Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Merellistä sotahistoriaa Suomenlahdelta

4.5.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Silvast, Pekka: Hanko ja Porkkala Neuvostoliiton meritukikohdat. AtlasArt, 2015. 95 sivua. ISBN 978-952-5671-45-2.


Hanko ja Porkkala, Neuvostoliiton meritukikohdat -teos käsittelee kahta Suomen Neuvostoliitolle vuokraamaa tukikohtaa, Hankoa, joka oli Neuvostoliiton hallussa maaliskuusta 1940 joulukuuhun 1941 sekä Porkkalaa, jota Neuvostoliitto hallitsi syykuusta 1944 tammikuuhun 1956.

Teoksen kirjoittaja Pekka Silvast on hankolainen historioitsija, joka on tutkimuksissaan keskittynyt kotikaupunkiinsa ja sen lähialueisiin. Hän on aikaisemmin julkaissut sekä Hankoniemeä että Porkkalaa käsittelevää kirjallisuutta; teoksista kannattaa mainita Jari Leskisen kanssa kirjoitettu Suljettu aika. Porkkala Neuvostoliiton sotilaallisena tukikohtana 1944–1956  (WSOY 2001).

Nyt puheena oleva teos käsittelee nimensä mukaisesti kahta Suomen Neuvostoliitolle vuokraamaa tukikohtaa, Hankoa (Neuvostoliiton hallussa maaliskuusta 1940 joulukuuhun 1941) ja Porkkalaa (Neuvostoliiton hallussa syyskuun 1944 lopusta tammikuuhun 1956).

Silvast tarkastelee alueita ja niiden vaiheita pelkästään sotilaallisesta näkökulmasta ottamatta kantaa politiikkaan. Asukkaidenkaan kokemuksia ei käsitellä; teoksessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea karttoihin ja ilmakuviin, joita on runsaasti, sekä vanhoihin valokuviin joista osa on venäläisiä. Nämä kuvadokumentit ovat mielenkiintoisia; sivuilta löytyy mm. kuva kartasta, jossa on talvisodan rauhanneuvottelijoiden eli Risto Rytin, J. K. Paasikiven, Rudolf Waldenin ja Väinö Voionmaan sekä Vjatšeslav Molotovin ja Josif Stalinin 12.3.1940 kirjoittamat nimikirjoitukset.

image

Kuva: Karttalehti jossa talvisodan rauhanneuvottelijoiden allekirjoitukset.

Teksti nojaa aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi venäläisiin ja suomalaisiin arkistolähteisiin. Silvast on myös onnistunut hankkimaan haastattelun Porkkalan tukikohdan esikuntapäällikkönä vuosina 1950–1955 toimineelta venäläiseltä kapteenilta; haastattelu on tehty vuonna 2002. Normaalikirjaa isokokoisemmassa teoksessa on henkilö- ja asiahakemistot, mutta ei nootitusta.

Hangon kaksi evakuointia

Pitkälle Suomenlahteen pistävä Hankoniemi on ollut aina tärkeä merenkulun ja sodankäynninkin tukikohta. Sen kautta purjehtivat jo idänkauppaa käyvät viikingit, ja 1700-luvun alussa, kun Pietari Suuri perusti nimeään kantavan kaupungin Suomenlahden pohjukkaan, hän ryhtyi linnoittamaan käytännössä koko lahtea, sekä pohjois- että etelärantaa. Työ jatkui seuraavien tsaarien kaudella, ja ennen ensimmäistä maailmansotaa linnoitusketju ylettyi lännessä Ahvenanmaalle ja Saarenmaan eteläkärkeen.

(Pietari Suuren tavoitteena oli koko Suomenlahden sulkeminen sodan aikana. Se ei onnistunut hänelle eikä seuraajillekaan. Vasta vuonna 1943 Porkkalan ja Naissaaren välille viritettiin sukellusveneverkko. Sen tosin laskivat Suomen ja Saksan joukot.)

Hangon edustalla sijaitseva Russarö oli tärkeä rengas rannikkolinnakkeiden ketjussa – myös sen jälkeen, kun Suomi oli itsenäistynyt. Kun Hangossa lisäksi oli sotatarviketeollisuutta palveleva konepaja ja iso satama, ei ollut mikään ihme, että kaupunkia pommitettiin jo talvisodan toisena päivänä. 1.12.1939 horisonttiin ilmestyi laivasaattue, jossa oli yksi iso ja kaksi pienempää sota-alusta. risteilijä Kirovin sekä sitä saattaneiden hävittäjien ja Russarön linnakkeen välillä käytiin nopea tulitaistelu, jonka vahingot jäivät vähäisiksi. Taistelun kulun ja sitä seuranneet tapahtumat Silvast selostaa yksityiskohtaisesti, venäläisten sotapäiväkirjojen perusteella.

Kaupunkia pommitettiin talvisodan aikana kymmeniä kertoja, toisinaan useastikin saman päivän aikana. Aineelliset vauriot olivat melkoiset – mm. Suomen armeijalle miinoja ja kranaatteja valmistanut konepaja sai täysosuman vuoden 1940 alussa ja joutui siirtymään Lohjalle – mutta ihmisiä Hangon pommituksissa kuoli vain kuusi.

image

Kuva: Ilmapommituksen tuhoja Hangossa tammikuussa 1940. SA-kuva.

Neuvostoliitto, joka oli vaatinut tukikohtaa Hangosta jo syksyn 1939 neuvotteluissa Moskovassa, uudisti vaatimuksensa talvisodan rauhanehdoissa ja tällöin se myös sai tahtonsa läpi. Kaupunki tyhjennettiin 10 päivässä, ja vaikka Silvastin tekstin tyyli ei ole mitenkään erityisen hersyvä tai dramaattinen, kertomusta Russarön järeiden, lähes 50 tonnin painoisten tykkien ja muun aseistuksen evakuoinnista lukee vähän kuin jännäriä. Sen sankariksi nousee muuan optimistinen ja ilmeisen itsepintainen majuri. Näyttämönä on Hankoa ympäröivä meren jää, jossa sadat miehet rahtaavat tavaraa kelkoilla koska muita kuljetusvälineitä ei alkuun ole, ja pari turkulaisilta telakoilta apuun rientänyttä työporukkaa lyö keskenään vetoa siitä, kumpi saa ensin tykinputken nostetuksi evakuointialukseksi haalitun jäänmurtajan kannelle. Siviilien avuksi oli tullut busseja Tukholmasta asti; ne olivat ajaneet jäätä pitkin Merenkurkun yli. Kuvista kuitenkin näkyy, miten osa hankolaisista poistui kaupungista jalkaisin, lehmiään taluttaen.

image

Kuva: Evakuointia Hangossa. SA-kuva

Jatkosodan alkaessa Hanko siis oli Neuvostoliiton joukkojen hallussa. Suomalaiset olivat vartioineet vuokra-alueen rajoja koko ajan, ja kesäkuussa Hangon lohkon joukkoja vahvistettiin. Syksyn aikana käytiin taisteluja niin mantereella kuin saaristossakin; niistä verisin eli heinäkuun 1941 lopulla käyty Bengtskärin taistelu sivuutetaan maininnalla. Sen sijaan sotahistoriasta kiinnostuneille on tarjolla yksityiskohtainen listaus yksiköistä, jotka vartioivat ”Hangon mottia” välirauhan aikana ja osallistuivat jatkosodan alkukuukausien taisteluihin alueella.

Neuvostoliiton joukkojen poistuminen Hangosta tapahtui puolisalaa; kaupunkia tyhjennettiin ja etenkin satamaa tuhottiin ennen lähtöä. Kun Hangon lohkon ruotsalaiset vapaaehtoisjoukot ja heidän kannoillaan liikkuneet suomalaisyksiköt saapuivat kaupunkiin joulukuun 1941 alussa, he tapasivat Hangosta yhden puna-armeijan sotamiehen sekä kolmisensataa Virosta pakko-otettua, Russarön linnakkeelle jätettyä työläistä.

Neuvostoliiton Hangosta evakuoimien joukkojen kohtalo oli karmaiseva: suurimman evakuointialuksen, Josif Stalinin, haaksirikossa kuoli yli 2000 ihmistä. Saman verran kyllä onnistuttiin pelastamaankin tästä Viron rannikolla miinaan ajaneesta laivasta.

Myös näiden tapahtumien kuvaus on yksityiskohtaista ja sitä täydentävät yksityisistä arkistoista – ilmeisesti osin venäläisistä – hankitut kuvat.

Porkkalan miehitysaika jää vähälle huomiolle

Porkkalan meritukikohtaa ja alueen miehitysaikaa koskeva osuus kirjassa on huomattavasti lyhempi kuin Hankoa käsittelevä. Vahinko, sillä tämänkin alueen vaiheista olisi mieluusti lukenut enemmän. Mutta ehkä Porkkalan kymmenpäiväisessä evakuoinnissa ei tapahtunut mitään merkittävää, etenkään kun samaan aikaan Suomen itärajan tuntumassa siirreltiin huomattavasti suurempia joukkoja. Siellähän oli liikkeellä koko kenttäarmeija sekä luovutettavan alueen siviiliasukkaat, sikäli kuin he eivät jo aiemmin olleet paenneet sodan jaloista.

Yhdellä kirjan aukeamalla oleva kartta kertoo kyllä hyvin havainnollisesti, kuinka suuri Porkkalan vuokra-alue oli ja kuinka lähellä Helsinkiä se sijaitsi. Alueen itäraja kulki Espoon ja Kirkkonummen rajalla, Saunalahden, Kivenlahden ja Soukan edustalla, ja lännessä vuokra-alue ylettyi miltei Inkoon keskustaan. Nykyisin nämä merialueet ovat Suomen vilkkaimmin veneiltyjä vesiä. Kirkkonummen, Siuntion ja Inkoon viljapeltojen tilalle on noussut useita uusia lähiöitä. Myös kesäasutusta on runsaasti niin saarien kuin mantereenkin rannoilla.

image

Kuva: Porkkalan vuokra-alue.

Kiinnostava historia on myös nykyisellä kongressihotelli Majvikilla – siellä toimi vuokra-aikana tiedustelu- ja vakoilukeskus. Tästäkin olisi mieluusti lukenut enemmän, samoin kuin vuosien 1944–1956 välillä sattuneista rajavälikohtauksista. Suomalaiset, joiden pääsy alueelle oli tietenkin ankarasti kielletty, näet menivät tuon tuostakin sinne karanneiden kotieläinten perässä tai katsomaan vanhaa kotitaloaan – ja ääritapauksessa jopa öisen uintiretken jälkeen, ihan vain huvikseen vetoa lyötyään. Useimmat uskalikot palautettiin kuulustelujen ja lyhyen vankeuden jälkeen. Karmein kohtalo oli sillä merihätään joutuneella venekunnalla, joka passitettiin ensin venäläiseen vankilaan ja sitten Siperiaan. Kolmesta miehestä palasi vain kaksi, heistäkin toinen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

image

Kuva: Helsinki-Turku välillä Porkkalan vuokra-alueelle tuli matkustajajunien ikkunat peittää levyillä, jotta niistä ei näkisi ulos. Tuota 41 kilometrin matkaa mainostettiin aikanaan maailman pisimpänä rautatietunnelina. Kuva Vaunut.org-sivulta, jossa lisätietoja "tunnelista".

Porkkala palautettiin Suomelle tammikuussa 1956; ohjusten tulo ja Itämeren alueen sotilaallisen painopisteen siirtyminen tekivät tukikohdasta tarpeettoman, ja ilmeisesti sen huoltaminen oli ollut varsin kallistakin.

Espoon saaristosta, Porkkalan niemestä ja Hangon seudulta löytyy vielä merkkejä vuokra-ajasta; osan rakennelmista neuvostojoukot tosin tuhosivat lähtiessään. Kirja ei esittele paikkoja matkailunähtävyyksinä, mutta hoksaavainen lukija voi poimia sieltä haluamansa kohteet – ja samalla ällistellä, miten paljon seudut ovat muuttuneet kirjan ilmakuviin ja muihin vanhoihin valokuviin verrattuina. Erityisesti ilmakuvista olisi voinut julkaista tuoreempiakin versioita; esimerkiksi Kirkkonummen keskusta ei ole enää aikoihin ollut samanlaista peltomaisemaa kuin 1950-luvulla.

Jos seudun historiaa haluaa täydentää, on tämän arvion alussa mainitusta Silvastin ja Leskisen teoksesta paljon apua.

 

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46