Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Opportunisti vai vakaumuksellinen lojalisti?

3.5.2017 Kristiina Kalleinen <kalleinen@outlook.com> Poliittisen historian dosentti, Helsingin yliopisto
Wolff, Charlotta: Keisarin mies. Constatin Linder ja hänen maailmansa 1836-1908... Siltala, Helsinki, 2016. 192 sivua. ISBN 978-952-234-415-1.


Charlotta Wolffin elämäkerta Constantin Linderistä kuvaa kehityskulkua, jonka kuluessa perustuslaillisesti ajattelevasta ruotsinkielisestä liberaalista Constantin Linderistä tuli keisarille lojaali virkamies, jonka keisari palkitsi nimityksellä myöntyväisyyssenaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja sittemmin valtiopäivien maamarsalkaksi. Linder on tästä syystä jäänyt historiantutkimuksen valtavirran unohtamaksi, mutta nyt nostettu varjoista valoon. Toteutunutta laajempi alkuperäismateriaalin käyttö olisi tuonut paremmin Linderin oman äänen kuuluviin ja siten ehkä tehnyt enemmän oikeutta hänelle itselleen. Wolffin tutkimus on joka tapauksessa tarpeellinen ja nostaa yhden historiantutkimuksen hyljeksimän, mutta oman aikansa merkkihahmon tutkimuksen keskipisteeksi.

Suomalaisen historiantutkimuksen kiinnostuksen kohteista kertoo kenties jotain se, että vasta anno Domino 2016 ilmestyi tutkimus – elämäkerta –  Constantin Linderistä (1836-1908).  Linder on jäänyt historiaan ”myöntyväisyysmiehenä” eli niin sanotun myöntyväisyyssenaatin talousosaston varapuheenjohtajana vihatun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin (1839-1904) aikana.  Tämä senaatti koostui pääasiassa Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen johtamista vanhasuomalaisista, joten Linderin suostumista hänelle tarjottuun virkaan pidettiin hämmästyttävänä. Kun Bobrikov sittemmin sai nimitettyä Linderin myös maamarsalkaksi (aatelissäädyn puheenjohtajaksi valtiopäivillä), hylkäsivät ruotsinkieliset ja perustuslailliset piirit hänet kokonaan. Miten ruotsinkielisestä liberaalista ja perustuslaillisesti ajattelevasta nuoresta LInderistä oli tullut venäläisiä ymmärtävä myöntyväisyyspoliitikko, on Charlotta Wolffin tutkimuksen keskeinen teema.

Ruukkeja ja kartanoita

Linderien suku edusti uutta, virkojen ja teollisuuden avulla 1600-luvulta alkaen sosiaalisia portaita pitkin noussutta eliittiä. Magnus Linder (1709-1799),  josta sittemmin tuli suvun suomalaisen haaran kantaisä, kiinnostui aikakautensa muoti-ilmiöstä eli vuorityöstä ja 1744 asetuttuaan Suomeen sai tehtäväkseen hoitaa Suomen vuorimestarin virkaa.  Uusmaalaisiin ruukinpatruunoihin tutustuminen kävi nopeasti ja pian hän sijoitti omia varojaan uusiin malmilöytöihin.  Kun puolisoksi löytyi Anna Christina Kreij, siirtyi tämän myötäjäisinä osa Mustion ruukista Linderin haltuun.  Pariskunnalle syntyneistä neljästä pojasta Magnus nuorempi otti vähitellen johdettavakseen koko Mustion ruukin ja lopulta osti ulos puolet siitä omistaneen isänsä langon. Tästä eteenpäin (1786) Mustio kuului yksinomaan Lindereille. Magnus Linder nuoremmasta tuli aikanaan Constantin Linderin isoisä.

image

Kuva: Tuntemattoman tekijän akvarelli Kytäjän kartanosta 1792. Museovirasto, Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0.

Kuten Wolff sujuvasti tutkimuksessaan kertoo, Constantinin isä, Carl Anton aloitti kiinnittäytymisen Pietarin hovin ympärille ja kohoamisen ”tavallisten” aatelisen joukosta aristokratiaan hovipiireihin solmimiensa yhteyksien avulla. Kun varallisuus vielä kasvoi Carl Antonin Hisingereiltä ostaman Åminnen kartanon avulla, voitiin perheen jälkeläiset kouluttaa säädynmukaisella tavalla. Hisingerien kautta säilyivät tietyt yhteydet myös ruotsalaiseen ja ranskalaiseen aristokratiaan. Kenties  Constantin Linderin lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana tapahtuneella perheen kiinnittäytymisellä lähelle venäläisaristokratiaa oli merkitystä Constantinin oman  ajattelutavan kehittymiseen huolimatta siitä, että 1860-luvun alun liberaalissa ilmapiirissä myös Constantin kuului siihen piiriin, jonka aatemaailma oli liberaalia, kansallismielistä ja pian jopa perustuslaillista.

image

Kuva: Constantin Linder ja Marie Linder. Kalle Saukkonen 1900-1904 Museovirasto CC BY 4.0, sekä Wikipedia.

Constantin Linderin kiinnittäytyminen aristokratiaan jatkui hänen ensimmäisen avioliittonsa myötä: heinäkuussa 1860 hänet vihittiin avioliittoon Marie Mushin-Pushkinin kanssa, jonka täti oli kuuluisa (ja varsin rikas) Aurora Demidov-Karamzin. Aurora oli käytännössä myös kasvattanut Marien sen jälkeen, kun tämä vain kuusivuotiaana oli menettänyt äitinsä ja neljätoistavuotiaana myös isänsä.  Avioliitto Marien kanssa sitoi Constantinin yhä vahvemmin Demidovien piirissä Pietarissa ja Aurora Karamzinin  luona Järvenperän Träskändassa liikkuneeseen venäläiseen ja kansainväliseen aristokratiaan.

Wolff kirjoittaa olleen paljastavaa, että Constantinin kirjeenvaihto Marien ja Auroran kanssa käytiin yksinomaan ranskaksi katsoen juuri sen heijastavan kytköksiä kosmopoliittiseen ja hienostuneeseen Pietariin.  Ehkä niin, mutta ranskan kielen ylivalta suomalaisen aatelin kirjeenvaihtokielenä oli alkanut jo vuosisadan alkupuolella. Ranska oli sivistyneistön kieli ja sen koukeroiden ja hienouksien hallitsemista pidettiin sivistyksen osoituksena. Täysin tavallista oli, että äidinkieleltään ruotsinkieliset käyttivät kirjeenvaihdossaan melkein yksinomaan ranskaa. Ranska oli tietysti myös se ainoa kieli, jolla suomalaiset ja venäläiset pystyivät kommunikoimaan keskenään.

Constantinin ja Marien avioliitto oli myrskyisä: Pietarin ja Euroopan hovipiireihin tottunut Marie ei viihtynyt Constantinin hankkimassa Kytäjän kartanossa, jonne pariskunta 1861 muutti ensimmäisen lapsen Emilien syntymän jälkeen.  Kuvaavaa heidän suhteensa kehitykselle on se, että samaan aikaan, kun Marie alkoi kiinnostua kirjallisista piireistä, harrastaa sosiaalista hyväntekeväisyyttä ja suhtautua kriittisemmin hienostuneeseen elämäntyyliin sekä korostaa vapauden merkitystä, alkoi taloushuolien painama Constantin puolestaan etääntyä liberaalista ja perustuslaillisesta ajattelusta ja tähyillä kohti keisarikunnan pääkaupunkia. Hyvällä menestyksellä, sillä 1864 hän onnistui pääsemään hovin kamarijunkkeriksi.

image

Kuva: Mustion kartanon omistaja Constantin Linder kartanon alustalaisten parissa, kuvan keskellä kartanonomistaja Constantin Linder.  Museovirasto  Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Samaan aikaan avioliitto alkoi rakoilla yhä enemmän ja lopulta Marie muutti tätinsä Hakasalmen huvilan yläkertaan. Marie alkoi lisäksi sairastella ja juuri Pietariin muuton aattona maaliskuussa 1870 kuoli. Kolmen vuoden kuluttua Constantin avioitui kenraalikuvernööri Adlerbergin puolison sukupiiriin kuuluneen Helene de Fontenilliatin kanssa – suhteet venäläispiireihin laajenivat siis edelleen. Uuden avioliiton myötä Kytäjälle nousi uusi ja komea päärakennus vuosikymmenen lopussa.

Pragmaatikko kun oli, piti Constantin Linder edelleen yllä suhteitaan Aurora Karamziniin ja tämän suosiollisella avustuksella pääsi Demidovien teollisuusimperiumin piiriin taloudelliseksi neuvonantajaksi ja oli käytännössä myös konserninjohtaja. Demidov-suvun historiaa Wolff selvittää ehkä hieman liiankin seikkaperäisesti varsinaisen tutkimusaiheen kannalta. Vahva kytkös Demidoveihin toi Linderin perheelle mukanaan myös muuton Pietariin 1880.

Viimeistään 1880-luvulla oli jo ilmiselvää, että Constantin Linderin tie vei eri suuntaan kuin Suomessa, jossa liberaalit äänenpainot tulivat yhä selvemmin esiin; tuolloinhan tehtiin myös ensimmäinen yritys liberaalisen puolueen perustamiseksi Leo Mechelinin johdolla. Tultaessa 1890-luvun alkuun toteaa Wolff Linderistä tulleen ”opportunistinen kapitalisti ja kylmä reaalipoliitikko” ja vielä leimallisesti konservatiivinen: henkinen etäisyys Suomeen ja sen älymystöpiireihin kasvoi kasvamistaan. Niinpä ei liene ihme, että vuosisadan lopussa niin sanottujen sortovuosien alkaessa Linder seurasi kehitystä yhä huolestuneempana.

Aristokraattisena hovimiehenä hän ei toki kuulunut Bobrikovin ystäviin, mutta hänen uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa  keisarille oli lähes vaistomaisen vahvaa. Siten tuntuu lähes luonnolliselta, että keisarin katse osui Linderiin 1900, kun kielimanifestin julkaisemisen jälkeen senaatin talousosaston varapuheenjohtaja erosi ja senaatille tarvittiin uusi johtaja. Nimityksen esitellyt Bobrikov oli erityisen tyytyväinen, koska hän piti  nimitystä koko imperiumin etujen mukaisena: Linder oli tunnettu ”kunniallisesta vakaumuksestaan”.

Wolffin käsityksen mukaan Linderin tulkinta tuolloisesta tilanteesta oli hyvin lähellä vanhasuomalaisten ja  Yrjö-Koskisen käsitystä myöntyväisyyslinjan paremmuudesta. Perustuslailliset sen sijaan katsoivat, että  kaikki myönnytykset olivat aluemenetyksiä, jotka murensivat kansakunnan olemassaolon periaatteellista  perustaa.

Epäilemättä omasta Pietarin-horisontistaan Linder näki hyvinkin selvästi, miten uutiset Suomesta vaikuttivat keisariin ja näki vaaran siinä, miten suhteiden kärjistyminen vaikuttaisi keisarin ja  suomalaisten luottamuksellisiin suhteisiin. Samaan aikaan hän ei kuitenkaan nähnyt tai ei välittänyt nähdä, miltä asiat näyttivät suomalaisesta horisontista.  Linderin ylimielinen käsitys siitä, että suomalaiset saivat  syyttää itseään venäjänsuhteidensa kehityksestä, ei ollut hyvä lähtökohta Suomen senaatin johtajalle.

Wolffin suorasukaiset tulkinnat Linderistä eivät ole aivan tavallisia tieteellisissä tutkimuksissa: kun hän  kirjoittaa mm. että Linderin liitto vanhasuomalaisten kanssa oli ollut järkiliitto, jossa fennomaanit olivat olleet hyödyllisiä idiootteja, ei siihen olisi vastaansanomista, jos olisi ollut viite johonkin lähteeseen, vaikkapa kirjeeseen, jossa näin todetaan. Mutta mitään viitettä ei tässä eikä muissakaan vastaavissa kohdissa ole, joten tulkinta on siten yksin Wolffin.

image

Kuva: Viimeiset säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Ritaristo ja aatelisto puheenjohtajanaan vapaaherra Viktor Magnus von Born koolla Ritarihuoneella. Yle, Museovirasto.

Linderin ajautuminen Suomessa täydelliseen paitsioon kuvastuu selvästi hänen 1904 aatelissäädyn maamarsalkaksi nimittämisensä myötä. 87 aatelissäädyn jäsentä protestoi asiaa kirjallisesti kenraalikuvernööri Ivan Mihailovitš Obolenskille, mutta tuloksetta. Valtiopäivien avajaisseremonioiden yhteydessä aateli ja ritaristo jäi mielenosoituksellisesti istumaan Linderin tultua ritarisaliin esittelemään puheensa, jonka pitäisi valtaistuinsalissa.

Vastalauseista ja suorista henkilökohtaisista uhkauksistakin huolimatta Linder pysyi virassaan marraskuuhun 1905 saakka, jolloin keisari myönsi hänelle eron ja nimitti hänet samalla Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi.  Hän kuoli kolmen vuoden kuluttua syyskuussa 1908 Kytäjällä.

image

Kuva: Kenraalikuvernööri Ivan Obolenski puolisoineen vierailulla hovijahtimestari Constantin Linderin luona Kytäjän kartanossa1904. Istumassa vasemmalta: Obolenski, hänen puolisonsa Alexandra (o.s. Topornin ), Constantin Linder. Museovirasto  Kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0

Edellä mainitussa kohdassa  ”rikskonselj” on käännetty valtakunnankonseljiksi,  mutta oikea muoto on valtakunnaneuvosto (gosudarstvennyi sovjet). Toinen virhe on kohdassa, jossa Wolff  kirjoittaa vuoden 1908 asetuksesta Suomen asioiden esittelyjärjestyksestä:

”Uuden asetuksen mukaan Suomen asioiden komitea ratkaisisi, mitkä asiat voitaisiin esitellä keisarille ja mitkä olisivat valtakunnallisia ja käsiteltäisiin Venäjän valtakunnankonseljissa”.

Suomen asiain komitea oli lakkautettu jo 1891 ja nyt kyse oli Venäjän ministerineuvoston yhteyteen perustetusta Suomen asiain neuvottelukunnasta, jossa pääsääntöisesti käsiteltiin lähes kaikki Suomea koskevat asiat.

Constantin Linderin maailma

Charlotta Wolffin Keisarin mies -tutkimuksen alaotsikko ”Constantin Linder ja hänen maailmansa” on osuva – kirja kertoo todellakin enemmän Linderin maailmasta kuin Linderistä itsestään. Wolff kirjoittaa tarinaa, jossa Linderin oma ääni kuuluu varsin vähän eikä oikeustieteen periaate ”audiatur et altera pars” (kuulkaamme toistakin osapuolta) toteudu. On mahdotonta sanoa, onko kyseessä ollut aikapula vai miksi alkuperäistä kirjemateriaalia ei ole käytetty kovinkaan paljoa. Alkuluvussa todetaan kuitenkin, että Mustion ja Kytäjän kartanon arkistoissa on suuret määrät kirjeenvaihtoa, joten eikö tätä aineistoa käyttämällä olisi saatu Linderin omakin ääni kuuluviin? 

Mutta kaiken kaikkiaan, ”Keisarin mies” on sujuvasti kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina eräästä Suomen historiaan kuuluneesta keisarillisesta virkamiehestä, jonka kohtalona oli kuulua häviäjien joukkoon ja siksi pitkäksi aikaa historiantutkijoidenkin hyljeksimäksi. Charlotta Wolffin ansiosta tämä puute on nyt korjattu.

Arvio on ilmestynyt myös Bibliofiili-lehden numerossa 1-2/2017.

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46