ja kesällä.

 Kysymys valtiovallan roolista nälänhädän keskellä on herättänyt laajempaa keskustelua. Yleensä tutkijoiden käsityksiin on vaikuttanut suhtautuminen kruunun asemaan ja toimiin kriisin yhteydessä. 1600-luvulla katoihin oli Ruotsi-Suomessa totuttu ja niihin osattiin jo paikallisesti varautua, mutta keskusvallalla ei ollut edelleenkään riittävän tehokkaita välineitä laajojen nälänhätien ehkäisemiseksi. Lappalainen osoittaa miten samaan aikaan Englannissa ja Hollannissa ei esiintynyt enää laajoja nälänhätiä maataloustuotannon parannutta ja ruuan jakeluverkostojen kehityttyä. Ruotsi-Suomi eli merkantilistisessa talousjärjestelmässä, jonka huonoina puolina on pidetty hierarkkisuutta ja jäykkyyttä. Kuninkaan aseman merkittävä vahvistuminen 1600-luvulla on myös herättänyt kritiikkiä. Kaarle XI:n johti valtakuntaa itsevaltiaana ja juuri toteutumassa olleen reduktion turvin aatelin asemaa oli merkittävästi heikennetty. Tämä puolestaan heikensi myös paikallista päätäntävaltaa ja vaikeutti toiminnan improvisointia hädän hetkellä. Valtaa käytettiin keskitetysti Tukholmasta, mikä lisäsi merkittävästi virkavaltaisuutta ja byrokraattisuutta.

 Historiantutkijoista varsinkin Eino Jutikkala on nähnyt tässä asetelmassa myös keskeisen syyn, miksi nälänhätä iski niin rajusti suomalaisiin. Kruunun politiikan vuoksi hätäviljan lähettämiseen suhtauduttiin nihkeästi, viljaa lähetettiin liian vähän ja siitä perittiin korkeaa korkoa. Jutikkala hyökkäsi aikoinaan hyvinkin voimakkaasti merkantilistista järjestelmää vastaan ja piti sitä "ihmisarvoa halveksivana". Lappalainen kyseenalaistaa osan Jutikkalan näkemyksistä ja katsoo, ettei keskusvalta ainakaan tahallaan ajanut talonpoikia nälkäkuolemaan. Kruunun velvollisuus oli huolehtia alamaisistaan ja toimiva maatalousjärjestelmä oli yhteiskunnan tukirankoja. Tilojen laajamittainen autioituminen olisi samalla merkinnyt myös verotulojen romahtamista.

 Ongelmien kärjistymisen taustalla on Ruotsi-Suomen 1600-luvulla saavuttama suurvalta-asema. Valtakunnan resursseja kerättiin jatkuvasti lähestyvän suursodan varalle, minkä vuoksi kansalaiset joutuivat sopeutumaan krooniseksi muodostuneeseen sotatalouteen. Ruotsi-Suomi ei todellakaan toiminut kuin hyvinvointiyhteiskunta. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna on helppo ymmärtää miksi hätäavun koordinoiminen osoittautui todella vaikeaksi toimenpiteeksi. Samaan aikaa nälkää nähtiin myös Ruotsissa ja valtakunnan vilja-aittana tunnetussa Baltiassa. Lappalainen myös muistuttaa, että 1600-luvun lopulla viljan toimittaminen jäiden saartamaan Suomeen oli paikoin mahdotonta, kulkuyhteydet maan sisällä olivat heikot ja tiedonvälitystoiminta hyvin alkeellista. Tieto kaukaisten syrjäkylien autioitumisesta kantautuivat Tukholmaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun koko tilanne oli jo ohi.

 Lappalainen kuvaa kirjassaan hyvin pätevästi, kuinka Ruotsi-Suomi kamppaili muutaman vuoden epätoivoisesti katastrofia vastaan ja etsi keinoja nälänhädän kierteen katkaisemiseksi. Hän käsittelee myös realistisesti tavallisten ihmisten selviämiskamppailua tilanteessa, jossa normaalista arkielämästä oli tullut täyttä helvettiä. Leipäviljaan sekoitettiin pettua, mutta varastojen ehdyttyä ihmiset joutuivat turvautumaan hätäruokiin, kuten olkiin, nahkaan, sammaleisiin ja eläinten raatoihin. Aivan viimeiseksi teurastettiin kotieläimet, mikä merkitsi tavallisesti lopun alkua. Paikoin Lappalaisen käsittely on hyvin purevaa, kun hän käsittelee syitä miksi Suomen luonto ei pystynyt tarjoamaan riittävästi ravintoa väestölle. Nykyisin on helppo ajatella, että metsästä saatavat terveyskasvit ja mustikan kaltaiset "superruuat" olisivat tarjonneet välineitä hengissä pysymiseen. On kuitenkin täysin eri asia kerätä villivihanneksia mausteeksi 2000-luvun gourmet-ruokiin kuin yrittää elättää itsensä niitä syömällä.

 Lappainen käyttää taitavasti hyväkseen noista kauhun vuosista saatavilla olevaa lähdemateriaalia. Oikeudenkäyntipöytäkirjoista on poimittu tarinoita murhista, ryöstöistä ja yhteiskuntarauhan rikkoontumisesta. Kaikkein järkyttävimpiä yksityiskohtia ovat harvakseltaan raportoidut tiedot kannibalismista. Teoksessa kuitenkin osoitetaan, että nälänhädän mittasuhteista huolimatta yhteiskunnan perusteet eivät horjuneet. Virkajärjestelmä toimi, rikoksiin syyllistyneitä rangaistiin ja naapurit pyrkivät pitämään toisistaan huolen, ja jopa kerjäläisten hyvinvointiin kiinnitettiin huomiota.

 1600-luvulla luonnonkatastrofien aikalaistulkinnat nojasivatkin vahvasti kristinuskoon. Nälänhätä oli Jumalan rangaistus ihmisten synneistä. Suomessa uskonto oli kansalaisten maailmankatsomuksen vankkumaton tukijalka. Toisaalta paikoin oli jo nähtävissä lisääntyvää skeptisyyttä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Hyvänä esimerkkinä tästä on tarina talonpoika Matti Kotkamosta, joka oli joutunut syksyllä 1696 oikeuden eteen jumalanpilkasta syytettynä. Hänen mukaansa kansan jatkuviin rukouksiin ei ollut vastattu ja "mihinkäs muualle kuin helvettiin me kaikki olisimme matkalla". Ihmisen ääntä kuullaan myös aivan valtakunnan valtahierarkian huipulta. Lappalainen kuvaa onnistuneesti yksinvaltaisen kuninkaan tarinan, jossa absoluuttisen vallan saaneen miehen henkilökohtaisia epäonnistumisia ja tragedioita käytetään taustana, kun kuvaillaan masennuksen ja sairauden murtaman miehen omaa riutumista ja kuolemaa kuninkaanlinnassa, joka kohta tuhoutuisi valtaisessa tulipalossa.

 Jumalan vihan ruoska on hyvin jäsennelty ja erinomaisesti kirjoitettu historiantutkimus. Itse pidän tavasta, jolla Lappalainen yhdistää mikro- ja makrotason historiankirjoitusta yhteen ja luo näin uskottavan ja moniäänisen aikalaiskuvan suuren nälänhädän vuosista. Kirjan lopussa oleva yhteenveto tuhon syistä on selkeä kokonaisesitys. Poikkeuksellisten luonnonolosuhteiden lisäksi selvästi suurimmat katastrofia välillisesti pahentaneista tekijöistä olivat valtakunnan surkea "kriisivalmius" ja monet hallinnolliset kitkatekijät yhdistettynä alkeellisen maatalouden krooniseen haavoittuvuuteen. Teoksen vahvuutena on myös selkeä kiihkottomuus. Lappalainen ei pyri etsimään syyllisiä tapahtumille, vaan hän antaa lähteiden puhua puolestaan. Hänen käsittelytapansa on kuin kaunis ja asiantunteva muistokirjoitus murhenäytelmän lukemattomille uhreille.

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46