Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Uusia kulmia UKK:sta

11.11.2014 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri. WSOY, 2014. 398 + sivua. ISBN 978-951-0-40253-5.


Tyttö ja nauhuri on Suomen Kuvalehdessä työskennelleen Maarit Tyrkön kuvaus siitä, miten nuori nainen nousi näkyvään, joskin toisaalta piilossa pidettyyn asemaan. Tyrköstä tuli 1970-luvun puolessavälissä presidentti Urho Kekkosen luottotoimittaja – ja vähän enemmänkin.

Maarit Tyrkkö – puhutaan nyt hänestä tyttönimellä, koska sillä kirjakin on julkaistu – kuuluu niihin toimittajiin, jotka ovat arkistoineet kaiken, mitä uran varrella on vastaan tullut. Tallella on vanhoja haastattelunauhoja, toimittajapäiväkirja, johon on tallennettu työn kannalta tärkeät tapaamiset ja puhelupäiväkirja, jota Tyrkkö ryhtyi pitämään sen jälkeen, kun puheluja alkoi tulla Tamminiemestä.

Syksyn kohukirjoihin kuuluva Tyttö ja nauhuri onkin varsin yksityiskohtainen kuvaus muutamista 1970-luvun loppupuolen vuosista. Kohauttavaksi kirjan tekee tietysti (ainakin iltapäivälehtien mielestä) se, että muistelmien punaisena lankana kulkee Tyrkön ja häntä 47 vuotta vanhemman presidentti Urho Kekkosen erikoislaatuinen suhde.

Toteutunut haave?

Vuonna 1947 syntynyt Maarit Tyrkkö haaveili teinivuosinaan näyttelijän ammatista, mutta ei ilmeisesti tullut edes pyrkineeksi teatterikouluun. Ateneumin pääsykokeessakaan ei onnistanut, mutta somistajakoulu sentään tärppäsi toisella yrittämällä. Kyse ei kuitenkaan ollut lahjakkuuden puutteesta, vaan siitä, että ylioppilastyttöä pidettiin somistajaksi ylikoulutettuna! Myöhemmin hän suoritti sekä somistajakoulun että mainoshoitajatutkinnon. Siihen opinnot taisivat jäädäkin; ainakaan kirja ei mainitse muista suorituksista.

Elettiin nimittäin kuusikymmenluvun puoltaväliä ja suuret ikäluokat tekivät tuloaan työelämään. Korkeakoulut täyttyivät, mutta kun talous kasvoi kohisten ja paikkoja avautui jatkuvasti kaikkialla, tarvittiin lähinnä reipasta mieltä ja onnekkaita sattumia. Koulutusta ei kyselty etenkään toimittajaksi pyrkivältä. Tyrkkö aloitti uransa Wihuri-yhtymän pr-emäntänä ja siirtyi siitä firman tiedotussihteeriksi tehtävänään henkilöstölehden toimittaminen. Ammatti alkoi tuntua omalta; myöhemmin hän oivalsi, että tällaisesta työstähän hän oli aina haaveillut, vaikka vanhemmat estelivät.

Hyvä verkostoituminen ja osittain myös toimittajavanhempien tuttavuussuhteet tekivät Tyrköstä Suomen Kuvalehden avustajan, jonka uran varhaisimpiin huippuhetkiin kuului kaksi presidentti Kekkosen myöntämää haastattelua.

Ensimmäisessä niistä oli läsnä myös venäläinen taidemaalari Ilja Glazunov, joka maalasi presidentin muotokuvaa. Toinen tuli eteen täytenä yllätyksenä, mutta jäi omalla tavallaan suomalaisen joukkotiedotuksen historiaan: koskaan aikaisemmin ei valtionpäämies ollut puhunut yhtä avoimesti omasta sairaudestaan – eikä yksikään toimittaja ollut uskaltanut siitä niin rohkeasti kysyä.

Heinäkuussa 1974 nimittäin presidentti Urho Kekkonen joutui sairaalaan prostataleikkauksen takia. Tuolloin 74-vuotias presidentti oli kylmettynyt kalareissullaan alkukesästä, ja suurentunut eturauhanen oli ilmeisesti vaivannut aiemminkin – kyseessähän on erityisesti ikääntyvien miesten riesa. Lääkärinsä kehotuksesta presidentti antoi haastattelun, jossa hän rohkaisi suomalaisia miehiä kääntymään lääkärin puoleen vastaavanlaisissa vaivoissa. Haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan kirjassa kuten muutama muukin Tyrkön aikanaan kirjoittama juttu.

Se, että presidentin ja hänen henkilääkärinsä, professori Pentti Halosen, haastattelijaksi valikoitui nimenomaan Maarit Tyrkkö, joka ei ollut edes lehden varsinainen toimittaja, vaan vakituinen avustaja, oli sattumien summaa. Kollega, jolle juttukeikkaa tarjottiin, joutui kieltäytymään siitä oman työaikataulunsa takia.

Reipas ja valoisa nuori toimittaja jäi presidentin mieleen. Toki Tyrkkö oli tarttunut rohkeasti mahdottomilta tuntuviin tilaisuuksiin aikaisemminkin: ottanut ulkomaanmatkoillaan yhteyttä kuuluisiin poliitikkoihin ja valovoimaisiin kulttuurin tähtiin pyytäen haastatteluja – ja monessa tapauksessa myös saaden ne. Kirjailija Astrid Lindgrenin, filmitähti Ingrid Bergmanin ja Itävallan liittokansleri Bruno Kreiskyn haastattelut tasoittivat tietä Suomen Kuvalehdessä– Tyrkkö pestattiin lehteen vakipaikalle joulukuun 1974 alussa.

Luottotoimittajasta sydänystäväksi

Heti ensimmäisenä työpäivänä tuli taas yllättävä tehtävä: Sylvi Kekkosen kuoleman takia Suomen Kuvalehti teki suuren muistojulkaisun rakastetusta maan äidistä, ja Maarit Tyrkkö valikoitui valitsemaan valokuvia siihen. Hän penkoi pyykkikoreissa irrallaan olevia kuvia presidentinlinnassa, motkotti siitä, että kuvat oli jätetty järjestämättä – ja tarjoutui itse tekemään tuon ison urakan.

Se hänelle myös annettiin, ja puuhan myötä solmiutui monta suhdetta. Presidentin sihteeri Kaija Vesamaa ja adjutantti Bo Klenberg tulivat tutuiksi; heistä oli hyötyä myöhemmin haastatteluaikojen sopimisissa tai matkajärjestelyissä. Maaliskuussa 1975, kun Kekkonen matkusti Sarajevoon Jugoslavian presidentti Titon vieraaksi kalastamaan ja metsästämään, Tyrkkö puhui itsensä ylimääräiseksi matkustajaksi UKK:n yksityiskoneeseen. Hän seurasi tapahtumia toimittajan tavoin, mutta pyrki tavanomaista lähemmäs: pyöri ympärillä haavityttönä, pesi ja kuivasi presidentin jalat jotka olivat kalastaessa kastuneet. Jo tätä ennen hän oli hankkiutunut DDR:n päämiehen Willi Stophin vierailun aikana junamatkalle presidentin erikoisvaunuun, jolloin Kuvalehti pääsi elvistelemään, että sen toimittaja oli ainoana paikalla.

Tuossa vaiheessa Tyrkkö oli ehkä lähinnä ”luottotoimittaja”. Kekkonen näyttää arvostaneen Suomen Kuvalehteä, olihan hän itsekin kirjoittanut siihen milloin Pekka Peitsenä, milloin taas Liimataisena. (Se, että Suomen Sosialidemokraatin Simppa eli toimittaja Simo Juntunen pestattiin lehden pakinoitsijaksi, sai Liimataisen lyömään hanskat tiskiin. Episodia kuvaillaan myös Tyrkön kirjassa.)

Ennen pitkää suhde lämpeni: ensimmäinen presidentin kirje, joka alkaa sanalla Rakas, putosi postiluukusta huhtikuussa 1975. Vapun alla hän sai kutsun hiihtämään Lapin hangille. Ja kun Tyrkkö vietti kesäkuun alussa viikonloppua UKK:n hyvän ystävän Kalle Kaiharin huvilalla, hän kömpi – osittain Kaiharin yllyttämänä – presidentin selän taakse nukkumaan. Viimeistään seuraavana aamuna hän oivalsi olevansa päämiehen, kuten muutamat ystävät Kekkosta kutsuivat, lähipiiriä.

Kesän 1975 ETYK-kiireiden keskellä kirjoitetut presidentin lyhyet mutta äärimmäisen henkilökohtaiset kirjeet panevat tietysti kysymään, minkä sortin suhde oikeastaan oli kyseessä. (Siitähän iltapäivälehdet ovat olleet kiinnostuneita siitä asti, kun kirjan ilmestymisestä on tiedetty eli viime keväästä!) Erityisesti tuona ensimmäisenä yhteisenä kesänä UKK soittikin usein, jopa useamman kerran päivässä. Puhuttiin kirjoista, kirjoittamisesta, harjoiteltiin englantia jota Kekkonen ei ollut lukenut koulussa mutta jota hän tarvitsi ETYK-puheissaan. Käytiin presidentin lähiystävien, erityisesti hänen toisen henkilääkärinsä, lääkintöneuvos Rikhard Sotamaan, huvilalla. Vietettiin vapaa-aikaa lukien, kirjoittaen ja kalastaen.

image

Kuva: Tyttö ja nauhuri kirjan kuvitusta

Hulvatonta menoa turvallisessa seurassa

Tyttö ja nauhuri -teoksessa vuorottelevat sekä Urho Kekkosen että Maarit Tyrkön yksityinen ja julkinen minä.

Virallisissa tilaisuuksissa toimittaja seuraa tapahtumia ja niiden keskipistettä, Kekkosta, kunnioittavan välimatkan päästä, mutta uskaltautuu Suomen Kuvalehden antamalla arvovallalla myös hieman keskimääräistä lähemmäs. Tuttavuuttaan hän varoo näyttämästä.

Yksityisissä yhteyksissä sinutellaan; Maarit ei kuitenkaan sano Urho vaan UK (siis ei kahta K:ta!). Samaa nimitystä käyttää osa presidentin vanhoista kavereista, jotka ovat huomattavasti iäkkäämpiä kuin luottotoimittajasta sydänystäväksi muuttunut alle kolmikymppinen toimittajatyttö (”tyttö” ei tässä ole pejoratiivinen ilmaus vaan suoraan kirjan nimestä otettu määrite). Siitä huolimatta he hyväksyvät nuoren naisen seuraansa ja kohtelevat häntä vertaisenaan. Vertaisenaan, todella – vapun 1975 hiihtoretkellä Tyrkön nukkumapaikka on puolijoukkueteltassa, adjutantin ja maaherran välissä.

Varsinaisia paljastuksia kirja ei tarjoa, mutta se esittelee presidentistä puolia, joita viralliset elämäkerrat harvemmin mainitsevat. Vanhojen kavereidensa keskuudessa Kekkonen on melkoinen veijari. Hän kertoo juttuja, hulluttelee, laulaa Kotkan Ruusua, Leskiäidin tytärtä ja muita ikivihreitä iskelmiä, pistää peruukin päähän. Kirjan 32-sivuisessa kuvaliitteessä on aika hulvattomia kuvia…

image

Kuva: Tyttö ja nauhuri kirjan kuvitusta

Ystävykset – sitä määritettä lienee käytettävä, sillä Tyrkkö sanoo, ettei hän ollut yksi presidentin naisista, vaan hänen ”tyttönsä ja toimittajansa” – vaihtoivat myös lahjoja. Kekkonen sai solmioita ja huuliharpun, Tyrkkö koruja.

Kirjassaan muistelija siteeraa runsaasti omia ja presidentin kirjeitä, ääninauhoja, haastatteluja, päiväkirjaansa joka noina vuosina oli ainoa uskottu. Edes äidille ei aina voinut kertoa, missä oli oltu ja mitä koettu. Ja vaikka tästä erikoislaatuisesta ystävyydestä erityisesti toimittajapiireissä kuiskittiinkin, 1970-luvun media oli paljon kiltimpi kuin nykyinen. Kollegat eivät julkistaneet edes ns. julkisia salaisuuksia. Toisaalta Tyrkkökään ei puutu presidentin muihin naissuhteisiin; niistähän on tällä vuosituhannella kirjoitettu useitakin teoksia, sekä faktaa että fiktiota.

Lähes 40 vuoden jälkeen nämä hyvin yksityiskohtaiset, mutta hyvällä maulla kirjoitetut muistelmat avaavat ikkunan aikaan, jolloin kylmän sodan ilmapiiriä lievennettiin ETYKin avulla ja ”me kaikki tai ainakin lähes kaikki tanssimme samassa piirissä, käsi kädessä ja halusimme oman osamme vallan loisteesta”, kuten muistelija asian ilmaisee.

Toimittajantöittensä ohella Maarit Tyrkkö toimi Kekkosen lähipiiriin kuuluneiden ihmisten ja myös itsensä presidentin muistelmien haamukirjoittajana. Kekkosen suurimman salaisuuden, osallisuuden sisällissodan aikana Haminassa tapahtuneeseen teloitukseen, hän kuuli presidentiltä jo vuonna 1975, mutta julkisti sen vasta Vuosisatani-kirjassa. Se ilmestyi 1981, samana syksynä jolloin Kekkonen luopui sairauden takia virastaan.

Mitä noina kuutena vuotena tapahtui? Se saadaan ilmeisesti lukea ensi syksynä, jolloin muistelmien toisen osan on luvattu ilmestyvän.

Suosittele muille:
Kommentit:

Maarit Huovinen kirjoitti 11.11.2014 13:56

Luin jutun. Hieno analyysi. Allekirjoitan. Tyttö ja nauhurin Maarit Tyrkkö.

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46