Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Historia biteiksi – johdatusta digitaaliseen humanismiin

17.11.2016 Isto Huvila <isto.huvila@abm.uu.se> Professori, Institutionen för ABM, Uppsala universitet
Elo, Kimmo (toim.): Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Turun historiallinen yhdistys ry, 2016. 258 sivua. ISBN 978-952-7045-05-3.


Digitaalinen humanismi ja historiatieteet luotaa monipuolisesti digitaalisen historiantutkimuksen ja digitaalisen historian tutkimuksen kenttää ja toimii tieteellisenä johdatuksena, lukukirjana ja osin oppikirjanakin sekä aiheesta jo kiinnostuneille että vasta-alkajille.

Kenellekään ihmistieteiden parissa puurtavalle on tuskin jäänyt epäselväksi, että digitaaliset humanistiset tieteet ovat nousseet muutaman viimeisen vuoden aikana marginaalista erääksi tämän päivän tutkijakuntaa laajasti puhuttavista päivänpolttavista ilmiöistä. On vaikeaa sanoa onko kyse paluusta, tasaisesta kasvusta, jonkinlaisen uutiskynnyksen ylittämisestä vai digitaalisen ihmistieteellisen tutkimuksen muovautumisesta ajan kuluessa – tai kenties näistä kaikista.

Mullistuuko tutkimus?

Digitaalisia työkaluja, materiaaleja ja ilmiöitä koskeva ihmistieteellinen tutkimus ei sinänsä ole erityisen uutta. Digitaalinen humanistinen tutkimus -nimityskin otettiin käyttöön jo runsas vuosikymmen sitten, mutta vaikuttaisi siltä kuin vasta nyt laajempi sekä tieteellinen että tiettyyn rajaan asti tieteen ulkopuolinenkin yleisö on herännyt ja havainnut, että aikaisemmasta pienen ehkä hieman oudonkin tutkijajoukon mielenkiinnon kohteesta on sukeutumassa jotakin, joka saattaa olla mullistamassa koko tutkimuksen kenttää.

image

Kuva: Muutos historiantutkimuksessa kuvitettuna: verkostovisualisoinnin ja analyysin avulla toteutettua tutkimustyötä Kansainliiton arkistossa (Martin Grandjean 2013, Wikipedia)

Myös Suomessa digitaalisesta humanistisesta tutkimuksesta käyty keskustelu on tiivistynyt viime aikoina, ei vähiten Suomen Akatemian 2016-2019 käynnissä olevan Digitaaliset ihmistieteet rahoitusohjelman vuoksi, joka sai epäilemättä monen aiemmin kenties hieman vähemmän digitaalisesti suuntautuneen tutkijan pohtimaan, josko digikelkkaan olisi kuitenkin aiheellista hypätä. Sekä ohjelma että digitaalisuuden korostaminen laajemmin sopivat luonnollisesti myös mainiosti yhteen suomalaisessa julkisessa keskustelussa vellovan lähes messiaanisen digitalisaatiohurman kanssa. Digitalisaatio ei ole enää ratkaisemassa ainoastaan suomalaisen yhteiskunnan kaikkia kuviteltavissa olevia ongelmia, joita ei voida ratkaista säästämällä ja yksityistämällä, vaan se on nyt myös pelastamassa hankalassa välikädessä olevia, hyödyttömiksi maalailtuja tieteenaloja, jotka keskittyvät sellaisten epämielenkiintoisten aiheiden kuten ihmisten tutkimiseen.

Mutta kysymys kuuluu toki, onko, tai onhan, digitaalisessa humanistisessa tutkimuksessa kyse jostakin muustakin? Tähän pureutuu nyt arvosteltava teos Digitaalinen humanismi ja historiatieteet. Koska digitaalisista ihmistieteistä ei ole aikaisemmin kirjoitettu ja julkaistu suomeksi erityisen paljon, ja koska varsinkin historiatieteiden näkökulmasta aiheesta on kirjoitettu myös muualla maailmassa suhteellisen vähän, on teos enemmän kuin tervetullut puheenvuoro käynnissä olevaan keskusteluun. Ehkä hieman epätyypillisesti, mutta lopputuloksen näkökulmasta perustellusti, kirja sisältää alunperin suomeksi kirjoitettuja lukuja sekä kahden ulkomaisen kirjoittajan kirjaa varten suomennetut tekstit.

Kyseessä on artikkelikokoelma, josta on kuitenkin jossakin määrin vaikea sanoa mitä se tarkalleen ottaen on. Esipuheessa todetaan, että se on “monialaisen digitaalisesta tutkimuksesta kiinnostuneen tutkijayhteisön voimannäyte” ja sitä se epäilemättä onkin. Laaja, vaikkakin hieman itseään toistava esipuhe toimii käyttökelpoisena johdantona digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen, ja nostaa esille samalla sen määrittelyyn liittyviä kysymyksiä.

Uuden tutkimusalan julistusta

Teos on jaettu kahteen osaan: digitaalisen historiantutkimuksen rajoja ja mahdollisuuksia tarkastelevaan osaan sekä tutkimusmenetelmiä käsittelevään osaan, jonka artikkelit pureutuvat historian digitutkimuksen ja digihistorian tutkimuksen eri osa-alueisiin.

Tekstit ja niiden aiheet ovat sinänsä monipuolisia ja hyvin valittuja, mutta jopa tavanomaisen artikkelikokoelmiin liittyvän vaihtelun huomioon ottaen ne ovat otteeltaan hyvin erilaisia. Mukana on oppi- ja käsikirjamaisia artikkeleita (Fält), yleisempiä tutkimusotteiden esittelyitä (Düring), pohdiskelua (Clavert), tapaustutkimuksia (Viinikkala) sekä näiden yhdistelmiä (Elo & Kleemola, Härkönen, Suominen & Sivula). Omasta puolestani olen valmis näkemään tämän enemmänkin rikkautena kuin ongelmana, mutta ymmärrän toisaalta, että joitakin lukijoita tämä saattaa myös häiritä. Ennemminkin kuin oppikirja tai yleisesitys, Digitaalinen humanismi ja historiatieteet on luonteeltaan ”näkökulmia” -tyyppinen tieteellinen lukukirja, jonka kahlaa mielellään läpi, ja jonka yksittäisiin teksteihin saattaa palata myös uudelleen omista tarkemmista mielenkiinnon kohteista riippuen. Kirjan yleissävy on hieman julistava, mitä ei sinänsä voi pitää pahana, kunhan muistaa olla siitä kovin pahasti häiriintymättä. Uutta tutkimusalaa, sen rajoja ja tulevaisuutta on syytä rakentaa ja puolustaa myös argumentaation tasolla, ja samalla pakottaa lukija ottamaan kantaa ja luomaan oma käsityksensä siitä mistä digitaalisessa historiantutkimuksessa on kyse.  

Itse kirjan luvut tarjoavat eroistaan huolimatta kaikki mielenkiintoisia ja hyödyllisiä näkökulmia digitaalisen historiantutkimuksen eri aihepiireihin. Katja Fältin tutkimusinfrastruktuureja, avointa tiedettä ja erityisesti Yhteiskunnallista tietoarkistoa esittelevä luku on hyvä lukupaketti, joka avaa, taustoittaa, esittelee ja markkinoi nykyistä tutkimusdatapolitiikkaa ja -käytäntöjä lukijalle. Frédéric Clavertin kaksi Louis Clercin asiantuntevasti ranskasta kääntämää blogikirjoitusta ovat huomattavasti pohdiskelevampia kuin kirjan muut lopulta varsin paljon digitaalisen historiantutkimuksen käytäntöihin paneutuvat tekstit. Samalla Clavert on kirjoittajista ainoa, joka Jaakko Suomisen ja Anna Sivulan ohella nostaa selvimmin esille kysymyksen siitä, mihin digitaalinen historiantutkimus (voi) johtaa.

Ketään kirjoittajaa ei sinänsä voi syyttää kritiikittömyydestä, mutta suurimmassa osassa teksteistä reflektio tuntuu päättyvän siihen, että lukijaa muistutetaan digitaalisiinkin tutkimusmenetelmiin ja aineistoihin liittyvistä rajoituksista ja siitä, että ne eivät tarjoa yleisratkaisua kaikkiin tutkijan murheisiin. Lähestymistapojen mukanaan tuomia sisäisiä rajoituksia ei kuitenkaan tarkemmin eritellä.

Suominen ja Sivula kirjoittavat monipuolisesti digitaalisten ilmiöiden historiasta ja niiden tutkimuksesta esitellen sopivassa määrin sekä taustaa että käytäntöä. Marten Düringin saksasta käännetty artikkeli on yllättävänkin helposti lähestyttävä johdanto agenttiperustaisen mallintamisen perusteisiin. Tekstin ohjeiden perusteella kukaan ei sinänsä pääse itse mallintamisessa kovin pitkälle, mutta ymmärtänee mistä menetelmässä on kyse ja mihin se soveltuu. Viitteistä ja esitellyistä projekteista löytyy vinkkejä siitä mistä lukemista voi jatkaa.  

Kirjan menetelmäosan avaava Kimmo Elon ja Olli Kleemolan artikkeli SA-kuva-arkiston materiaalista tehdystä tiedonlouhintaa ja yhteissana-analyysiä hyödyntävästä tutkimuksesta johdattaa lukijan kädestä pitäen läpi tutkimusprosessin, kuvailee käytetyn menetelmän, sekä pohtii sen mahdollisuuksia ja rajoituksia erinomaisella tarkkuudella. Antti Härkösen luku esittää samantapaisella varmalla pedagogisella otteella yleiskatsauksen geospatiaalisista analyysimenetelmistä ja tapaustutkimuksen avulla tarkemman kuvauksen siitä, miten lähestymistapaa voi hyödyntää käytännössä ja millaisia ongelmia siihen liittyy. Kirjan päättävä Lauri Viinikkalan teksti on hieman erilainen kuin kaksi muuta tutkimusmenetelmäosan lukua ja keskittyy enemmän tapaustutkimuksen (MIRACLE-hanke, Mixed Reality Applications for Culture and Learning Experiences) ja sen lähtökohtien ja tavoitteiden kuvailuun sekä teoretisointiin kuin itse menetelmään, eli historiallisen tiedon esittämiseen mobiililaitteen avulla historiallisessa ympäristössä. Narratiiviseen lähestymistapaan ja muun muassa esityksen lähteitä kuvailevaan viiteapparaattiin (paradataan) liittyvää aikaisempaa tutkimusta on olemassa varsin runsaasti vuosituhannen alkupuolelta lähtien sekä Suomessa että kansainvälisesti, joten sen puolesta tätäkin sinänsä mielenkiintoista ja ansiokasta lukua olisi voinut taustoittaa myös yleisemmästä näkökulmasta Elo & Kleemolan ja Härkösen tapaan.

image

Kuva: Esimerkki digitaalisen humanismin soveltamisesta: Voltairen kirjeenvaihto 1755-1776 visualisoituna. Mapping the republic of letters projekti.

Terminologian ja käsitteen määrittelyn ongelmia

Kirjan toimitustyön taso on kaikin puolin riittävä, vaikka lievä lisäkielenhuolto ja -toimitustyö ei olisikaan ollut pahasta osan teksteistä kohdalla. Eri lukujen aiheiden suuristakin eroista huolimatta lievää toistoa on havaittavissa lukujen sisällä ja niiden välillä. Esimerkiksi digitaalista humanistista tutkimusta määritellään ja taustoitetaan verrattain laajasti Elon kirjoittamassa johdannossa, Suomisen ja Sivulan sekä myös muun muassa Elon ja Kleemolan kirjoittamien tekstien alussa. Erilaisten näkemysten nostaminen esille on toki kiitettävää, mutta tässä tapauksessa se on myös ongelmallista erityisesti siksi, että teoksen kirjoittajat eivät tunnu teksteissään tuntevan kovin hyvin toisiaan ja toistensa artikkeleita. Näin ollen sen sijaan, että lukijaa autettaisiin vertailun ja täydentämisen avulla rakentamaan kokonaiskäsitystä – eittämättä moniulotteisesta ja epämääräisestäkin tutkimusalasta – lopputulos saattaa olla hieman päinvastainen.

Kenties häiritsevintä tämä on terminologian kohdalla. On totta, että digitaalista humanistista tutkimusta koskeva suomenkielinen sanasto ei ole vakiintunut, ja näin ollen on aiheellista esitellä käytössä olevia termejä laajasti. Lukijan kannalta on sekavaa, että eri kirjoittajat käyttävät termejä: digitaaliset ihmistieteet, digitaaliset humanistiset tieteet, digihumanismi ja digitaalinen humanismi olettavasti pääosin toistensa enemmän tai vähemmän synonyymeina kuitenkaan ottamatta asiaan varsinaisesti selkeää kantaa. Kirjan otsikossakin käytetyn, digitaalinen humanismi -termin sopivuudesta olen myös jossakin määrin kirjan toimittajan kanssa eri mieltä. Puhtaasti kääntämisen näkökulmasta sitä ei voi pitää täysin korrektina vastineena termille digital humanitiesvaan paremminkin termille digital humanism, jolla on sekä periaatteessa että käytännössä hieman erilaisia konnotaatioita kuin digitaalisella humanistisella tieteilyllä.

Digitaaliset ihmistieteet termiä käytetään teoksessa toisinaan käännöksenä termille digital humanities, kuten käytetään esimerkiksi Suomen Akatemian ohjelmassa, tai sitten termille digital humanities and social sciences, missä merkityksessä (ihmistieteet ts. humanistiset ja yhteiskuntatieteet) sitä käyttävät Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen artikkelissaan Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle Tieteessä tapahtuu lehden numerossa 33(4), 2015).

Myös sisällöllisesti, vaikka osa digitaalisen humanistisen tutkimuksen tekijöistä korostaakin humanismin näkökulmaa yhtenä alan määrittäjänä, katsoisin, että digitaalinen humanistinen tutkimus laajasti ymmärrettynä, on kuitenkin lähempänä juuri sitä itseään, digitaalista humanistista tutkimusta, kuin humanismia.

Koska terminologian ohella myös käsitteenmäärittely aihepiirin ympärillä on vähintäänkin keskeneräistä – ja uskaltaisin väittää, että jossain mielessä jopa vaarallista sikäli, että esimerkiksi tällä hetkellä hyvin laajasti ja eri tavoin ymmärretyn käsitteen digital humanities liian suppea määrittely saattaisi sulkea pois osan tutkimuksesta, tutkijoista ja näkökulmista ja näivettää keskustelua – en katso, että moninäkökulmaisuus termien sisällöllisessä määrittelyssä ja sen puutteessa on yhtä ongelmallista kuin eri termien melko suruton viljely tekstissä. Tässä suhteessa kirjan tekijöillä olisi ollut aivan erinomainen tilaisuus alan pioneereina ottaa kantaa ja vakiinnuttaa alan tieteellistä suomenkielistä terminologiaa, minkä he mielestäni valitettavasti jättivät käyttämättä.

Kaiken kaikkiaan, lievästä nitkutuksesta huolimatta, katson kuitenkin, että Digitaalinen humanismi ja historiatieteet on erinomainen ja mitä suurimmassa määrin tarpeellinen keskustelunavaus ja hyödyllistä luettavaa kaikille historiatieteiden parissa ja liepeillä työskenteleville omasta digitaalisesta mielenkiinnosta tai sen puutteesta huolimatta.

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46