Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Virastosta virallisesti – arkistolaitos 200-vuotta

11.4.2017 Pekka Henttonen <pekka.henttonen@uta.fi> Yliopistotutkija, dosentti, Tampereen yliopisto. Viestintätieteiden yksikkö
Nuorteva, Jussi; Happonen, Päivi: Suomen arkistolaitos 200-vuotta. Edita Publishing Oy, 2016. 475 sivua. ISBN 978-951-37-7003-7.


Ensimmäinen yleisesitys arkistolaitoksen 200-vuotisesta historiasta ei ole varsinainen tutkimus vaan paremminkin juhlakirja, joka käy läpi laitoksen toiminnan näkyviä etappeja, rakennuksia, lakeja ja vaihtuvia henkilöitä.

Arkistolaitoksen historiasta ei ole muistaakseni ole ollut muuta kokonaisesitystä kuin Pirkko Rastaan lyhyt kirjoitus Arkistoyhdistyksen julkaisussa 17 vuotta sitten. Nyt viimein arkistolaitoksesta on ilmestynyt laaja historiikki. Jussi Nuortevan ja Päivi Happosen 500-sivuinen teos on koostaan huolimatta yllättävän helppolukuinen. Täydellinen kaksikielisyys puolittaa luettavan tekstimäärän. Runsas ja kaunis kuvitus helpottaa myös läpikäymistä.

Arkistolaitos on arkistoalan keskeisin ja näkyvin toimija. Se on pitkään kouluttanut kaikki alalla olevat. Se on osallistunut lainsäädännön valmisteluun. Se on ohjeistanut ja tarkastanut toimintaa viranomaisissa. Monet yhdistykset ja alan vaikuttajat ovat lähtöisin arkistolaitoksen piiristä. Pitkään muualla ei asiantuntijoita ollutkaan. Siksi historiikkiin tarttuu vavistuksella: mitä se mahtaa paljastaa?

image

Kuva: Näkymä Säätytalonon edestä kohti Valtionarkistoa. Ståhlberg K. E., Valokuvaaja 1890–1899.Helsingin kaupunginmuseo.Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Juhlakirja, ei tutkimus

200-vuotisjuhlan aikaan ilmestyvällä teoksella on pakostakin juhlakirjan luonnetta, varsinkin kun kirjoittajat ovat laitoksen oma pääjohtaja ja tutkimusjohtaja. Juhlakirjan vaikutelmaa lisäävät lähdeviitteiden ja kattavan kirjallisuusluettelokin puuttuminen teoksesta sekä eräänlainen pinnallisuus. Kirja ei ole kertomus asiakirjahallinnan profession ja sen ajattelun kehittymisestä, ei edes arkistolaitoksen sisäisissä puitteissa. Sen sijaan kirja käy läpi laitoksen toiminnan päällekin päin näkyviä etappeja: rakennuksia, lakeja, komiteamietintöjä, tilaisuuksia, vaihtuvia henkilöitä. Tarpeen tullen näkökulma laajenee oman toiminnan liepeille, kuten Suomen sukututkimusseuran ja valtionapua saavien yksityisten arkistojen historiaan.

Kun kirjoittajat ovat kirjaimellisesti lähteiden päällä, olisi toivonut enemmän kätkettyjen kehityskulkujen paljastamista. Olisi ollut mielenkiintoista lukea kulissien takaisista keskusteluista ja kädenväännöistä, mutta tähän ei juuri päästy. Toiminta on anonyymiä ja persoonatonta. Henkilöitä mainitaan, mutta heidän henkilökohtainen panoksensa ja tahtotilansa eivät käy ilmi. Tarkimmin esitellään valtionarkistonhoitajat, joista jokaisen urasta on kirjassa yksityiskohtainen faktalaatikko.

image

Kuva: Valtionarkiston johtaja Reinhold Hausen työhuoneessaan 1900-luvun alussa. Työhuoneen kalustus on säilynyt jotakuinkin ennallaan. Kuva teoksesta Jari Lybeck, Reinhold Hausen. Valtionarkiston johtaja ja historiantutkimuksen edistäjä.

Kiinnostavinta on itsenäisen Suomen arkistolaitoksen vaiheiden kuvaus ennen viime vuosikymmeniä. Niissä on paljon sellaista, mikä ei enää kokeneimmallekaan nykyammattilaisille ole omakohtaisesti tuttua ja josta tietääkseni ei ole aikaisemmin kirjoitettu. Esimerkiksi työväenliikkeen piirissä tunnettu epäluottamus valtionarkistoon vuoden 1918 sodan jälkeen on nykyisin unohdettu. 

Maakunta-arkistoja ja heraldiikkaa

Maakunta-arkistojen perustamiset käydään historiikissa luonnollisesti läpi. Yritykset saada maakunta-arkisto Tampereelle ovat tamperelaiselle kiinnostavia ja valitettavan epäonnistuneita. Läheltä piti kuitenkin vuonna 1973. Tämän vuosituhannen alussa asiaa selvitettiin uudelleen, mutta Hämeenlinnan maakunta-arkiston siirto Tampereelle tyssäsi yliopiston oudon nihkeään suhtautumiseen. Monelle on varmasti uutta sekin, että Jyväskylän maakunta-arkistossa on poikkeuksellisen paljon yritysarkistoja, koska niitä kerättiin sinne ennen Elkan syntyä.  

Historia auttaa ymmärtämään esimerkiksi heraldiikan tiiviin yhteyden arkistolaitokseen: kun vanhempien asiakirjojen autenttisuus riippui sineteistä, oli luontevaa sijoittaa heraldiikan tutkimus Kansallisarkiston kupeeseen. Yhteys on säilynyt, vaikka heraldiikan painopiste ei enää olekaan sineteissä. Nuortevan ja Happosen historiikki antaa yleiskuvan, jota tutkimus jatkossa toivottavasti täydentää ja syventää.

***

Kirjoituksen ensimmäinen versio julkaistiin aiemmin Liikearkistoyhdistyksen julkaisemassa Faili-lehdessä 1/2017, s. 45-46)

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46