Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Suomalaista kulttuurihistoriaa laajalla skaalalla

10.3.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Kaartinen, Marjo; Salmi, Hannu; Tuominen, Marja (toim.): Maamme - itsenäisen Suomen kulttuurihistoria. SKS, 2016. 494 sivua. ISBN 978-952-222-686-0.


Tieto-Finlandia-ehdokkaana ollut, kolmen professorin toimittama ja parinkymmenen tutkijan voimin kirjoitettu Maamme – itsenäisen Suomen kulttuurihistoria luotaa kansakunnan muistoja, tunteita ja kokemuksia. Virkeästi kirjoitettu ja hauskasti taitettu kirja käsittää kulttuuriksi katsottavia elämänalueita viinanpoltosta viihdemusiikkiin, kodinsisustuksesta ympäristönsuojeluun. Aikajänne yltää sisällissodan jälkimainingeista 1990-luvun suureen lamaan, joka sekin jakoi kansakuntaa kahtia.

Suomen satavuotisjuhlien ympärillä on tänä vuonna monenlaista pöhinää, ja nopeimmat juhlijat lähtivät liikkeelle jo vuoden 2016 puolella. Juhlakirjaksi tätä viime syksynä ilmestynyttä, Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi yltänyttä artikkelikokoelmaa ei voi sanoa; kilpailuraatikin korosti perusteluissaan että teoksesta puuttuu pönötys ihan kokonaan.

Teoksen nimi Maamme on kiva silmänisku: mitäpä olisi suomalainen kulttuuri ilman Sakari Topeliusta ja hänen aikalaisiaan. Ihan heidän aikaansa asti kirja ei kurkota: liikkeelle lähdetään Suomen itsenäistymistä seuranneista tapahtumista.

Kulttuurihistorialla on oma erityinen näkökulmansa historiaan: se tarkastelee tapahtumien ohella (ja joskus niiden asemestakin) ihmisten ajattelua, heidän arkeaan ja vuorovaikutussuhteitaan, tapojaan ja toimiaan. Kulttuuri on kirjassa käsitetty sangen laajasti; jopa niin että ns. korkeakulttuuri saa antaa tietä kansan syvien rivien harrastuksille ja mieltymyksille.

image

Kuva: Lähdössä matkalle Porvoosta 1958. Teoksen kuvitusta.

Kirja on syntynyt parinkymmenen kirjoittajan yhteistyönä; useimmilla heistä on jonkinlainen kytkentä Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen. Mukana on myös pohjoinen ulottuvuus eli Oulun ja Lapin yliopistot.

Oulun Veli-Pekka Lehtola ei kirjoita tässä kirjasta omimmasta aiheestaan eli saamelaiskulttuurista, vaan sota-ajan kirjallisuudesta, elokuvasta ja musiikista sekä tunteista, joiden tulkkina sanat, sävelet ja kuvat olivat. (Saamelaisia Lehtola kuvaa kahteen artikkeliin upotetuissa tietoiskuissa. Toinen niistä kertoo Petsamosta, toinen saamelaisten sotakokemuksista.)

Lapin yliopiston Marja Tuominen kirjoittaa sodasta, joka ei koskaan päättynyt eli siitä, miten toinen maailmansota ja sitä seurannut jälleenrakennuksen aika loivat varjonsa suomalaisten elämään vuosikymmeniksi. Nämä teemathan ovat olleet Tuomisen keskeistä tutkimuskenttää aina uraauurtavasta väitöskirjasta Me ollaan kaikki sotilaitten lapsia asti.

Yhteisöllisyys syntyi haavoista huolimatta

Kirja jakaa käsittelemänsä sadan vuoden ajan kolmeen jaksoon. Niistä ensimmäinen, Tunteva yhteisö, kuvaa tasavallan kahtakymmentä ensimmäistä vuotta: sisällissodan vaikutuksia ja muistoja, kaupunkikulttuurin ja urheilukansan syntyä, tiedonvälityksen ja ajanvietteen (jota myöhemmin alettiin kutsua viihteeksi) muuttumista radion, gramofonin ja elokuvan tulon myötä sekä sitä yhteisöllisyyttä, joka 1920-1930-luvuilla kehittyi kipeästä kansan kahtiajakautumisesta huolimatta.

image

Kuva: Aitta-lehden kansi 1930. Teoksen kuvitusta.

Ajankuva välittyy hienosti etenkin Hanne Koiviston artikkelista Elämää maalla ja kaupungissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen ja Anu Salmelan yhdessä kirjoittamasta Moderni rakkaus ja kuolema. Aikalaispuhetta – siis kirjeitä, lehtikirjoituksia, runoja ja romaanitekstiä – on käytetty monissa muissakin artikkeleissa.

Kulttuurihistorian laaja-alainen lähestymistapa näkyy oivallisesti Hannu Salmen artikkelissa Korpikuusen kyyneleet ja itsenäisyyden alkutaival, jossa seurataan samalla kertaa sekä kieltolakia – ja suomalaisten alkoholinkäyttöä yleensäkin – että puunjalostusteollisuuden nousua viennin veturiksi. Salmi kytkee aiheeseensa myös kotimaista elokuvaa. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuvahan oli nimeltään Salaviinanpolttajat, ja reippaat tukkipojat puolestaan ovat kuuluneet kotimaisen filmin vakiokalustoon 1920-luvusta aina 1950-luvulle saakka.

 

image

Kuva: Viinan iloja ja elokuvamainos 31.5.1907 Helsingin Sanomissa. Teoksen kuvitusta.

Osa kirjan artikkeliaiheista on hyvinkin vakavia. Hanne Koivisto, joka on kirjoittanut peräti neljä artikkelia, kirjoittaa ajasta, aatteista ja asenteista heti kansan kahtia jakaneen sisällissodan jälkeen ja jatkaa samoista teemoista 1930-luvun poliittista kuohuntaa ja kulttuurielämää tarkastellessaan. Myöhempinä vuosikymmeninä hänen aiheenaan ovat ystävyysseurat; tällöin palataan myös 1920–1930-lukuihin ja Saksan kanssa solmittuihin kulttuurisuhteisiin.

Jakson päättää Silja Laineen artikkeli Kotiseudusta isänmaahan. Se käsittelee erilaisia kotiseutuaatteen ilmentymiä. Tähän sisältyvässä tietoiskussa Otto Latva kertoo ilmiöstä, jota moni ei tule ajatelleeksi eli työväenliikkeen toiminnasta ja vaalimenestyksestä Etelä-Pohjanmaalla. Maakuntaahan pidetään helposti varsin oikeistolaisena, jopa äärioikeistolaisena – sieltä se Lapuanliikekin aikanaan nousi.

image

Kuva: Vappukulkue Teuvan Perälän kylässä. Teoksen kuvitusta.

Sodan pitkä varjo

Sodan ja jälleenrakennuksen kaudesta kertova jakso on saanut nimekseen Menetetty maa, uusi elämä ja se ulottuu 1960-luvulle.

Neli-, viisi- ja kuusikymmenluvuilla kansalaiset kokivat maan menettämisen monessakin mielessä: karjalaiset joutuivat lähtemään evakkoon, osa kansasta etsi leveämpää leipää ulkomailta, lähinnä Ruotsista. Mutta aikajaksot eivät kahlehdi kirjoittajia; niinpä esimerkiksi Keijo Virtasen artikkeli suomalaissiirtolaisista kertoo sekä USA:n ja Kanadan kaivos- ja metsätyöläisistä 1900-luvun alussa että Manner-Eurooppaan piikomaan lähteneistä 1960-luvun neitosista. Unohtamatta Norjaan ja etenkin Ruotsiin tehtyjä massamuuttoja, tai uusinta trendiä Floridan eläkeläiskeskittymää.

Pitkiä linjoja vetää myös Maija Mäkikalli, joka keskittyy mikrotasolle, suomalaiseen kotiin, ja sodanjälkeiseen arjen murrokseen. Suuret ikäluokat syntyvät, muutetaan maalta kaupunkiin, heteka vaihtuu vuodesohvaan, suomalaisen muotoilun klassikot Arabia, Iittala, Nuutajärvi, Tampella, Marimekko ja Finlayson tarjoilevat kattaus- ja kodinsisustustuotteita. Tässäkin artikkelissa on kiinnostavasti käytetty elokuvien ja romaanien välittämää ajankuvaa osoittamaan, miten ihmisten tavat ja arkielämä ovat muuttuneet ja muuttuvat.

Ehdottomasti eniten filmejä, kirjoja ja laulujen sanoituksia on mainittu Paavo Oinosen artikkelissa Satumaa ja ryysyranta. Se sijoittuu kirjan kolmanteen osaan, joka ulottuu 1960-luvulta 2010-luvulle. Osan nimi on Vallaton kansa, ja meno onkin hetkittäin suorastaan riehakasta. Oinonen luotaa viihteen syviä vesiä, sitä miten tangoista ja protestilauluista aukeaa kansakunnan sielunmaisema. Tässä tekstissä henkäilevät tangolaulajat ja Irwin, Katri Helena, Paleface ja Ultra Bra. Myös elokuvaohjaaja Markku Pölösen ja kirjailija Heikki Turusen teokset ovat Oinosen katsannossa keskeinen osa moniulotteista suomalaisuutta.

image

Kuva: Irwinin Goodmanin elämäkerta julkaistiin 1967. Nuori parikunta muuttaa Espoon Karakallioon 1965. Teoksen kuvitusta.

Ehkä vielä hilpeämpi on kolmen populaarikulttuurin tutkijan (Kimi Kärki, Kari Kallioniemi ja Rami Mähkä) yhteisartikkeli Kekkonen ja rock’n’roll. Viimeistään sen ääressä lukija taipuu tunnustamaan että pönötystä teoksesta on tosiaan turha hakea.

Kamppailu mediakulttuurista (Petri Laukka & Maiju Kannisto) puolestaan paljastaa, miten paikallisradiot, podcastit ja osaltaan myös some on muuttanut tiedonvälityksen kenttää. Silti perhe on edelleen suomalaisen tv-viihteen perusta. Perhesarjalla Heikki ja Kaija, joka pyöri vuosina 1961–1971, on ollut monta pitkä- ja lyhytikäisempää seuraajaa. Sitkeähenkisin näyttää olevan Salatut elämät; vuonna 1999 aloittaneesta sarjasta on tähän mennessä nähty jo yli 3100 jaksoa. Eikä presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanottoa hakkaa katselijaluvuissa yhtenäkään vuonna juuri mikään.

Eräänlainen ympyrä sulkeutuu, kun 1990-luvun lama tuo leipäjonot ja maahanmuuton myötä Helsinki alkaa (ainakin joidenkin lähiöiden osalta) muuttua monikulttuuriseksi – sellainen se oli jo 1900-luvun alussa – ja kirjan päätteeksi Hannu Salmi kirjoittaa tulevaisuuden Suomesta – myös siitä, miten se on nähty lähimenneisyydessä eli viime vuosituhannen lopulla.

image

Kuva: Leipäjonossa. Teoksen kuvitusta.

Oiva johdatus satavuotiaaseen Suomeen

Kaikkia 21 artikkelia en edes yritä referoida, totean vain että kirja on oiva johdatus itsenäisyyden ajan ilmiöihin, eri vuosikymmenten sukupolvikokemuksiin, muistoihin ja maassa tapahtuneisiin muutoksiin. Toki artikkeliaiheita olisi ollut tarjolla enemmän, jos maan kulttuurihistoria olisi haluttu kartoittaa ihan kokonaisuudessaan. Esimerkiksi kuvataiteita ei kirjassa käsitellä juuri lainkaan, ja populaarimusiikki näyttää voittaneen vakavamman. Mutta hyvä näin – osittainhan nuo ”ruohonjuuritason” painotukset tekevät kirjasta kenen tahansa käteen käyvän. Se lienee ollut tekijöiden johtoajatuskin.

Artikkeleiden sisään sijoitetut tietolaatikot (toimittajana mieleni tekisi nimittää niitä ”kainalojutuiksi”) antavat oman virkeän lisänsä sekä teksteihin että kirjan taittoon; taitossa ne on ikään kuin sujautettu sivuille ja aukeamille. Ulkoasun suunnittelija on Maria Mitrunen. Kuvatoimittajaa voisi kehaista hyvistä löydöistä, jos hänen nimensä jostakin löytäisi. Teksteissä ei ole nootitusta, mutta lähdekirjallisuuden ja alkuperäisaineiston listaus löytyy teoksen lopusta, samoin henkilöhakemisto.

Tieto-Finlandia-raadin mukaan kirjaa teki mieli alkaa lukea heti kun sen avasi, ja minun mieleni tekee sanoa samaa. Tätä kirjaa nimittäin ei välttämättä tarvitse lukea kannesta kanteen, vaan noukkia sieltä kiinnostavimmat aiheet. Tai vain katsella kuvia, joita on varsin runsaasti.

Topeliuksen Maamme-kirja, joka ilmestyi 1870-luvulla, oli tarkoitettu ”alimmaisille oppilaitoksille Suomessa” ja sitä käytettiin kansakouluissa aina 1940-luvulle saakka. Tämä käy kaikelle kansalle, myös niille jotka kokevat kulttuurihistorian itselleen vieraaksi tai hieman yläluokkaiseksi. Voisi soveltua vaikkapa lakkiaislahjaksi?

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46