Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Cristinan riivauksesta keisarille uskollisiin soraääniin: maailmankuvien moninaisuutta osana kotimaamme historiaa

13.4.2017 Anna Oja <annatuulikkioja@gmail.com> FM, suomentaja, kulttuurihistorian jatko-opiskelija, Turun yliopisto
Sulkunen, Irma; Niemi Marjaana; Katajala-Peltomaa Sari (toim.): Usko, tiede ja historiankirjoitus: Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. 470 sivua. ISBN 978-952-222-718-8.


Irma Sulkusen, Marjaana Niemen ja Sari Katajala-Peltomaan toimittama teos on mielenkiintoinen johdatus maailmankuvien ja identiteettien rakentumiseen. Artikkelikokoelma käsittelee niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan muodostumiseen ja tarkastelee kulttuurisia ja sosiaalisia elementtejä niiden taustalla.

Teoksen aikajänne on erittäin laaja: keskiajalta 1900-luvun alkuun. Kirjan johdannossa mainitaan tavoitteena olleen "valaista pitkän ajallisen tarkastelun kautta maailmankuviin vaikuttavien osasten jatkumoa ja murroksia". Johdannon kirjoittajat toteavat kuitenkin, että kyse ei ole aate- eikä käsitehistoriallisesta läpileikkauksesta. Sen sijaan tarkoitus on käsitellä erilaisten ajattelutapojen monikerroksisuutta yksittäisten tapausten kautta. Tässä teos onnistuukin: se tuo esiin monenlaisia esimerkkejä maailmakuvista ja identiteeteistä. Kirja on syntynyt Maailmankuvat ja identiteetit -tutkimusryhmän piirissä, joka kuuluu Suomen Akatemian rahoittaman Yhteiskunnan historian huippuyksikköön.

Maailmankuva, identiteetti, mentaliteetti

Teos jakautuu kahteen osaan. Näistä ensimmäinen on nimeltään Usko, tieto ja maailmankuvien moninaisuus. Toisessa puolestaan keskiössä on historiantutkimus maailmankuvien muovaajana. Näitä kahta osiota edeltävä johdanto käsittelee kokoavasti kirjan teemoja. Tärkeänä huomiona tulee esiin se, että vaikka maailmankuva on arkisessa kielenkäytössä yleinen sana ja käsite, sitä on kuitenkin tutkimuksen piirissä ymmärretty alasta riippuen hieman eri tavoin. Esimerkiksi filosofian ja sosiologien piirissä määritelmät ovat jossain määrin poikenneet toisistaan.

Historian alan tutkimuksessa maailmankuva sen sijaan on toiminut taustakäsitteenä, jota ei yleensä ole sen kummemmin määritelty. Johdannossa päädytäänkin toteamaan, että monimuotoisuudessaan ja tiukalle määritykselle antautumattomuudessaan maailmankuva lähenee mentaliteetin käsitettä. Maailmankuvaan keskeisesti liittyvä käsite on identiteetti, joka myös on teoksessa tärkeällä sijalla. Yksilöllisten identiteettien lisäksi identiteetti näyttäytyy kollektiivisena, joskaan näiden välillä ei aina ole helppo vetää selvää rajaa.

Keskeinen käsite on myös transnationaalisuus/ylirajaisuus. Kirjoittajat huomauttavat, että transnationaalinen historia nousi 1990-luvulla purkamaan tutkimuksessa vallinnutta tapaa pitää kansallisvaltiota ensisijaisena tutkimuksen yksikkönä. Vaikkakaan, kuten tekijät huomauttavat, transnationaalinen historia ei itsekään ole täysin vapaa metodologisesta nationalismista, se on kuitenkin luonut tutkimuksellisia lähestymistapoja ylirajaisten riippuvuuksien tutkimiseen. Kuten johdannossa huomautetaan, suomalaisuuteen liitettyjen maailmankuvien purkaminen edellyttää Suomen ymmärtämistä väljästi maantieteelliseksi alueeksi. Suomalaisuus on toki liittynyt tähän alueeseen, muttei noudatellut sen rajoja tiukasti; rajat ovat olleet myös muuttuvia. Lisäksi ylirajaisuutta ja ylirajaisia yhteisönmuodostuksia on esiintynyt aina.

Uskosta ja tiedosta

Kuten mainittua, teoksen ensimmäisessä osassa keskiössä ovat usko ja tieto. Millainen merkitys niillä oikein on ollut maailmankuvan ja identiteettien kehityksen kannalta? Osio koostuu seitsemästä artikkelista; aikajänne ulottuu keskiajalta aina 1900-luvulle. Avauksena toimii Sari Katajala-Peltomaan artikkeli Riivattu Cristina. Yksilö, yhteisö ja rituaalit keskiajan maailmankuvassa. Artikkelissa kuvataan Cristinan tapauksen kautta riivaustapauksia yhteisöllisen koheesion vahvistajina. Samalla tulee esiin uskonnon sekä pyhän ja pahan merkitys keskiajan maailmankuvassa ylipäätään. Maailmankuva oli kaksijakoinen, ja sekä pyhä että paha olivat arjessa konkreettisesti läsnä. Tämä yhdisti kristittyjä sosiaalisista ja maantieteellisistä eroista huolimatta.

image

Kuva: Tuntemattoman tekijän maalaus alttaripaneelissa 1500-luvun alusta. Universalmuseum Joanneum, Graz.

Raisa Maria Toivo kirjoittaa artikkelissaan Luterilaisia maailmankuvia 1600-luvun Suomesta: Yksilön tarina ja yhteisön maailmankuva noitasyytöksistä 1600-luvun lopulla. Luvussa keskitytään kahden erilaisen henkilön näkökulmaan: kihlakunnantuomari Nils Psilanderin sekä Risto Olavinpojan. Luvusta käy ilmi, miten tiiviisti ihmisten maailmankuva tuona aikana liittyi uskoon ja uskontoon. Jumala ja paholainen näyttäytyivät (Toivon sanoin) tämän maailmankuvan "äärettöminä ääripäinä". Itsestään selvää lienee, että tietynlaiset käsitykset noidista eivät rajautuneet pelkästään Suomeen, vaan kulkivat rajojen yli monin tavoin. Myös sosiaalinen asema vaikutti suuresti ihmisten käsityksiin.

Irma Sulkusen artikkelissa Paimentytön liikutus tarkastelun kohteena on sekularisaatioprosessi ja sen suhde maailmankuvan muutokseen. Aihetta käsitellään ennen kaikkea yhden yksittäisen henkilön, 1700-luvulla eläneen Liisa Eerikintyttären, kautta. Liisan herätyksestä käynnistyi uskonnollinen liikehdintä. Herätys merkitsi eräänlaista hengellisen lohkoutumista erilleen maallisesta. Esiin nousi yksilön oikeus henkilökohtaiseen vakaumukseen, ja samalla kylvettiin uudenlaisen minuuden siemenet. Tällaiset herätykset onkin usein liitetty sekularisaatioon. Ylirajaisuuden tematiikka liittyy herätyksiin siten, etteivät ne olleet ainoastaan suomalainen ilmiö, vaan leimasivat muitakin protestanttisia länsimaita.

Seuraavan artikkelin on kirjoittanut Johanna Annola, ja se on nimeltään Elli Tavastähti ja 1920-luvun sosiaalipolitiikka maailmankuvien murroksessa. Luku käsittelee Tavastähden ihmiskäsitystä, joka saa samalla edustaa sosiaalipolitiikan monimuotoisuutta. Tavastähti edusti oikeistolaista sosiaalipolitiikkaa, joka oli valta-asemassa 1920-luvulla; pian valta-asema alkoi kuitenkin rakoilla. Nationalismin keskeisyydestä huolimatta Tavastähden maailmankuva sisälsi myös ylikansallisia aineksia. Annolan mukaan Tavastähteä ei kuitenkaan ole mahdollista nähdä ylikansallisena toimijana.

image

Kuva: Albert Einstein 1921.

Laura Hollstenin mielenkiintoinen artikkeli Uusi teoria universumista: Suhteellisuusteorioiden ja maailmankuvan muutos Suomessa 1905–1939 puolestaan pureutuu suhteellisuusteorian vastaanottoon Suomessa pyrkien samalla tuomaan lisätietoa (valtioiden rajat ylittävästä) tieteestä suomalaisen maailmankuvan muovaajana. Johtopäätöksenä on, että suhteellisuusteorioiden hyväksyminen noudatti Suomessa paljolti samaa kaavaa kuin muuallakin Euroopassa.


Henry Nygård käsittelee artikkelissaan Tieteellisen maailmankuvan vakiinnuttaminen: Perinnöllisyystiede ja rotuhygienia vuosina 1900–1945 rotuhygienian ja perinnöllisyystieteen suhdetta mainittuna ajanjaksona. Nygård kysyy, olisiko rotuhygienialla ollut sellaista painoarvoa kuin oli ilman perinnöllisyysoppia. Huomio kohdistuu 1900-luvun alun Suomessa toteutettujen sosiaalihygieenisten ohjelmien oikeuttamiseen.

image

Kuva: Professori Gustaf Retzius sekä herra Fjällstedt Härjedalenista, 1905.

Ensimmäisen osan viimeinen, Marjaana Niemen kirjoittama artikkeli puolestaan on nimeltään Kaupunkisuunnittelijat ilman rajoja: Eliel Saarinen luomassa kansallisia, kansainvälisiä kaupunkeja. Niemi käsittelee artikkelissaan kaupunkisuunnittelijoiden luovimista ristiriitaisten odotusten kentällä keskittyen erityisesti Eliel Saariseen. Ammattikunnan edustajilta vaadittiin niin transnationaalisuutta kuin kansallisiakin painotuksia, joskin usein oli hyvä keskittyä ensin mainittuun. Kuten Niemi huomauttaa, pääkaupungeissaan kansakunnat ovat pyrkineet ilmaisemaan jotain olennaista itsestään ja toisaalta viestimään suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta. Saarisen ja hänen kollegoidensa oli tärkeää kyetä olemaan yhtä aikaa kansallinen ja transnationaalinen.

Historiankirjoituksen tärkeä rooli

Kuten mainittua, teoksen toinen "pääjakso" keskittyy historiankirjoitukseen maailmankuvien muovaajana.  Kollektiivisen identiteetin rakentamiseen tarvitaan yhteinen, kuviteltu menneisyys. Historiankirjoituksen roolia tämän menneisyyden rakentamisessa ei voi liikaa korostaa.

Toisen osan ensimmäinen artikkeli on Johanna Wessholmin Kansallisen suurmiehen muisto: A.I. Arvidsson (1791–1858) suomalaisessa historiankirjoituksessa ja historiakulttuurissa 1858–1910. Kuva Arvidssonista merkkihenkilönä muotoutui aikana, jolloin suomalaisen kansakunnan rakentaminen oli intensiivisesti käynnissä.  Wessholmin artikkelissa keskiössä on muistin ja muistamisen asema kansallisen historiografian rakentamisessa. Yhteisöt, jotka tavoittelevat yhteisöllisyyttä, tarvitsevat yhdistäviä merkkihenkilöitä. Arvidsson ja hänestä muodostettu käsitys on erinomainen esimerkki tällaisesta. Kuvaavaa on, että hänen 35 vuotta kestäneelle työuralleen Ruotsissa on suomalaisessa kirjallisuudessa annettu vain marginaalinen painoarvo. Vaikka Arvidssonin elämä ja toiminta oli valtioiden rajat ylittävää, tätä ei suurmiesmyyttiä rakennettaessa ole haluttu korostaa.

Seuraavakin artikkeli, Irma Sulkusen Elias Lönnrot: Mies, myytti ja kansallinen historiankirjoitus käsittelee kansallisen historian rakentamista. Sulkunen käy läpi Lönnrotin kanonisoitunutta asemaa kansanrunouden kerääjänä, Kalevalan kokoajana ja yleensäkin suomalaisuuden esikuvana. Ns. suurmiesten rooli menneisyyttä koskevan kansallisen kertomuksen rakentajina on yleensäkin ollut merkittävä.

image

Kuva: Piirros Elias Lönnrotista, ”Unus homo nobis cursando restituitrem”. Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken. SKS:n kirjallisuusaarkisto.

Lönnrot-artikkelia seuraa Ilona Pikkasen artikkeli "Rahvaan metelinen mielentila" ja Yrjö Koskisen Nuijasota (1857, 1859) osana kansallista kulttuurista muistia. Kulttuurinen muisti viittaa kattokäsitteenä yhteisesti jaettuun kulttuuriin: rituaaleihin, teksteihin, kuvastoihin ja monumentteihin. Kuten Pikkanen tuo esiin, Nuijasota-teos (ja sen muoto) kertovat yhtä lailla kirjoittamisajankohdastaan eli 1800-luvusta kuin itse nuijasodastakin. Toisaalta olennaista on kiinnittää huomiota siihen, miksi Koskinen nosti esiin juuri nuijasodan. Runebergin sankariballadien tavoin Koskisen sota-aiheet korostivat rohkeutta ja periksiantamattomuutta kansallisina ominaisuuksina. Toisaalta Pikkanen käsittelee myös talonpoikaisnousujen merkitystä ylirajaisessa kulttuurisessa muistissa. Niitä nimittäin nostettiin muuallakin pohjoisessa Euroopassa esille samoihin aikoihin.

Katja-Maria Miettusen artikkelissa Yrjö Koskisen ja Magnus Gottfrid Schybergsonin historiateokset ja kielikiistan pitkä varjo on keskiössä kaksi laajaa, 1800-luvulla ilmestynyttä yleisesitystä Suomen historiasta. Nämä ovat Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa ja Schybergsonin Finlands historia.  Historiankirjoituksen maailmankuvia heijastava ja muovaava rooli on tärkeä, ja Miettunen tarkasteleekin teoksia tästä näkökulmasta. Miettusen mukaan teoksien välittämä käsitys on varsin samankaltainen, mikä on usein jäänyt huomaamatta siksi, että kielikiistaan on kiinnitetty runsaasti huomiota. Sekä Koskinen että Schybergson on mahdollista nähdä aikansa eurooppalaisen historiankirjoituksen tyypillisinä edustajina.

Olli Matikainen käsittelee artikkelissaan Gödik Fincke ja aatelin ryhmäidentiteetin kriisi 1590-luvulla historiantutkimuksen tarjoamaa osin ristiriitaistakin kuvaa linnanvouti Finckestä ja tämän ratkaisuista. Matikainen tuo esiin, kuinka tutkittavan aikakauden identiteettien kuvaaminen voi auttaa ratkaisemaan joitakin ristiriitaisuuksia ja terävöittää henkilöhistoriallista kuvausta. Matikainen toteaa myös, että aatelin ideaalit olivat ylirajaisia: ne olivat samankaltaisia Ruotsin valtakunnassa ja muualla Länsi-Euroopassa. Teoksen viimeinen artikkeli on Sami Suodenjoen Keisarille uskolliset soraäänet – Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina. Suodenjoki haastaa artikkelissaan perinteistä käsitystä sortovuosien ilmiantajista. Ilmiannot olivat niiden tekijöille myös keino muokata poliittista identiteettiään. Erityisen kiinnostavana näyttäytyy se, miten ilmiantajat jäsentävät suhdettaan kansallisuuteen.

Mielenkiintoinen ja ansiokas kokonaisuus

Sivistävä teos on aiheidensa moninaisuudesta huolimatta ehyt kokonaisuus. Vaikka artikkeleissa onkin käsitelty varsin erilaisia teemoja ja ajanjaksoja, ne sopivat silti suhteellisen loogisesti yhteen.  Kirja ei kuitenkaan pyri olemaan mikään tyhjentävä esitys maailmankuvien kehittymisestä, vaan pikemminkin teemoiltaan löyhähkösti mutta kuitenkin perustellusti toisiinsa liittyvien artikkelien kokonaisuus.

Näin erilaisten teemojen liittämistä yhteen voisi toki tarkastella kriittisestikin; esimerkiksi Veli-Matti Huhdan mielestä (Hybris 2/2016) moninaisuutta on teoksessa liikaakin. Omasta mielestäni kokonaisuus oli kuitenkin aivan riittävän ehyt, ja kaiken kaikkiaan on ollut hedelmällistä käsitellä maailmankuvien ja identiteettien rakentumista ja samalla kansakunnan muodostumista ylirajaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkojen kautta. Läpileikkausmaisuuden puutteesta huolimatta nämä tematiikat kantavat halki kirjan.  

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46