Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Jos ei sauna, viina ja terva auta...

17.5.2017 Leena Rossi <leena.rossi@icloud.com> FT, KK, tietokirjailija, Turku
Hako, Matti (toim.): Kansanomainen lääkintätietous. SKS toimituksia 229:4, 2017. 255 sivua. ISBN 978-952-222-853-6. Lisätietoja: Kuvittaja: Erkki Tuomi 4. painos Kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen


Kansanomainen lääkintätietous on läpileikkaus vanhojen suomalaisten tautikäsityksistä ja parannustavoista. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1957 Matti Haon toimittamana ja Erkki Tuomen kuvittamana. Nyt kirjasta on otettu neljäs painos. Monet kirjassa esitetyt vaivojen syntysyyt ovat nykylukijan mielestä aivan mielikuvituksellisia ja useimmat hoito-ohjeet varsin epäilyttäviä tai käsittämättömiä ja nykytietämyksen valossa jopa vaarallisia – mutta niin kiehtovia.

Oppilääketiede on meidän aikanamme kehittynyt pitkälle, mutta kansanparannus ja vaihtoehtoiset hoitomuodot kiinnostavat silti ihmisiä. Siksi ei olekaan ihme, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ottanut 100-vuotiaan Suomen juhlavuonna uuden painoksen Kansanomainen lääkintätietous -teoksesta. Sen toimitti vuonna 1957, siis jo 60 vuotta sitten FT Matti Hako (1927–2014), joka teki elämäntyönsä suomen kielen ja kansakulttuurin tutkimuksen ja opetuksen parissa. Moni muistanee että hän toimitti myös Työväen muistitietotoimikunnan julkaisut Aatteet ja vaatteet (1964), Aatteet ja aseet (1967) sekä Aatteet ja asenteet (1973) yhdessä Heimo Huhtasen ja Matti Niemisen kanssa. Teoksen kuvittaja Erkki Tuomi (1916–2004) oli puolestaan mainospiirtäjä, joka kuvitti 1950- ja 1960-luvulla useita Sanakirjasäätiön ja SKS:n teoksia ja toimi myöhemmin WSOY:n kuvittajana.

Kansanrunousarkiston suosituinta aineistoa

Matti Hako kirjoitti Kansanomainen lääkintätietous-kirjan esipuheessa vuonna 1957 näin:

”Tämä teos avaa näkyviin erään kaistan suomalaista kulttuurihistoriaa; se kertoo ihmisistä, jotka puutteellisin asein kävivät taistelunsa tauteja vastaan; mutta se kertoo myös noiden ihmisten mielikuvituksen ehtymättömyydestä, joka varsinkin loitsuissa on saanut tenhoovimman ilmaisunsa.”

Nämä sanat kuten koko esipuhekin olisi sopinut hyvin toistaa myös neljännen painoksen alussa. Tähän on kuitenkin otettu teoksen vuonna 1982 ilmestyneen kolmannen painoksen ”Lukijalle” teksti, jonka on kirjoittanut SKS:n Kansanrunousarkiston silloinen johtaja, Pekka Laaksonen. Hän toteaa pääpiirteissään samat asiat kuin Hako 25 vuotta aikaisemmin, mutta suhtautuu teoksen sisältöön kriittisemmin kuin toimittaja. Laaksosen tekstin päiväystä ei valitettavasti mainita, joten lukija voi sen perusteella luulla, että kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran neljännesvuosisata sitten.

image

Kuva: Kristfrid Ganander, Eläiden Tauti-Kirja.

Teos on koottu SKS:n Kansarunousarkiston laajasta kansanlääkintäaineistosta, joka sisältää useiden kyselyjen avulla saatuja sekä ihmisiä että eläimiä koskevia tietoja. Lääkintätietoa löytyy myös monien kansanelämän tutkijoiden ja perinteen kerääjien julkaisuista, kansatieteellisistä aikakauskirjoista ja kotiseutulehdistä. Kansanlääkintää koskevat tiedot ovat Kansanrunousarkiston kysytyin aineisto, mikä osoittaa sekä tutkijoiden että maallikoiden kiinnostusta kansan parannusta, lääkkeitä, tautikäsityksiä ja parantajia kohtaan. Kirjaan on valittu aineistonäytteitä lähinnä 1900-luvun alkukymmeniltä, mutta sinne tänne on lisätty vanhempiakin tietoja, esim. Kristfrid Gananderin kirjasista Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki ja Eläinden Tauti-Kirja vuodelta 1788 sekä Elias Lönnrotin teoksesta Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839). Näissä teoksissa tarjottiin kansalle aikansa ”rohtotiedettä”. Itäsuomalaisia ja karjalaisia loitsuja on Haon toimittamaan kirjaan poimittu Suomen Kansan Vanhoista Runoista. Teos ilmestyi 33-osaisena sarjana vuosina 1908–1948, ja 1995 siihen lisättiin täydennysosa; vuodesta 2007 lähtien SKVR on ollut verkossa vapaasti käytettävissä.

Lukijan kannattaa Kansanomaista lääkintätietoutta silmäillessään muistaa, että sairauden ja terveyden käsite sekä tautioppi ovat vahvasti aikaan, paikkaan ja kulttuuriin sidottuja mutta myös jatkuvasti muuttuvia seikkoja. Missä me näemme ”yliluonnollisuutta” tai ”luonnottomuutta”, on vanha kansa nähnyt järkevän ja johdonmukaisen menettelyn. On syytä muistaa myös, että oppilääketiedekin oli alun perin kansanlääkintää, alkeellista sairauksien torjuntaa ja hoitoa. Siihen liittyi maagisia, uskomuksellisia ja uskonnollisia käsityksiä ja tapoja. Vielä pitkälle 1800-luvulle lääkärit väittelivät, ovatko taudit eläviä olentoja, ja heidän antamansa hoidot olivat varsin rajuja. Esimerkiksi 1830-luvun alun koleraepidemiaa hoidettiin kylvyin, oksennusainein ja suonenaukaisuin. Kansanlääkinnässä nämä menetelmät säilyivät vielä pitempään.

image

Kuva: Sisällysluetteloa Elias Lönnrotin teoksesta Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri.

Kirjan jäsentely noudattaa Matti Haon mukaan ”selvyyden vuoksi” arkiston jäsentelyä, joka seuraa pääosin oppilääketieteen tautiluokitusta. Lukija voi helposti nähdä, millaisia konsteja kansa on käyttänyt nykyisin tunnettuihin sairauksiin ja miten näitä on nimitetty. Asiahakemistosta hän voi tutustua kansanomaiseen tautinimistöön ja saada selville, millaisiin eri tauteihin samojen parannuskeinojen on uskottu tepsivän. Pekka Laaksonen varoittaa, että tällaisessa antologiassa kansanlääkinnän yleiskuva muodostuu pakostakin pirstaleiseksi. Eri-ikäiset ja eri seuduilta peräisin olevat tiedot joutuvat yhteyksiin, joihin ne eivät luonnostaan kuulu, kun tietoja ei ole eroteltu eikä kommentoitu. Sitä paitsi satunnaiset kummallisuudet voivat nousta näkyvämmin esiin kuin yleisesti tunnetut ja arvostetut tavat. Kirja kertoo kuitenkin, millaisia keinoja suomalaisilla on ylipäätään ollut käytössään, kun he ovat pyrkineet hoitamaan itseään, toisiaan ja elikoitaan tautien ja vaivojen iskiessä.

Tauti uhkasi kaikkialla ja tunkeutui joka paikkaan

Vanha kansa ei ole tiennyt bakteereista eikä viruksista, vaan se on uskonut, että toiset taudit ovat jumalantauteja, jotka ovat kuolemaksi, ja toiset panentatauteja, joita hankkivat vihamiehet, kateet ja muut pahansuovat henkilöt noitien ja velhojen avulla. Taudit tarttuvat maasta, metsästä, suosta, vedestä, ilmasta, tuulesta, hautuumaalta tai vainajasta. Niitä voi ilmaantua vereen, suoniin, sappeen, ruoka- ja henkitorveen, mahaan tai hampaisiin. Myös monia vammoja – verta vuotavia haavoja, naarmuja, hankaumia, tikun pistämiä, piiskauksen jälkiä, paleltumia, palovammoja, nyrjähdyksiä, jäsenten narinaa, selkä- ja sivutautia – voi ilmetä. Käärme, sisilisko, sammakko, ampiainen, mehiläinen tai hämähäkki saattaa purra tai pistää ja aiheuttaa tuskia tai jopa uhrin. Joka vaivaan on kansa keksinyt selityksen ja usein hoidonkin, vaikkei tämä auttaisikaan.

Vaikka kansanomainen lääkintä ei ole pystynyt ehkäisemään eikä parantamaan moniakaan vaivoja, kaikkia oireita on koetettu lievittää erilaisin keinoin, joiden psykologinen vaikutus on varmasti ollut tärkeä. Tarttuvista taudeista ruttoa ja  koleraa ei enää 1900-luvulla Suomessa ole esiintynyt, mutta varhaisemmilta ajoilta on tiedetty, että ruton tarttumista on koetettu estää viinan avulla tai ampumalla se harakka, jonka selässä tauti on yrittänyt kylään tulla. Muita tauteja on kuitenkin yhä riittänyt. Vilutauti, lavantauti, tulirokko, tuhkarokko, vesirokko, keuhkotauti, lentsu, hinkuyskä, keltatauti, kurkkumätä tai sikotauti on voinut ilmaantua aivan odottamatta, ja vanhoilta opittuihin hoitokeinoihin on turvauduttu, kun ei parempaakaan ole ollut tarjolla. Keltatauti ei kuitenkaan ole parantunut, vaikka olisi syönyt keltasirkun, kuten Kiteellä ja Kivijärvellä neuvottiin, tai kylpenyt kusilöylyssä, niin kuin Saarijärvellä on kehotettu tekemään. Sikotautikaan ei ole parantunut sukkaan tungetulla siansonnalla hautomalla. Erilaisten hoitokonstien käyttäminen osoittaa kuitenkin, että sairastuneesta on huolehdittu ja hänen vaivojaan on ainakin yritetty karkottaa.

Myös monet meille tutut sisätaudit ovat vaivanneet entisaikoinakin, vaikkakin niistä on käytetty meille outoja nimiä kuten pistos (mm. keuhkokuume), kivitauti (ummetus), kaulakupu (struuma) ja ähky (umpisuolentulehdus). Sydänvian, vatsakivun, närästyksen, ripulin, umpitaudin, munuaistaudin ja madot vatsassa me sentään ymmärrämme. Sääksmäellä on närästystä hoidettu näin:

”Kun ottaa kiiltomadon ja tappaa sen kämmenellään, niin ketä hyvänsä ihmistä, joka kolmesti tätä kämmentä nuolee, lakkaa närästämästä eli mato menee maksalta pois.”

Luulenpa, ettei maallikko taitaisi löytää kiiltomatoja, ennen kuin elokuun pimenevinä iltoina, jos silloinkaan.

Vielä nykyisinkin kannattaa vatsavaivoista kärsivän muistaa, mitä Lönnrot kirjoittaa:

Tawallisimpia syitä näihin tauteihin ja vikoihin owat: sopimaton elatus, muiden ennen pidettyin tautien mahleet jälkeenjääwä waikutus, pitkällinen wilu, ylen raskas työnteko, epäjärjestys elämässä, liikasyöminen ja erinomattain liiallinen palowiinan ja muiden wäkewäin juomain nautinto.

Entä käärme vatsassa? Tuntuu ihan mahdottomalta, mutta ehkä pihanurmikolla päivälevolla suu auki kuorsaava renki on hyvinkin saattanut nielaista käärmeen mahaansa, sillä forssalaisten tietämän mukaan käärmeet menevät mielellään ihmisen sisälle. Jos vahinko on päässyt tapahtumaan, on matelija onneksi voitu houkutella ulos maidolla tai piimällä. Toisaalta Vihdissä on uskottu, ettei käärme koskekaan alkoholia nauttineeseen tai vahvasti tupakoivaan henkilöön. – Ehkä suomalaiset ovat yleisemminkin uskoneet tähän, kun ovat olleet niin persoja viinalle ja tupakalle.

Outojen sisäisten vaivojen lisäksi vanhalla kansalla on ollut rovaniemeläistiedon mukaan kolotuksia yhdeksää lajia: leini-jihti, luuvalo, luuvana, luitten-kolottaja, kuivatauti, juoksijatauti, ronkkatauti ja reumatismi. Niillä kaikilla on omat oireensa, mutta kaikkien hoitoon sopivat sauna, hauteet ja hierominen, jossa oikea voide on tärkeä. Siinä kuuluu olla viinaa liuottimeksi, Liverpoolin suolaa – liekö enää saatavilla – ammoniakkia, mustaa sinappia ja kaikkein tärkeimpänä ”tikitaali-ruohoja” – nämä tarkoittanevat sormustinkukkaa (Digitalis purpurea). 

Reumatismi on rovaniemeläisten tietämän mukaan kolotuksista hirvittävin: ”Se syö luut koukkuun ja jäsenet mökyröille sekä tekee ihoon valkeita ploomuja.” Kuumat yrttikylvyt saattavat olla jopa miellyttäviä taudin hoitokeinoja, mutta reikien polttaminen ihoon ei kuulosta houkuttelevalta. Kaikkein yksinkertaisin ja kivuttomin reuman hoito-ohje löytyy Laihialta: ”Kun koiran kanssa makaa, menee reumatismi koiraan ja ihminen paranee.” – Mahtavatko ihmiset nykyisinkin hoitaa reumaansa, kun nukkuvan koiransa tai koiriensa kanssa samassa sängyssä. – Iskiasta eli hissiäistä on kuitenkin savonlinnalaisen tiedon mukaan hoidettava rajummin: ensin voimakasta hieromista ja puristelua, sitten ”rumpataan jalkaa edestakaisin vetämällä ja työntämällä, että lyhentynyt jalka venyy täysipituiseksi”. Tämän jälkeen tarvitaan vielä suolakylpy ja lipeäkylpy, kuumaa viinimarjamehua hikoiluaineeksi sekä ”liikuntoa paljon mutta se pitää käyttää hyödylliseen työhön”.

Hulluudesta huunpuremiin, rakoista tröppeliin

Kansan hermo- ja mielitautien kirjo on ollut suppea. Sairaalla on sanottu olevan yleensä vain ”hermotauti” tai ”mielenvikaisuus” ja selvissä tapauksissa on tiedetty, että hänellä on kaatumatauti tai pelko. Myös näkijyyttä eli kykyä nähdä muissa ihmisissä vaikkapa kuoleman oireet, on pidetty sairautena; ainakin näkijä itse on kyvystään kärsinyt.

Ihotaudeista tai -vaivoista rohtuma, sierettymä, rupi, ajos, rakko, ruusu ja syyhy tuovat nykyihmisellekin jonkin oireen mieleen, mutta maahista, koita, raania, hylettä, vaarnehdosta ja tuulenlennätystä on vaikea edes taudiksi kuvitella. Kirjasta ne kuitenkin selviävät. Lönnrot toteaa useiden ihotautien syyn: ”likaisuus, siistitön ja ruokoton elämä owat hywin tawallisia, mieluisia asioita rahwahassa”. Finnit, tukanlähtö ja kynsitikut kiusaavat edelleen ihmisiä, mutta päivetystä tai teerenpilkkuja ei monikaan vaivana pitäne. ”Huunpuremia” näkee yhä varsinkin nuorten kaulalla, mutta ne eivät parantune edes rahalla, joka on ollut ruumiin suussa, vaikka Kurussa on niin uskottu.  

image

Kuva: Pekka Rissanen vuolee Mustaan lähteeseen ruumiilta saatua hopeaa maksuksi ostamastaan vedestä. Rytkönen Ahti, kuvaaja 1927. MuseovirastoCC BY 4.0.

Sukupuolitaudeista on sata vuotta sitten tunnettu kuppa ja tippuri. Perniössä on tiedetty kuppatautisen pääsevän eroon taudistaan tartuttamalla sen jollakin tavoin toiselle. – Huh! – Yleensäkin ovat sukupuolisuhteet olleet vanhan kansan mielestä aika vaarallisia, sillä Kivijärvellä on uskottu, että tervekin nainen voi tartuttaa mieheen tippurin, jos hän on miehen siemenvuodon aikana hengittämättä. Silti ei seksuaalista pidättyvyyttäkään ole pidetty terveellisenä. Mouhijärveltä on peräisin tieto: ”Jos nainen käsittelee itse itseään eikä halua paritella miehen kanssa, hän menettää pian järkensä ja koko siitoskyky häviää”.

Naistentaudit, raskaus, synnytys, lastenhoito ja lastentaudit

Kansanomainen lääkintätietous sisältää nykytietämyksen valossa eriskummallisia käsityksiä myös naisten vaivoista, raskaudesta ja synnytyksestä. Eri paikkakunnilla on oltu varmoja, että nainen saa kuukautiset tarttumaan mieheen, jos lyö tätä verisellä vaatteellaan. Lohtajalla taas on uskottu, että ”tuulimato” (rintatulehdus) paranee, kun rintoja painellaan vasaralla, jolla on naulattu ruumisarkun reunaliinoja. Heinolan tienoilla on tiedetty, että nainen tulee raskaaksi, jos häntä lyö kepillä, jolla on tapettu käärme. Kolarissa on uskottu lapsesta tulevan kuuromykän, jos äiti on raskaana kovin umpimielinen, ja eri puolilla maata on oltu näkevinään lapsen sukupuoli äidin vatsan muodosta. Keskenmenoa on odottava äiti koettanut estää välttämällä liikaa rasittumista tai pujottelemalla tytön hametta kolme kertaa alhaalta ylöspäin. Jos taas nainen on halunnut varta vasten aiheuttaa keskenmenon, hän on voinut tehdä sen syömällä elohopeaa, sinimarjoja, torajyviä tai ”tiilmannin troppia” tai hyppäämällä jostakin korkealta paikalta.

image

Kuva: Kohtausta mitataan, mittaajana Lasasen eukko. Paulaharju Samuli, kuvaaja 1917. MuseovirastoCC BY 4.0.

Myös synnytyksen helpottamiseksi ja jouduttamiseksi on vanhalla kansalla ollut keinoja, ja monella paikkakunnalla on aviomiehen pitänyt olla vaimoaan auttamassa. Savonrannalta talteen saaduissa ”lapsensaajaisen sanoissa” pyydettään niin Ukko- ylijumalaa kuin neitsyt Maria emostakin synnyttäjän avuksi; näiden on kuitenkin tultava ”saunahan saloa, piillen piikahuonehesen”, ”kenenkähän kuulematta, kunkahan sala-sanoitta”. Askolassa on synnyttäjälle voitu antaa tuskien lievittämiseksi viinaa, niin että hän on ollut lopulta ihan juovuksissa. Vielä synnytyksen jälkeenkin on äidille annettu viinaa lääkkeeksi ja ruoaksi olutjuustoa. Kahvikin on kuulunut terveellisinä pidettyihin ravintoaineisiin.

Lastenhoidosta ja lastentaudeista on kirjassa tietoja sivukaupalla. Vastasyntyneen hoito, imeväisen ruokinta, ensimmäiset ikävuodet, sammas, itkeväinen lapsi, yönvalvottaja, harjakset, yökastelu, änkytys, riisi, eltta ja vaihdokas saavat kaikki selityksensä ja hoito-ohjeensa. Näihin ei kuitenkaan liene kovin luottamista. – Usko paholaisen tai maahisten tuomaan vaihdokkaaseen lienee kuitenkin auttanut vanhempia hyväksymään pahasti epämuodostuneen tai kehitysvammaisen lapsen syntymän.  

Silmät, nenä, kurkku ja suu

Vaikka kansa on ollut tietävinään, miten lapsi saa hyvän näön, kuulon ja lauluäänen sekä hyvät hampaat, ovat monet taudit ja muut riesat kiusanneet niin ihmisten silmiä ja nenää kuin kurkkua ja hampaitakin. Jos joku on saanut silmäpaskon tai -sätkän, vuoron, verestävät silmät, rikan silmään, näärännäpyn, kierot silmät tai kaihin, on niitä yritetty hoitaa ja jopa sokeaan silmään on koetettu saada näkö takaisin. Varmaan koko maassa on tiedetty, ettei huussin alle pidä kurkkia, jottei saa silmäänsä näärännäppyä eli naarannappia eli koirannännää. Sen parannuskeinot ovat vaihdelleet, mutta Vimpelissä on uskottu, että näppylä paranee, kun panee siihen kermaa ja antaa kissan nuolla.

Kansalla on ollut omat lääkkeensä korvasärkyyn ja -pistokseen, huonokuuloisuuteen ja kuurouteen sekä nenäverenvuotoon, nuhaan, kurkkutautiin, suutauteihin ja äänen käheyteen. Kansa on myös tiennyt, miten saadaan pois vieras esine korvasta tai ruoto kurkusta. Jos korvaa pakottaa, ”surwo kusiaisia moorttelisa, pane waimon rintamaitoa päälle, tiputa korwaan, parantaa korwa taudin”, kuten Ganander neuvoo. Yli sata vuotta myöhemmin on Savonlinnassa puhallettu kuumaa höyryä pistävään korvaan tai pantu sipulimehua lämpimään maitoon ja kaadettu sitä korvaan. – En tiedä, auttaako kumpikaan temppu. Sen ainakin tiedän omasta kokemuksesta, että kalanruoto yleensä lähtee kurkusta, kun ”leipää puree ja nielaisee”, kuten Pudasjärvellä on neuvottu.

Hampaiden puhkeamiselle ja maitohampaan lähdölle sekä hammassärylle ja -madolle on ollut omat selityksensä ja ohjeensa kansan keskuudessa. Hammassärky lienee vaivannut suomalaisia sata vuotta sitten paljon enemmän kuin nykyisin, sillä Kansanomainen lääkintätietous sisältää sen nujertamiseksi yli viisi sivua ohjeita, joista monissa neuvotaan kaivamaan kipeää hammasta puutikulla, tikan kielellä tai käärmeen hampaalla, jotta saisi hammasmadon tapetuksi. Kurkijoella on uskottu hammassäryn johtuvan siitä, että ”ikenissä on mädäntynyttä verta”, ja neuvoksi on annettu: ”Ikeneen on pantava iilimato, jotta se imee pilaantuneen veren pois”.

Erilaisiin vaivoihin ja tauteihin kansa on neuvonut käyttämään ulkoisesti tai sisäisesti erilaisia luonnonkasveja, hautuumaan multaa, hämähäkin seittiä, viinaa, tuhkaa, tervaa, tärpättiä, omaa virtsaa tai sylkeä ja hevosen lannasta puristettua vettä ja monta muuta ainetta. Myös kupari- ja hopearaha, kultasormus, uuniluuta, miesten housut, käärmeen pää ja nahka ovat olleet hyviä apuvälineitä. Kultaisilla korvarenkailla on saanut silmät pysymään terveinä  ja heikon kuulon paranemaan. Yhden ihan järjellisen neuvon olen sentään löytänyt: Rovaniemellä on pyörtyneen jalat nostettu pystyyn tuolin päälle. Sitä paitsi kuuma sipulimaito lienee hyvä yskänrohto, mutta en ole aivan vakuuttunut, että siihen pitäisi panna runsaasti suoloja ja voita, kuten Sippolassa on tehty.

Kotieläinten taudit ja hoidot

Koska 1900-luvun alkukymmenillä ovat koulutetut eläinlääkärit olleet harvassa eikä heilläkään ole ollut varmoja keinoja kotieläinten kaikkien tautien ja vaivojen hoitamiseksi ja lääkitsemiseksi, on kansa paremman puutteessa käyttänyt äideiltään ja isiltään oppimiaan konsteja. Kansanomainen lääkintätietous sisältää näitäkin runsaasti. Tauteihin on koetettu varautua ennakolta ja vamman tai sairauden sattuessa lehmälle, hevoselle, sialle tai kanalle on tehty kaikki tunnetut konstit, jotta tilanne palautuisi taas normaaliksi. Omat niksinsä on olut niin käärmeen, kärpän, lumikon kuin päästäisenkin pureman hoitoon. – Isovanhempieni tilalla tiedän karjakon vielä 1950-luvulla tehneen niin kuin entiset uukuniemeläiset: ”Keväällä, kun lehmät lasketaan ensi kerran metsään, tervataan turpa, sorkat ja kellon kantaimet, että käärmeet eivät pure keväällä.”

image

Kuva: Koivulan pappa, kuuluisa hevosenparantaja Tammelan Lunkaan kylältä. Aaltonen Esko, kuvaaja 1928–1930 Museovirasto.CC BY 4.0.

Erityisesti lehmien ja hevosten tartuntataudit ovat aiheuttaneet suuria taloudellisia menetyksiä. Naudoilla pahimpia ovat olleet luoma- eli luomistauti ja punatauti eli kierto. Edellinen on sukupuolielinten krooninen infektio ja aiheuttaa hedelmättömyyttä, keskenmenoja, vasikoiden kuolemia ja maitomäärän vähenemistä. Sitä tiedetään esiintyneen Suomessa vielä vuonna 1960. Vanha kansa on epäillyt ihan oikein, että tauti voi tarttua astutuksen yhteydessä, mutta se ole tiennyt taudin leviävän varsinkin maidon välityksellä. Naudan punatauti puolestaan näkyy elikon virtsan värjäytyessä punaiseksi. Sen aiheuttaa punasoluissa loisiva alkueläin, jota puutiaiset levittävät. Siinä lehmää vaivaa ripuli, sitten umpi sekä maidon ehtyminen ja ruokahalun menetys. Kansa on osannut epäillä puutiaisia syyllisiksi, mutta alkueläimistä sillä ei ole ollut tietoa. Punkkialueilla vasikat ovat saaneet tautiin vastustuskyvyn, mutta punkittomilta alueilta tuodut ovat voineet sitä levittää. Pääntauti on puolestaan hevosten vaiva, jossa eläin köhii ja yskii niin kuin ihminen. Sen vanha kansa on uskonut paranevan kärpän ja käärmeen lihalla tai terva- ja tärpättihauteilla.

Kotieläinten sisätauteihin ovat kuuluneet useiden muiden vaivojen ohella mm. ammus, lento, ähky, verenlypsy ja pyörötauti. Myös hiirenpesän syöminen on voinut sairastuttaa eläimen. Ammus, lento ja ähky lienevät olleet samantapaisia ruoansulatushäiriöitä, joita ovat voineet saada niin hevoset, lehmät kuin lampaatkin. Tauti on voinut tarttua pirun nuolesta, ja sitä on koetettu häätää loitsuin, hieromalla tai lääkitsemällä eläintä niin suuhun kuin hännän allekin. Tautiselle eläimelle on Hyrynsalmella juotettu karhun kurkkutorven läpi laskettua vettä ja Juvalla on annettu suuhun pyssyn pesuvettä ja ampiaispesä. Lento tunnetaan Gananderin mukaan tästä:

Jos luondokappale äkisti kaatu kumoon, täristää ulos säärensä ja jäsenensä, koko ruumis wapisee, ja wälistä wahto käy suusta. Ja hoito käy näin: Silloin otetaan wanhaa woita, etikkata ja salpietaria, sekoitetaan yhteen, jolla selkä woidellaan, ja sisälle ihoon hiwutetaan.”

Lehmien ja hevosten ähkyä on Saarijärvellä parannettu kuivaamalla ammuttu palokärki ja antamatta sitä viinan seassa eläimelle.

En ole maalla kasvanut, mutta maalaistalosta lähtenyt äitini opetti aikanaan, ettei sammakoita ja hämähäkkejä saa tappaa, vaikkei kiellon syytä kertonutkaan. Hänelle itselleen on kuitenkin saatettu opettaa, että lehmät alkavat lypsää verta, jos niin tekee. Kansanomaisen lääkintätietouden mukaan sama kielto on pätenyt eri puolilla maata. Myös uskomus, että kehrääminen tiettyinä päivinä – laskiaisena, pääsiäisenä, paavalina ja joulurauhan aikaan – aiheuttaa lampaille pyörötaudin, on tunnettu monelta paikkakunnalta. Siitä ei äitini kuitenkaan puhunut.

Vanhalla kansalla on ollut ihmisen synnyttämiseen liittyviä huolia, mutta niitä on aiheuttanut myös eläinten poikiminen. Vasikoimisen jälkeen on lehmälle annettu eri paikkakunnilla erilaisia herkkuja: Sotkamossa paloviinaa ja kahvia, Halikossa silakkaa ja leipää sekä Hämeenkyrössä mallasjauhoja viikon ajan. Saarijärvellä taas ei ole poikineelle lehmälle annettu suurusta kolmeen päivään.

Mara, rietas, tratti ja vihtahousu

Painajainen, mara, aja(ja)inen, rietas, tratti eli vihtahousu on kateuden aiheuttama, ja se on kiusannut ihmisten lisäksi eläimiäkin niin, että nämä ovat märkiä kuin uitettu ja telmivät, hyppivät, huohottavat ja mölyävät. Navetassa tai tallissa painajainen voi näyttää ihmisen haamulta (Nivala), valkoiselta rotalta (Vihti), siniseltä vanteelta (Kittilä), kirkkaalta lasipallolta (Lavia), heinähangolta lehmän selässä (Siilinjärvi) tai juustolta (Sodankylä). Hoitokeinona on käytetty mm. eläimen selkään levitettyjä miesten housuja, vainajan kuolinpaitaa tai ruumisarkun peitettä sekä kattoon ripustettuja viikatteita ja seinään naulattuja vanhoja allakoita. Heinolassa on ammuttu navetan oveen, kun on haluttu saada jalka poikki siltä, joka on painajaisen elikkoon noitunut.

image

Kuva: Pekka Raatikainen iskee suonta Ahti Rytköseltä. Rytkönen Ahti, kuvaaja 1927. MuseovirastoCC BY 4.0.

Kansanomaisen lääkintätietouden lopussa on vielä yleisiä parannustapoja sekä tietoja useista tunnetuista kansanparantajista. Yleisinä parannuskeinoina kansa on käyttänyt saunan, tervan ja viinan ohella mm. hieromista, kuppaamista, suoneniskentää, elohopeaa, lääkekasveja, muurahaisia, ukkosen vaajoja sekä käärmeen ja karhun ruumiinosia. Sortavalasta saadun tiedon mukaan peräti ”yhdeksän erilaatuista ihotautia voi parantua koiran nuolemalla. Jos koira ei haluaisi kipeää ihoa nuolla, nuolee se, jos kipeän voitaa voilla tahi kermalla.” – Tähän minä melkein uskon, sillä äitini kertoi pikku veljensä nuolettaneen ihottumaista päätään koiralla ja vaivan siten parantuneen.

Kansanparantajissa on ollut monitaitureita sekä erikoistuneita unennäkijöitä, viinasta katsojia sekä verensulkijoita, joita on muutamia vielä tänäkin päivänä. Heistä ja yleensä suomalaisesta kansanparannuksesta kiinnostuneet voivat lukea lisää vaikkapa näistä teoksista: Kansa parantaa, Kalevalaseuran vuosikirja 1983; Jane Tuovinen, Tietäjistä ja kuppareista, kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa (1984); Mervi Naakka-Korhonen, Vaivasta taudiksi: Lapamatoon liittyvä kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa (1997); Ulla Piela, Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla(2010). Vastikään ilmestynyt Markku Hokkasen ja Kalle Kananojan toimittama teos Kiistellyt tiet terveyteen: Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa (2017) avaa kansanomaiseen lääkintään myös globaalin näkökulman. 

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46