Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Valoa pimeään. Suomalaisen esoterian henkilögalleria

13.5.2015 Tiina Mahlamäki <tituma@utu.fi> FT, Dosentti, uskontotieteen yliopistonlehtori, Turun yliopisto
Häkkinen, Perttu; Iitti, Vesa: Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä. LIKE, 2015. 410 sivua. ISBN 9789520111588.


Valonkantajat-teokseen on koottu yksityiskohtaisia ja kiinnostavia henkilökuvia esoteeristen, okkulttisten tai magiaan liittyvien kysymysten parissa askarrelleista, usein melko erikoislaatuisista 1900-luvun suomalaismiehistä. Teoksen kirjoittajat Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti ovat tehneet vakuuttavaa kenttätyötä tutustuessaan laajaan määrään aiheeseen liittyviä teksti- ja arkistoaineistoja sekä haastatellessaan suuren joukon salatieteilijöitä tai heidän läheisiään. Teoksessa käsitellyt henkilöt, liikkeet ja tapahtumasarjat avaavat näköaloja esiteltyjä tapauksia laajempiin ilmiöihin: teosofiaan ja antroposofiaan, magiaan ja sen rituaaleihin, selvänäköisyyteen ja ennustamiseen sekä myyttisen menneisyyden rakentamiseen.

Teoksen nimi, Valonkantajat, tuo mieleeni tunnetun hölmöläistarinan, jossa talo tuli epähuomiossa rakennettua ilman ikkunoita. Hölmöläiset eivät olleet moksiskaan pimeästä talosta, vaan alkoivat kantaa säkkikaupalla valoa sisään. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisin teoksen kirjoittajia Perttu Häkkistä ja Vesa Iittiä hölmöläisinä. Päinvastoin, kunnioitan heidän pyrkimyksensä kantaa valoa suomalaisen rajatiedon melko pimeäksi jääneeseen historiaan.

Vaikka teos johdannossaan kieltääkin olevansa ”kuiva akateeminen esitys”, siinä on kuitenkin mukana sitä vakuuttavuutta, jota tieteellisesti pätevältä teokselta edellytetään, muun muassa lähdeluettelo sekä tekstin sisään ajoittain ujutettu tieto siitä, mihin kirjoitettu perustuu. Toki kuivana, akateemisena ihmisenä näkisin tärkeänä, että lähdetieto olisi ujutettu tekstiin aina, kun käytetään muiden kirjoittamaa kirjallisuutta. Kirjoittajat ovat kuitenkin tehneet vakuuttavaa kenttätyötä tutustuessaan laajaan määrään aiheeseen liittyviä teksti- ja arkistoaineistoja sekä haastatellessaan suuren joukon salatieteilijöitä tai heidän läheisiään.

Uskottavuutta tuo myös Johdanto-luvun informatiivinen ja tiivis johdatus länsimaisen esoterian käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen, jonka sisään tämäkin teos omalla tavallaan asettuu, erityisesti esoterian maagiseen ja okkulttiseen haaraan. Uskottavuus vain lisääntyy, kun voidaan lukea suomalaisen esoterian kentän asiantuntijan Jussi Sohlbergin antaneen käsikirjoituksesta kommenttinsa. Yksittäisten lukujen kohdalla kuitenkin jää kaipaamaan viittauksia asianomaiseen aihepiiriin perehtyneiden tutkijoiden kirjoituksiin.

Rajaamisen vaikeus

Teoksen alaotsikko "välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä" kuvaa hyvin kokonaisuutta, johon on koottu hyvin yksityiskohtaisia ja kiinnostavia henkilökuvia esoteeristen, okkulttisten tai magiaan liittyvien kysymysten parissa askarrelleista, usein melko erikoislaatuisista 1900-luvun suomalaismiehistä. Sen sijaan, johdannossa luvattu ”kattava yleiskatsaus” teos ei kuitenkaan ole. Siitä jää puuttumaan monen monta, erityisesti ennen 1900-lukua vaikuttanutta hahmoa, ilmiötä tai tapausta, esimerkkinä vaikkapa Turun akatemian aikaiset magiaoikeudenkäynnit; Emanuel Swedenborgin seuraajat, etunenässä alkemistiveljekset August ja Fredrik Nordenskiöld, Jacob Böhmeä lukeneet ja suomentaneet Pohjanmaan mystikot sekä lukuisat henkisiä polkuja kulkeneet taiteilijat, kuten Eino Leino, Pekka Halonen, Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg. Suomalaisen esoterian historia odottaa siis vielä kirjoittamistaan.

Teoksen kattavuutta lisää kuitenkin loppuluku, jossa luetellaan ja osin kuvataan suuri joukko keskeisiä Suomessa vaikuttaneita tai täällä perustettuja esoteerisia liikkeitä, ryhmiä ja yhteisöjä. Täysin kattavaa teosta on toki mahdoton saada aikaan, sillä kentän rajat ovat liukuvat ja koko ajan muutoksessa. Olisin toivonut jonkinlaista perustelua sille, ketkä henkilöt tai mitkä ilmiöt on valittu mukaan. Painopiste on magiassa, vaikka salatiede-käsitettä käyttäneet ja sitä määritelleet H. B. Blavatsky, Pekka Ervast tai Rudolf Steiner eivät nähneet magian, eikä etenkään mustan magian kuuluvan sen alueeseen.

Tämä teos, kuten myös länsimaisen esoterian julkaisut, konferenssit ja jopa yliopiston kurssit osoittavat, että kyseessä on miehinen ala. Aino Kassinen on ainoa nainen, joka saa oman otsikoidun lukunsa – ehkä johtuen siitä, että hän oli Pekka Siitoimen opastaja. On kuitenkin selvää, että Suomessa on ollut ja on edelleen lukuisia naispuolisia henkisen tien kulkijoita ja korkeamman totuuden etsijöitä. Lyhyesti mainitaan joitain: wicca-papitar Katima Koppana; automaattikirjailija, ufokontaktihenkilö ja salaliittoteoreetikko Rauni-Leena Luukanen-Kilde sekä automaattikirjoittaja ja spiritualismin Suomeen tuonut Helmi Krohn. Heistä olisi mielellään lukenut lisää. Mieleen tulee muutama kiinnostava pois jätetty henkilö, kuten meedio Svea Richnau tai Ihmisyyden tunnustajien perustaja, henkiparantaja ja selvänäkijä Martta Horjander. Lisäksi suuri osa nykyistä new agen tai vaihtoehtoisen henkisyyden – osin melko kaupallistunutta – kenttää on jäänyt käsittelemättä. Ehkä meillä on lupa odottaa teokselle jatko-osaa?

Varhaisempaa salatieteyttä 1900-luvun alusta

Luvut ovat keskenään hieman epätasaisia, johtuen varmaankin olemassa olevan lähdemateriaalin määrästä ja laadusta. Henkilöistä, joista on käytettävissä tutkimuskirjallisuutta, on helpompi kirjoittaa kuin sellaisista, joista tieto pitää kerätä sirpaleista. Aika ajoin takerrutaankin merkityksettömiin yksityiskohtiin ja anekdootteihin, jotka saattavat olla raflaavia, mutta joilla ei esoterian tai okkultismin kanssa ole juurikaan tekemistä – erityisesti kirjoittajat tuntuvat mieltyneen seksiin ja huumeisiin liittyviin tarinoihin.

Teoksen aloittaa vanhempaa salatieteyttä edustavan Pekka Ervastin kuvaus, joka on tasapainoinen, informatiivinen ja kattava. Ervastin elämää, toimintaa ja näkemyksiä kuvataan monipuolisesti ja asiallisesti. Haastateltavien ja lähteiden joukosta jäin kaipaamaan vain Suomen johtavaa Pekka Ervastin seuraajaa, tuntijaa ja esoteerikkoa Erik Gullmania. Gullman olisi ehkä itsekin ansainnut vähintään alaluvun tässä teoksessa.

image

Kuva: Pekka Ervast.

Koska teoksen toinen kirjoittaja, Vesa Iitti on kunnostautunut muun muassa G. I. Gurdjieffin kääntäjänä, on luonnollista, että teoksessa on tätä käsittelevä luku. Se keskittyy Gurdjieffin lähipiiriin kuuluneeseen suomalaistaustaiseen Stjernvallin pariskuntaan sekä heidän poikaansa, joka kuvataan Gurdjieffin aviottomana lapsena. Luvun yksi keskeinen lähde onkin kyseisen pojan, Nicholas de Valin muistelmat. Luku keskittyy melko paljon Gurdjieffin omalaatuiseen persoonaan, tapoihin ja harrastuksiin. Olisin mielelläni lukenut Gurdjieffin seuraajista Suomessa: keitä he ovat, miten toimivat ja miten mestarinsa opetuksia noudattavat.

Niin sanottu Tattarisuon tapaus saa hyvin yksityiskohtaisen ja perinpohjaisen selvityksen. Kiitos siitä kirjoittajille, jotka ovat perehtyneet paitsi laajaan lehtiaineistoon myös autenttisiin, arkistoituihin rikostutkintamateriaaleihin. Luku on huolellisesti pohjustettu, journalistiikan parhaiden perinteiden mukaan rakennettu ja se antaa kattavan kuvan useaan suuntaan haarautuneesta, aikansa mediatapauksesta.

Rikostapaus, jossa Musta Raamattu näytteli tärkeää osaa, tarjoaisi mahdollisuuden pohtia laajemminkin magian käsitettä. Noita-Kallion ja hänen kumppaniensa harjoittamaa magiaa kehystetään viittaamalla James Frazierin tunnettuun määritelmään, jossa magian katsotaan olevan paitsi vaikuttamista ympäröivään maailmaan myös pyrkimystä hyödyttää maagikkoa itseään. Tätä magia toki on, mutta siihen on liittynyt myös laajempaa filosofiaa ja paikoin jalompia päämääriä. Hermeettisen ja esoteerisen diskurssin ytimessä on ajatus maailman eri ulottuvuuksien vastaavuudesta sekä siitä, että luonto ja maailmankaikkeus ovat eläviä ja muodostavat yhden kokonaisuuden. Maagikko tuntee erilaiset vaikutusten verkostot ja hierarkiat, tarvittavat sanat ja kaavat ja pystyy hyödyntämään taivaallisten kuvien ja maallisten asioiden välistä okkulttista sympatiaa. Tämänkaltaista magiaa ei näiltä murheenlapsilta löydy. Miten teoksen lukuisat muut, lukeneemmat ja koulutetummat maagikot asettuisivat osaksi magian historiaa?

Tunnetuimmalle suomalaiselle maagikolle, Pekka Siitoimelle omistettu luku on hyvin yksityiskohtainen ja kuvaa tarkasti tämän elämän ja ajattelun kehitysvaiheet. Varsinaiseen historialliseen kehykseen häntä ei aseteta, vaan kuvataan yksilöä, joka radikalisoituu, alkoholisoituu ja siirtyy yhä kauemmas rationaalisesta ajattelusta ja toiminnasta. Melko moni teoksessa käsitelty hahmo kulkee samankaltaista todellisuudesta vieraantuvaa polkua. Kutsuuko magia ja okkultismi mielenterveydeltään hauraita henkilöitä vai haurastuttavatko ne mielenterveyden? Tähän mieleltään horjuneiden joukkoon olisi voinut liittää Emanuel Swedenborgin profeetan, muun muassa Benjamin Kivilohkareen nimellä tunnetun antisemitistin, joka oleskelee valtion valvonnassa psykiatrisessa sairaalassa murhattuaan puolisonsa. Kun hän joitain vuosia sitten lähti karkuteille, poliisit varoittivat yleisöä: ”Hänellä on tapana pitää omituisia uskonnollis-filosofisia puheita tai saarnoja.”

Swedenborgista teoksessa puhutaan yllättävän vähän. Ehkä tämän mystikon ajatteluun tutustuneena näen hänen jälkiään suomalaisen esoterian kentässä liiankin herkästi. Mutta Swedenborgin ideoita ja hänen kuvaamiaan kokemuksia löytää teoksesta monesta kohtaa, niin teosofiasta, antroposofiasta kuin niihin perustuvista liikkeistä sekä monista spiritualistiseen ajatteluun tai parapsykologiseen tutkimukseen kiinnittyvistä yhteisöistä. Swedenborgin jälkiä on löydettävissä vaikkapa Aino Kassisen ufokokemuksista sekä henkioppaan kanssa tekemistä matkoista tai Kauko Niemisen taivaallisista häistä.

Kaksi myöhempien aikojen maagikkoa

Teoksessa kuvataan kaksi tuoreempaa, keskenään erilaista maagikkoa: kansallista huomiota saanut Ior Bock ja paikallisten piirien tuntema Reima Saarinen. Henkilöitä yhdistää heidän ympärilleen rakentamansa suuri myyttinen kertomus, joka Bockin kohdalla laajentui koskemaan koko suomen kansaa. Surullista on, miten kummankin tarinankertojan tiet päättyivät melko traagisesti ja ennen aikojaan.

Näiden lukujen tausta-aineistot ovat olleet hyvin eri laatuiset. Bock on kertonut yksityiskohtaisesti ja useaan kertaan seuraajilleen, toimittajille ja tutkijoille elämästään ja rakentamastaan mytologiasta. Kirjallista ja äänimateriaalia, sekä raakaversioina että toimitettuina, on ollut laajasti käytössä – joskin luvun taustamateriaalina painottuu tuore Petri Walli -elämäkerta. Laajaan aineistoon tukeutuen on mahdollista rakentaa yhtenäinen kokonaisuus Ior Bockin elämästä. Myös hänen kertomansa rikas mytologia kuvataan rikkaasti ja elävästi. Autenttisuuden tuntua tuo kuvaus vierailusta Lemminkäisen temppelin oletetulla sijaintipaikalla.

Ior Bockin jälkeen saa vuoron turkulainen Reima Saarinen, joka käytti itsestään myös salanimiä Lin gHa-Rej sekä Aswa Haidar el-Hayyat. Salanimet olivat osa hänen itsestään rakentamaa myyttistä kertomusta. Kertomuksen tueksi ei löydy juurikaan faktoja – harmi, että haastateltavaksi ei ollut saatu hänen arabiankielen opettajaansa ja Lähi-idän matkojen kumppaniaan. Saarisen tunteneet haastateltavat kuvaavat häntä melko ylimalkaisesti. Hän oli eri lähteiden mukaan muun muassa ”ikuinen opiskelija”, mutta myös ”hauska herrasmies”, joka ”yritti tehdä muijiin maagisilla jutuillaan vaikutuksen” ja jolla oli huono viinapää. Joidenkin julkaistujen tekstien sekä hänen omistamiensa magiaan liittyvien teosten perusteella rakennetaan kuvaa hänen magian harjoittamisestaan. Mutta kuten Saarisen lapsien kertomasta voidaan huomata, myytin rakentaminen on ollut onnistunutta.

Suuria linjoja etsimässä

Teoksesta käy ilmi, että mitään suuria kehityskaaria tai linjoja suomalaisen salatieteen maastoon ei voi vetää, vaan salatieteilijäksi valikoituu hyvin monenlaisia henkilöitä monenlaisista suunnista. Joitain linjoja sentään löysin – mieskeskeisyyden ja naisvihamielisyyden sekä ajoittaisen äärinationalismin ja antisionismin lisäksi. Erityisen tärkeäksi nousee teosofisen ajattelun vaikutus, joka näkyy hyvin monessa teoksen luvussa.

Luonnollisesti Pekka Ervastille teosofia oli tärkeä ajattelun lähde, josta hän lähti kulkemaan eteenpäin, omia polkujaan. Samalla tavoin teosofiasta ja antroposofiasta ponnisti omille reiteilleen Pekka Siitoin. Myös eetteripyörreteoreetikko Esko Jalkanen sekä kielitieteilijä Sigurd Wettenhovi-Aspa tai radiopersoona Jorma Elovaara ammentavat teosofian lähteistöistä. Kaikki teosofiasta vaikutteita saaneet eivät ole olleet suorastaan teosofeja, mutta intialaisesta henkisyydestä tutut käsitteet ja keskeiset H. P. Blavatskyn ajatukset ovat heille tuttuja.

image

Kuva: Kansainvälisen Teosofisen Seuran perustajajäsenten allekirjoittama salassapitovala. Sivu Henry Ridgely Evansin teoksesta Hours with the ghosts, or, Nineteenth century witchcraft vuodelta 1897.

Blavatskylta on peräisin myös pohjolan valo -tematiikka – jonka alkuperä löytyy luonnollisesti Raamatusta – joka leimasi erityisesti Pekka Ervastin elämää, mutta ei ollut vieras Aino Kassisellekaan. Tähän kytkeytyy monia salatieteilijöitä yhdistävä kansallismielisyys, kiinnostus Kalevalaan ja suomalaisten menneisiin juuriin, jota haettiin niin Atlantikselta kuin muinaisesta Egyptistä. Kalevalainen kansallishenkisyys saattoi myös yhdistyä natsismin ihannointiin, kuten Siitoimen ja hänen oppilaansa Väinö Kuisman kohdalla.

Kiinnostavasti teoksesta käy ilmi myös traditioiden ylisukupolvinen välittyminen suomalaisen esoterian sisällä. Jos Pekka Siitoin on ollut Aino Kassisen oppilaana ja opetettavana, hän itse toimi opettajana ja inspiraation lähteenä niin Kuismalle kuin vähintäänkin toiselle teoksen kirjoittajalle. Kirjan ulkopuolelta voisi mainita ruotsalaisen Dragon Rouge -järjestön perustajan Thomas Karlssonin, joka maagikon alkutaipaleellaan tavasi taikakaavoja Pekka Siitoimen ruotsintamasta Mustasta Raamatusta.

Kulttuuriperinnön tuotteistamista pohtivat voisivat lukea tarkasti lukujen loput, sillä moni salatieteilijän esittely päättyy mainintaan siitä, minne kuvatun henkilön maalliset jäännökset on sijoitettu. Ehkä jonain kesänä voimme osallistua Salatieteilijöiden viimeiset leposijat -kiertoajelulle?

Rajatietoa vai salatiedettä?

Esoteria on käännetty suomen kielelle mainiosti ja omaperäisesti rajatiedoksi. Se kuvastaa hyvin senkaltaista pyrkimystä tiedon, tietämisen ja tieteen rajojen laventamiseen, joka on ominaista useimmille menneisyyden ja nykypäivän esoterian harjoittajille. Rudolf Steiner kehitti hengentieteen tarkoituksenaan avata henkinen maailma tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Monet tämän päivän koulutetutkin ihmiset katsovat, että on olemassa tietoa tai ulottuvuuksia, joihin ei luonnontiede yllä.

Erilaisia yliluonnollisia, arkijärjellä selittämättä jääviä tapahtumia on pyritty tarkastelemaan paitsi teosofian ja antroposofian myös vaikkapa spiritualismin tai parapsykologisen tutkimuksen alueilla. Monet tällä alueella operoivat ovat akateemisesti koulutettuja lääkäreitä, psykologeja, filosofeja – kuten vaikkapa teoksessa esitelty S. Albert Kivinen sekä siinä mainitut Sven Krohn, Yrjö Kallinen ja Reijo Wilenius – ja nykyään yhä useammin kulttuurintutkijoita.

Suomalaisen henkisyyden historiassa – joka ei missään nimessä ole ollut irrallaan siitä mitä on tapahtunut samaan aikaan Euroopassa – on ollut kausia, jolloin kiinnostus henkien maailmaan ja sieltä ammennettavaan tietoon on ollut vahvempaa. Viime vuosisadan vaihteessa Suomeen saapui suuri joukko niin uusia uskonnollisia liikkeitä kuin henkisiä virtauksia, joihin erityisesti taiteilijat ja älymystö perehtyivät. Sotien aikana ja jälkeen on kiinnostus vainajien kanssa kommunikointiin ollut vahvaa. 1970-luvun alun vastakulttuurin ja myöhemmin Suomeen saapuneen new age -henkisyyden myötä kasvoi taas kiinnostus –tieteellisen diskurssin legitimoimaan – jälleensyntymäajatteluun, ufojen tarkkailuun, hypnoosiin ja sivupersoonien etsimiseen sekä erilaisten muuntuneiden tajunnantilojen tavoittamiseen.

image

Kuva: Vesa Iitti ja Kauko Röyhkä keskustelemassa Henry Lehtosen johdolla siitä, miksi satanismi, magia ja okkultismi kiinnostavat tämän päivän lukijoita. Kiinnostus oli käsinkosketeltavaa Sammakon täpötäydessä kirjakaupassa. (Tiina Mahlamäki)

Tapani Kuningas määritteli rajatiedon vuonna 1975 alueeksi, joka on vielä tieteellisen tiedon tuolla puolen tai tavoittamattomissa, ja kulkemiseksi tieteellisen tiedon rajoilla. Nykyisin tämä kenttä tulee parhaiten näkyviin erilaisilla hengen ja tiedon messuilla tarjottavina palveluina ja tuotteina. Lisäksi 2000-luvulla esoteeriset ilmiöt ja ajatukset ovat levinneet osaksi yleistä kulttuurin kuvastoa, joten ne ovat tuttuja kaikille populaarikulttuurin tarjontaa seuraaville.

Eettisiä huomioita

Kuivana akateemisena kiinnitin teosta lukiessani huomiota kahteen eettiseen kysymykseen: kielenkäytön tapoihin sekä paikantumiseen. Teos on kirjoitettu pääosin erittäin sujuvalla, helppolukuisella, ilmeikkäällä ja täsmällisellä kielellä. Sitä on ilo lukea. Sitä ikävämmin huomio kiinnittyy vähemmän toimiviin kielenkäytön muotoihin. Raflaavalla, kosiskelevalla ja osin alatyylisellä kielenkäytöllä rakennetaan eroa kirjoittajien ja kuvattavien välillä. Tämä eronteko ei ole ollut vierasta varhaisemmassakaan esoteriaa ja new agea käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Mielestäni ei kirjoittajille ole kunniaksi se, että he kielenkäytöllään rakentavat kohteistaan naurettavia hörhöjä. Kyse on kuitenkin aihealueesta, joka heitä itseään suuresti kiinnostaa ja johon he ovat saattaneet uhrata hyvinkin paljon aikaa ja henkilökohtaista panostusta. Varsinkaan kun itseironiaan asti tämä asenne ei riitä. Huumori ja hauskuus eivät ole kiellettyjä tietokirjoissa, päinvastoin, mutta koen, että tässä teoksessa paikka paikoin kutsutaan lukijaa nauramaan yhdessä kirjoittajien kanssa kuvauksen kohteille.

image

Kuva: H.P. Blavatsky Intiassa sikäläisten teosofian edustajien kanssa. (Wikimedia Commons)

Reima Saarista käsittelevässä luvussa viitataan siihen, että monilla uskontotieteilijöillä on ”oma lehmä ojassa”. Tällä tarkoitetaan sitä, että sama ihminen sekä harjoittaa uskontoa tai vaikkapa magiaa ja tekee aiheesta tutkimusta. Nykytutkimuksessa tätä ei pääosin nähdä ongelmana, vaan tutkimuksen tekoon kuuluu olennaisena osana paikantuminen eli sen avaaminen, mikä on oma suhde tutkittavaan aiheeseen. Se on ongelma siinä tapauksessa, että kytkös on, mutta se jätetään artikuloimatta – niin kuin tässä teoksessa mielestäni osin tapahtuu. Jos omaa suhdetta tutkimuskohteeseen ei avata, vaan siitä puhutaan kuin ulkopuolisena, sanotun uskottavuus kärsii. Tämä ongelma ei koske pelkästään tätä teosta, vaan on tuttu tilanne esimerkiksi kansainvälisen Swedenborg-tutkimuksen tai magiatutkimuksen piirissä – toivottavasti sitä ei enää suomalaisessa tutkimuksessa esiinny.

Näkisin teoksessa käsitellyt henkilöt, liikkeet ja tapahtumasarjat eräänlaisina kurkistusluukkuina, hölmöläisten taloon rakennettuina ikkunoina, jotka avaavat näköaloja esiteltyä tapausta laajempiin ilmiöihin: teosofiaan ja antroposofiaan, magiaan ja sen rituaaleihin, selvänäköisyyteen ja ennustamiseen ja moneen muuhun. Akateeminen tutkimus on viime vuosina yhä useammin kohdistanut katseensa esoterian eri puoliin ja eritasoisia opinnäytteitä tehdään tämänkin teoksen kattamista aiheista. Ehkä yksi jos toinenkin akateemista kiinnostuksenkohdettaan pähkäilevä opiskelija tai tutkija löytää tutkimuskohteensa tätä teosta lehteillessään. Vaikka se kertookin paljon, se ei kerro kaikkea vaan tarjoaa useita suuntia katseen tarkentamiseen.

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46