Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Diplomaatti muistelee ja pohtii Venäjää

29.4.2015 Kimmo Elo <kimmo.elo@utu.fi> Yliopistonlehtori, Turun yliopisto & Åbo Akademi
Mansala, Arto: Kohti kaaoksen pitkää yötä. Kolme kautta Moskovassa. WSOY, 2015. 511 sivua. ISBN 978-951-0-40966-4.


Emeritussuurlähettiläs Arto Mansala (s. 1941) toimi kolme kautta ulkoasiainhallinnon edustajana Moskovassa. Mansalan Moskovan-kausilla elettiin niin liennytyksen, stagnaation ja jähmettymisen kuin kaaoksenkin aikoja. Hän kokoaa muistelmissaan yhteen Moskovan-kokemuksensa ja pohtii niiden pohjalta Venäjän paikkaa Euroopassa ja maailmassa sekä Suomen ja Venäjän suhteita Euroopan integraation luomassa yleiseurooppalaisessa viitekehyksessä.

Euroopan ja Venäjän suhteiden kiristyminen etenkin Ukrainan vuoden 2014 keväällä kärjistyneen kriisin seurauksena on lisännyt kiinnostusta sekä Venäjän sisäpoliittiseen kehitykseen, mutta etenkin Venäjän asemaan osana Eurooppaa ja eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää. Tutkijoiden lisäksi kirjoittajien joukkoon on mahtunut myös ”Venäjän tuntijoiksi” tituleerattuja henkilöitä, joiden Venäjän-tuntemus liittyy ensisijaisti pitkään kanssakäymiseen Venäjän ja venäläisten kanssa, ei niinkään tutkimustyön kautta karttuneeseen asiantuntemukseen.

Kolmea kauttaan Moskovassa kuvaava emeritussuurlähettiläs Arto Mansala kuulu kiistämättä näihin Venäjän tuntijoihin. Tämän Mansala myös heti teoksensa esipuheessa myös myöntää korostaessaan, ettei ”ole tehnyt historian tutkimusta” Moskovan-kausiaan kuvatessaan (s. 14). Tämä antaa kirjalle myös sen persoonallisen, henkilökohtaisesta kokemuksesta kertovan pohjavireen, joka jatkuu läpi teoksen.

Mansala toimi Moskovassa yhteensä noin kahdeksan vuoden ajan kolmessa jaksossa. Nämä kolme kautta muodostavat myös teoksen perusrakenteen, mutta samalla ne kuvaavat Mansalan omaa urapolkua ulkoasiainministeriön avustajasta ensin neuvokseksi ja myöhemmin suurlähettilääksi. Mansala kuvaa, paikoin varsin laveasti ja suurella siveltimellä, paikoin taas yksityiskohtaisen pikkutarkasti, ulkoministeriön virkamiehen arkea vieraassa maassa.

Teoksen kuluessa alun epävarmasta, uuden ja tuntemattoman edessä seisoneesta nuoresta avustajasta kasvaa diplomatian ammattilainen, joka paikoin varsin terävästi huomioi suuren naapurimme elämänmenoa ja diplomatian arkipäivää. Vaikka teoksessa rakentuvassa narratiivissa on varmasti mukana lempeää unohtamista sekä ajan mukanaan tuomaa muistojen kultapölyä, limittyy Mansalan kertomus varsin hyvin siihen kuvaan, jonka lähihistoriamme ja Venäjään liittyvät tutkimus on samasta ajasta tuottanut.

Venäjä, Suomi ja EU:n integraatio

Vaikka Mansalan teos käsitteleekin ensisijaiset Venäjän kehitystä suomalaisen diplomaatin silmin, kirjan aikana siitä kuoriutuu esiin myös toinen, yleisempi kertomus. Tämä kertomus liittyy olennaisesti Euroopan integraation etenemiseen ja sen heijastusvaikutuksiin Venäjällä. Tältä osin kirjan alkupuolella korostuu, varsin ymmärrettävästi, ETYK sekä EEC, jotka molemmat tuottivat Neuvostoliiton johdolle ylimääräistä päänvaivaa. Suomen EU-jäsenyys toi tähän kuvaan uuden elementin, kun myös Suomi sitoutui jäsenyyden kautta toteuttamaan ja tukemaan EU:n yleiseurooppalaisia periaatteita. Vaikka kyse ei ollutkaan nollasummapelistä bilateraalisten ja EU-vetoisten Venäjän-suhteiden välillä, näkyy tämä jännite myös tämän hetken kriisissä.

Mansalan teoksessakin nousee esille Venäjän ilmeinen vaikeus hahmottaa EU:n toimijuutta. Sama ongelma on tuotu esille myös useissa tutkimuksissa, joissa juuri tämä käsitteellistämisen ongelma on nähty yhtenä syynä toisten ohi puhumiselle. Myös Mansala korostaa suorien kahdenvälisten suhteiden merkitystä Venäjälle ja uskoo näiden jatkossakin olevan tärkeässä roolissa Venäjän ja Euroopan suhteissa. Ei liene mitenkään yllättävää, että Saksa on myös Venäjälle edelleen sen tärkein eurooppalainen partneri, jonka kautta Venäjä toivoo ja uskoo tulevansa kuulluksi myös eurooppalaisissa pöydissä. On kuitenkin syytä korostaa, etteivät hyvät kahdenväliset suhteet EU-maiden ja Venäjän välillä suinkaan automaattisesti rapauta EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, edellytetäänhän jäsenmaiden myös kahdenvälisissä suhteissaan edistävän ja tukevan EU:n yhteisiä ulkopoliittisia tavoitteita.

image

Kuva: Boris Jeltsin henkivartijansa Alexander Korzhakovin kanssa elokuun 1991 kaappausyrityksen aikana. (Wikimedia Common)

Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä enemmän Mansalaa näyttää pohdituttavan kysymys Venäjän paikasta ja asemasta Euroopassa ja kansainvälisessä politiikassa laajemminkin. Tähän näyttää viittaavan kirjan nimikin - ”Kohti kaaoksen pitkää yötä” - joka puolestaan on sitaatti Aleksandr Herzenin vuonna 1855 [!] julkaisemasta kirjasta. Lauseella Herzen viittasi metaforisesti siihen välitilaan, joka vallitsee vanhan yhteiskuntajärjestyksen luhistumisen ja uuden syntymisen välillä Venäjällä. Osaltaan näitä pohdintoja näyttäisi katalysoineen omakohtainen kokemus presidentti Jeltsinin melko kaoottisesta valtakaudesta, jota käsittelevän luvun alusta myös tuo Herzen-sitaatti löytyy (s. 268). Tuolloin Venäjä kääntyi ensin kohti Eurooppaa, vetäytyäkseen sitten myöhemmin jälleen omaan euraasialaiseen kuoreensa. Jälkikirjoituksessa Mansala palaa tähän teemaan ja esittää varsin perustellun kysymyksen: ”kuinka kauan Venäjällä on varaa pitää menneitten vuosien pitkäaikaista yhteistyökumppania EU:ta ulkopoliittisena vastustajana?” (s. 496). Samaa ovat kysyneet monet tutkijatkin, mutta ilmeisesti vastausta joudutaan odottamaan vielä jonkin aikaa.

Arto Mansala on kirjoittanut monisävyisen kuvauksen vuosistaan Moskovassa ulkoasiainhallinnon virkamiehenä ja diplomaattina ja sen kontekstina toimineesta Venäjän kehityksestä. Teos on sujuvaa luettavaa, joskin paikoin tekstiä olisi voinut tiivistää ja terävöittää. Kustantaja lienee kuitenkin halunnut takoa, kun rauta on kuumaa ja tuonut kirjan nopeasti markkinoille. Diplomaatin arjesta kiinnostuneille lukijoille kirja antaa varmasti paljon, mutta Venäjän ideaa ja paikkaa pohtiville Mansalan rinnalla kannattaa lukea vaikkapa Mauno Koiviston Venäjän idea -teosta tai Timo Vihavaisen tuoretta teosta Vanhan Venäjän paluu.

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46