Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Eläinlääkäriliiton juhlakirja: 125 vuotta kovissa kansissa

14.3.2017 Leena Rossi <leena.rossi@icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
Helminen, Katri: Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen eläinlääkäriliitto 1892–2017. Fennovet Oy, 2017. 235 sivua. ISBN 978-951-9844-6-1. Lisätietoja: Taitto: Essi Saloranta, Kronolia


Eläinlääketieteen lisensiaatti ja filosofian tohtori Katri Helminen on kirjoittanut 125-vuotta täyttävän ammattijärjestönsä juhlakirjan Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen eläinlääkäriliitto 1892–2017. Hän on ennestään hyvin perehtynyt eläinlääkinnän ja sen ammattilaisten historiaan, mutta avaa nyt näkökulman aiheeseen nimenomaan ammattiyhdistyksen kautta. Julkaisu on tekijänsä näköinen, värikäs, rohkea sekä sujuva- ja suorasanainen. Eläinlääkärien järjestäytymisen rinnalla Helminen tarkastelee niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat eri aikoina puhuttaneet veterinäärejä ja heidän liittoaan. Kirja saa maallikkokin kiinnostumaan alan koulutuksen kehityksestä, ammattikunnan naisistumisesta ja taistelusta elikoita vaivanneita tauteja vastaan. Myös eläinsuojelu, elintarvikehygienia, kansanterveys ja ympäristöterveydenhuolto osoittautuvat innostaviksi aiheiksi. Kirjassa on lukuisia tietolaatikoita ja runsas kuvitus.

Kirjassaan Eläinlääkärinä kolmella vuosisadalla: Suomen eläinlääkäriliitto 1892–2017 Katri Helminen antaa monipuolisen kuvan ammattikuntansa historiasta ja toiminnasta, jossa ammattiyhdistys on ollut mukana niin tieteellisenä seurana kuin kehittämässä käytännön praktiikkaa, alan lainsäädäntöä ja hallintoa. Teos on tarkoitettu eläinlääkärin koulutuksen saaneille ja eläinlääkäriksi opiskeleville sekä maallikoille, joita kiinnostaa eläinlääkärien toiminnan ja järjestäytymisen historia. Kirjan ensimmäinen pääluku kattaa yhdistyksenä toimineen organisaation ajan 1892–1965 ja toinen liitoksi muutetun järjestön ajan 1965–2017. Kumpikin luku sisältää paljon ammattikunnan toiminnassa ajankohtaisia asioita, mutta aktiivinen etujärjestötoiminta nousee odotetusti etualalle nimenomaan toisessa luvussa.

Teoksessa on kuvia ja tietolaatikoita paikoin tungokseksi asti. Koko 235-sivuisessa kirjassa on vain seitsemän aukeamaa, joilla ei ole kuvia eikä laatikoita. Yleensä kuvat ja lisätekstit myötäilevät luontevasti leipätekstiä. Mustavalkoisia kuvia on satakunta ja värikuvia puolisen sataa. Kirjoittajan ottamia niistä on toistakymmentä. Kuvaluettelo puuttuu, mutta kuvissa on mainittu kuvaaja, julkaisupaikka ja/tai arkisto. Kirjassa on myös vanhoja mainoksia, ilmoituksia ja piirroksia. Eläinlääkärien määristä on pari graafista esitystä: laillistetut eläinlääkärit 1892–2015 ja liiton jäsenet 1965–2015.

Tietoiskuja kirjassa on 23, ja ne koskevat lähinnä ammattikunnan ja järjestön keskeisten henkilöiden toimintaa ja saavutuksia – yksi laatikko sentään hevosta. Laatikoiden visuaalinen toteutus on onnistunut: niiden kulmat on pyöristetty ja ne on painettu hillityn vaaleanvihreälle taustalle. Sama väri toistuu sisällysluettelossa, jossa laatikoiden otsikot sijoittuvat painosivujensa mukaisille paikoille. Lienee vahinko, että luettelosta puuttuvat tietoiskut kantakirjatamma Hilpasta ja FiMnet-sähköpostijärjestelmästä. Suurin osa henkilöjutuista koskee mieseläinlääkäreitä, jotka olivat ammattikunnassa pitkään enemmistönä. Laatikoiden henkilöt ovat lahjakkaita, menestyneitä ja kekseliäitä persoonia, joiden joukosta löytyy tunnollisia ahertajia ja ihanteellisia yhdistyshenkilöitä mutta myös vallanhimoisia karrieristeja.

image

Kuva: Eläinlääkäri Veikko Rislakki ottamassa verta Valtion eläinlääkintälaboratorion omistamasta seerumihevosesta. Museoviraston kuvakokoelmat.

Keskeisinä lähteinään Helminen käyttää liiton toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja, järjestöhistorioiden perusaineistoa. Tekijä mainitsee pöytäkirjat ”Lukijalle”-luvussa, mutta lähdeluettelossa niitä ei näy, kuten ei näy lakeja ja asetuksiakaan, joita hän kommentoi ahkerasti. Eläinlääkärilehtensä kirjoittaja on lukenut tarkkaan, ja muistakin lehdistä hän on poiminut herkullisia lainauksia. Numeroidut lähdeviitteet lienee jätetty kirjasta pois kustantajan toivomuksesta; painosivuja säästyy, eikä ainakaan maallikko viitteitä kaipaa, mutta historioitsijana olisin ne mielelläni nähnyt. Onneksi tekijä osoittaa usein tietojensa alkulähteen tekstissä muulla tavoin.

Järjestöhistorioiden loppuun kirjataan tavallisesti puheenjohtajat, varapuheenjohtajat, sihteerit ja taloudenhoitajat sekä mahdolliset toiminnanjohtajat. Helminen on tyytynyt kokoamaan vain puheenjohtajien ja toiminnanjohtajien nimet ja toimivuodet. Siksi joku lukija saattaa pettyä, kun ei löydä omaa tai sukulaisensa nimeä luetteloista. Asia- ja henkilöhakemisto auttavat lukijaa löytämään tietyn aihepiirin tai ihmisen, mutta ei paikkakuntia. Kun luin asiahakemistoa ”suurennuslasin kanssa”, en nähnyt siinä BSE:tä, kapia, tuberkuliinia ja täikaappia, vaikka ne leipätekstistä ovatkin. Ilokseni havaitsin Henkilöhakemistosta myös kuvateksteissä mainitut henkilöt.

Kirjan kansi lienee syntynyt kirjoittajan ja taittajan yhteistyönä; siinä Ilkka Sarvan vuonna 1959 ottama valokuva muistuttaa lukijaa eläinlääkärin arkisesta työstä, jossa varsinkin maaseudulla oli paikallisella väellä tärkeä tehtävä avustajina ja jossa hevoset olivat pitkään lehmien ohella tärkeimmät hoidettavat. Sitä paitsi hevoset ovat varmasti takakannen kuvassa hymyilevälle Helmiselle itselleenkin hyvin rakkaita. Kannen verenpunainen, hennon vihreä ja musta väri toistuvat kirjan sisällä otsikoissa.

Yhdistys ja koulutus

Koska en ole itse järjestöihminen, en jaksa innostua kovin paljon eläinlääkärien järjestäytymisestä, vaikka Helminen raportoi siitä yllättävän kiinnostavasti nostaen esiin yhdistyksen/liiton ja sen toimihenkilöiden ja jäsenten ansioita, saavutuksia ja epäonnistumisiakin. Järjestötoiminnan sijasta tarkastelen tässä tarkemmin eräitä teemoja, jotka minua maallikkona kiinnostavat, mutta jotka liittyvät myös eläinlääkärien yhdistykseen: koulutusta, eläinlääkärien lehteä, elintarvikehygieniaa, pirtureseptien tehtailua, eläintauteja ja alan naisia.

Koulutuskysymys oli Suomessa esillä ensimmäisen kerran jo vuonna 1824, jolloin esitettiin eläinlääkäriopiston perustamista. Vaikka veterinäärejä ei maassa ollut, opistoa ei vielä saatu. Ensimmäiset koulutetut eläinlääkärit – kaikkiaan kolme – tulivat Suomeen vuonna 1843, minkä jälkeen heitä pyrittiin saamaan yksi joka lääniin. Suomalaiset joutuivat vielä sadan vuoden ajan opiskelemaan eläinlääketiedettä Ruotsissa, Tanskassa tai Saksassa. Eläinlääkärien määrä kasvoi hitaasti; 1882 se oli 13, ja eläinlääkärien yhdistystä perustettaessa 1892 se oli 35. Ammatinharjoittajia alkoi tulla lisää, kun 1904 annetun kunnaneläinlääkärien ohjesäännön mukaan valtio myönsi kunnille avustusta veterinäärin palkkaamiseen. Vuonna 1906 viranhaltijoita oli jo 53.

Aluksi yhdistyksen kieli oli ruotsi. Suomenkielisten jäsenten lisääntyessä organisaatio muutettiin vuonna 1917 kaksikieliseksi ja sen nimeksi tuli Suomen Eläinlääkäriyhdistys – Finska Veterinär Föreningen. Seuran tarkoitus oli lähentää eläinlääkäreitä toisiinsa, edistää ammattikunnan asioita, julkaista lehteä, perustaa alan kirjasto sekä keskustella puoskarikysymyksestä ja lihantarkastuksesta. Puoskarointi liittyi sekä itseoppineisiin salvureihin ja kansanparantajiin että hieman koulutusta saaneisiin henkilöihin. Näitä olivat 1882–1892 Helsingissä koulutetut eläinvälskärit sekä maatalouskouluissa kotieläintautitietoa saaneet miehet, jotka esiintyivät osaavampina kuin olivatkaan. Heidän taitamattoman toimintansa pelättiin vaarantavan eläinlääkärienkin maineen.

1890-luvulla käyty koulutuskeskustelu raukesi tyhjiin, ja myös ensimmäinen vakava yritys eläinlääkärien korkeakouluopetuksen aloittamiseksi kaatui vuonna 1906, sillä yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ja maanviljelystaloudellisen osasto vastustivat asiaa. Eläinlääkäriyhdistys ei olisi halunnut alan opiskelua vain maatalouden ehdoilla, mutta olisi 1926 tyytynyt maatalouskorkeakouluun, jossa myös eläinlääkäreitä olisi koulutettu. Hankkeen pilasivat kansanedustajat, jotka eivät pystyneet sopimaan korkeakoulun paikasta. Lama kaatoi haaveet 1930-luvun alkupuolella, mutta 1939 hallitus varasi 1,5 milj. markkaa eläinlääketieteellisen oppilaitoksen rakentamiseen.

Jo vuosina 1909–1917 ulkomailla valmistuneille veterinääreille järjestettiin kahden viikon jatkokursseja. Vuodesta 1920 lähtien piirieläinlääkäriksi aikovien piti suorittaa tutkinto, johon valmentavilla kursseilla opetettiin vuodesta 1927 lähtien Suomessa tyypillisiä tauteja ja näihin liittyvää lainsäädäntöä. 1929 eläinlääkärien laillistamisen ehdoksi tuli tutkinto, jota varten opiskelijan piti harjoitella neljä kuukautta praktikon valvonnassa sekä osallistua kolmeviikkoiselle kurssille, jolla opetettiin samoja asioita kuin piirieläinlääkärikursseillakin: kotimaista karjanhoitoa ja hevosjalostusta, eläinlääkintälainsäädäntöä, matkalaskujen tekoa, raadonavaus- ja muiden pöytäkirjojen täyttämistä, tarttuvia eläintauteja, patologiaa ja suomalaista terminologiaa. Tavoitteena oli yhdenmukaistaan hoitokäytäntöjä, vahvistaa veterinäärien identiteettiä sekä luoda ammattikunnan kollegiaalisuutta ja yhtenäisyyttä.

Eläinlääketieteellinen Korkeakoulu (EKK) perustettiin vihdoin vuonna 1945. Se aloitti toimintansa vuokratiloissa, ja syksyllä 1946 ensimmäiset 15 opiskelijaa – 11 miestä ja 4 naista – aloitti opintonsa valtion eläinlääkintölaboratoriossa ja puolustusvoimien talli- ja pajarakennuksessa. Opiskelijat suorittivat kandidaattivaiheen jälkeiset opintonsa Oslossa tai Tukholmassa. Vasta vuonna 1962 aloittanut ja 1968 valmistunut kurssi koulutettiin kokonaan Suomessa. 

Hallituksen päätökset eläinlääketieteen opetuksesta saivat suorastaan surkuhupaisia piirteitä: EKK:n rakennus valmistui 1972; 1974 alettiin puuhata koulutuksen siirtämistä Kuopioon; hanke ei toteutunut; 1983 opetus päätettiin pitää Helsingissä; 1992 hallitus päätti siirtää korkeakoulun; siirto ei toteutunut; 1995 EKK lakkautettiin ja sen toiminta siirrettiin Helsingin yliopistoon eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan; 1999 hajasijoitus otettiin taas esille; hallitus päätti täpärästi, että opetus jää Helsinkiin.

Eläinlääkärien tehtävien monipuolistuessa tarvittiin erikoistumista. Vuodesta 1960 lähtien veterinäärit saattoivat saada lihantarkastuseläinlääkärin pätevyyden, ja vuodesta 1971 lähtien oli mahdollista suorittaa elintarvikehygieenikon tutkinto. Jo opiskeluaikana tapahtuva erikoistuminen kävi mahdolliseksi vuodesta 1988 lähtien viidelle alalle: pieneläinsairaudet, hevossairaudet, lisääntymistiede (tuotantoeläinten terveyden- ja sairaanhoito), elintarvike- ja ympäristöhygienia sekä lihanjalostus- ja lihahygienia. Käytännössä erikoistumisvirkojen puute vaikeutti aluksi erikoistumista. Tieteellinen jatkokoulutus tapahtui yliopistossa, mutta täydennyskoulutuksesta huolehti eläinlääkäriliitto. Sen koulutuspoliittisen valiokunnan jäsenet pääsivät osallistumaan myös tiedekunnan opetusta kehittäviin työryhmiin.

Hauskana yksityiskohtana koulutuksesta jäi mieleeni, että opiskelijat joutuivat vuoteen 1983 saakka osallistumaan puolustusvoimien sotilasopetuslaitoksissa pakolliselle ratsastus-, ajo-, valjastus- ja kengityskurssille. Kurssin jääminen pois opetusohjelmasta heijastaa tietenkin eläinlääkärien ”asiakaskunnan” muutoksia.

Suomen Eläinlääkäri -lehti

Jo vuonna 1893 yhdistys perusti oman lehden, Finsk Veterinär Tidskriftin. Ensimmäinen suomenkielinen kirjoitus ilmestyi siinä 1904, ja se käsitteli ravikilpailujen merkitystä hevossiitoksen edistämisessä. Vuodesta 1917 lähtien lehti muuttui kaksikieliseksi ja 1923 sen nimeksi muutettiin Suomen Eläinlääkärilehti – Finsk Veterinär Tidskrift. Se oli tarkoitettu erityisesti ammattikunnalle, mutta sitä tarjottiin myös maanviljelysseuroille, maatalouskouluihin, agronomeille, karjanomistajille ja ”muille suosijoille”.

Lehdessä kirjoitettiin paljon hevosista ja lehmistä, jotka olivat pitkään maatalouden kannalta tärkeimmät eläimet ja joiden taudit aiheuttivat omistajille suuria tappioita. Myös suomenkielisten ammattisanojen luettelot lehdessä olivat tarpeen. Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Oscar Löfmanlaati 1897 ensimmäisen termiluettelon, ja toinen sanasto ilmestyi 1911. Kissa- ja koirajutut lisääntyivät vasta 1950-luvulla.

Kuvitusta lehdessä alkoi olla  vuodesta 1897 lähtien; ensimmäiset piirrokset liittyivät oriin piilokivesleikkausta käsittelevään artikkeliin. Ensimmäinen valokuva lehdessä julkaistiin 1902 syylistä kärsivän lehmän tapausselostuksessa, mutta useimmat kuvat esittivät merkkipäiviään viettäviä tai kuolleita eläinlääkäreitä. Nykylukijasta tuntuu yllättävältä, että väriä lehteen saatiin vasta vuonna 1955 – mainoksiin. Värivalokuvia lehteen tuli 1973 erään lääketehtaan kustantamina, ja 1978 lehden kannet muutettiin värillisiksi. Värikuvat yleistyivät vasta 1990-luvun lopulla.

EKK:n perustamisen jälkeen lehdessä julkaistiin myös laitoksen kuulumisia. Alan tekniikan sekä uusien laitteiden ja tutkimusmenetelmien kehitys oli jatkuvasti esillä artikkeleissa. Lukijat saivat tutustua myös uusiin lääkkeisiin ja nukutuskäytäntöihin. Artikkelit kalankasvattamoiden taudeista ja pehmeäjäätelökoneiden hygieniasta kertovat eläinlääkäreiden tehtävien monipuolistumisesta. Toisaalta maailmanpoliittiset jännitteetkin heijastuivat lehdessä esimerkiksi artikkelina elintarvikkeiden suojaamisesta ja puhdistamisesta mahdollisen ydinlaskeuman varalta.

Pirtureseptien tehtaileminen

Alkoholia käytettiin monien eläinten sairauksien hoitoon ennen antibioottien ja muiden nykyaikaisten lääkkeiden tuloa markkinoille. Vuonna 1920 Rainer Stenius, ehdoton raittiusmies ja silloinen kunnaneläinlääkäriyhdistyksen puheenjohtaja myönsi alkoholin hyvät puolet useiden eläinten sairaustilojen hoidossa. Ulkoisesti sprii kävi hyvin mm. huonosti paranevien haavojen ja märkimisten hoitoon. Sisäisesti alkoholia sopi käyttää sydämen, hermoston kuin ruuansulatuksen heikkouksissa. Se oli arvokas lääke myös liikarasituksissa, pahoissa onnettomuuksissa, äkkiheikentymisissä, myrkytyksissä, tarttuvissa taudeissa, verenvuodoissa, pahoissa leikkauksissa, vaikeissa synnytyksissä, uhkaavissa halvauksissa, käärmeenpuremissa, kuumetaudeissa, puhallustaudeissa sekä kohtu-, virtsarakko- ja vatsakatarreissa. Mutta Stenius paheksui viinanjuontia ja pirtureseptien väärinkäyttöä.

Kieltolain aikana, kun laillista alkoholia ei ollut muuten saatavissa, asiakkailla oli suuri kiusaus pyytää eläinlääkäriltä spriireseptiä eläinten vaivoihin ja nauttia annos itse. Toisaalta jokainen asiakas ja resepti tuotti eläinlääkäreille työtä ja toimeentuloa. Monet veterinäärit kirjoittelivatkin pirtureseptejä kuin liukuhihnalta varsinkin juhlapyhien aattoina, sillä kysyntää riitti. Vuonna 1921 alkoholireseptejä tehtailleita lääkäreitä vastaan nostettiin syyte, mutta heitä ei voitu rangaista, koska minkään kieltolain pykälän mukaan tuhansien spriireseptien kirjoittaminen ei ollut laitonta.

En ole ollut näkemässä pirtureseptien kirjoittamista eläinten hoitoon kieltolakiajalla, mutta myöhempinä aikoina muistan ihmetelleeni, miksi kunnaneläinlääkärillä oli aina mukanaan pirtua sialle, kun hän tuli isovanhempieni maatilalle kuohitsemaan oriita, ja miksi hän pois lähtiessään ajoi autollaan niin huterasti, että hänen pelättiin ajavan Vierukalliolta jorpakkoon.

image

Kuva: Rainer Stenius: Alkoholikysymys ja eläinlääkintäpraktiikka, Suomen eläinlääkärilehti  Suomen eläinlääkärilehti 1920, no 10-12, s. 85.

Puhdasta maitoa ja lihaa

Elintarvikehygienia – erityisesti maidon ja lihan puhtaus – puhutti eläinlääkäreitä 1800-luvun lopulta alkaen sekä lehdessä että tutkimuksessa ja käytännössä. Eläinlääkäri Oskar von Hellens (1869–1948) teki Suomen elintarvikemikrobiologiassa uraauurtavaa työtä. Hän väitteli Helsingin kulutusmaidon hygieniasta vuonna 1899 ollessaan lääkintöhallituksen eläinlääkärinä (1890–1919). Hän toimi tässä tehtävässä ollessaan myös eläinlääkäriyhdistyksen puheenjohtajana (1902–1912) ja myöhemmin Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan hygienian professorina (1919 alkaen). Hän laati ohjekirjoja maidon välityksellä leviävien tautien ennaltaehkäisystä ja antoi käytännön neuvoja mm. irtomaidon myyjille:

”Jos asiakkaiden sallitaan maistella maitoa, on tähän tarkoitukseen käytettävä lusikkaa tai muuta välinettä, jolla ei saa maitoastiasta ammentaa. Jokaisen käytön jälkeen on tämä väline erikseen huolellisesti puhdistettava.”

Eräiden kollegojen ja eläinlääkäriliiton ”lobbauksen” ansiosta maidon ja lihan tarkastus annettiin 1920-luvulta lähtien eläinlääkärien vastuulle. Yksi noista ansioituneista veterinääreitä oli Helsingin kaupungineläinlääkärinä vuosina 1918–1954 toiminut Walter Ehrström (1890–1966), joka jatkoi von Hellensin aloittamaa työtä suomalaisen maitohygienian ja maidontarkastuksen kehittäjänä. Helminen toteaa, että suomalaisesta maidosta tuli hänen johdollaan laadultaan Euroopan parasta.

Maitoa pastöroitiin 1900-luvun alkupuolella tartuntatautien torjumiseksi ja voin laadun parantamiseksi, mutta kuluttajat eivät pitäneet pastöroinnista, joka teki maidosta keitetyn makuista. 1930-luvun lopulta lähtien maahan hankittiin ruostumattomasta teräksestä tehtyjä levykuumentajia, jotka eivät muuttaneet maidon makua. Pastörointi alkoi yleistyä 1940-luvun lopulla, mutta vasta vuoden 1967 terveydenhoitolaki lopetti pastöroimattoman maidon myynnin kaupoissa. Tuntuu uskomattomalta, että irtomaidon myynti asiakkaiden omiin astioihin loppui vasta 1970-luvulla. Ennen kuin  kartonkitölkit tulivat markkinoille, maitoa myytiin lasipulloissa ja muovipusseissakin. 

Niinkin myöhään kuin vuosina 2012 ja 2014 maito aiheutti skandaaleja. Raakamaito, jota luonnonmukaisuutta ja terveellisyyttä tavoittelevat kuluttajat ostivat ja juottivat varoituksista huolimatta lapsilleen, aiheutti nimittäin lukuisia ruokamyrkytystapauksia. Ensin yersinia-bakteeri aiheutti reaktiivisia niveltulehduksia, ja sitten ehec-bakteeri aiheutti lapsille munuaisvaurioita. Eläinlääkäriliitto vastusti pastöroimattoman raakamaidon myyntiä, mutta Maataloustuottajien keskusliitto tuki tuottajia, jotka myivät kuluttajille sitä, mitä nämä tahtoivat.

image

Kuva: Lihantarkastus Etelä-Suomen Osuusteurastamon Keravan tuotantolaitoksen jäähdyttämössä. Kuvaaja: Väinö Johannes Kerminen, 1960, Keravan museo. Lounais-Suomen Osuusteurastamon kokoelma.

Myös lihantarkastuksen ongelmia eläinlääkärit pohtivat jo 1892 yhdistyksensä perustamiskokouksessa. Kunnat voivat määrätä alueellaan lihat tarkastettaviksi, ennen kuin ne vietiin myytäviksi, mutta useimmilla paikkakunnilla maatiloilla teurastetut ruhot vietiin suoraan toreille. Oulun kaupunki oli ensimmäinen, joka määräsi 1882 kaikki teurastetut ruhot tarkastettaviksi. Vasta vuonna 1910 perustettiin ensimmäiset uudenaikaiset teurastamot, joissa eläinlääkäri tarkasti lihat, ennen kuin ne vietiin myytäväksi. Koska tarkastuskäytännöt vaihtelivat eri puolilla maata, 1910-luvulla eläinlääkäriyhdistys laati yhtenäiset ohjeet ja lihan arvosteluperusteet koko maahan.

Eläinlääkäri Georg Korte (1879–1954) kunnostautui lihahygienian alalla. Hän aloitti työnsä Tampereen teurastamolla vuonna 1910 ja toimi aktiivisesti eri tehtävissä eläinlääkäriyhdistyksessä sekä vuodesta 1917 alkaen lukuisissa lihakauppaa koskevissa tehtävissä elintarvikehallituksessa ja -ministeriössä. Karjakeskuskunnan teurastamon johtajana (1919–1943) hän hoiti lääkintöhallituksen lihantarkastusasioita sekä suunnitteli teurastamoita, lihanjalostuslaitoksia ja lihantarkastamoita. Hän kirjoitti myös opaskirjoja ja artikkeleita kollegoilleen ja viranomaisille.

Vaikka lihantuottajat ja kauppiaat vastustivat pakollista lihantarkastusta, 1922 maahan saatiin laki, joka velvoitti kaikki yli 4000 asukkaan yhdyskunnat järjestämään pakollisen lihantarkastuksen. Koko Suomeen lihantarkastus saatiin 1971. Lihaskandaaleja ovat sittemmin aiheuttaneet vain eräät ravintolat hankittuaan lihansa epämääräisiä teitä.

Nystyröitä, räkää ja näivetystä

Taloudellisesti merkittävimmät eläintaudit Suomessa ovat vaivanneet maatalouden tärkeimpiä eläimiä, lehmiä ja hevosia. Lehmien kiusana ovat olleet nautatuberkuloosi 1800-luvun lopulta 1940-luvun alkuun, suu- ja sorkkatauti 1950-luvulla sekä hullun lehmän tauti 2000-luvulla. Hevosia ovat vaivanneet räkätauti ja näivetystauti 1800-luvun lopulta 1940-luvun alkuun.

image

Kuva: Lehmärotuja. Koulujen opetustaulukuva.

Pesäkkeitä muodostava nautatuberkuloosi eli nystyrätauti on ns. zoonoosi eli eläintauti, joka voi tarttua myös ihmiseen. Siitä kirjoitettiin eläinlääkärilehdessä jo vuodesta 1893 lähtien, ja lähes kaikki eläinlääkärit joutuivat sen kanssa tekemisiin. Tauti tuli Suomeen 1800-luvun puolivälissä, ja levisi erityisesti 1885 maahan tuotujen ayrshire-rotuisten nautojen mukana. Lypsykarjatalous oli tärkeä elinkeino, ja valtio ryhtyi jo 1890-luvun alkupuolella vastustamaan uutta tautia tarmokkaasti vasta keksityn tuberkuliinin avulla. Tavoitteena oli nimenomaan maatalouden kannattavuuden parantaminen, ei niinkään ihmisten terveyden vaaliminen, ja siihen käytettiin paljon enemmän varoja kuin ihmistuberkuloosin vastustamiseen. Eläinlääkäriyhdistys osallistui tautia koskevien säädösten laadintaan ja järjesti siihen liittyvää koulutusta.

Kemisti ja eläinlääkäri Henrik Tallgren (1867–1939) teki merkittävän elämäntyön nautatuberkuloosin parissa. Vuonna 1906 hänet palkattiin lääkintöhallitukseen tuberkuloosikonsulentiksi, ja tässä tehtävässä hän toimi yli 20 vuotta kehittäen merkittävästi tuberkuliinitestauksen tekniikkaa. Myös lääkintöhallituksen uusi osastoeläinlääkäri Rainer Stenius paneutui 1920-luvulla nystyrätaudin tutkimiseen ja teki tärkeän havainnon: sekä eläin- että ihmistuberkuloositartunnan saaneet naudat, reagoivat tuberkuliinikokeessa, vaikka naudat eivät sairastuneetkaan ihmisten tautiin.

Vastustustyö eteni ripeästi. 1930-luvun lopulla maassa oli alle sata karjaa, joissa oli tavattu nautatuberkuloosia. Vuoden 1942 loppuun mennessä tautia ei käytännössä enää ollut, mutta ihmistuberkuloositilastoissa Suomi oli Euroopan synkimpiä alueita, joten maidon kautta tarttuva ihmisen tauti oli vielä suuri uhka. Toistaiseksi viimeinen nautatuberkuloositapaus todettiin 1982.

Räkätauti eli malleus on erityisen tarttuva hevosten bakteeritauti. Ennen antibiootteja se johti kuolemaan muutamassa päivässä tai useiden kuukausien kuluttua. Sen oireita ovat kuume, hengitystie- ja silmätulehdus, yskä, haavaumat ja paiseet imusolmukkeissa ja nenäkuorikoissa, keuhkotulehdus ja pesäkkeet sisäelimissä. Tämäkin tauti on zoonoosi ja voi tarttua ihmiseen limakalvojen ja pienten naarmujen kautta. 1800-luvulla tauti oli yleinen Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Suomessa sitä oli tavattu vuosisadan lopulla, mutta  varsinaisesti se tuli maahan venäläisen sotaväen mukana vuodesta 1914 lähtien, ja sitä esiintyi etupäässä armeijan hevosissa. Sisällissodan loppuvaiheessa 1918 myös saksalaissotilaat hevosineen toivat sitä maahan. Satunnaisia tapauksia esiintyi vielä vuoden 1923 jälkeen. Vuosina 1941–1942 löydetyt 35 tapausta olivat kaikki kotimaista alkuperää, ja viimeinen tapaus todettiin 1942.  

Taistelussa räkätautia vastaan ”sankari” oli eläinlääkäri Veikko Rislakki (1897–1991), joka joutui 1918 asevelvollisena tekemään malleiinikokeita räkätaudista epäillyille hevosille oman henkensä vaarantaen. Myöhemmin hän toimi mm. Valtion eläinlääkintölaboratoriossa (myöh. Evira) sekä EKK:ssa mikrobiologian professorina (1962–1967) ja rehtorina (1963–1965). Sankarina pidän myös räkätautia tutkinutta Agnes Sjöbergiä, joka diagnosoi jo 1918 taudin erään suuren tallin hevosissa.

Näivetystauti on hevosten virustauti, joka ei tartu muihin eläimiin eikä ihmiseen. Se tunnettiin Ranskassa ennen 1800-luvun puoliväliä. Se levisi Ruotsiin 1920-luvulla, ja Suomessa ensimmäinen diagnoosi tehtiin vuonna 1930 Tornionjokilaaksossa. Taudin oireita ovat kuumeilu, anemia, riutuminen tai laihtuminen, voimattomuus ja kuolema 10–30 päivässä. Sitä levittävät vertaimevät ja purevat hyönteiset. Viimeksi tautia on todettu Suomessa vuonna 1943. Alkuun kaikki oireilevat eläimet vaadittiin tapettaviksi, sillä taudin diagnosoimiseksi ei ollut varmaa testiä, ennen kuin 1970-luvun alussa kehitettiin luotettava serologinen testi, Coggins-testi. Monia huonokuntoisia ja vain ravinnon puutteesta kärsiviä elikoita lienee tapettu turhan takia näivetystautisiksi epäiltyinä. Tautia vastaan ei ole rokotetta.

Näivetystaudin sankareina voidaan pitää 23-vuotiasta kantakirjatamma Hilppaa ja sen isäntää. Piirieläinlääkäri näet määräsi 1931 hevosen lopetettavaksi huonokuntoisuuden eli eläinrääkkäyksen (!) takia. Omistaja ei määräystä totellut, ja käräjillä hänet tuomittiin sakkoihin. Kun miehellä ei ollut rahaa sakkojen maksamiseen, häntä lähdettiin viemään 40 päiväksi vankilaan, mutta närkästyneet paikkakuntalaiset vapauttivat isännän väkivalloin. Tästä konikapinasta oli seurauksena vankilatuomioita ja runsaasti tarinoita.

Suita ja sorkkia sekä hulluja lehmiä

Suu- ja sorkkatauti on erittäin tarttuva sorkkaeläinten virustauti, mutta se ei tartu ihmiseen. Se leviää nopeasti, sillä sen itämisaika on parista päivästä pariin viikkoon. Lampailla, lehmillä ja sioilla oireet ovat hieman erilaiset. Lehmillä oireita ovat kuume, syömättömyys, värinä, maidon tuotannon lasku, kuolaaminen, maiskuttelu, hampaiden narskuttelu, ontuminen, rakkulat sorkkien välissä, suussa, kielessä tai utareissa.

Tauti riehui 1950-luvun alussa ympäri Eurooppaa. Sen lievää muotoa oli esiintynyt satunnaisesti Suomessa aikaisemmin, mutta 1952–1953 tauti ilmeni ärhäkässä muodossaan, ja suuri määrä sairastuneita karjoja jouduttiin lopettamaan. Taudin torjuntaa johti eläinlääkäriliiton ensimmäinen puheenjohtaja Julius Holmberg (1908–1987), joka työskenteli sekä pieneläinpraktikkona että virkamiehenä maatalousministeriön eläinlääkintäosastolla ja Valtion eläinlääketieteellisellä laitoksella (myöh. Evira), jossa hän oli lopulta johtajana. Rokotuksilla, desinfektiotoimilla, eristämällä tautialueita ja tappamalla sairaita eläimiä tauti saatiin nopeasti hävitetyksi. Viimeinen suu- ja sorkkatautitapaus todettiin Suomessa vuonna 1959.

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin, joulukuussa 2001, Suomessakin diagnosoitiin uusi vitsaus: hullun lehmän tauti, BSE, hitaasti etenevä nautojen aivojen rappeutumissairaus, jonka aiheuttaa viruksenkaltainen valkuaisaine ja jossa aivokudos tuhoutuu ja muuttuu sienimäiseksi massaksi. Sairaat eläimet olivat pelokkaita, hermostuneita tai vimmaisia, vapisivat ja laihtuivat, niillä oli tasapainohäiriöitä ja takajalkojen koordinaatiohäiriöitä; myös niiden maidontuotanto väheni.

BSE oli havaittu ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla Isossa-Britanniassa, ja siellä sitä esiintyi erittäin paljon 1990-luvun alkuvuosina. Brittiläinen naudanliha joutuikin vientikieltoon. Naudat olivat saaneet taudin syötyään lampaiden teurasjätteistä tehtyä rehua; lampaiden aivotauti scrapie oli muuttunut naudoille tautia aiheuttavaan muotoon. Pelättiin, että tauti voisi tarttua naudoista myös ihmisiin, ja aiheuttaa nopean  tylsistymisen ja kuoleman, kuten tekee Creutzfeldt-Jakobin tauti, jossa aivomuutokset ovat samanlaisia kuin lampaiden scrapiessa. Suomessa selvittiin hävittämällä vain yksi karja, jonka yhdessä lehmässä tauti oli diagnosoitu. Meillä maa- ja metsätalousministeriön eläinlääkintöosaston silloinen ylijohtaja Jaana Husu-Kallio (s. 1959) hoiti tautiin liittyvän tiedotuksen tyylikkäästi ja sai siitä kiitoksia EU:n tasollakin. Myös läänineläinlääkäri Riitta Aho kunnostautui hullun lehmän taudin tiimoilta ja sai 2002 vuoden eläinlääkäri -palkinnon ”uusien haasteiden voittamisesta Suomen ensimmäisen hullun lehmän taudin tapauksen yhteydessä”.

Hullun lehmän taudin testaaminen oli tammikuuhun 2004 mennessä maksanut Suomessa yli 20 miljoonaa euroa, ja EU:n tasolla yhden positiivisen BSE-tapauksen löytämiseen oli kulunut 63 miljoonaa euroa. Kukaan ei liene laskenut eläinten lopettamisesta aiheutuneita tappioita.

Naiseläinlääkärien joukko kasvaa

Eläinlääkäriliiton jäsenissä on Husu-Kallion ja Ahon lisäksi ollut lukuisia menestyneitä naisia. Heistä ensimmäinen oli Agnes Sjöberg (1888–1964). Hän oli kunnianhimoinen, tarmokas ja etevä. Hän menestyi hyvin opinnoissaan Saksassa Dresdenissä ja Berliinissä, missä hän tutki hevosten räkätautia ja väitteli 1918 Euroopan ensimmäisenä naisena eläinlääketieteen tohtoriksi. Hän toimi 5 vuotta Someron kunnaneläinlääkärinä ja teki sitten opinto- ja tutkimusmatkoja Englantiin, USA:han, Saksaan ja Itävaltaan. 1926 hän julkaisi Wienissä tutkimuksen nautojen sisäloisista ja sai sillä kansainvälistä huomiota; hänelle tarjottiin jopa tutkijan paikkaa Berliinin eläinlääkärikorkeakoulusta.

Kuva: Agnes Sjöberg (1888-1964) Helsingin yliopistomuseo.

imageSjöberg palasi kuitenkin Suomeen ja asettui yksityispraktikoksi Pohjanmaalle. Siellä hän saavutti nopeasti asiakkaiden luottamuksen, vaikka mieskollegat suhtautuivat häneen torjuvasti ja väheksyivät hänen tutkimuksiaan. Kun Sjöberg teki astumiskyvyttömälle siitossonnille nuorennusleikkauksen 1927, kollegatkin olisivat halunneet kuulla siitä tarkemmin eläinlääkäriyhdistyksen vuosikokouksessa, mutta kokouksen puheenjohtaja Rainer Stenius ei antanut Sjöbergin kertoa humpuukilta kuulostavasta toimenpiteestä. Hän ehkä pelkäsi koko ammattikunnan leimautumista puoskareiksi. Taustalla voi olla vanhaa kaunaakin, sillä jo Saksassa opiskellessaan Stenius ja Sjöberg olivat riitautuneet. Myöhemmät lehtihaastattelut ärsyttivät kollegoja niin, että yhdistyksen kunnianeuvosto varoitti Sjöbergiä 1945 epäasiallisesta mainostamisesta ja kollegiaalisuussääntöjen rikkomisesta. Haastatteluja antaneille miehille ei varoituksia annettu.

Suomen toinen ja kolmas naiseläinlääkäri Airi Jääskeläinen ja Inkeri Ora valmistuivat 1924. Mieskollegat ja asiakkaat lienevät suhtautuneet ennakkoluuloisesti heihinkin, mutta he sopeutuivat naisen roolinsa niin, etteivät joutuneet ainakaan Steniuksen hampaisiin. Seuraavat Helmisen mainitsemat naiset eläinlääketieteen alalla olivat ne neljä naista, jotka aloittivat opintonsa syksyllä 1946 EKK:n ensimmäisellä vuosikurssilla mutta joista vain yksi, Helvi Vasenius (o.s. Wilska, 1923–2012) sinnitteli kurssin loppuun. Hän ei välittänyt korkeakoulun silloisen toiminnanjohtajan, Steniuksen ja eräiden professorien nuivasta suhtautumisesta naisia kohtaan, vaan väitteli tohtoriksi vuonna 1966 porsaiden kolibakteerista. Hän työskenteli korkeakoulussa sekä Valtion eläinlääketieteellisessä laitoksessa (myöh. Evira), missä hän toimi professorina ja serobakteriologian osaston osastonjohtajana lähes 20 vuotta. Puolisonsa Lauri Vaseniuksen kanssa hän lahjoitti Suomen eläinlääketieteen säätiölle huomattavia summia jaettavaksi tutkimustyöhön ja nuorten tutkijoiden opintomatkoihin.

Suomen Eläinlääkäriliitto on vuodesta 2001 lähtien valinnut vuoden eläinlääkärin tai vuoden eläinlääkintäteon. Näitä huomionosoituksia on naiseläinlääkäreille jaettu 10 vuotena. Vuonna 2012 palkittiin Ava Sovijärvi (s. 1956) ”työstä kansanterveyden ja ympäristöterveyden huollon parissa puolustusvoimissa ensimmäisenä suomalaisena naiseläinlääkärinä, joka on kotimaan lisäksi palvellut monissa sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä Suomen joukoissa ulkomailla”. Vuodesta 1997 lähtien Sovijärvi oli toiminut hygieenikkoeläinlääkärinä mm. Kosovossa, Libanonissa, Afganistanissa ja Eritreassa.

Myös Eläinlääkäriliiton johtoasemiin naiset ovat hakeutuneet ja päässeet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Ensimmäinen naispuheenjohtaja oli Paula Junnilainen1999–2001, ja vuodesta 2008 lähtien kaikki puheenjohtajat ovat olleet naisia: Sanna Hellström, Kirsi Sarioja Päivi Lahti. Liiton toiminnanjohtajana toimi vain miehiä melkein puoli vuosisataa, mutta vuonna 2013 eläinlääketieteen lisensiaatti Marjatta Vehkaoja sai tehtävän. Saa nähdä, kirjoitetaanko eläinlääkäriliiton 150-vuotisjuhlakirjassa vuonna 2042 miehistä, jotka taistelevat paikastaan naiskollegojen hallitsemalla kentällä!

image

Kuva: Nurmijärven kunnan eläinlääkäri Oili Hiekkaranta-Laakso kuuntelee utaretulehduksesta kärsivän lehmän sydäntä, kesäkuu 1980. Nurmijärven Sanomat, Nurmijärven museo, Matti Rintalan kuvakokoelmat

Muuttuva ammattikuva

Kirjansa kolmannessa luvussa Helminen tiivistää ”Muuttuva eläinlääkärityö”-otsikon alla lyhyesti alan ja liiton kehityksen. Pitkälle 1900-luvulle eläinlääkärien tärkein tehtävä oli tukea maataloutta torjumalla eläinten tarttuvia tauteja ja hoitamalla tuotantoeläimiä. Myös ihmiseen leviävien tautien ennalta ehkäiseminen sekä maitohygienian ja lihantarkastuksen kehittäminen olivat keskeisiä tehtäviä. Kuten kirjoittaja toteaa, liitto on luonut uusia hoitotapoja, kehittänyt eläintautien torjuntaa sekä elintarvikehygieniaa ja ympäristöterveydenhuoltoa. Lisäksi se on kehittänyt lainsäädäntöä ja järjestänyt eläinlääkintähallintoa ja -koulutusta. Järjestö on pitänyt esillä eettisiä ja kollegiaalisia asioita sekä luonut eläinlääkäreille myönteistä julkisuuskuvaa. Se myös valvoo eläinlääkärien etuja, antaa suosituksia ja lausuntoja sekä tekee aloitteita jäsenten työhyvinvoinnin, palkkauksen ja aseman parantamiseksi. Tekemistä varmasti riittää edelleen, sillä 2010-luku on tuonut eläinlääkintäalalle yrittäjiksi pääomaketjut ja yritysketjut. Näiden myötä kentälle ovat tulleet myös työntekijöiden nollasopimukset, jotka ovat herättäneet paheksuntaa erityisesti matalapalkkaisilla palvelualoilla.

Vuosien ja vuosikymmenten mittaan eläinlääkärien työnkuvaan on tullut hoitotyön lisäksi valvonta, hallinto, opetus ja muu asiantuntijuus. Vuoden 2009 eläinhuoltolaki eriytti potilastyön ja valvontatehtävät toisistaan. Päivystysalueiden laajentuessa myös tuotantoeläinten ja pieneläinten päivystys eriytettiin. Vaikka karjan terveys ja hyvinvointi sekä tuotantoeläinten ennaltaehkäisevä hoitotyö ovat jatkuvasti keskeisiä veterinäärien tehtäviä, nykyisin suurin osa eläinlääkäreistä hoitaa lemmikkejä ja harrastuseläimiä. Osa lukijoista olisi varmaan halunnut tietää näistä enemmänkin kuin kirjassa on kerrottu. – Ehkä Katri Helminen vielä innostuu kirjoittamaan muutaman kirjan kaikenkarvaisista eläimistä omien praktiikkakokemustensa pohjalta à la James Herriot.

Lisälukemista

Helminen, Katri, Eläinlääkärikunnan puolesta taistellen: Rainer Stenius toimijana Suomen eläinlääketieteen kentällä vuosina 1918–1951 (2013).

Karemaa, Outi: Vanhan tieteenalan nuori korkeakoulu: Eläinlääketieteellinen korkeakoulu 1945–1995 (1995).

Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.): Lehmästä leopardiin: Eläinlääkärityön muistoja (2013.) 

Sjöberg, Agnes: Euroopan ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg, eläinlääketieteen tohtori. Elon taivalta lapsuuden päivistä hopeahiuksiin asti (1964).

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46