Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Ihmisen ja koiran yhteistä menneisyyttä

19.12.2013 Leena Rossi <leeros@utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
Pietiläinen, Petri: Koirien maailmanhistoria. SKS, 2013. 344 sivua. ISBN 978-952-222-351-7. Lisätietoja: Kansi: Timo Numminen Taitto: Jaana Tarsa


Tietokirjailija Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria pyrkii katsomaan ihmisen ja koiran yhteistä menneisyyttä vähän uudesta vinkkelistä, nimittäin koiran kannalta. Sen keskeisenä aineistona ovat koirista ja niiden ihmisystävistä vuosituhansien aikana muistiin merkityt tarinat, joita riittää. Lisäksi Pietiläinen hyödyntää laajasti koiria koskevaa suomen- ja englanninkielistä tutkimus- ja tietokirjallisuutta.

Onnistunut päällys on saanut minut aikaisemminkin tarttumaan kirjaan, joten ei ole ihme, että Timo Nummisen suunnittelema näyttävä kansi dobermanneineen – päällyksen kuvat ovat muuten kirjan ainoat – houkutteli minut lukemaan Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoriaa. Kun ihmisen ja koiran yhteisestä historiasta ei löytynyt suomen- eikä englanninkielistä kirjaa koiran kannalta katsottuna, päätti opettajana, toimittajana ja tutkijana toiminut tietokirjailija, filosofian lisensiaatti Petri Pietiläinen laatia sen itse. Niinpä vuosien työn ja valtavan kirjallisen aineiston kahlaamisen tuloksena syntyi teos, joka rakentuu ihmisen ja koiran suhdetta kuvaavien kertomusten avulla. Tarinoiden väliin ja taustaksi tekijä sijoittaa historiallisten aikakausien kuvauksia ja analyyseja. Kyseenalaiseksi jää, katsooko kirja lopultakaan menneisyyttä koirien kannalta – koirathan eivät ole asioistaan kirjoittaneet.

Historiaa koiratarinoiden kautta

Kirjassa on valtava määrä koirajuttuja, ja juuri näiden juttujen vuoksi melkein uuvuin luku-urakassani kesken, kun yhä uusia tarinoita ja ristiriitaisiakin tietoja vyöryi vastaani. Osa koiratarinoista lienee ainakin puoliksi tosia, mutta osa on silkkaa mielikuvitusta, mitä kirjoittaja ei kuitenkaan aina totea. Tästä saattaa lukijalle jäädä kuvitelma, ettei tekijä ehkä ole itsekään tajunnut muutamien juttujen olevan nimenomaan kiehtovan folklorea, ei faktaa. Historioitsijana kaipasin tekijältä kriittisempää suhtautumista myös muiden tutkijoiden väitteisiin. En esimerkiksi voi uskoa, että Fredrik Suuren narttukoira Bich olisi aiheuttanut sodan Preussin ja Ranskan välille, en sittenkään, vaikka Fredrik olisikin Ludvig XV:ttä loukatakseen sanonut koiraansa omaksi Madame Pompadourikseen. 

Pietiläinen aloittaa koiran ja ihmisen yhteisen taipaleen kuvauksen esihistoriasta ja etenee sitten kymmenessä luvussa antiikin, keskiajan ja uuden ajan kautta meidän päiviimme hypähdellen kevyesti ajasta ja paikasta toiseen. Hän käsittelee juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin suhtautumista koiriin, mutta huomioi paikoin myös Aasian ja Amerikan karvakuonot. Kirjan lopulla hän sivuaa myös länsimaista lemmikkieläinvillitystä ja epäterveeseen suuntaan edennyttä rodunjalostusta. Hän päättää koiran ja ihmisen ystävyystarinan yhteisen tulevaisuuden näkymiin. Itse tekstissä ei valitettavasti ole suoria viittauksia, mutta kirjan lopussa tekijä esittelee luvuittain lähteinään käyttämänsä runsaan kirjallisuuden. Tämä on kokonaan suomen- ja englanninkielistä.

Tuhansien vuosien yhteinen taival

Koira on ihmisen ensimmäinen kotieläin ja lemmikki, ja eräät feministitutkijat uskovat nimenomaan naisen kesyttäneen koiran. Pietiläisen mukaan koira kesyyntyi 15 000 – 25 000 vuotta sitten joko Kiinassa tai Lähi-idässä. – Aivan tuoreimmat, tänä syksynä Turun yliopistossa julkistetut tiedot kertovat kuitenkin, että koirien kesyyntyminen alkoi 18 000 – 32 100 vuotta sitten Euroopassa! – Harmi, ettei tieto ehtinyt Koirien maailmanhistoriaan.

Arkeologit ovat löytäneet runsaasti koiraeläinlöytöjä ihmisten esihistoriallisilta asuinpaikoilta ja haudoista. Jo ainakin 12 000 vuotta sitten, ehkä jo aikaisemminkin, koiria on haudattu ihmisen kanssa, ja noin 9 000 vuotta sitten koirat ovat ilmestyneet taiteeseen. Suomessa jääkauden jälkeen asustanut väestö lienee käyttänyt koiria veto-, vartiointi- ja metsästyseläiminä sekä ravintona. Koirilla on monien kansojen syntytaruissakin vankka sijansa. Myyttien mukaan Aasian kansoista mm. kirgiisit, kazakit, korealaiset, mongolit, tiibetiläiset, tunguusit, turkkilaiset, uiguurit ja ainut polveutuvat koirista. Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla inuiitit ovat pitäneet koiria kantaisinään.

Aikojen kuluessa koira on saanut ihmiseltä seuraa, suojaa ja ravintoa, kun se on tehnyt ihmiselle töitä auttaen, etsien, metsästäen, opastaen, paimentaen, pelastaen, tapellen, tappaen, vartioiden ja vetäen taakkoja tai kun se on läsnäolollaan tai ruokana ilahduttanut ja lohduttanut ihmistä. Varhaisimmat kirjalliset tiedot koiran monista toimista ihmisten parissa ovat peräisin muinaisesta Lähi-idästä ja Välimeren alueelta, Kaksoisvirtain maasta ja Egyptistä yli neljän tuhannen vuoden takaa. Myös antiikin Kreikan ja Rooman historiasta Pietiläinen on poiminut toinen toistaan hurjempia koiratarinoita, joista välillä löytyy yhteyksiä myös toisiin kulttuureihin ja myöhempiin aikoihin, jopa meidän Kalevalaamme. Noista tarinoista jäivät erityisesti mieleeni Egyptin miljoonat koiramuumiot, kreikkalaisten Manalaa vahtiva kolmipäinen Kerberos ja roomalaisten raivoisat taistelukoirat, jotka päästettiin nälkäisinä repimään ja raatelemaan ihmisiä tai toisia eläimiä verenhimoisen kansan katsellessa.

Muinaispersialaiset luonnehtivat koiria ihmisten kaltaisiksi. Ainakin parsilaisten pyhä kirja Avesta, joka on todennäköisesti peräisin Zarathustran ajoilta (1000–600 e.a.a.) vertaa koiran luonnetta kahdeksaan erilaiseen ihmiseen. Koira on kuin pappi, koska se tyytyy vähään, on kärsivällinen ja syö tähteitä. Se on kuin soturi, sillä se on urhoollinen taistelija. Toisaalta koira on kuin aviomies, joka valvoo ja vartioi ja nukkuu kevyesti vaaran takia. Se on myös kuin kiertävä laulaja, sillä se on innokas laulamaan. Koska koira on häpeämätön syömisessään, pitää hämärästä ja vaanii saalista, se vertautuu varkaaseen ja villi-ihmiseen. Kurtisaanin tavoin se pitää laulamisesta, juoksentelee kaduilla ja on huonosti kasvatettu ja ailahteleva. Kaiken kukkuraksi koira on kuin lapsi, sillä se on hellä, rakastaa nukkumista, pyrkii puhumaan koko ajan ja kaivaa maata käpälillään.

Nykyisiä koirarotuja ei ollut vielä antiikin aikana, mutta jo tuolloin oli monennäköisiä koiria, joiden ominaisuuksia pyrittiin jalostamaan. Muinaisen Egyptin taiteesta löytyy meidän aikamme vinttikoiraa, dingoa, saksanpaimenkoiraa ja mäyräkoiraa muistuttavia otuksia. Euroopassa oli ennen 1500-lukua viidenlaisia vinttikoiria sekä luoliin tunkeutuvia terrierejä, suometsästykseen sopivia slowhoundeja, mastiffityyppisiä dogeja sekä härkien kanssa taistelevia bulldogeja. 1800-luvulle saakka koiria luokiteltiin kuitenkin lähinnä niiden käyttötarkoituksen mukaan työkoiriin, metsästäjäkoiriin ja lemmikkeihin.

Inhoa, välinpitämättömyyttä, julmuutta

Kun Pietiläinen on koonnut kirjaansa kaiken koirista löytämänsä informaation, tähän mahtuu pakostakin vastakkaisia ajatuksia, jotka hämmentävät lukijaa ja jättävät sekavan kuvan ihmisen ja koiran välisistä suhteista eri kulttuureissa, alueilla ja aikoina. Kirjoittaja toistelee esimerkiksi, että juutalaiset, kristityt ja islamilaiset pitivät koiria saastaisina ja suhtautuivat niihin nihkeästi, mutta esittää toisaalta lukuisia tapauksia, jotka todistavat koiria arvostetun. Tekijä olisi voinut reilusti myöntää, etteivät kaikki samankaan yhteisön jäsenet suhtautuneet koiriin samalla tavalla ja että käytäntö poikkesi usein ihanteesta. Menneisyydessä,  kuten nykyisinkin, ihmiset ovat varmasti suhtautuneet koiriin vaihtelevin tavoin; toiset ovat niitä rakastaneet, palvoneet tai pitäneet suorastaan pyhinä, toiset taas ovat niitä syöneet, hyljeksineet, vihanneet tai pitäneet saastaisina. Nimenomaan Kiinassa koiria lienee syöty kautta aikojen ja syödään vieläkin. Vaikka puhemies Maon aikana (k. 1976) koirat kiellettiin, nykyisin kiinalaiset saavat pitää lemmikkejä, jotka ovat  korkeintaan 35 sentin korkuisia. Syötäviä ja lemmikkikoiria on Kiinassa arvioitu olevan nykyisin noin 23 miljoonaa. Länsimaissa on pelkästään lemmikkejä moninkertainen määrä.

Koirien maailmanhistoria sisältää kiinnostavia tietoja maailman eri puolilla asustavista karvaturreista, mutta painottuu länsimaiseen koirakulttuuriin. Muiden maanosien koiria se huomioi lähinnä silloin, kun eurooppalaiset ovat tulleet kosketuksiin niiden kanssa. Esimerkiksi Amerikan intiaaniheimoilla lienee ollut 17 erityyppistä koiraa eurooppalaisten levittäytyessä uuteen maailmaan 1400-luvun lopulta lähtien ja tuodessa tullessaan suuria sotakoiria, joita he huvikseen usuttivat alkuperäisväestön kimppuun. Konkistadorit lienevät kuitenkin joutuneet lopulta nälissään syömään sekä omia että intiaanien koiria.

Pietiläinen kertoo monista kulttuurin kummajaisista, esimerkiksi eläinoikeudenkäynneistä, joissa koira tai mikä tahansa eläin tuomittiin kuolemaan, jos se oli aiheuttanut ihmisen hengenmenon. Ranska kuuluu olleen noiden prosessien synnyinmaa, ja sieltä on tietoja koiraoikeudenkäynneistä erityisesti 1200-luvulta 1500-luvulle. Kaiken kaikkiaan tuhannen vuoden ajalta, 800-luvulta 1800-luvulle, Euroopasta tiedetään 144 oikeusjuttua, joissa koira tuomittiin. Vähitellen omistajia kuitenkin alettiin pitää vastuullisina eläimensä teoista. Mutta eläimiin sekaantumisesta tuomittiin sekä tekijä että kohde aina 1700-luvulle saakka.

Koirien ja muiden kuolleiden ja elävien eläinten leikkeleminen on hyödyttänyt ihmisenkin anatomian tuntemusta, mutta karmealta tuntuu, että esimerkiksi ranskalainen filosofi René Descartes (k. 1650) paloitteli eläimiä elävältä sumeilematta. Hänen mielestään eläimillä ei ole sielua, ja siksi ne eivät muka kärsi, vaikka ne leikeltäessä ulvovatkin. Vielä 1700-luvun Euroopassa koirien kiduttaminen oli suurta kansanhuvia ja koiratappeluita järjestettiin, kun villieläimiä ei enää löytynyt metsistä. Vasta 1835 Englannissa kiellettiin eläintaistelut ja 1849 kukkotappelut. Rotantappajaisia järjestettiin vielä senkin jälkeen myös Yhdysvalloissa.

Koirien suojelua ja jalostamista

Kun kotieläimiä kohdeltiin huonosti ja koiria käytettiin vetämään ja kantamaan raskaita taakkoja, eläintenystävät alkoivat kamppailla niiden paremman kohtelun puolesta. Varsinkin englantilaiset kunnostautuivat asiassa perustaen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen vuonna 1821 ja säätäen ensimmäisen eläinsuojelulain vuonna 1822. Laki koski aluksi vain karjaa, mutta sitä alettiin soveltaa muihinkin eläimiin. Vaikka eläintappelut kiellettiin Englannissa 1835, kesti kauan ennen kuin ne todella loppuivat. Yleiseurooppalainen laki, joka kielsi 1855 koirien käyttämisen taakankantajana ja vetojuhtana, aiheutti uuden ongelman entisten työkoirien päästessä vapaiksi kaduille ilmestyi valtavia kulkukoiralaumoja.

Eläinsuojeluyhdistyksiä ruvettiin perustamaan muuallekin: Yhdysvallat sai omansa vuonna 1866, Ruotsi 1882, Ranska 1883 ja Suomikin 1901. Ne ovat saaneet paljon parannusta aikaan eläinten elinoloissa, mutta nekään eivät ole pystyneet täysin lopettamaan lääketieteen ja kosmetiikkateollisuuden käyttämien koe-eläinten kärsimyksiä. Eivätkä ne ole myöskään mahtaneet paljon mitään koirien ulkonäön muokkaamiselle, jota on rodunjalostuksen nimissä harjoitettu 1800-luvulta lähtien. Jalostus on johtanut siihen, että monet rotukoirat ovat rakenteeltaan niin luonnottomia, että niiden on vaikea hengittää ja jopa liikkua. Jalostettujen koirien perimä on kaventunut pahasti, ja rotukoirilla on yli 500 perinnöllistä sairautta. 

Koirien ympärille on 1800-luvun alusta lähtien syntynyt valtava miljoonabisnes. Eläinten historioitsija Harriet Ritvo kirjoittaa ”viktoriaanisesta lemmikkieläinkultista”, johon koirien rodunjalostus, siitoskoirajärjestelmä, kennelklubit ja koiranäyttelyt kuuluvat olennaisena osana. Lemmikit ja varsinkin niiden omistajat tarvitsevat yhä uusia varusteita ja palveluita. Kopit, korit, pannat ja hihnat eivät riitä. Tarvitaan vaatteita, hoitoaineita, rohtoja, trimmareita, hierojia, terapeutteja, lepokoteja, hautausmaita ym. sekä yhä hienompia ruokia. 

Euroopan lisäksi myös Kiinassa harjoitettiin 1800-luvulla tehokasta koirien rodunjalostusta. Siellä olivat suosittuja nimenomaan pienet koirat, joita oli kasvatettu perinteisesti naisten kädenlämmittimiksi. Nyt keisarin palatsissa muokattiin tarkoin varjeltuja leijonannäköisiä palatsikoiria. Kun koirien ei haluttu joutuvan vieraiden käsiin ns. boksarikapinan yhteydessä vuonna 1900, ne koetettiin tappaa, mutta vahingossa seitsemän koiraa jäi henkiin ja vietiin Eurooppaan. Myös Yhdysvaltoihin vietiin myöhemmin muutama kiinalainen koira. Kaikki länsimaiden kiinanpalatsikoirat ovat peräisin noista tulokkaista. 

Sotakoiria ja filmitähtiä

imageJo aikaisemminkin sodissa oli käytetty koiria, jotka raatelivat ja söivät vastapuolen taistelijoita, mutta erityisen tehokkaasti koiria hyödynnettiin 1900-luvun sodissa. Ensimmäisessä maailmansodassa yleisimpiä sotakoiria olivat saksanpaimenkoirat, rottweilerit, suursnautserit ja dobermanit, mutta myös airedalenterriereitä, bulldogeja, lammaskoiria, noutajia ja sekarotuisiakin käytettiin lähetteinä, vartijoina, tarvikkeiden kantajina ja vetokoirina erilaisissa kuljetuksissa. Toisessa maailmansodassa koirat toimivat vahteina ja viestinviejinä, jopa itsemurhatehtävissä. Myöhemmin Yhdysvallat on käyttänyt koiria Korean- ja Vietnaminsodassa sekä Afganistanissa.

Koiria on koulutettu myös moniin rauhanomaisiin tehtäviin, m.m. näkövammaisten oppaiksi, valjakon vetäjiksi, huumepoliisin apulaisiksi, syövän diagnosoijiksi, kirjastojen lukukoiriksi, sekä kadonneitten ihmisten että tryffelien etsijöiksi,  ja elokuvatähdiksi, joiden merkitystä ei suinkaan sovi väheksyä. Rin Tin Tin ja Lassie valloittivat aikanaan monien lapsisukupolvien ja varmasti aikuistenkin sydämen rohkeudellaan, uskollisuudellaan ja viisaudellaan.

Loppuhaukku

Pietiläinen nimeää kirjansa viimeisen luvun loppuhaukuksi, mutta minä omin otsikon muutamille moitteilleni ja aloitan Koirien maailmanhistorian otsikosta. Vain englannin- ja suomenkielisen kirjallisuuden käyttäminen rajaa teoksen pakosta kuvaamaa eri aikoja ja alueita niin, ettei se voikaan kertoa kaiken maailman koirien ja ihmisten yhteistä historiaa systemaattisesti. Sen vuoksi ehdotan kirjan nimeksi ”Koirien historiaa”.

Toiseksi marmatan siitä, että teos on alkuun täysi kuin Turusen pyssy ja lukijan on vaikea tajuta tekstin logiikkaa. Juttuja olisikin voinut karsia aika reippaasti, mutta ymmärrän hyvin, ettei tekijä ole raskinut jättää hyviä tarinoita käyttämättä. Onneksi kirja väljenee ja selvenee loppua kohti.

Kolmanneksi on kielellisen nipottajan pakko puuttua itse ilmaisuihin. Yleensä Pietiläisen teksti on luistavaa asiaproosaa, mutta siellä täällä juutuin puhekielisiin ja epätarkkoihin sanontoihin sekä selviin virheisiin. Tietokirjassa ei kerta kaikkiaan sovi sanoa ”tuoda näytille”. Myöskään ”koirien häpeämätön rakkauskäyttäytyminen” ei kuulosta ihan korrektilta. ”Itä-Pohjanmaa” (Pohjanmaa) on suoranainen käännösvirhe. Ehkä kiire on aiheuttanut sen, ettei tekijä ole ehtinyt etsiä suomenkielessä käytettäviä vastineita esim. sanoille ”bestiary” (bestiaari), ”mandrake-juuri” (mandragora tai alruuna) ja ”vivisektio” (elävältä leikkeleminen). Minua ihmetytti myös, mihin kiinalaisia ja japanilaisia oikein muutti, kun kirjoittaja sanoo heitä muuttaneen Itä- ja Etelä-Aasiaan – varsinkin Japani on jo melko idässä.

Kaikesta huolimatta Koirien maailmanhistoria tarjoaa Suomen 600 000 koiran omistajalle, muille koiranystäville sekä koirien ja ihmisen yhteisestä menneisyydestä kiinnostuneille monen monta kiintoisaa lukuhetkeä, joita voi viettää Koirantähden (Siriuksen) loistaessa kirkkaana taivaalla.

 

image

“At last the day of the grand dinner-party arrived, and the guests all assembled, in good spirits, with keen appetites for the feast. Never had so many sleek, well-dressed dogs met together before, and the variety of their coats and countenances was very striking.” From ‘Cock Robin’s Picture Book’, printed in colours by Kronheim & Co. 1874. (Cambridge University Library)


Vähän lisää lukemista koirista ja muistakin lemmikeistä:

* Darnton, Mike: Mustin tassukirja kaikenkarvaisista koirista (2012)
* Kauppinen, Jukka: Uskollisin kaikista: Hämmästyttävä koira (2011)
* Ojanen, Eero: Koiran filosofiaa (2011)
* Raevaara, Tiina: Koiraksi ihmiselle (2011)
* Turunen, Seppo: Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (2011)

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46