Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Rahvaan todellisista lukuvalinnoista kumpuvaa kirjallistumisen ja lukemisen historiaa

9.1.2017 Ilona Pikkanen <ilona.pikkanen@uta.fi> FT, Tampereen yliopisto
Luukkanen, Tarja-Liisa: Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 616 sivua. ISBN 978-952-222-719-5.


Tarja-Liisa Luukkanen on tehnyt valtavan perustutkimustyön ja laatinut 616-sivuisen monografian keskisuomalaisen maaseutukunnan Karstulan kirjaston kokoelmasta ja rahvaan lukuvalinnoista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teoksen kiistattomat, kirja- ja lukemishistoriallisesti uraauurtavat ansiot liittyvät nimenomaan paikallisia lukuvalintoja kuvaaviin aineistoihin ja konkreettisiin, lukutaitoisuuteen liittyviin kysymyksiin. 

Tarja-Liisa Luukkasen teos on enemmän kuin yhden kunnallisen kirjaston historiaa; se on paikallishistoriaa, lukemisen sosiaali- ja taloushistoriaa ja samalla sääty-yhteiskunnan historiaa ”from below”. Laajempi kirjallisen kulttuurin historia pääsee mukaan välähdyksinä silloin, kun Karstulassa tarjolla ollutta kirjallisuutta verrataan aikakauden muiden tunnettujen suomalaisten paikalliskirjastojen kokoelmiin.

Karstulan kirjaston perustaminen ajoittui Krimin sodasta alkaneeseen, Suomen ruhtinaskunnan ensimmäiseen laajaan kirjastonperustamisaaltoon, ja kirjasto toimi vilkkaasti aina 1890-luvun alkuun, jonka jälkeen sen toiminta alkoi taantua. Vuosilta 1884–1893 on säilynyt sekä lainaajaluettelo sekä kirjastoluettelo, joiden paikoin viitteellisen informaation tulkinta on kuitenkin vaatinut sinnikästä kirjasto- ja arkistotyötä. Lopputuloksena Luukkanen on pystynyt rekonstruoimaan Karstulan kirjastoluettelon kyseisten vuosien ajalta (liite 1) sekä selvittänyt yksittäisten teoksien lainausmäärät (liite 3) ja niiden lainaajat mahdollisuuksien mukaan. Pääosa tutkimuksen luvuista avaa näitä liitteitä lukijalle.

Luukkanen kertoo kirjaston lainaustietojen avulla tarinan lukutaitoon liittyvästä muutoksesta kirkollisesta, toisteisesta lukutaidosta kohti nykyaikaista, ekstensiivistä lukemista, jota hän luonnehtii modernin kansalaisuuden peruspilariksi. Karstulassa selviä piirteitä tästä muutoksesta (ja sen vastustamisesta) voidaan havaita tarkastelujakson aikana. Samalla tarjolla on tiukan paikallista mutta samalla ylirajaista ja monilajista näkökulmaa fennomaaniseen julkisuudenhallintaprojektiin ja sen onnistumiseen.

Maailmankuvasta, lukemisen teorioista ja lukutaitoisuudesta

Yllä mainittujen tutkimustehtävien lisäksi tekijä on kiinnostunut rahvaan “tietoisuuden muuttumisen selvittämisestä” (s. 41). Tällä hivenen epäonnisella käsitevalinnalla, joka tosin lähestulkoon katoaa sanastosta johdannon jälkeen, viitataan rahvaan (kollektiivisessa) maailmankuvassa ekstensiivisen lukemisen kautta tapahtuviin oletettuihin muutoksiin ja yleiseen tietotason nousemiseen. Onkin varmasti totta, kuten Luukkanen kirjoittaa, että

“maallista kirjallisuutta kansankirjastoista lainanneen ja lukeneen kansanosan tietotaso nousi ja lukutaito kehittyi. Jos herätysväki ei lukenut maallista kirjallisuutta vaan keskittyi hengelliseen lukemiseen tai ei lukenut lainkaan, tätä sivistyksellistä nousua ei paikallisesti siis tapahtunut herätysväen parissa” (s. 61).

Tämä onkin jotakuinkin se, mitä lukemisen vaikutuksesta yksilötasolla näillä lähteillä voidaan sanoa: lukutaito varmasti kehittyi ja vaikkapa maailmanhistoriaa koskevan tietämyksen määrä kasvoi. Luukkanen nimittäin korostaa koulutuksen merkitystä pelkän lukutaidon hankkimisen rinnalla:

“On siis huomattava, että lukutaidon ja kirjallisuuden lukemisen tuottamasta kriittisyyden ja ajattelun abstraktiuden lisääntymisestä puhuttaessa on puhuttu koulutetun väen näkökulmasta siitä, mitä tosiasiassa koulutus, sen mukanaan kantama kulttuuri ja tottumus lukemiseen tuottavat” (s. 44–45).

Laajempi näkökulma lukemiseen ja sen kontekstiin kumpuaa tutkimukseen omaksutusta  ‘ideologisesta lukutaitotulkinnasta’  (Street et al.) joka romuttaa myyttiä lukutaidon yleismaailmallisesta siunauksellisuudesta (‘autonomiset lukutaitotulkinnat’); siitä että nimenomaan lukutaito toisi aina mukanaan edistystä ja positiivista muutosta. Lukutaitoa ‘ideologisista’ lähtökohdista tutkivat korostavat kontekstointia, paikallisten olosuhteiden huomioimista (eli siis normaalia kriittistä tutkimusotetta). Kansan lukuvalinnat tuntuvat kuitenkin yllättäneen tekijän; hän pohtii useissa kohdin lainaustilastojen välittämää informaatiota suhteessa yhteisön taloudellis-sosiaalis-ideologisiin piirteisiin. Miksi ei lainattu maatalous- ja karjankasvatusoppaita; miksi raittiusliikkeen läpäisemässä kunnassa ei luettu raittiuskirjallisuutta (paitsi tällaiseksi määriteltyä Holbergia)? Toisin sanoen: miksi kirjaston kokoelmasta käytettiin vain osaa? Miksi kirjallisuudella ei näyttänyt olevan roolia tällaisen nykyhetkeä koskevan tiedon ja ymmärryksen lisäämisessä?

Osittaisia vastausta näihin hivenen auki jääviin pohdintoihin on mahdollista etsiä mainituista (lukemiseen liittyvistä) kriittisistä ja kontekstoivista huomioista. Ehkä tapa jolla kirjastoa käytettiin (josta meillä ei siis varsinaisten lainaustilastojen lisäksi ole lähteitä) tai se tiedontarve johon kirjallisuudesta haettiin vastauksia poikkeaa paljonkin meidän koulutetuista ennakko-oletuksistamme. Luukkasen tutkimus osoittaa, ettei pelkkien lainaustietojen perusteella voida sanoa, oliko jokin ideologia, teknologinen uudistus tai tiedon osa-alue paikallisesti merkityksellinen. Kirjaston teosvalikoima materiaalisine ominaisuuksineen (esim. tekijän pohdinnat kirjasintyypin vaikutuksesta) tarjosi välineitä tietynlaisen tiedontarpeen tyydyttämiseen ja sitä käytettiin 1880-luvun kontekstissa valikoivasti. Emme kuitenkaan ainakaan Karstulan osalta tiedä, missä määrin lukemisvalinnat kumpusivat kirjastonkäyttäjien sosiaalisesta maailmasta, ja missä määrin heidän lainauksiaan määriteltiin kirjastonhoitajien puolelta.

image

Kuva: Kyläkirjaston Kuvalehti 1887.

Karstulassa moderni lukutaito oli marginaalinen ilmiö: Luukkasen laskelmien mukaan vain noin 3–4 % kunnan väestöstä luki kirjallisuutta ekstensiivisesti. Arvio perustuu kirjalainauksiin eli taustaoletuksena on tällöin että kaikki modernisti lukutaitoiset käyttivät kirjastoa (ja, kuten Luukkanen itse huomauttaa, että lainatut teokset todella luettiin). Luukkasen paikallinen arvio modernin lukutaidon vähäisyydestä vaikuttaa perustellulta ja vahvistaa muuta nykytutkimusta, joka on kiinnittänyt huomiota aiemman nationalistisen tutkimuksen taipumukseen korostaa kansan varhaisia kirjallisia taitoja. Teoksessa annettu vertailuaineisto osoittaa kuitenkin samalla kuinka hankalaa on arvioida luku- ja kirjoitustaitoisen rahvaan määrää koko maan tasolla; tekijän huomautus suurista alueellisista vaihteluista kirjastokokoelmien ja niiden käytön suhteen koskee varmasti myös rahvaan kirjallisia taitoja.

Autonomisten lukutaitotulkintojen lisäksi Luukkasen määrällisiin tuloksiin perustuva tutkimus kyseenalaistaa erityisen kirjoitus- ja lukutaitoisiin yksilöihin kohdistuvan tutkimuksen yleistettävyyden. Lukutaidoissa oli kyse säätyerotuksesta, jota kirkollinen kansanopetus piti yllä:

“Modernisti lukutaitoisten kansankirjoittajien tai hyvien rahvaanlukijoiden olemassaolo 1800-luvulla ei muuta tätä sääty-yhteiskunnan rakenteellista lukutaidon eriarvoisuutta, he vain osasivat enemmän kuin heiltä edellytettiin” (s. 472).

Eli vaikka Luukkanen korostaa että kyseessä yhtä paikallisyhteisöä koskeva tutkimus, muistuttaa se, että määrällisesti modernia lukutaitoa on saattanut olla huomattavasti vähemmän kuin erityisen osaavien yksilöiden jälkeenjääneet arkistoaineistot antavat ymmärtää.

Luetun kirjallisuuden historiaa

Tutkimuksesta noin 250 sivua omistetaan lainattujen teoksien sisällön esittelylle (juonirakenne, henkilöhahmot, paikoin tulkinta teoksen poliittisesta tai moraalisesta sanomasta). Luukkanen kirjoittaa:

 “Monet luettavissa olleet teokset eivät nykyään ole yleisesti tunnettuja. Teosten sisällöllinen esittely on tarpeellista, jos halutaan ymmärtää millaista kirjallisuutta ja millaisia aate- ja oppisisältöjä kansanihmisille tarjottiin sekä pidettiin heille soveliaina” (s. 15).

Kirjallisuusesittelyt perustuvat pitkälti tekijän omaan lukemiseen, paikoin kirjallisuudentutkimukseen. Hän käy läpi teosluettelon kaikki kirjallisuustyypit uskonnollisesta kirjallisuudesta lääkintäoppaiden kautta romaaneihin, nuorisokirjallisuuteen ja runouteen. Ei siis ihme, ettei kaikkien kirjallisuustyyppien tai esiteltyjen teoksien osalta ole aina ehditty perehtyä kaikkein uusimpaan tutkimukseen. Tämä ei kuitenkaan ole tämän tutkimuksen kannalta ongelma: teoksien pintatason juonirakenteen tai perusteesien esittely riittää hyvin Luukkasen kirja- ja kirjastohistoriallisille tutkimuskysymyksille. 

Kirjallisuusesittelyt on ryhmitelty teostyypeittäin (uskonnollinen kirjallisuus; maantiede, kaukomaat ja vieraat kulttuurit; lakitekstit ja -oppaat; muita tietoteoksia ja oppaita; lasten- ja nuortenkirjallisuus; raittiuskirjat ja raittiusaate; laulukirjat ja virret; suomalaiset romaanit, runot ja novellit; käännöskirjallisuus) mikä tarkoittaa, että tutkimuksessa esitellään sekaisin suosittuja ja vain muutaman lukijan tavoittaneita teoksia. Varsinkin jälkimmäisten osalta pohdin muutamassa kohdin, onko yksittäisten teoksien referoiminen todella tarpeen, kun teos ei kuitenkaan paikallisyhteisössä puhutellut lainaajakuntaa, emmekä tiedä, oliko lainaamattomuuden syynä teoksen sisältö vai jokin muu tekijä. Esittely teostyypeittäin tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että tekijä on joutunut tekemään ratkaisuja jotka vaikuttavat voimakkaasti tuloksiin (Onko Lutherista kertova historiallinen romaani uskonnollista kirjallisuutta vai fiktiota; onko Swiftin Gulliver-mukaelma lasten- ja nuorten kirjallisuutta vai (aikuisten) käännöskirjallisuutta?).

imageKuva: Holbergs Jeppe på berget på Det Kongelige Teater i Köpenhamn, 1918. Wikipedia.

Ainoa kohta jossa Luukkasen luokittelun voi mielestäni perustellusti kyseenalaistaa on Ludvig Holbergin Jeppe paa berget -näytelmän (Matti Mäkelästä) luokittelu raittiuskirjallisuuteen. Matin taipumus juopotteluun on toki keskeinen tapahtumia liikkeellä pitävä voima, mutta teos on ennen kaikkea humoristis-moralistinen esitys sosiaalisten ambitioiden vaaroista (esim. Sanomia Turusta -lehden arviossa 22.4.1890 Holbergin teos määriteltiin hupinäytelmäksi jossa on selviä sosiaaliseen asemaan liittyviä painotuksia). Holberg-suomennos oli suhteellisen suosittu 58 lainauksella tarkastelujakson aikana. Koska se on luokiteltu raittiuskirjallisuuteen, se ei kuitenkaan näy sivun 397 käännöskirjallisuus-taulukossa, jossa se olisi noussut lainausmäärissä kakkossijalle.

Määrällisiä tuloksia

Kirjastossa oli yhteensä 468 teosta, mikä on Luukkasen mukaan suhteellisen paljon tuon aikakauden kansankirjastolle (ja edelleen suhteellistaen: jokaisella tämän arvion lukijalla on kotikirjahyllyissään ainakin tämä määrä niteitä). Kokoelmasta tehtiin vuonna 1884 yhteensä 1256 lainausta. Mutta mikä on sitten vastaus otsikkotason kysymykseen; “(m)itä maalaiskansa luki?” Luukkasen tarjoamien tietojen perusteella kirjallisuudesta haettiin vahvistusta uskonnolliselle maailmankuvalle (Karstulan kirjasto leimallisesti “Luther-kirjastona”), tietynlaista tietoa (erityisesti mieslainaajien mieleen olleet lakioppaat), viihdykettä (fiktiivinen kirjallisuus, erityisesti käännösromaanit) ja näiden välimuotoa (kuvitetut maailmanhistoriat kuten suosittu Georg Weberin Yleinen ihmiskunnan historia). Absoluuttisten lainausmäärien perusteella (s. 429) 17 suosituimmat teoksen joukkoon mahtuu 12 uskonnollista (kärjessä Lutherin Kirkkopostilla,jota lainattiin tarkastelukautena 576 kertaa) ja vain viisi maallista nimekettä (mm. Eero Salmelaisen Suomen kansan satuja ja tarinoita; Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierren Paul ja Wirginia ja Ruotsin valtakunnan laki).

Luukkanen toteaa teoksensa johdannossa, ettei vastaavaa tutkimusta ole tehty aiemmin (s. 13): kirjahistoria on keskittynyt kirjojen omistamiseen ja kirjastohistoria kokoelmien tutkimukseen. Näin varmasti onkin Suomen osalta, mutta lukija jää pohtimaan kommentin pitävyyttä kansainvälisesti, erityisesti koska kansainvälistä kirjastoihin liittyvää tutkimusta ei tutkimuksessa esitellä lainkaan. Vaikka säilyneet lainausluettelot ovatkin ilmeisen harvinaisia kaikkialla (ks. esim. K. A. Manleyn selvitystyö teoksessa Books, Borrowers and Shareholders in Scotland: Subscription Libraries in Scotland before 1825(2012)), tehdään Luukkasen tutkimusintressejä sivuavaa tutkimusta kuitenkin runsaasti. Esimerkiksi Mark Towsey esittelee artikkelissaan Book Use and Sociability in Lost Libraries of the Eighteenth Century: Towards a Union Catalogue (joka tosin on ilmeisesti ilmestynyt nyt arvioitavana olevan teoksen jälkeen) skotlantilaisen Wigtownin kaupungin varhaisen lainausluettelon tietoja.[1] Paikallisten portinvartijoiden työhön olisi löytynyt kiinnostavaa vertailuaineistoa myös esimerkiksi John C. Crawfordin artikkelista ‘The high state of culture to which  this part of the country has attained’: Libraries, Reading, and Society in Paisley, 1760–1830[2], vaikka se käsitteleekin selvästi varhaisempaa aikakautta ja pääasiassa maksullisia kirjastoja.

Crawford kirjoittaa myös kysynnästä ja tarjonnan kohtaamisesta (lainaus aikalaislähteestä):

‘(I)t is a frequent complaint among the subscribers to Circulating Libraries, that they are disappointed of having the books they want’.[3] 

image

Tämä on tärkeä kommentti Luukkasen tarjoaman tilastollisen tiedon osalta, joka ei ota huomioon yksittäisen teoksen nidemääriä kirjastossa eli tarjonnan kysyntää ohjaavaa vaikutusta: tiettyjä Lutherin teoksia oli tarjolla 12 kappaletta (esim. jo mainittua Kirkkopostillaa), kun taas esimerkiksi suosittuja historiallisia romaaneja G. H. Mellinin Paavo Nissistä (Porstuakirjastot, Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto) kaksi kappaletta ja B. S. Ingemanin Waldemar Seieria yksi kappale. Miltä lainaustilastot näyttäisivät, jos Lutheria ja maallista kirjallisuutta olisi ollut tarjolla yhtä paljon? Vastausta tähän ei tietenkään saada, mutta testasin Luukkasen teoksen liitteiden avulla sitä, mitä tapahtuu kun yksittäisen nimekkeen kappalemäärä otetaan – hyvin mekaanisesti – kymmenen vuoden jaksolla huomioon teoksen kysyntää tarkasteltaessa. Uskonnollinen kirjallisuus on edelleen selvästi suosituinta (Lutherin Hengellinen virvoittaja jota lainattiin keskimäärin 8,7 kertaa / vuosi / nide) mutta kymmenen suosituimman teoksen joukkoon nousevat esimerkiksi mainitut Waldemar Seier (5,1 lainauskertaa / vuosi / nide) ja Paavo Nissinen (3,9 lainauskertaa / vuosi / nide). On siis mahdollista, että teoksien saatavuus saattoi vaikuttaa suoraan kysyntään ja näin moninkertaistaa Karstulan kirjaston ”luterilaisuuden”. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kiinnostava kirjallisuushistoriallinen ja kulttuuriseen muistiin liittyvä huomio on myös se, että paikallistasolla historiakuvan ainekset esimerkiksi Suomen sodan (1808–09) osalta haettiin Ruotsissa kirjallisen uransa tehneet Mellinin romaanista enemmin kuin Runebergin Vänrikki Ståhlin tarinoista.

image

Tutkimus argumentoi siis pitkälti lainausluettelon perusteella saatujen määrällisten tietojen perusteella (absoluuttiset lainaustiedot). Tämän johdosta lukija olisi kuitenkin odottanut systemaattisempaa otetta muutamissa määrällisyyteen liittyvissä seikoissa. Esimerkiksi kunkin kirjallisuustyypin esittelyn yhteydessä olisi ollut hyödyllistä mainita kyseisen ryhmän lukumääräinen ja prosentuaalinen koko suhteessa kirjaston kokonaisnidemäärään, erityisesti koska lukijan on hyvin vaikea (jos ei mahdoton) selvittää itse suhdelukuja annettujen tietojen perusteella. Nyt tieto jää epämääräiselle “Kirjastossa oli niukalti raittiuskirjallisuutta” -tasolle. Muutaman teostyypin osalta saamme sittemmin lisätietoa:

“Vuonna 1894 Karstulan kirjastossa oli 468 lainattavaa nimekettä, joista uskonnollista kirjallisuutta oli 171 kappaletta (37 %) ja romaaneja 45 kappaletta, mikä oli vain vajaat 10 % kirjaston kaikista lainattavissa olleista teoksista” (s. 383)

lisäksi loppuluvussa kerrotaan että vuosina 1884–1893 Luther-teoksia oli 61 kpl eli 16 % kaikista lainattavissa olleista nimekkeistä (s. 458).

Näistä osin täydentävistä ja osin kriittisistä huomioista huolimatta on korostettava, että Luukkasen tekemä työ on arvokasta, valaisevaa ja uusia tutkimusasetelmia avaavaa perustutkimusta rahvaan todellisista lukuvalinnoista. Huomiota kannattaa kiinnittää myös siihen, että Karstulan kirjastoa kontekstoivissa luvuissa Luukkanen tekee ansiokasta kirjastohistoriallista perustutkimusta:

“Koskisen keräämistä tiedoista ja käytettävissä olevista vuoden 1875 läänikohtaisista väestötiedoista olenkin laskenut suuntaa-antavat tunnusluvut, jotka kertovat kuntien kirjastoverkon kattavuudesta suhteessa eri läänien väestömääriin 1870-luvun puolivälissä” (s. 147).

Tekijä mainitsee johdannossa myös lukemisen sosiaalisiin rajoitteisiin ja vaikutuksiin liittyviä tutkimustehtäviä: oliko luettu kirjallisuus sosiaalisesti jakaantunutta, ja missä määrin lukemisessa ja kirjavalinnoissa näkyi maaseutuväestön sosiaalinen kerrostuneisuus? Missä määrin kirjasto pystyi, jos pystyi, lukemisen osalta tasoittamaan sosiaalisen aseman eroja tai tuottamaan kulttuurista yhtenäisyyttä? (s. 32–33). Tutkimuksellinen jännite näiden kysymyksien osalta katoaa kuitenkin melkein heti:

“Monen ahkeran kirjalainaajan kohdalla on jouduttu toteamaan, että tämä henkilö lainasi nämä teokset ilman, että tietäisimme hänen ikänsä tai sosiaalisen asemansa” (s. 35).

Toisaalta teoksen loppupuolella esitellään tarkemmin vuoden 1884 kymmenen ahkerinta nais- ja mieslainaajaa (s. 412–430), ja tämän suppean otoksen avulla voidaan sanoa jotain lainaajakunnan sisäisistä eroista. Ekstensiivinen lukutaito näyttäytyy nimenomaan sukupolviominaisuutena, esimerkki naislukijoiden ryhmästä:

“(k)ahdeksan paikallista … nuorta tai nuorehkoa naista puolestaan edustivat naislainaajien joukossa uuden nuoren sukupolven lukutapaa: lukemisen suuntautumista maalliseen kirjallisuuteen, kuten romaaneihin ja yleissivistäviin teoksiin” (s. 420).

image

Kuva: Lukutupa -lehden logo 1901.

Viimeistelystä ja toimitustyöstä

Luukkanen esittää tärkeitä kysymyksiä ja tekee teräviä huomioita, mutta argumentointi olisi hyötynyt siitä, että analyyttiset osat tekstistä olisi käyty vielä kerran huolella läpi. Tekstissä on vaikeaselkoisia lauseita (esim. s. 148:

“Tämä prosessi, kirjastoliike suomenkielisen kansan, sen aktiivisten toimijoiden, omaehtoisesti toteuttamana ja kustantamana sivistysprojektina, on se kansallinen viitekehys, johon Karstulan kirjastokin kuuluu.”)

ja huolimattomia rinnastuksia. Lisäksi olisi toivottavaa, että jokaisella tiedekirjallakin olisi kustannustoimittaja, joka lukisi tekstin kerran läpi. Näin olisi voitu päästä eroon muutamista tuplalauseista (esim. s. 177 ja s. 254) ja seuraavista lukijaa hämmentävistä kohdista:

“Arndtin Totisesta kristillisyydestä -teoksen eri osa lainattiin ainakin 157 kertaa pääosan lainaajista (98) ollessa miehiä.” (s. 198);

vrt. s. 280 jossa Johann Arndtin esitellään ikään kuin uutena tuttavuutena ja lainamäärä muuttuu hieman:

“Samaan aikaan Wareliuksen teoksen 39 lainauksen kanssa Karstulan kirjastosta lainattiin 156 kertaa esimerkiksi Johann Arndtin (1555–1621) esitieteellisen ajan hartauskirjaa Totisesta kristillisyydestä…”

sekä vastaava kohta s. 130:

“Karstulassa vielä vuonna 1882 alle 4 % kouluikäisistä lapsista kävi kansakoulua. Karstulan lasten enemmistön muodollinen kouluttaja oli yhä seurakunnallinen kiertokoulu … Kansakoulu tavoitti vain lapset ja heistäkin vain pienen osan; vuonna 1878 toimintansa aloittaneeseen kansakouluun kirjoittautui 74 lasta, 39 poikaa ja 35 tyttöä. Kiertokoulun merkitys kansanopetuksessa oli jatkuvasti suuri, sillä vuonna 1882 Karstulan kansakouluikäisistä lapsista koulua kävi vain alle 3,9 %.”

Yhteenveto

Tarja-Liisa Luukkasen Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861–1918on ajoittaisesta epätasaisuudestaan huolimatta raikas ja oivaltava, humanististen tieteiden oppirajoja pelkäämätön paikallista kirjallistumista, lukutaitoisuutta ja sääty-yhteiskunnan viimeisten vuosikymmenien muutoksia selvittävä tutkimus. Lisäksi Luukkasen avaama valtava materiaalia tarjoaa ideoita jatkotutkimukselle (mm. huomio kansakoulunopettajien oman kirjaston säätyrajaa vahvistavasta vaikutuksesta paikallistasolla) ja sitä voi käyttää erinomaisena tapaustutkimuksena kun tutkitaan esimerkiksi kansalliskirjallisuusprojektin hidasta tihkumista paikallistasolle.

Kirjahistoriaa ja lukemisen (ja kirjoittamisen) historiaa ei voi jatkossa Suomessa tehdä ottamatta Luukkasen tutkimusta huomioon. Samalla kuitenkin pitää huomioida Luukkasen painava varoitus: kukin paikalliskirjasto heijastaa nimenomaan paikallisia olosuhteita. Karstulan kirjaston kokoelman ja lainaustietojen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä kirjallisuuden lukemisesta tai eniten luetuista kirjallisuustyypeistä/teoksista rahvaan parissa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Mitä maalaiskansa luki?osoittaa myös, kuinka ongelmallisia ovat lukutaidon vaikutuksesta esitetyt yleistykset, jotka on tehty ilman lukijoiden tosiasiallisten lukuvalintojen tai lukijoiden paikallisyhteisön tuntemusta.

[1] Ks. esim. taulukko s. 426: Books borrowed from the Wigtown Subscription Library, 1796-1799 (works borrowed 10 times or more). Towseyn artikkeli on ilmestynyt teoksessa Lost Books: Reconstructing the Print World of Pre-Industrial Europe. Eds. Flavia Bruni & Andrew Pettegree. Brill, 2016.

[2] Library & Information History, Vol. 30 No. 3, August 2014, 172–94.

[3] Crawford 2014: 182.

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46