Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Monipuolinen teos mediaympäristön muutoksesta

19.3.2015 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Oinonen, Paavo: Markus-setä. Suomen ensimmäinen radiopersoona. Yleisradio, 2015. 255 sivua. ISBN 978-951-43-0868-0.


Suomen ensimmäisen radiopersoonan, Markus Raution, elämäkerta on enemmän kuin aikansa superjulkkiksen tarina; kirjan nimi ja alaotsikko on vähän hämäävä. Teos on nimittäin ennen kaikkea mielenkiintoista ja värikästä mediahistoriaa yhtenäiskulttuurin, kansansivistyksen ja arvokkaiden kravattikaulamiesten aikakaudelta.

Markus Raution (1891–1973) elämäkerta jatkaa Paavo Oinosen jo väitöskirjassaan aloittamaa mediahistorian tutkimusta. Vuonna 2004 ilmestynyt Pitkä matka on Tippavaaraan tarkasteli radion jatkosarjoja vuosina 1945–1964. Tutkimuksen kohteena oli tuolloin kolme aikakauden suosikkiohjelmaa: Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla.

Nyt aikajänne on pitempi: se ulottuu kaksikymmenluvusta viisikymmenlukuun, ja mukaan mahtuvat mykkäfilmit, iskelmät, kuunnelmat ja selostukset sekä tietenkin Lastentunti, joka teki Markus Rautiosta koko Suomen tunteman radioäänen. Kolmenkymmenen vuoden työura Yleisradiossa päättyi, kun televisio teki tuloaan ja yhtenäiskulttuurin rapautumisen ensimmäiset merkit alkoivat näkyä vahvaa nousukautta eläneessä maassa.

image

Kuva: Neljä legendaarista radiopersoonaa - Markus Rautio, Ebba Jacobson-Lilius, Carl-Eric Creutz ja Kaisu Puuska-Joki kuuluttajan pöydän nappuloiden ja vipujen ääressä. Kuva: Yle Kuvapalvelu.

Rivinäyttelijästä median moniottelijaksi

Näyttelijäpariskunnan poika Markus Rautio päätyi ilmeisen itsestään selvästi vanhempiensa ammattiin. Hän näytteli 1900-luvun ensimmäisellä kymmenellä pikkurooleja Kansallisteatterissa, siirtyi sitten muutamaksi vuodeksi Tampereelle ja pariksi vuodeksi Hollywoodiin, missä monien muiden toiveikkaiden tulevien elokuvatähtien kanssa työskenteli pari vuotta ekstrana eli joukkokohtausten avustajana. Irtiotto vaikuttaa reippaalta, sillä Raution kielitaidosta ei ole tietoa. Englanti ei viime vuosisadan alussa kuulunut monenkaan oppikoulun opetusohjelmaan, mutta toisaalta mykkäfilmin kaudella ei näyttelijä tarvinnut kielitaitoa juuri muuhun kuin itsensä markkinointiin.

Matka antoi ainekset yhteen julkaistuun kirjaan ja muutamiin lehtijuttuihin sekä lujan uskon elokuva-alaan. Selkeästi puhuva näyttelijä siepattiin kuitenkin heti kotimaahan palattuaan toisen upouuden tiedotusvälineen palvelukseen. Radioon Raution pestasi Alexis af Enehjelm, joka varsinaisesti oli oopperalaulaja, mutta työskenteli vuonna 1926 toimintansa aloittaneen Oy Suomen Yleisradio – Ab Finlands Rundradion kuuluttajana ynnä samanlaisena yleismiehenä kuin Rautiosta tuli.

Radion alkuaikoina näet ohjelmisto oli suurelta osin paperilta luettua puhetta tai studiossa soitettua musiikkia. Jos esitelmöitsijä teki oharit, kuuluttaja paikkasi hänet – vaikkapa kertomalla omista matkoistaan. Orkesteria hänen ei sentään tarvinnut tuurata, vaikka Rautio olisi ehkä siinäkin hommassa pärjännyt – hän teki 1930-luvun alkuvuosina miltei 20 levytystä ja sanoitti jonkin verran iskelmiä. Muutamaan pieneen elokuvarooliinkin hän ehti, ja kirjoitti satunäytelmiä ja satukirjoja.

Työkenttänsä laajuudessa Markus Rautio siis vertautuu nykyaikaisiin median moniottelijoihin, jotka juontavat, laulavat ja kirjoittavat, sillä poikkeuksella, että Rautio ei nykykollegoiden tavoin tunkenut itseään julkisuuteen, päinvastoin. Hän näyttää kuitenkin suhtautuneen suopeasti haastatteluja kärttäviin toimittajiin, myös niihin jotka koko kansan tutuksi tulleen Raution avioiduttua lähes nelikymppisenä halusivat esitellä hänen ja Ingrid-rouvan tyylikkään kodin. Yksityiselämä jäi silti melko tuntemattomaksi, myös työtovereille. Toisaalta: kaikki muutkin 1900-luvun alkupuolen julkkikset saivat pitää yksityiselämänsä omanaan, roskiksia ei tongittu eivätkä paparazzit väijyneet pensaissa.

Lastentunti nosti lapset näkyviin

Paitsi Markus Rautiosta, kirja kertoo myös 1900-luvun alkupuolen mediamaisemista. Tosin silloin ei vielä puhuttu mediasta, tuskin edes tiedotusvälineestä. Radio oli radio; ohjelmaksi kelpasi sekin, että kuuluttaja avasi ikkunan ja selosti suurkaupungin katuvilinää. Aidot äänitehosteet tulivat ikään kuin kaupan päälle. (Esimerkki on Ruotsista, kuuluttaja oli Sven Jerring eli farbror Sven, sikäläinen Markus-setä. Jerring ja Rautio olivat hyviä ystäviä. Jerringiltä Rautio sai ohjelmaideoita ja sodan vuosina myös pieniä elintarvikepaketteja.)

Lastentunnilla, joka aloitti jo samana vuonna kuin Yleisradio eli 1926, on muitakin ulkomaisia esikuvia. BBC:ltä omaksuttiin paljon sekä ohjelmaideoita (nykynimike formaatti) että toimintamalleja. BBC onkin kautta vuosikymmenten ollut esikuva sekä kotoiselle Ylellemme että Euroopan muille kansallisille radiokanaville.

Oinonen osoittaa kirjassaan, miten radion, ja muunkin median, kehitys on ollut kautta vuosikymmenten sidoksissa yhteiskunnan ja asenneilmaston muutoksiin. Lastentunti nosti lapset näkyville; 1900-luvun alkukymmeninähän he eivät yleensä olleet perheen keskipisteitä tai edes tasavertaisia perheenjäseniä, vaan pikemminkin ilmaista työvoimaa kunkin kotitalouden tarpeisiin.

Hyvä esimerkki radio-ohjelman – tässä tapauksessa yksittäisen kuunnelman – kytkeytymisestä osaksi kansakunnan yhteistä kokemushistoriaa, on puolestaan Könnin kello.

Valtiojohtoisen radion pääasiallisiksi tehtäviksi koettiin uutisvälityksen ohella kansanvalistus ja korkeakulttuuri, mutta kun poliittiset tuulet muuttivat sodan jälkeen suuntaansa, se näkyi hetkessä sekä Yleisradion ohjelmistossa että organisaatiossa. Markus Rautiohan ei ollut pelkkä kaurapuuron syöntiin usuttava, kiltteydestä ja äidin auttamisesta jankuttava setä, vaan myös työteliäs radiokuunnelmien ohjaaja, joka etsi jatkuvasti uusia teoksia ja uusia esiintyjäkykyjä. Nelikymmenluvun lopun uudistuksissa hän sai kuitenkin tyytyä rivimiehen rooliin – Hella Wuolijoki nosti teatteriosaston johtoon Olavi Paavolaisen ja kaksikko korjasi kunnian myös Euroopan ensimmäisen radioteatterin perustamisesta vuonna 1948. Oinosen mukaan idea oli ilmeisesti pyörinyt Raution mielessä pitkään, mutta hän ei ollut riittävän tarmokas ajamaan asiaa ja saamaan sitä läpi – hän oli enemmän työteliäs toteuttaja kuin ponteva lobbari.

Nykyilmiöiden pitkät juuret

Kirjan ääressä oli hauska havaita, miten pitkät juuret erilaisilla tämän päivän tiedonvälityksen ilmiöillä itse asiassa onkaan. Sanomalehdet ja valtiojohtoinen radio aloittivat kissanhännänvetonsa jo 1920-luvun lopussa eikä vastakkainasettelun aika ole vieläkään ohi. Kolmikymmenluvulla tehtyä Markus-sedän Lastentunnin tyyppistä äänilevyä taas voi pitää modernin monimediaalisuuden varhaisvaiheena. Faktan ja fiktion, dokumentin ja lavastuksen, raja oli tuolloinkin yhtä häilyvä kuin meidän aikamme tositelevisiossa. Eikä yhtiön kakkosmies, ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma, kaihtanut esiintyä Radiokuuntelija-lehden mukamas puolueettomana kriitikkona kehumassa oman alaisensa Markus Raution eloisia selostuksia. (Nykyisin ei ehkä ihan tällaista kytkentää tehtäisi, mutta vastaavanlaisia tapauksia kyllä esiintyy.)

image

Kuva: Teknikko Salo käyttää pikalevykaiverrinta. Ensimmäiset Yleisradion ohjelmatallenteet tehtiin tällaisilla laitteilla. Kuva: Yle Kuvapalvelu.

Valitettavasti Raution kuten muidenkaan hänen aikalaistensa radioselostuksista ei ole jäljellä montakaan, eikä Lastentunneista ja kuunnelmista ole säilynyt kuin muutama nauhoitus. Melkoinen osa lähetyksistä oli suoria, ja tallennustekniikan kehityttyäkin materiaalipula pakotti käyttämään samat nauhat yhä uudelleen ja uudelleen.

Osittain tämän takia Oinonen operoi pitkälti kirjoitetun aineiston varassa. Hän on käynyt läpi melkoisen pinon eri vuosikymmenten sanoma- ja aikakauslehtiä sekä kutakuinkin kaikki radiossa työskennelleiden aikalaistoimijoiden muistelmat. Tekstiä täydentävät Yleisradion arkistosta poimitut kuvat, joita ei kuitenkaan ole kovin paljoa. Kuvissa näyttäytyy sekä muutos että jatkuvuus – arvokkaiden kokopukua ja solmiota käyttävien herrasmiesten sekaan on eksynyt pieni polvihousuinen poika, joka kuvatekstin mukaan oli Markus-sedän lastentunnin vakiovieras. Aikuistuttuaan Orvo Kontio vaihtoi välinettä – hänestä tuli television lastenohjelmien pitkäaikainen toimittaja ja tv-ohjaaja.

image

Kuva: Markus-setä ja Lastentunnin vakiovieras Orvo Kalevi Kontio. Yle Kuvapalvelu.

Markus Raution eläköityessä Yleisradiossa päättyi aikakausi: kaikkitietävien setien ja tätien sijasta kanavat valtasivat lapset ja nuoret. Parhaimmillaan he tekivät omat ohjelmansa alusta loppuun itse, toimittajien ja tekniikan pysytellessä taustatukena.

Kirja on ansiokas ja monipuolinen teos mediaympäristön muutoksesta ja miehestä, joka oli kolmen vuosikymmenen ajan aktiivisena toimijana muutoksessa mukana.

Kummalliselta kuitenkin tuntuu, että kustantaja ei ole halunnut teokselle laajaa lukijakuntaa. Yleisradion kustantamaa kirjaa ei ainakaan toistaiseksi saa ostaa mistään, mutta tiettävästi sitä ollaan toimittamassa muutamiin suurimpiin maakuntakirjastoihin.

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46