Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Ei tullut Suomen kansasta raitista

25.6.2015 Leena Rossi <leeros@utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
Pulkkinen, Jonna: Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa. Minerva Kustannus Oy, 2015. 213 sivua. ISBN 978-952-312-112-6. Lisätietoja: Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy Teos on kirjoitettu Suomen Tietokirjailijat ry:n ja Taiteen edistämiskeskuksen tuella.


Oululainen toimittaja ja vapaa kirjoittaja, historian maisteri Jonna Pulkkinen keskittyy kolmannessa viinakirjassaan vuosina 1919–1932 Suomessa voimassa olleeseen alkoholilakiin ja sen seurauksiin. Hän taustoittaa tätä kieltolakia esittelemällä lyhyesti myös aikaisempia viinakieltoja ja seuraa lain kumoamisen jälkeisiä kontrollitoimia aina 1970-luvulle asti.

Jallu, Kossu ja Kieltolaki

Jonna Pulkkinen on erikoistunut suomalaiseen väkevien alkoholijuomien historiaan ja kirjoittanut Minerva-kustantamolle jo kolmannen viinakirjan – Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat Jallu – Jaloviinan ja paloviinan historia (2013) sekä Kossu – Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia (2014). Uudessa teoksessaan Pulkkinen paneutuu nimenomaan vuosien 1919–1932 kieltolakiin, jota hän on sivunnut jo aikaisemmissakin kirjoissaan.

Kirjailija on suoltanut opuksia markkinoille niin vauhdikkaasti, ettei tekstin hiomiseen ole jäänyt aikaa, voimia tai halua. Harmi, ettei kustantajakaan ole panostanut tuotteittensa viimeistelyyn. Pulkkisen tekstin ”kauneusvirheistä” olen huomauttanut jo Kossu-kirjan arvostelussani, ja siksi huomautteleminen samankaltaisista seikoista myös Kieltolaki-kirjassa turhauttaa. Tekijä olisi välttynyt sekä mokilta että minun motkotukseltani, jos olisi ennen kirjan painattamista lukenut itse ”valmiin” käsikirjoituksensa huolellisesti tai luettanut sen jollakulla suomea kohtuullisesti taitavalla henkilöllä ja korjannut ainakin pahimmat virheet. 

Närkästystäni purkaakseni mainitsen muutamia kohtia, jotka pistivät kieli/tyylikorvaani kirjaa lukiessani. Jo esipuheessa kaksi ensimmäistä kappaletta alkaa sanoilla ”vuosien 1919–1932 kieltolaki” ja kolmas kappale sanoilla ”vuoden 1919–1932 kieltolaki”.  ”Annettu asetus” / ”asetuksen antaminen” toistuu neljä kertaa sivuilla 33–34 kymmenen rivin sisällä!! Tautologian lisäksi tekstissä kukkivat tautofonia (”sekaan sekoitettiin”, s. 12), arkipäiväiset ilmaisut (”Iso kiitos – – erityisesti lopun ajan tsempistä”, s. 10) sekä epätarkat ilmaisut, asiavirheet ja suoranaiset käsittämättömyydet (”säädyt ja aatelisto”, s. 14; ”viinaa valmistettiin paitsi juotavaksi myös ruudiksi”, s. 14; ”Juhana herttuaksi tulovuonna Juhana III:n pidoissa”, s. 14; ”Keuruun seurakunta julistettiin vuodeksi pannaan”, s. 18; ”asetuksessa oli tarkoitus säästää viljaa”, s. 19; ”alemmat säädyt kantoivat edelleen viinanpolttoveroa”, s. 21; ”valtioyön päättyminen”, s. 29;  ”ruohonjuuritason rahvas”, s. 42; ”säännöstelty alkoholipolitiikka”, s. 181.

Myös muutamat kuvatekstit harmittavat, sillä ne eivät näytä liittyvät kyseiseen kuvaan vaan johonkin ihan toisenlaiseen otokseen. Esimerkiksi sivun 77 kuvateksti toteaa: ”Vähäisistä resursseistaan huolimatta poliisi sai salakuljettajia myös kiinni”, mutta kuvassa näkyy pelkästään pirtukanistereita ja -tynnyreitä, ei yhtään poliisia eikä salakuljettajaa. Sivun 79 kuvaan liitetty teksti puolestaan väittää: ”Poliisilla oli oikeus suorittaa kotietsintöjä yksityisissä asunnoissa hyvin heppoisin perustein”, vaikka tässäkään kuvassa ei näy yhtään poliisia, vaan kaksi rautasängyn laidalla istuvaa miekkosta, joista toinen kaataa kanisterista jotakin toisen pitelemään pienempään astiaan. – Tämän jälkeen lienee asiallista lausahtaa muutama sana myös kirjan sisällöstä ja rakenteesta.

Kohti alkoholin täyskieltoa

Vuosien 1919–1932 kieltolaki ei ole ensimmäinen säädös, jolla suomalaisia on yritetty raitistaa. Kuten Pulkkinen kirjassaan kertoo, jo 1500-luvulta lähtien ja varsinkin 1700-luvulla koetettiin Ruotsin kansalaisia – siis myös suomalaisia – estää kaatamasta kurkkuunsa paloviinaa ihan tolkuttomasti säätämällä yhä uusia lakeja ja asetuksia, mutta turhaan. Monista yrityksistä huolimatta määräykset eivät suomalaisia raitistaneet Venäjänkään aikana, vaikka kansan enemmistö kannatti kieltolakia ainakin sen selvityksen mukaan, jonka Suomen Talousseura teki vuonna 1816. 

Rahvaan kotipoltto-oikeus suututti ylempiä säätyjä, ja lopulta saatiin aikaan laki, joka lakkautti kotitarvepolton ja siirsi väkijuomien laillisen valmistuksen tehtaisiin vuodesta 1866 lähtien. Lain taustalla olivat tietenkin väkijuomista aiheutuneet ongelmat, mutta myös tilallisten halu kontrolloida työvoimaansa entistä tiukemmin. Viinan laiton valmistus jatkui kiellosta huolimatta metsien kätköissä. Tempoileva alkoholipolitiikka tuotti vuosisadan lopulla yhä uusia määräyksiä, joista ei Kieltolaki-kirjankaan perusteella saa kunnon tolkkua. Tilanne näyttää karkeasti ottaen olleen se, että osa kansasta himoitsi viinaa ja osa halusi kieltää koko iloliemen.

Lännestä Suomeen levinnyt raittiusaate sai kannatusta viinan vastustajien piirissä jo 1850-luvulla, ja silloin syntyi myös Turmiolan Tommin hahmo, joka eli raittiuskasvatuksessa vielä sata vuotta myöhemmin. Kaikki eivät kannattaneet täysraittiutta, ja ensimmäinen, vuonna 1860 perustettu raittiusseura kannatti kohtuullista alkoholin käyttöä. Yhdistyksen nimikin oli aluksi Kohtuuden ystävät, mutta muutettiin vuonna 1906 Raittiuden ystäviksi. Ensimmäiset ehdotonta raittiutta kannattavat yhdistykset perustettiin vuonna 1877 Pietarsaareen ja Vaasaan. Raittiusaatteesta innostuttiin, vaikka vuonna 1884 kootut tilastot paloviinan kulutuksesta eivät osoittaneet mitään hälyttävää, eikä alkoholin kulutus ollut 1900-luvun alkuvuosienkaan Suomessa erityinen ongelma. Esimerkiksi vuosina 1906–1910 absoluuttista alkoholia laskettiin kulutetun vain 1,5 litraa henkeä kohti. Samaan aikaan norjalaiset nauttivat sitä 2,4 ja ruotsalaiset 4,3 litraa sekä italialaiset 17,3 ja ranskalaiset 22,9 litraa.

image

Kuva: Pilakuva kieltolain kannattajista, julkaistu Velikulta-pilalehdessä 22.8.1907. (Wikimedia Commons)

Kieltolaki nousi valtiopäivien keskusteluun vuonna 1891, kun kaksi talonpoikaissäädyn edustajaa ehdotti sitä, mutta asia ei vielä edennyt pitemmälle. Kun vuonna 1898 tehty selvitys paljasti alkoholin kulutuksen ja rikollisuuden määrän välisen yhteyden, sai moni lisätukea kieltolakiajatuksilleen. Merkittävää oli, että nouseva työväenliike oli jyrkästi alkoholia vastaan, ja Suomen työväenpuolue otti kieltolain ohjelmaansa vuosina 1899 ja 1903. Kansan raitistajat jatkoivat ponnistelujaan, ja Suomen ensimmäinen, vapailla vaaleilla valittu eduskunta hyväksyi lokakuussa 1907 yksimielisesti ja seisaalleen nousten lain alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossa pidosta. Keisari ei kuitenkaan vahvistanut lakia. Uskomattoman sinnikkäästi suomalaiset yrittivät yhä uudelleen: vuonna 1909 eduskunta hyväksyi kieltolain toistamiseen ja vuonna 1911 jo kolmannen kerran, mutta taas laki jäi keisarin vahvistusta vaille. Vuonna 1914 kansanedustajat hyväksyivät lain jälleen kerran, mutta raittiusväen oli odotettava toukokuuhun 1917 saakka, jolloin Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen. Laki salli alkoholin vain lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin sekä kirkkoviininä käytettäväksi. Myös juopumuksesta tuli rangaistava teko. Laki astui voimaan 1.6.1919.

Virolainen viina alkoi virrata 

Kuudenkymmenen sivun alkulämmittelyn jälkeen Pulkkinen pääsee varsinaiseen kieltolakiaikaan. Hän käyttää nelisenkymmentä sivua kertoakseen lain valvonnasta, valtion alkoholiliikkeestä, ravintola- ja panimotoiminnasta sekä lakia puolustavista ja vastustavista järjestöistä, ennen kuin hän pääsee lukijaa eniten kiinnostaviin seikkoihin eli salakuljettajiin, kuljetustapoihin ja laittomaan anniskeluun. Tämän jälkeen hän kirjoittaa vielä lain pohjan murenemisesta, lain kumoamisesta sekä säännöstellystä (tarkoittanee säännöstelevästä) alkoholipolitiikasta. Käytännössä laki alkoi murentua heti kesäkuun 1. päivästä lähtien, sillä osa kansasta piti lakia pilkkanaan rikkomalla sitä häikäilemättä ja jatkuvasti.

Viinaa ei kielletty 1900-luvun alkupuolella vain Suomessa, vaan jonkinlaisia kieltolakeja säädettiin monessa muussakin maassa. Osittainen kieltolaki oli voimassa esim. Venäjällä vuosina 1914–1925 ja Norjassa 1916–1927. Täydellinen kielto vallitsi Islannissa 1915–1935 ja USA:ssa 1920–1933. Kansanäänestyksiä laista järjestettiin useissa maissa, mm. Ruotsissa. Monissa valtioissa oli myös jo ennen kieltolain säätämistä yhdistyksiä, jotka kampanjoivat lain puolesta tai sitä vastaan.

Valtion Alkoholiliike – Statens Alkoholrörelse valmisti, toi maahan ja myi alkoholia laillisesti. Lähes kaksi kolmannesta laillisesta alkoholista meni apteekeille, melkein viidesosa teollisuuteen, lähes kuudesosa rohdoskaupoille ja loput eli hieman yli sadasosa sairaaloihin, kylpylöihin, lääkintätarkoituksiin, tieteellisiin laitoksiin ja seurakunnille.  Tavalliset kansalaiset saivat laillista spriitä haltuunsa vain kiertoteitä, esimerkiksi hankkimalla eläinlääkäriltä pirtureseptin sian tai hevosen lääkintään ja hoitoon. Kansan viinanjano oli kuitenkin niin hirmuinen, että sitä sammuttamaan tarvittiin laittomia nesteitä.  

image

Kuva: Pirtutorpedo Tullimuseossa. (Wikimedia Commons)

Virolainen viina alkoi virrata maahan ”vuoksen lailla” heti toukokuun viimeisen päivän vaihtuessa kesäkuun ensimmäiseksi 1919. Suuret pirtulaivat ankkuroituivat aluevesirajan lähelle pysyville paikoille, mistä salakuljettajat tiesivät käydä nesteitä noutamassa. Laivoista sai muitakin juomia kuin spriitä, mutta etupäässä juuri sitä tuotiin suoraan Suomeen tai kätköpaikkoihin suomalaisiin laivoihin ja saaristoon. Merellä salakuljettajat liikkuivat nopeilla moottoriveneillä tai tavallisilla kalastusaluksilla. Itä-Suomessa pirtu kulki myös tervahöyryissä ja puutavaralotjissa, mitä Pulkkinen ei tosin mainitse. Maalla kuljettajat käyttivät hevosia, autoja ja polkupyöriä, sekä pohjoiseen myös rautateitä. Mitä kauemmas tavara kulki, sitä kalliimmaksi se kävi. Kesällä Pohjois-Suomen tiettömillä taipaleilla pirtu kulki myös ns. karavaaneissa. Näihin kuului 10–20 miehestä, jotka vaelsivat jalan ja kantoivat kukin 20 litran kanisterin selässään mm. kaukaisille savotoille. Ehkä huolimattomuuttaan Pulkkinen mainitsee samat karavaania koskevat faktat sekä sivulla 137 että 141.

Pirtukuninkaat organisoivat, rengit kuljettivat, tulli ja poliisi valvoivat

Pirtukuninkaat organisoivat ja rahoittivat kaupan, mutta pirturengit hoitivat kuljetuksen ja jakelun eli tekivät likaisen työn ja kärsivät myös rangaistukset – sakot tai vankilatuomiot ja kansalaisluottamuksen menetykset. Rahoittajat pyrkivät sentään korvaamaan alaistensa vaivannäköä maksamalla rengeille tuomittuja sakkoja ja korvaamalla vankilassa istuttua aikaa kohtuullisella summalla. Kieltolakirikollisuus oli ennen kaikkea köyhyysrikollisuutta. Viinaa kuljettivat etupäässä 20–29-vuotiaat miehet, joilla ei ollut tuottavampaa työtä, ja trokasivat pienituloiset iäkkäät työläisnaiset. Alkoholia anniskeltiin monenlaisissa kuppiloissa ja ravintoloissa niin teellä kuin Pommacillakin laimennettuna.

Sosiaaliministeriö ja sisäasiainministeriö olivat ylimmät kieltolain toteutumista valvovat viranomaiset, ja käytännön valvontaa tekivät tulli ja poliisi. Salakuljetuksen laajuus lienee heti alkuun yllättänyt viranomaiset, eivätkä niiden resurssit riittäneet missään vaiheessa tehokkaaseen valvontaan. Miehiä oli liian vähän ja kulkupelit olivat hitaita. Merillä tilanne parani jonkin verran, kun merivartiolaitos alkoi vuonna 1930 huolehtia valvonnasta; sen veneet olivat nopeampia kuin tullin ja pärjäsivät salakuljettajienkin paateille.

image

Kuva: 96%:sta salakuljetettua pirtua sisältäviä kanistereita valtion viinavarastossa Lönnrotinkadulla 1930. (Helsingin kaupunginmuseo)

On laskettu, että vain 10–20 prosenttia salakuljetetusta alkoholista saatiin takavarikoitua, ja tästä peräti 96 prosenttia oli pirtua. Saalis ei ollut sen isompi, vaikka ilmiannoista ja takavarikoista sai palkkion. Moni poliisi ja tullimies katsoi salakuljetusta välillä läpi sormiensa, kun ei itsekään hyväksynyt kieltolakia. Ja niitäkin viranomaisia löytyi, jotka osallistuivat laittomiin puuhiin.

Muutamin paikoin Pulkkinen värittää kerrontaansa aikaisemmin ilmestyneistä julkaisuista poimimillaan salakuljetustarinoilla. Lukijat rakastavat juuri tällaisia tarinoita, joissa sankareita ovat väliin viranomaiset, väliin salakuljettajat. Niitä olisi löytynyt lisää suoraan arkistoaineistosta, esim. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kyselyistä Tulliperinteen kilpakeräys (1973), Kieltolain kumoamisesta vapaaseen keskiolueeseen (1977) ja Alkoholin käyttö -kysely (1989). Onneksi tekijä on huomannut penkoa Hotelli- ja ravintolamuseon Ravintolaperinteen keruukilpailun (1981) muistelmia, joihin hän muutaman kerran viittaakin.

Kieltolain puolesta ja sitä vastaan

Pian kieltolain astuttua voimaan kokosivat sekä lain vastustajat että kannattajat rivejään perustamalla järjestöjä. Syyskuussa 1919 syntyi Antiförbudsförening – Täyskiellon vastustamisyhdistys, jonka nimi muutettiin vuonna 1922 Täyskiellottoman Kansanraittiuden Edistämisliitoksi. Yhdistys pyrki lain kaatamiseen, ja sen jäsenet olivat etupäässä ruotsinkielisiä. Kieltolain kannattajat perustivat puolestaan heti lokakuussa 1919 Kieltolakiliiton, joka alkoi julkaista kieltolakia kannattavaa Kieltolakilehteä ja perusti 1929 tietotoimistonkin, joka laati raittius- ja kieltolakiaiheisia kirjoituksia. Kun liitto myös vaati, että kieltolain kannatus otettaisiin puolueohjelmiin, Maalaisliitto ja Suomen Sosialidemokraattinen Puolue sisällyttivät lain ohjelmaansa. Ruotsalainen kansanpuolue ei ottanut asiaan virallista kantaa, mutta sen jäsenet vastustivat lakia. Kolmas kieltolakijärjestö, Naisten Raittiuskeskus, perustettiin vuonna 1922. Sekä porvaris- että työväen naiset olivat kokoontuneet järjestöä perustamaan jo edellisenä vuonna – vain kolme vuotta sisällissodan jälkeen! – mutta yhteistyö hyytyi alkuunsa, ja yhdistyksestä tuli porvarillinen järjestö. Tuntuu hieman yllättävältä, ettei Lotta Svärd -järjestö liittynyt mukaan toimintaan.

Lehdistön yleinen kanta Suomessa oli lain puolella. Tiedä sitten, millä kannalla toimittajat itse olivat. Hufvudstadsbladet ja Dagens Press vastustivat lakia, mutta muu lehdistö kannatti lakia ja julkaisi mm. Kieltolakiliiton kirjoituksia. Suomenkieliseen lehdistöön oli melkein mahdotonta saada lakia vastustavia kirjoituksia.

Eduskunnassa tehtiin varsin pian ehdotuksia kieltolain kumoamiseksi. Vuonna 1921 kolme ruotsalaisen kansanpuolueen edustajaa ehdottivat ensimmäisinä uutta alkoholilakia, mutta sitä ei otettu käsittelyyn. Seuraavana vuonna Georg Schauman ehdotti kieltolakia koskevaa kansanäänestystä, mutta aloite hylättiin. Sekä vuonna 1924 ja 1925 ehdotettiin taas uutta juovutusjuomalakia. Vuonna 1926 tehtiin kieltolain vaikutuksista komiteamietintö, jossa ehdotettiin lain kumoamista, mutta lakia ei kumottu. Vuonna 1930 jätettiin taas kaksi lakia lieventävää ehdotusta. Ulkomailtakin alettiin painostaa Suomea kumoamaan kieltolaki. Valitettavasti Pulkkinen ei selitä ehdotusten ja päätösten perusteluja eikä sitä, kuka/ketkä onnistuivat niin pitkään estämään lain kumoamisen.

Vuonna 1931 alkoi kuitenkin tapahtua: keväällä espoolainen rouva Hjördis Westerlund aloitti nimien keruun naisten adressiin, jossa vaadittiin alkoholilain muuttamista. 1800-luvun lopulla naiset olivat kannattaneet viinakieltoa, ja yleisesti oletettiin heidän kannattavan sitä edelleen, mutta nyt he olivatkin toista mieltä. Useat tunnetut porvarisnaiset liittyivät kampanjaan. Kahdessa kuukaudessa naiset saivat adressiinsa peräti 118 537 allekirjoitusta ja luovuttivat sen presidentti Svinhufvudille toukokuussa. Hän totesi, ettei adressia voi sivuuttaa kieltolakikysymyksessä, eikä sitä sivuutettu. Joulukuun alussa hallitus päätti neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä, ja se järjestettiin tammikuun lopussa 1932. Äänioikeutetuista 775 000 eli vain 44,4 prosenttia käytti oikeuttaan, mutta heistä 70,6 prosenttia kannatti lain kumoamista. Ehdotus uudeksi alkoholilaiksi valmistui ja hyväksyttiin jo ennen kansanäänestystä. Sen mukaisesti  5.4.32 klo 10 kaikkiaan 58 alkoholiliikettä avasi ovensa, ja kansa sai taas laillista viinaa. Myymälöitä avattiin vain kaupunkeihin ja kauppaloihin; maaseudulle ei niitä annettu. Salakuljetus jatkui kuitenkin edelleen. Vähitellen se alkoi kuitenkin laantua, mutta se ei liene kokonaan lakannut vielä tänäkään päivänä.  

Laillista mutta säännösteltyä

Kieltolain lakkauttaminen ei lopettanut alkoholin myynnin ja ostamisen säännöstelyä, vaan vuoden 1932 laki kirjasi nimenomaisen myyntikiellon: asiakkaalle ei saanut myydä, jos oli otaksuttavissa, että hän käyttää väärin alkoholia. Muista mahdollisista 1930-luvun säädöksistä Pulkkinen ei mainitse, mutta sodanaikaisia ja -jälkeisiä säädöksiä hän esittelee useita. Niillä pyrittiin estämään varsinkin salakauppaa, ja tätä varten asiakkaista kerättiin tietoja kortistoon. Vuonna 1943 otettiin käyttöön väliaikaiseksi tarkoitettu, kansan viinakorttina tuntema myymälätodistus, johon merkittiin ostot – näitä sai tehdä vain määrätystä myymälästä. Tarkoitus oli nytkin löytää trokareita, jotka myivät juomia edelleen, ja vääränlaisesta alkoholin käytöstä ostaja voitiin ottaa puhutteluun tai hänelle voitiin antaa varoitus tai peräti myyntikielto. Naapureiltakin voitiin udella epäilyttävien henkilöiden alkoholinkäyttötapoja. Ilmeisesti kansalaiset käyttivät alkoholia väärin, sillä myyntikieltoja annettiin vuosittain kymmeniä tuhansia.

Vuonna 1946 myymälätodistuksista – siis viinakorteista – tuli pysyviä; ne olivat leipäkorttiin verrattavia asiakirjoja. Jo seuraavan vuonna melkein puolella täysi-ikäisistä kansalaisista oli kortti, vaikkeivät kaikki liene ostaneetkaan alkoholia. Sen myymäläsidonnaisuudesta luovuttiin vuonna 1969, jolloin keskiolut vapautui. Kaikkien asiakkaiden alkoholin kertaostoja tarkkailtiin ja päivittäisten ostojen määrää rajoitettiin vuosina 1943–1957, vaikkakin päiväleimauksista luovuttiin vuonna 1955. Vuodesta 1957 lähtien vain väärinkäytöksiin syyllistyneiden henkilöiden myymälätodistuksiin tehtiin ostomerkintöjä. Juopotteleva elämä, väkijuomien välittäminen tai liian suuret ostot saattoivat johtaa myyntikieltoon. Vuodesta 1971 lähtien ei viinakorttia enää tarvittu, mutta väkevien juomien myyntiä rajoitettiin vuoteen 1986 asti.

Sekalaisia huomautuksia

Historioitsijat ovat yleensä tarkkoja lähteittensä merkitsemisessä, mutta Pulkkinen on suurpiirteinen. Monessa kohdassa hän viittaa omiin kirjoihinsa, kun viittaus saisi olla pikemminkin johonkin alkuperäislähteeseen. Kieltolakia lukuun ottamatta hän ei mainitse  yksittäisiä lakeja ja asetuksia lähdeluettelossa, vaikka ne olisivat ehkä kiinnostaneet lukijoita. Suomen suuriruhtinaan asetuskokoelman vuodelta 1917 hän sijoittaa luetteloon – arkistolähteiden joukkoon.

Melkein jokaisessa tietokirjassa on nykyisin ”tietoiskuja” tai ”laatikoita”, joissa esitetään kirjan aihepiiriin liittyviä henkilöitä, ilmiöitä, käsitteitä tai anekdootteja. Pulkkisen kirjassa on kaikkiaan yhdeksän harmaata, muutaman rivin kyhäystä, esim. ”Vuoden 1905 suurlakko”, ”Sapelisenaatti oli vallassa toisella sortokaudella”, ”Kilju laillista vain jos siitä ei päihdy” ja ”Jazz saapuu Suomeen”. Yksikään erillinen tietoisku ei ole kirjan aiheen kannalta välttämätön, joten useimpien sisällön olisi voinut upottaa varsinaiseen tekstiin. Muutamasta aiheesta olisi kyllä voinut kirjoittaa perusteellisemman, puolen tai kokonaisen sivun mittaisen jutun. Esimerkiksi peltiseppien tekemät taidokkaat salakuljetusastiat olisivat minua kiinnostaneet ainakin yhden tietoiskun verran. Onneksi kanistereita, lekkereitä, varpusia ynnä muita mielikuvituksellisia säiliöitä on sentään kirjan kuvissa, joita on saatu Keskusrikospoliisin Rikosmuseosta, Lehtikuvalta ja Helsingin kaupunginmuseosta yhteensä 26 kappaletta. Lisäksi muutama postikortti ja piirroskuva on peräisin Hotelli- ja ravintolamuseosta. Muissa kuvissa on lähdetiedot, mutta sivujen 49 ja 128 kuvista ne puuttuvat. Mustavalkoisten, tasoltaan vaihtelevien kuvien vuoksi Kieltolaki on ankean oloinen kirja. 

Pulkkisen tarkastelu painottuu hänen käyttämiensä lähteiden vuoksi Helsinkiin, Ouluun ja Lappiin. Muutama hajamaininta on myös esim. Seiskarin salakuljetuksesta. Kirjan perusteella muun Itä–Suomen luulisi olleen aivan kuivaa seutua. Ukkojen värikkäiden juttujen perusteella sain kuitenkin lapsuudessani aivan toisenlaisen kuvan Saimaan seutujen raittiustilanteesta.

Kieltolaista ja sen aikaisesta salakuljetuksesta on kirjoitettu melko paljon, eikä Pulkkisen kirja anna olennaista uutta tietoa lukijalle, joka on perehtynyt esim. Reija Ahtokarin kirjaan Pirtua, pirtua… Kieltolaki Suomessa 1.6.1919–5.4.1932 (1972) tai Raimo Pullatin teoksiin Itämeren rutto: Pirtun salakuljetusta vuosina 1919–1932 (1993) ja Viinameri: Pirtusotaa Itämerellä 1920- ja 1930-luvulla (2010). Myönteistä on kuitenkin se, että tekijä yrittää luoda kuvaa Suomen kieltolakikysymyksen kehityksestä taustoineen ja jälkimaininkeineen.

Jos äitini vielä eläisi ja lukisi Kieltolaki-kirjan, hän antaisi Pulkkiselle seuraavan kirjan teko-ohjeeksi: ”Minkä tiet, tie tervaten!”

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46