Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Uutisia, viihdettä ja tekemisen meininkiä

20.2.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Vares, Vesa; Siltala, Sakari: Sanan ja kuvan vuosisata. Suomen Kuvalehti 1916-2016. Otava, 2016. 470 sivua. ISBN 978-951-1-30383-1.


Suomen Kuvalehti syntyi tyydyttämään ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa uutisnälkää. Perustajat uskoivat sekä silloisen nykyisyyden että etenkin tulevaisuuden tarjoavan ”rajattomasti jännittävää aineistoa etenkin kuvalliselle viikkolehdelle”. Näin kävikin: uudentyyppisestä julkaisusta kasvoi nopeasti kansallinen instituutio, joka viettää 100-vuotissyntymäpäiviään työn touhussa. Vaikka muutamia isojakin ilmiöitä on vuosikymmenten varrella ohitettu milteipä olankohautuksella, on lehti kulkenut kansakunnan rinnalla niin hyvinä kuin huonoina päivinä. Se on kuunnellut yhteiskunnan yläkerrosten ääniä, mutta myös järisyttänyt niin taloudellisia kuin poliittisiakin valtarakenteita.

Viime syksynä julkaistu Suomen Kuvalehden satavuotishistoria on muhkea: normaalikirjaa isompi, sivuja lähes 500, kirjoittajia kaksi. Urakka on pantu puoliksi: Vesa Vares tarkastelee lehteä perustamisvuodesta 1916 vuoteen 1965, Sakari Siltala johdattelee lehden ja lukijan vuodesta 1966 aina nykypäivään asti. (Nykypäivä tarkoittaa tässä aivan äskettäistä lähimenneisyyttä – mukana on tapahtumia, jotka eivät ihan jokaiseen historiateokseen ole ehtineet, muun muassa kesän 2016 Brexit-äänestys.)

Kun kuvalehdestä on kyse, kuvilla on kirjassa mittava rooli. Melkoinen osa on lehden kansikuvia, mutta mukana on myös lehden tekijöitä ja sen taustavaikuttajia sekä eri vuosikymmenten tapahtumia, sillä kuluneet sata vuotta ovat osoittaneet perustajien oletuksen ”tulevaisuuden tarjoamasta jännittävästä aineistosta” pitäneen paikkansa.

Tutkimuskohteena lehti on ollut haastava, minkä kirjan tekijät toteavat alkusanoissaan. Kulissientakaisia tapahtumia, jutuntekotapoja tai kirjoitusten taustoja ei näet ole dokumentoitu juuri koskaan yhtään mitenkään, ei liioin räiskähteleviä henkilökemioita tai koetteelle joutuneita yhteiskuntasuhteita. Aikalaisaineistoa – lähinnä Kuvalehdessä työskennelleiden toimittajien ja muutoin lehteä lähellä olleiden henkilöiden haastatteluja – on ollut käytettävissä vasta viimeisimpien vuosikymmenten ajalta.

Vuosikerta hyvän illallisen hinnalla

Suomen Kuvalehden nimellä oli jo 1800-luvun puolella julkaistu muutamia lehtiä; tunnetuimmat niistä olivat Julius Krohnin 1880-luvun ja Weilin+Göösin 1890-luvun yritykset. Molemmat jäivät lyhytikäisiksi.

Ilmeisesti kaupalliset tavoitteet eivät olleet Alvar Renqvistin mielessä päällimmäisinä, kun hän ehdotti muulle kustannusosakeyhtiö Otavan johdolle vuoden 1916 aikana useampaan otteeseen ”kuvallisen viikkolehden” perustamista ja kustantamista. Kulttuuri ja kansansivistys olivat otavalaisten keskeisiä arvoja, nuorsuomalaisuus näyttäytyy vähintään lehden taustavoimissa. Vuoden kallistuessa lopuilleen toimitusjohtaja Renqvist saikin johtokunnalta valtuutuksen ryhtyä ”viipymättä asian aiheuttamiin toimiin”.

Lehden näytenumero painettiin joulukuussa 1916, ja tammikuussa 1917 se alkoi ilmestyä säännöllisesti. Ensimmäinen maailmansota aiheutti ihmisille jatkuvan uutisnälän, mutta venäläistämispyrkimykset tekivät suuriruhtinaskunnan elämästä – myös lehden teosta – epävarmaa. Sensuuri oli tiukkaa ja vaikka sodan puhkeaminen oli parantanut talous- ja työllisyyssuhdanteita, pula alkoi kolkutella suomalaistenkin kotien ovilla. Neljä viidestä suomalaisesta asui maalla ja sai elantonsa maataloudesta. Niinpä lehtivuosikerran tilaushintaa kehuttiin edulliseksi: se oli sama kuin yhden lehmän päivälypsy tai perunahehdon hinta. Kaupunkilaisherrojen varalta vertailukohteeksi otettiin myös paremmanpuoleinen illallinen, tilausten hankkijoille ja tilaajille teroitettiin jo vuonna 1919, että kyseessä oli ”Suomen jokaisen kodin lehti”.

image

Kuva: Suomen Kuvalehden ensimmäisen numeron kansi ja kansikuva vuodelta 1917.

Suomen Kuvalehti ei alkuvuosinaan varsinaisesti seurannut politiikkaa eikä maailmansodan tapahtumia sen enempää kuin kotimaista yhteiskunnallista kuohuntaakaan. Tapahtumia ei taustoitettu tai arvotettu, saati että niihin olisi otettu kantaa. Sisällissota näkyi silti karmaisevalla tavalla: lehden ensimmäinen päätoimittaja, maisteri Matti Kivekäs, sai surmansa Tampereen taisteluissa. Hänen jälkeensä lehteä luotsasivat Viherjuuren veljekset Leonard Maurits ja ”veli Giovannina” tunnettu Hillari Johannes.

Puolueeton mutta porvarillinen

Virallisesti puolueeton, mutta selkeästi porvarillinen ja kansallismielinen lehti sai nuoressa tasavallassa erinomaisen startin. Kilpailijoita ei juuri ollut, ja tekijät näyttävät ymmärtäneen oivallisesti, mitä kansa kaipasi. Päätoimittaja L. M. Viherjuuren määritelmä hyvästä kansikuvasta on 1920-luvulta, mutta toimisi tänäänkin: ”kaunis, voimakas, keskitetty, tähdellinen ja huomiota herättävä”.

Kulttuuri, tekniikka – erityisesti autoilu ja ilmailu sekä tuore tulokas radio – hallitsivat Suomen Kuvalehden sivuja koko 1920-luvun ajan. Myös matkakertomuksia julkaistiin paljon – kaupunkilaisten ja sivistyneistönkin elämänpiiri oli ennen toista maailmansotaa sangen rajallinen, eivätkä useimmat maaseudun asukkaat koko ikänään nähneet juuri muuta kuin oman kirkonkylän tai lähikaupungin markkinat.

image

Kuva: 1920-luvun Suomen Kuvalehti oli hyvin viihteellinen (kansansivistystä ei kuitenkaan unohdettu). Autot, lentokoneet ja muu moderni elämänmeno korostuivat lehden sisällössä. Oikealla Arvo Kotilaisen mainosjuliste 1920-luvulta korostaa lehden roolia tiedonvälittäjänä. – Kirjan kuvitusta.

Vuosikymmenen lehtiä selatessaan ja niiden sisältöä analysoidessaan Vesa Vares panee merkille ilmiön, joka on poikkeuksellinen lehden historiassa: viihde on vahvasti esillä. Lehti jopa toimeenpani maan ensimmäiset kauneuskilpailut. Ne käytiin valokuvien perusteella, ja raati oli arvovaltainen: anatomian ja kansatieteen professorit, taidemaalari, kuvanveistäjä ja kirjailija sekä koko Kuvalehden toimitus (jonka kaikki jäsenet olivat miehiä). Osanottajien valokuvat luvattiin toimittaa Suomen tiedeakatemialle tai Kansallismuseolle ”tieteellistä tutkimusta varten”, joten nykylukija jää pohtimaan, leijuiko ilmassa jonkinmoinen rodunjalostuksen tuoksahdus. Kilpailussa nimittäin ei etsitty varsinaista kaunotarta, vaan ”suomalaista naistyyppiä”.

Sen sijaan politiikkaa ei seurattu vielä 1930-luvullakaan: kommunismia lehti inhosi, fasismin nousua se tuskin huomasi. Adolf Hitleriä ei edes esitelty lukijoille, vaan hän vilahti vain muutamassa uutiskuvassa. Italian Il Ducen Benito Mussolininlehden avustaja kyllä tapasi, ja Vesa Vareksen mukaan tuloksena oli suorastaan hurmioitunut haastattelu.

Tämä oli ilmeisesti ainoa poikkeus puolueettomuudessa, sillä kotimaisen poliittisen säätilan muutoksiin reagoitiin jotenkin jälkijunassa jos ollenkaan. Molemmat äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen masinoimat suurtapahtumat, heinäkuun 1930 talonpoikaismarssi ja helmi-maaliskuun vaihteessa leimahtanut 1932 Mäntsälän kapina, käsiteltiin näyttävin kuvareportaasein; kummankaan taustaa ei avattu. Kolmikymmenluvun lehti on suorastaan korostetun puolueeton: aitosuomalaisen Ilmari Turjan vaikutus ei näy, eikä mahdolliseen sodan uhkaan oteta kantaa. Edes talvisodan aikana ei Suomen Kuvalehden sivuilta löydy tuolloisen suomalaislehdistön tyypillistä ”ryssänvihahehkutusta”. ”Lehti keskittyi enemmän siihen, mitä puolustettiin kuin siihen, mitä vastaan sitä puolustettiin”, kiteyttää Vares.

Jatkosodan vuosien viholliskuva on aggressiivisempi. Sympatia Neuvostoliiton liittolaiseksi taipuneeseen Englantiin katosi kokonaan; suhde Saksaan oli viileä, mutta ilmeisen ongelmaton. Sota kyllä näkyi – joskus olen todennutkin, että Suomen Kuvalehteä olisi jatkosodan ensimmäisenä vuotena miltei voinut pitää armeijan äänenkannattajana. Useimmat lehden kansikuvat olivat armeijan rintamakirjeenvaihtajien eli TK-miesten ottamia, ja lisäksi rintamamiesten, uudelleenvallatun Karjalankannaksen ja miehitetyn Itä-Karjalan elämää esiteltiin lähes joka numerossa sekä kuvin että sanoin.

image

Kuva: Kansikuva 1920 ja 1941. Jatkosodan aikana Suomen Kuvalehden kannessa esiintyi usein suomalainen sotilas. Levikki nousi huippuunsa, sillä lehteä tilattiin runsaasti rintamille.

Kirjasta näkyy hyvin, miten Suomen Kuvalehti on kulkenut kansakunnan kanssa yhtä jalkaa niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä. Se on myös mainio katsaus suomalaiseen arkeen (ja hetkittäin juhlaankin). Lehden sivuille on ikuistettu sodanjälkeisten ”vaaran vuosien” uhkakuvat, yya-sopimuksen kunniaksi nostetut maljat ja seesteisen, tulevaisuudenuskoa tulvivan 1950-luvun aurinkoiset aiheet kiihkeää uudisrakentamista ja kauniita kansikuvatyttöjä myöten.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

Nelikymmenluvun alkuvuosina lehteen ilmestyi sen tunnetuin ja pitkäaikaisin avustaja. Urho Kekkonen aloitti Pekka Peitsenä, jonka rauhantahto herätti jatkosodan loppuaikoina niin myönteistä kuin kielteistäkin huomiota. Nimimerkin henkilöllisyyttä arvailtiin laajasti, ja vaikka Pekka Peitsen pakinat eivät olleet pääkirjoituksia, yleisö katsoi niiden edustavan lehden kantaa.

image

Kuva: Suomen Kuvalehteä on aina tehty keskiluokalle. 1940-luvun loppupuolella sen maun mukaista viihdettä edusti Miss Suomi Irja Alho, kulttuuria Mika Waltari, joka oli aiemmin työskennellyt lehden toimitussihteerinä. – Kirjan kuvitusta.

Toimitus pyrki kaikissa olosuhteissa pysyttelemään mahdollisimman puolueettomana. Jälkeenpäin saattaa vaikuttaa jopa siltä, että se suorastaan sulki silmänsä joiltakin huomattaviltakin tapahtumilta. Vuoden 1945 eduskuntavaalit, jossa SKDL sai neljänneksen kaikista parlamenttipaikoista, eivät lehdessä paljon näkyneet, ei liioin vuosien 1957–1958 ”yöpakkaskriisi”. Yleislakkoa kyllä paheksuttiin, samoin politiikan mädännäisyyttä (tästä aiheestahan on riittänyt kirjoitettavaa jatkuvasti). Lehteä 1940-luvulla luotsanneen ja sittemmin omistajien kanssa riitaantuneen 1950-luvun alkuvuosina perustama Ilmari Turjan Uusi Kuvalehti oli ärhäkämpi, Suomen Kuvalehti pyrki pitämään välit päättäjiin lämpiminä, mutta aina silloin tällöin on päätoimittajien tai lehtitalon johdon pitänyt käydä hattu kourassa solmimassa uudelleen suhteita, jotka jokin räväkkä artikkeli on katkonut.

Viisikymmenluvulla Kekkonen esiintyi lehden sivuilla pääministerin ominaisuudessa; vuoden 1956 presidentinvaalit voitettuaan hänestä tuli komeiden kuvien ja ehkä hienoisen suitsutuksenkin kohde. Sekä Kekkosen että Mauno Koiviston imagojen pönkitys näkyy 1960–1970-lukujen Kuvalehdissä: jossain vaiheessa laskettiin että UKK:sta julkaistiin keskimäärin 7,5 valokuvaa per numero.

Kirjoittajaksi Kekkonen palasi nimimerkillä Liimatainen. Tarkkanäköisiä (ja osin kekkosvastaisia) analyyseja teki myös Veikko Viisi. Kollektiivinimimerkin asiantuntemuksen salaisuutena oli se, että tekstit syntyivät viiden ulkoministeriön virkamiehen yhteistyönä. Heistä yksi, Max Jakobson, konsultoi toimitusta vuosien ajan ja esiintyi itsekin kirjoittajana. Myös 1960–1970-lukujen vaihteessa ilmestyneen pääministerinrouvan päiväkirjan tarina on hauska: alkuun kolumneja kirjoitteli toimitus, mutta Tellervo Koivisto ilmoitti tekevänsä parempaa tekstiä, jolloin palstanpitäjää vaihdettiin.

image

Kuva: Urho Kekkonen oli Suomen pitkäaikaisin presidentti ja myös Suomen Kuvalehden kansikuvapoikien ykkönen. – Kirjan kuvitusta.

”Solistien kuoro”

Vastaavia anekdootteja aikanaan ”Kuivalehdeksikin” haukutun julkaisun vaiheista mahtuu kirjaan runsaasti, vaikka sen enempää Otavan ja myöhemmin Yhtyneiden Kuvalehtien johto kuin Suomen Kuvalehden toimituskaan ei ole dokumentoinut mahdollisia tavoitepalavereja tai linjakeskusteluja, saati sitten jokapäiväistä työtään. Päätoimittaja Mikko Pohtolan ”solistien kuoroksi” luonnehtiman toimituksen arkipäivään päästään kiinni vasta joskus 1970-luvulla; varhaisempien vuosikymmenten lehdentekijät eivät ole enää kertomassa kokemuksiaan ja muistojaan. Lehtimiespiireissä ei myöskään ole juuri julkaistu muistelmia – Ilmari Turja sen toki teki, ja myöhempi kollega Tapani Ruokanen kirjoitti hänestä elämäkerran.

Teoksen puolessavälissä kirjoittajaksi siirtyy Sakari Siltala, taloushistorioitsijana tunnettu. Hän on haastatellut lehden toimittajia, joten heidän näkemyksensä korostuvat 1900-luvun loppuvuosikymmeninä ja 2000-luvulle siirryttäessä. Tässä onkin oikeastaan ainoa ero Vareksen ja Siltalan tekstien välillä: muutoin molemmat kirjoittavat sujuvaa, luettavaa, varsin journalistista tekstiä ja kykenevät tekemään osuvia analyyseja. Haastatteluissa keskeistä ovat lehden linjan muutokset sekä niitä suunnitelleet ja toteuttaneet päätoimittajat. Heistä osa on ollut hyvinkin lyhytaikaisia – esimerkiksi melkoisen odotuksin rekrytoitu Jouko Tyyri johti lehteä vain yhden kesän yli.

Muut toimittajat, Maarit Tyrkköä ehkä lukuun ottamatta, sivuutetaan lyhyehköin maininnoin skuuppien (= merkittävä, ennen muita tiedotusvälineitä julkaistu, yleisestä uutisvirrasta poikkeava juttu) tai muiden poikkeustilanteiden yhteydessä. Kuvaajista valokeilaan nousee pitkään palvellut legendaarinen Kalle Kultala.

Toimituksessa ja sen ympärillä on viimeisten 50 vuodenkin aikana eletty useita tuulisia jaksoja: 1960-luvun rakennemuutos ja radikalismi, ylipolitisoitunut 1970-luku, hyvinvointiyhteiskunta ja jatkuvan kasvun odotus. Eurooppa on yhdentynyt, mutta maailmasta on tullut entistä arvaamattomampi ja oma maanosammekin taitaa natista liitoksissaan.

Samaan aikaan mediamaisema on myllertynyt perinpohjaisesti: asiat henkilöityvät, ihmisten yksityiselämä kiinnostaa (tai ainakin sitä tongitaan perin pohjin). Skandaaliotsikot ja ”klikkausjournalismi” ovat ilmeisesti tulleet jäädäkseen, vaikka osa lukijoista varmaan toivoisi tämän virtauksen vihdoin kääntävän suuntaansa. Mediakenttä pirstoutuu jatkuvasti, eikä Suomen Kuvalehtikään ole enää sellainen instituutio kuin aiempina vuosikymmeninä. Virkeä toimija tämä satavuotias silti on: juuri tätä arviota kirjoittaessani nettiuutisia lukeva kollega huuteli, että Kuvalehti on rekrytoinut kaksi Yleisradiosta kohun saattelemina lähtenyttä toimittajaa. Nähtäväksi jää, miten lehden yhteiskuntasuhteet jatkossa kehittyvät: poliittista ja taloudellista valtaa ei ole enää aikoihin kumarreltu. Luultavasti myös vanhoillisimmat tilaajat ovat silloin tällöin haukkoneet henkeään: kannessa saattaa nykyään komeilla vaikkapa nuori rap-artisti.

Kirjassa on kronologisen käsittelyn sisällä temaattinen jaotus. Ratkaisu on onnistunut, joskin se johtaa hetkittäin toistoihin ja pieneen hyppelehtimiseen. Kuten jo totesin, on historiaa etenkin varhaisimpien vuosikymmenten osalta jouduttu kirjoittamaan lähinnä lehden itsensä varassa; toki tukena on ollut myös laaja yhteiskunnan tapahtumia ja muutosta kuvaileva tutkimuskirjallisuus. Etenkin Vesa Vareksen omat tutkimusintressit – poliittinen historia, aate- ja mentaalihistoria sekä suomalaisen keskiluokan tutkimus – niveltyvät teoksen teemoihin. Niinpä tuloksena on hyvin ”kuvalehtimäinen” kokonaisuus: oivaltava, monipuolinen ja moniarvoisuutta korostava, värikkäästi ja runsaasti kuvitettu. Tiheä nootitus ja laaja henkilöhakemisto täydentävät kirjan annin.

Täytynee tunnustaa, että oma suhteeni Suomen Kuvalehteen on pitkäaikainen ja kiinteä. Lapsuuskesien sadepäivät mummolan ullakolla kuluivat mukavasti vanhoja lehtiä selaten; aikuisiällä olen keskittynyt lukemaan tuoreempia numeroita (paitsi silloin, kun haluan tietoa 1920–1940-lukujen henkisestä ilmapiiristä. Muutamat muutkin kirjoittajat sanovat sen välittyvän mainiosti vanhoista aikakauslehdistä.) Mutta kenelle kirjaa voisi suositella paitsi kaltaisilleni mediafriikeille?

No, ainakin Suomen poliittisesta tai kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Jos mielenkiintoa riittää, lehden omilla nettisivuilla ovat digitilaajien luettavissa kaikki sadan vuoden aikana ilmestyneet numerot.

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46