Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Katse kansallisen tähtitieteen vaiheisiin

4.5.2015 Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen@gmail.com> Tohtorikoulutettava, Aate- ja oppihistoria, Oulun yliopisto
Markkanen, Tapio: Suomen tähtitieteen historia. Ursa, 2015. 270 sivua. ISBN 978-952-5985-26-9.


Tapio Markkasen Suomen tähtitieteen historia avaa kansallisen tähtitieteen vaiheita keskiajalta omaan aikaamme saakka. Teos on teemaltaan suhteellisen hallittu ja keskittyy lähinnä kansallisen astronomian keskeisten tekijöiden ja kansainvälisten suhteiden tarkasteluun, mutta jättää monet varsinkin varhaisen ajan merkittävät kysymykset turhan ohuen käsittelyn varaan. Tyylillisesti työ on helppolukuinen tietokirja ja palvelee sellaisena ennen kaikkea alan yleisestä kehityshistoriasta kiinnostunutta lukijaa.

Suomen tähtitieteen historia perustuu Tapio Markkasen ja Raimo Lehden (1931–2008) kirjoittamaan englanninkieliseen tutkimukseen History of Astronomy in Finland 1828–1918 (2010). Tämän The History of Learning and Science in Finland 1828–1918 -sarjan osaksi laaditun tutkimuksen kohdeyleisönä ovat ensisijaisesti ammattimaiset tieteenhistorioitsijat ja alan kansainväliset tutkijat. Siinä missä kyseinen teos tarkastelee autonomian ajan tieteen kehitystä, pyrkii nyt julkaistu Suomen tähtitieteen historia ajallisesti laajempaan yleisesitykseen kansallisen tähtitieteen vaiheista. Teoksen suurin ongelma on sen laaja aikarajaus suhteessa sivumäärään. Keskiajalta lähtevän ja meidän aikaamme saakka yltävän pitkän aikajänteen myötä työstä muotoutuu vääjäämättä yleisluontoinen esitys. Teksti toimii tästä huolimatta hyvänä johdantona alan keskeisiin tutkimussisältöihin ja -käytäntöihin.

Teokselle on vaikea löytää varsinaisia esikuvia kotimaisesta tieteenhistoriasta, sillä monet Suomen tähtitieteestä laaditut tutkimukset ovat joko akateemisia väitöskirjoja tai kansallista tähtitiedettä osana alan kansainvälistä kehitystä sivuavia monografioita. Ensimmäisestä ryhmästä mainittakoon Maija Kallisen tutkimus Change and Stability: Natural Philosophy at the Academy of Turku 1640–1713 (1995) ja jälkimmäisestä Hannu Karttusen Vanhin tiede: Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin (1996). Toisaalta Suomen tähtitieteen historiaa ei voi verrata kovin hyvin Suomen tieteen historia 1–4 -sarjan (2000) kaltaisiin yleisteoksiin siksi, että Markkanen keskittyy työssään suhteellisen intensiivisesti yhden tieteenalan vaiheisiin. Teos on yleisiä bibliografioita ja hakuteoksia perusteellisempi ja tarjoaa seikkaperäisemmän käsityksen tieteenalan kehityksestä.

Suomen tähtitieteen historialla on temaattisia ja tyylillisiä yhtymäkohtia lähinnä Markkasen itsensä aikaisemmin julkaisemaan tietokirjaan Helsingin observatorio (2012), jonka sisältöjä se jossain määrin kertaa, sekä Karttusen edellä mainittuun teokseen, joka esittelee laajasti tähtitieteen kansainvälistä kehitystä. Karttusen tutkimus sisältää kuitenkin vain lyhyen luvun Suomen astronomiasta ja tässä mielessä Suomen tähtitieteen historia täyttää tiedollisen ja tutkimuksellisen aukon. Se täydentää asianmukaisesti Karttusen teoksen tietoja Suomen astronomian osalta.

Paino autonomian ajan historiassa

Suomen tähtitieteen historiaa leimaa kaksi keskeistä temaattista piirrettä: yhtäältä se esittelee kansallisesti merkittäviä astronomeja ja toisaalta tuo esiin Suomen tähtitieteen tärkeimmät kehitysvaiheet suhteessa alan kansainväliseen kehitykseen. Teos lähtee liikkeelle vuosituhansien takaa antiikin ajan astronomiasta, mutta tällä varhaisella kehityksellä ei juuri ole tekemistä Suomen kansallisen tähtitieteen kanssa – selostus lähinnä johdattelee lukijan teoksen aihepiiriin. Tämän jälkeen Markkanen sivuaa yleisellä tasolla suomalaisten varhaista opinkäyntiä 1300-luvun Pariisin ja Rostockin yliopistoissa. Tiettävästi ensimmäinen tähtitieteeseen laajempaa kiinnostusta osoittanut suomalainen oli Leipzigissa vuonna 1414 opintonsa aloittanut Jacobus Petri Röd.

Teosta voisi moittia ehkä jonkin verran siitä, ettei se paneudu riittävästi näiden varhaisten aikojen tutkimiseen. Aikarajauksen alkua olisi pitänyt joko tuoda lähemmäs 1700-luvun loppua ja käsitellä varhaisvaiheet suosiolla toisessa teoksessa tai paisuttaa sivumäärää ja kertoa tarkemmin varhaisten suomalaisten tähtitieteilijöiden vaiheista ja alkuperäisjulkaisuista. Markkanen luettelee ansiokkaasti yleissivistykseen kuuluvat tähtitieteen kansainväliset klassikot Ptolemaioksen Almagestista Rheticusin Narratio Primaan, Kopernikuksen De Revolutionibusiin ja Gassendin Institutio astronomicaan, mutta jättää kotimaisten varhaisten tähtitieteilijöiden elämän ja kirjalliset esitykset vähemmälle huomiolle. Teos mainitsee muutamia keskiajan suomalaisia tähtitieteilijöitä – merkittävimpinä Daniel Achrelius ja Simon Kexlerus – mutta ei tutki heidän työtään yhtä syvällä kriittisyydellä ja intensiivisyydellä kuin myöhempien aikakausien tieteilijöiden töitä.

On vaikea sanoa, kuinka paljon Markkanen ja Lehti kävivät läpi varhaista aineistoa kirjoittaessaan History of Astronomya, mutta tiettävästi Lehti tutki kyseistä teosta varten Turun akatemian alkuvaiheita (1640–1713). Tiedot kaikkein varhaisimmista aikakausista ovat ymmärrettävästi hämärän peitossa ja tämä näkyy myös Suomen tähtitieteen historiassa. Teos aloittaa kansallisen tähtitieteen kehityskertomuksen varovaisesti vuodesta 1477, jolloin Uppsalaan perustettiin Ruotsin ensimmäinen yliopisto. Markkanen käsittelee varhaisista suomalaisista tieteilijöistä hieman lähemmin ainoastaan Sigfridus Aronus Forsiuksen (1550-1624) elämää, mutta ei paneudu kovin tarkasti tämän astronomisiin käsityksiin. Forsiuksen tieteellistä toimintaa olisi ollut syytä avata ehkä hieman tarkemmin, sillä hän oli ensimmäinen merkittävä suomalainen luonnonfilosofi 1600-luvun Ruotsissa ja toimi Uppsalan yliopiston tähtitieteen professorina vuodesta 1608.

Astronomian kotimaisen kehityshistorian varsinainen kuvaus alkaa Turun yliopiston perustamisesta (1640) ja kertomus muuttuu yksityiskohtaisemmaksi ja tiiviimmäksi vasta vuodesta 1722, jolloin Turun akatemia avattiin uudelleen Suuren Pohjan sodan aiheuttaman liki kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tässä kohden kuvaan astuvat täsmällisemmät selostukset keskeisistä tieteilijöistä ja heidän saavutuksistaan. Markkanen nostaa esiin Turun akatemian matematiikan dosentin Anders Johan Lexellin (1740–1784), joka sai tutkimuksillaan kansainvälistä huomiota ja oli yhteistyössä itsensä Leonhard Eulerin kanssa. Toinen keskeinen hahmo on Gustaf Gabriel Hällström (1775–1844), jolla oli merkittävä rooli Turun observatorion suunnittelussa ja rakentamisessa. Niin ikään kansallisesti huomionarvoisia tähtitieteilijöitä olivat Helsingin yliopiston ensimmäinen tähtitieteen professori Friedrich Argelander (1799–1875) ja tämän oppilas, venäläis-skandinaavisessa astemittausprojektissa kunnostautunut Fredrik Woldstedt (1813–1861).

image

Kuva: Turun vuonna 1819 valmistunut observatorio, Johan Jakob Reinberg, litografia, 1852.

Edellä mainittujen lisäksi teos esittelee autonomian ajan viimeisiin tähtitieteilijöihin lukeutuneen Lorenz Leonard Lindelöfin (1827–1908), joka toimi Pulkovan observatorion tutkijana, kunnes tuli nimitetyksi Helsingin yliopiston matematiikan professoriksi vuonna 1857. Autonomian ajan lopun keskeisiin hahmoihin lukeutuvat myös Bonnin yliopistossa väitellyt ja sittemmin Suomeen kotiutunut saksalainen Karl Nikolaus Krueger (1832–1896) sekä elämäntyönsä pääosin ulkomailla tehnyt Hugo Gyldén (1841–1896). Viimeksi mainittu kehitteli Pulkovassa uudenlaista häiriöteoriaa Neptunuksen perihelikiertymän kaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja toimi uransa lopulla saksalaisen Astronomische Gesellschaftin hallituksen jäsenenä ja lopulta sen puheenjohtajana. Keskeisellä sijalla teoksessa ovat myös professorin viran vuonna 1883 saanut Anders Donner (1854–1938), Pulkovassa monen suomalaisen astronomin tavoin työskennellyt Oscar Backlund (1846–1916) sekä kolmen kappaleen ongelmaa tutkinut Karl Sundman (1873–1949).

Luultavasti Markkasen ja Lehden yhdessä kirjoittama englanninkielinen esitys on vaikuttanut siihen, että autonomian aika ja varsinkin sen loppupuolisko saavat Suomen tähtitieteen historiassa huomattavan suuren painoarvon suhteessa varhaisempiin ja myöhempiin aikoihin. Itsenäisyyden ajan tähtitieteilijöistä Markkanen esittelee Sundmanin ohella tarkemmin Gustaf Järnefeltin (1901–1989), joka osallistui vuodesta 1919 lähtien Donnerin johtamiin tähtivalokuvaus- ja luettelointitöihin ja nimettiin tähtitieteen professoriksi vuonna 1945. Teoksen tiedot ovat varsinkin 1800-luvun osalta kauttaaltaan kattavat. Ero on huomattava verraten esimerkiksi Karttusen Vanhimpaan tieteeseen, johon sisältyvä Suomen tähtitiedettä käsittelevä osio mainitsee Lexellin, Argelanderin, Kruegerin, Gyldénin, Donnerin ja Sundmanin. Kansainvälisesti mitaten kanonisointi on vielä tiukempaa, sillä C. C. Gillispien toimittama Dictionary of Scientific Biography (16 vols., 1970–1980) tuntee ainoastaan Lexellin, Argelanderin ja Sundmanin.

Teknologista kehitystä ja kansainvälisiä yhteistyösuhteita

Suomen tähtitieteen historiaa täytyy kiittää erityisesti siitä, että Markkanen kontekstoi edellä mainittujen kansallisesti merkittävien tieteilijöiden tutkimustoiminnan ja henkilökohtaiset saavutukset alan yhteiskunnallis-teknologiseen kehitykseen ja toisaalta nostaa esiin heidän kansainväliset yhteistyösuhteensa. Laajassa kuvassa teos sivuaa uusien havaintoasemien, instrumenttien ja muiden tieteellis-teknisten sovellusten kehitystä Ruotsin vallan ajasta autonomian kautta itsenäisyyden aikaan saakka. Astronomian historiaa kirjoitettaessa tämä juonne on otettava jokseenkin välttämättä huomioon, sillä yhteiskunta ja sen teknologinen kehitys vaikuttavat varsinkin tähtitieteen kaltaisten, taloudellisista panostuksista ja instrumenttien kehityksestä riippuvaisten tieteiden yleisiin kehitysnäkymiin.

Kansainvälisten suhteiden osalta päähuomio kohdistuu astronomien Saksassa (Berliini, Bonn, Heidelberg), Venäjällä (Pietari) ja Ranskassa (Pariisi) harjoittamaan tutkimukseen. Saksan suhteita tarkasteltaessa on merkillepantavaa, että monet suomalaiset tähtitieteilijät ovat olleet edellä mainitun Astronomische Gesellschaft -seuran jäseniä ja voineet pitää tämän kansainvälisen yhdistyksen kautta yhteyttä laajasti eri maiden tähtitieteilijöihin. 1800–1900-lukujen taitteen kansainvälisesti merkittävin tutkimushanke oli puolestaan vuosina 1892–1907 suoritettu Carte du ciel -tähtivalokuvausohjelma, jossa Helsingin yliopiston uudella, vuonna 1834 käyttöön otetulla observatoriolla ja sen teknisellä valmistasolla oli merkittävä rooli. Markkanen kuvailee hanketta suhteellisen laajasti teoksensa loppupuolella, eikä syyttä: valokuvaus tuli uutena tekniikkana osaksi tähtitiedettä 1800-luvun lopulla ja se mahdollisti muun muassa aikaisempaa täsmällisemmät magnitudi- ja parallaksimittaukset.

image

Kuva: Observaattori Georg Dreijer tutkimassa kaksoisrefraktorilla otettua valokuvauslevyä Vilhelm Falck-Rasmussenin Helsingissä valmistamalla levyntarkastuslaitteella. Nanny Helin vasemmalla laskutyössä. Valokuva Observatorion itäisessä rotundassa todennäköisesti 1904. (Kuva ja kuvateksti Observatorio)

Pienistä painotusongelmista huolimatta Markkanen on kirjoittanut hyvän tietokirjan, joka tarjoaa selkeän ja johdonmukaisen kertomuksen kansallisen tähtitieteen kehitysvaiheista. Näkökulma pysyy sekä tyylillisesti että temaattisesti kiitettävän hyvin niin sanotun havaintotähtitieteen ja taivaanmekaniikan historiassa rönsyilemättä esimerkiksi astrofysiikan tai astrobiologian puolelle. Havainnollisuuden puolesta merkillepantavaa on se, että työ sisältää yksityiskohtaisia värikuvia ja piirroksia observatoriorakennuksista ja instrumenteista. Havaintolaitteiden historiasta kiinnostunut saa käytännössä käsityksen Helsingin yliopistoon vuonna 1890 hankitun kaksoisrefraktorin koosta ja rakenteesta ja pystyy kuvien perusteella vertailemaan sitä esimerkiksi Euroopan eteläisen observatorion ELT-teleskooppiin (Extremely Large Telescope), jonka jäsen myös Suomi on. Kansallisen tähtitieteen kehitys on ollut paikoin huomattavan nopeaa sekä teknologisella että aatteellisella tasolla.

image

Kuva:Luettelotyötä Helsingin Observatorion luentosalissa 1900-luvun alussa. (Observatorio)

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46