Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Sodan saarista rauhan saariksi

29.3.2016 Saila Heinikoski <saila.heinikoski@utu.fi> FM, VTM, tohtorikoulutettava (Turun yliopisto), Åland Islands Peace Institute
Enqvist, Ove; Pakola, Johanna (toim.): Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo, 2016. 323 sivua. ISBN 978-952-291-236-7.


Suomenlahti Pietarin suojana on yksityiskohtainen teos Suomenlahden meri- ja rannikkopuolustusjärjestelmästä Venäjän vallan aikana 1900-luvun alussa ja ensimmäisessä maailmansodassa. Teos käsittelee koko laajaa linnoitusjärjestelmää nykyisten Venäjän, Viron ja Suomen alueilla.

Saaristo edustaa suomalaisille lähinnä rauhaa ja lomailua, mutta ne ovat historiansa aikana nähneet monenlaisia sotatoimia. Vielä sata vuotta sitten Suomenlahden saarissa oli valtavasti linnoituksia, sotilaita tai ainakin suunnitelmia lisätä sotilaallista valmistautumista. Tällä hetkellä juuri mitkään linnakkeista tai sotilaskalustosta tuolta ajalta eivät ole enää alkuperäisessä käytössä, vaan ne tarjoavat häivähdyksen ammoisista ajoista lähinnä turisteille.

Teoksen kirjoittajia on yhteensä 16, joten se tarjoaa varsin kattavan kuvan Suomenlahden varustelusta ja tapahtumista. Painotus on kirjoittajien kiinnostusten kohteiden vuoksi sotilaallisessa varustelussa ja toiminnassa, joskin kirjassa kerrotaan hieman myös saaristolaisten suhtautumisesta saarten linnoittautumiseen ja sotilaiden läsnäoloon.

Kirjoittajien joukossa on neljä yleisesikuntakomentajaa, kaksi arkeologia sekä muita tutkijoita ja harrastajia Suomesta, Venäjältä ja Virosta. Kirjan toimittajat ovat yleisesikuntakomentaja Ove Enqvist sekä tietokirjailija ja tutkija Johanna Pakola, ja Ove Enqvist on myös kirjoittanut suuren osan teoksen luvuista. Ehkä tämänkin vuoksi kirjan huomio on vahvasti sotilaskalustossa ja sen kuvailussa, mikä tekee teoksesta paikoittain raskaan. Lähes joka sivulla on tosin valokuvia, havainnollistuksia asekalustosta tai karttoja, jotka tekevät yli 300-sivuisesta teoksesta suhteellisen nopean lukea.

image

Kuva: 152mm Canet-tykki 1916-1917.

Myös ajankohtainen keskustelunherättäjä

Kirja on yleistajuisesti kirjoitettu tietokirja, joten en arvioi sitä niinkään tieteellisenä teoksena vaan pohdin sitä lähinnä keskustelunherättäjänä. Tekstinsisäisten viitteiden sijaan lukujen lopussa esitetään myös aina lyhyt lähdeluettelo, johon on otettu ainoastaan tärkeimmät lähteet. Luettavuuden kannalta tämä on tietysti hyvä asia. En ole itse historiantutkija, ja historiallisia yksityiskohtia kiinnostavampana pidänkin muutosta, joka on tapahtunut sadan vuoden takaisesta nykypäivään. Koen, että kirja toimii hyvänä keskustelunherättäjänä ja on ajankohtainen erityisesti Ahvenanmaan demilitarisoinnista käydyn keskustelun vuoksi. Puolustusministeri Jussi Niinistö ja presidentti Sauli Niinistö ovat käyttäneet yhä turvallisuusväritteisempää kieltä puhuessaan Ahvenanmaan demilitarisoinnista, mutta muiden Suomenlahden saarten varustelu ei keskustelussa näy. Päinvastoin, sotilaskäytössä olevia saaria Helsingin edustalla on otettu virkistyskäyttöön.

Sen sijaan 1900-luvun alussa Venäjä vaikutti Ove Enqvistin mukaan olevan kiinnostuneempi muista saarista kuin Ahvenanmaasta (s. 18). Toki tähän vaikutti myös jo tuolloin voimassa ollut Krimin sodan jälkeen solmittu demilitarisointisopimus, jota Venäjä näytti Kenneth Gustavssonin osion perusteella noudattavan lähinnä kansainvälisestä paineesta. Vuonna 1906 lähetettiin merijalkaväkeä Ahvenanmaalle estämään vallankumouksellisten yhteydet itään, mutta erityisesti ruotsalaisten vastalauseiden vuoksi joukot jouduttiin vetämään pois. Vaikka Venäjä vakuutti ns. Itämeren sopimuksessa vuonna 1908 ylläpitävänsä Ahvenanmaan status quon, jo seuraavina vuosina muun muassa radioasemaa laajennettiin ja tehtiin merimittauksia tulevaa sotaa ajatellen. (s. 168.) Myös laivaston merilentokenttä oli suunnitteilla jo vuonna 1913, mutta demilitarisointi lykkäsi suunnitelmia (s. 179). Nykykeskustelussa usein unohtuukin, että demilitarisointi on paljon vanhempi järjestely kuin Pariisin rauhansopimus tai edes Kansainliiton vuoden 1921 sopimus.

Mikko Merosen osion mukaan Ahvenanmaa olikin saksalaisten kohteena ensimmäisen maailmansodan aikana, ja Ahvenanmaan linnoittaminen tuli ajankohtaiseksi Saksan aktiivisen toiminnan vuoksi (s. 220). Saksassa myös harkittiin Ahvenanmaan valtaamista, mutta koettiin se poliittisesti ja sotilaallisesti mahdottomaksi (s. 224). Kenneth Gustavsson taas keskittyi osiossaan Venäjän näkökulmaan. Saksan tulitettua muun muassa Bogskärin majakkaa vuonna 1914 Venäjä saikin hiljaisen hyväksynnän liittolaisiltaan Lontoosta ja Pariisista linnoittaa Ahvenanmaan vuonna 1915 (s. 169–171). Mielenkiintoista on se, että Ruotsi vaikuttaa olleen ja olevan edelleen Ahvenanmaan demilitarisoinnin suurin puolestapuhuja, jolla ei kuitenkaan ollut valtaa toimia asiassa. Jukka Anteroisen mukaan Ruotsi ei esimerkiksi ei-sotaakäyvänä valtiona suostunut Venäjän pyyntöön miinoittaa Ahvenanmaan länsiosaa (s. 227), vaikka alue oli tärkeä myös Ruotsin turvallisuuden kannalta.

image

Kuva: Örön linnaketta rakennetaan 1914-1915.

Nykyisin demilitarisoidulla alueella oli ensimmäisen maailmansodan aikana niin venäläisiä, saksalaisia, ruotsalaisia kuin suomalaisiakin sotilaita. Kenneth Gustavsson kirjoittaa, että venäläisten sotilaiden läsnäoloa Ahvenanmaalla lisättiin sodan aikana, ja vuonna 1916 saarilla oli jo noin 4000 miestä, joista monet asuivat ahvenanmaalaisten kodeissa (s. 175). Vielä vuonna 1918 Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen Ahvenanmaalla oli noin 1700 venäläistä sotilasta. Siellä käytiin myös punaisten ja valkoisten välisiä taisteluja, ja levotonta tilannetta tuli turvaamaan ruotsalaisia sotilaita. Paikalle saapui kuitenkin myös saksalaisia sotilaita, jotka ajoivat venäläissotilaat pois saarilta, ja valvonta luovutettiin Suomelle.

Suomella puolestaan oli sotilaita saarella vuoteen 1922 Kansainliiton Ahvenanmaan demilitarisointia ja neutralisointia koskevan sopimuksen ratifiointiin saakka. (s. 184–186). Venäjä ei tuolloin ollut Kansainliiton jäsen eikä näin ollen sopimuksen osapuoli, ja edelleen keskustellaan siitä, pitääkö Venäjä edes kiinni Ahvenanmaan neutralisoinnista eli siitä, ettei sitä saa käyttää sotatoimiin myöskään kriisitilanteissa. Suomen ja Neuvostoliiton välisessä sopimuksessa, joka uusittiin Neuvostoliiton hajottua, puhutaan nimittäin ainoastaan saarten demilitarisoinnista.

Tässä keskustelussa kirja tarjoaakin pureksittavaa ja auttaa ymmärtämään paitsi demilitarisoinnin yli 150-vuotista historiaa myös yleisesti Itämeren strategista merkitystä. Vaikka kirjassa käsitellään vain Suomenlahden ja Itämeren pohjoisosan linnoitusjärjestelmää, se saa miettimään myös Ruotsin päätöstä sijoittaa sotilaita Gotlantiin, jota sekä Ruotsin että Suomen puolustusministerit kiittelivät strategisesti tärkeänä Hanasaaren ja Helsingin Sanomien järjestämässä keskustelutilaisuudessa 8.3.2016. Sen sijaan Venäjä ja Viro eivät ole merilinnoituksen jäänteitään ottaneet uudelleen käyttöön.

Kokonaiskuva merilinnoitusjärjestelmästä

Suomenlahti Pietarin suojana -teos onnistuu esittämään kokonaiskuvan valtavasta merilinnoitusjärjestelmästä, joka myöhemmin pirstoutui ja sen sotilaallinen läsnäolo lakkautettiin. Toisaalta nykyisen sotateknologian myötä saaret voidaan katsoa yhä haavoittuvammiksi, mutta niiden merkitys vaikuttaa toisaalta vähentyneen hybridisodankäynnissä. Siinä missä sata vuotta sitten merilinnoitusta hallitsi Venäjä, nykyään ns. Pietari Suuren merilinnoitus on jakaantunut Venäjän, Nato-maa Viron ja sotilaallisesti liittoutumattoman Suomen välille. Kirja osoittaa, miten järjestelmällisesti nämä alueet valjastettiin palvelemaan samaa tarkoitusta ensimmäisessä maailmansodassa.

image

Kuva: Kartta linnoitusten sijanneista.

Kirjassa esitellään saarten varustelua lähinnä alueellisesti jaoteltuna, joskin viimeiset kaksi lukua käsittelevät yleisesti asevarustelua sekä vaikutusta saaristolaisiin. Tämän, ja kirjoittajien suuren määrän vuoksi, teos sisältää myös jonkin verran toistoa ja ristiriitaisuutta, mutta näkemyserot on toimittajien mukaan tietoisesti säilytetty. Kirja vaikuttaakin olevan tarkoitettu lähinnä käsikirjaksi asiasta kiinnostuneille, jolloin he voivat valita yksityiskohtaisesta sisällysluettelosta aiheet, jotka juuri heitä kiinnostavat. Kokonaisuutena luettuna kirja on jopa välillä puuduttava monisivuisine listoineen eri tykistöpattereista, lentokentistä ja aseista, ainakin asiaan perehtymättömälle. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin helposti lähestyttävä ja myös asiaan vihkiytymättömän on helppo ymmärtää, mistä on kyse.

Hieman erikoista kirjassa on se, että sisällysluettelossa ei ilmoiteta osioiden kirjoittajien nimiä, vaan ne näkyvät vain kyseisten lukujen ensimmäisellä sivulla. Tällä on ehkä tavoiteltu yhtenäisyyttä, jolloin kirja ei näyttäydy artikkelikokoelmana vaan yhtenä kokonaisuutena, johon eri kirjoittajat ovat antaneet panoksensa. Kirjaa voikin suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita erityisesti merisotahistoriasta ja rannikkopuolustuksen historiasta. Vaikka kirja keskittyy pitkälti sotakalustoon ja ylemmän tason päätöksiin, se saa miettimään myös tavallisten ihmisten elämää Suomenlahdella sata vuotta sitten.

Siinä missä linnakkeiden rakentaminen toi usein paikallisille töitä, rakennuksille lähetettiin usein myös vankeja, jotka herättivät pelkoa paikallisissa. Lisäksi osa ihmisistä joutui muuttamaan pois tai luopumaan maistaan tai ottamaan sotilaita kotiinsa asumaan. Toisaalta myös rakkaustarinoita syntyi, joskin niiden loppu ei aina ollut kovin onnellinen, kuten Ahvenanmaalta puolison löytäneillä venäläissotilailla, joista osa päätyi itsemurhaan viranomaisten vaadittua heitä lähtemään saarelta (s. 185).

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46