Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Yliloikkarien ja sotavankien armeija taisteli lähinnä paperilla

6.8.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Geust, Carl-Fredrik: Vlasovin armeija, Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa. Docendo, 2017. 256 sivua. ISBN 978-952-291-342-5.


Toisen maailmansodan Saksassa perustetun Venäjän vapautusarmeijan (ROA) toiminta ulottui Suomeen asti. Vankien, yliloikkarien ja heitä ohjailleiden tiedustelu- ja propagandamiesten aktiviteeteista kertova kirja on yksityiskohtainen ja perinpohjainen tutkimus harvoin käsitellyistä aiheista.

Venäläinen kenraali Andrei Vlasov (1901-1946) jäi saksalaisten vangiksi heinäkuussa 1942. Pari kuukautta myöhemmin jaettiin Saksan itärintamalle ja neuvostojoukkojen selustaan suurina painoksina hänen allekirjoittamiaan lentolehtisiä, joissa etenkin upseereita ja neuvostoälymystöä taivuteltiin siirtymään saksalaisten puolelle. Houkuttimena oli pikaisen rauhantulon lisäksi Neuvostoliiton olojen täydellinen mullistaminen eli pakkokollektivisoinnin poisto, bolševismin kukistaminen, sanan-, uskonnon- ja kokoontumisen vapaus sekä lukuisia muita vastaavan tyyppisiä lupauksia. Näistä eri puolille Eurooppaa ajautuneet venäläisemigrantit olivat haaveilleet Venäjän vallankumouksesta asti.

Emigranteilla oli pienehkö rooli myös ”Vlasovin armeijaksi” kutsutun Venäjän vapautusarmeijan (Russkaja Osvoboditelnaja Armija, ROA) synnyssä ja kehityksessä. Kirjan mukaan toimintaa kuitenkin johdettiin Saksassa tiukasti natsijohdosta ja Suomessa päämajan tiedusteluosastosta käsin; emigrantit esittivät sivuosia eikä esimerkiksi Mannerheim lämmennyt heidän ideoilleen ja yhteistyöpyynnöilleen.

image

Kuva: Andrei Vlasov harjoituksissa

Talvisodan vangeista propaganda-asiantuntijoita

Talvisodan jälkeen Suomeen jäi satakunta venäläistä vankia; heistä muodostettiin välirauhan aikana Osasto Sokolov, jonka tehtävänä oli viholliseen kohdistuvan propagandatoiminnan kehittäminen. Jatkosodan alettua päämajan tiedotusosastoon perustettiin erikoistiedotustoimisto viholliseen suunnattua propagandaa varten; rintamilla levitettiin venäjänkielisiä lentolehtisiä ja tehtiin kaiutinpropagandaa linjojen yli.

Tärkeää toimintaa olivat myös sotavankilehdet, joiden kohderyhmänä olivat Suomessa sijaitsevilla vankileireillä olevat venäläiset. Jatkosodan alussa ilmestyi Gazeta vojennoplennyh (Sotavankien lehti), jonka nimi muutettiin pian Severnoje slovoksi (Pohjolan sana). Kerran viikossa ilmestynyt lehti oli jokseenkin ainoa vankien ulottuvilla ollut tiedotusväline, ja sen painos oli jo vuoden 1941 lopussa 25 000 – 30 000 kappaletta. Lehti opetti vangeille suomea ja tarjosi ajanvieteaineistoa, mutta sisälsi myös jonkin verran uutisia ja tietenkin propagandaa. Kenraali Vlasovin toimia lehti selosti niin laajasti ja mielenkiintoisesti, että vankileireistä alkoi tulla kyselyitä, miten noihin joukkoihin pääsisi mukaan. Olisiko mahdollista siirtyä Saksaan ja ryhtyä taistelemaan entistä kotimaata vastaan? (Vihollisen joukkoihin liittyminen oli tietenkin maanpetoksellista toimintaa; jos taisteltiin ase kädessä, se oli kaikkein pahin rikos.)

image

Kuva: Severnoje slovo 1943.

Varsinainen haamuarmeija

Vaikka Suomesta Geustin mukaan siirrettiin ainakin lentäjiä Saksaan ”Vlasovin ilmavoimiin”, ei mitään suurempaa ryntäystä syntynyt, vaikka vankileireillä oli runsaasti värväytymishalukkuutta. Kyseessä oli nimittäin varsinainen vedätys: neuvostokenraalilla ei ollut komennossaan juuri muuta kuin osaava propagandaorganisaatio. Itse asiassa hän ei komentanut edes sitä, vaan natsien tiedotusjohto teki propagandaa hänen nimissään.

Vlasovin armeija tosin oli mieslukuisesti mittava: on arvioitu, että Saksan joukoissa palveli noin miljoona venäläistä miestä. (Kaiken kaikkiaan Saksa sai noin viisi miljoonaa venäläistä sotavankia.) Vangit ja neuvostoloikkarit oli sijoitettu eri yksiköihin pitkin itärintamaa, useimmiten muihin kuin varsinaisiin taistelutehtäviin. Vasta aivan sodan lopussa Vlasov sai käyttöönsä aseellisia joukkoja, mutta sodan kulkua ne eivät enää muuttaneet. Kun natsi-Saksa romahti, Vlasov antautui länsiliittoutuneille, jotka puolestaan luovuttivat hänet neuvostoviranomaisille. Kenraali kuoli hirsipuussa vuonna 1946.

image

Kuva: Vlasov ja Heinrich Himmler Signaali-lehdessä 1943.

Vaikka kirjan alaotsikossa puhutaan vain Stalinin sotilaiden ja Suomen armeijan suhteesta, valaisee teos siis myös Saksan tapahtumia. Pääpaino on Suomessa ja jatkosodan ajassa, ja kirjasta käy ilmi, että suunnitelmat olivat huimia: venäläisten kommandojoukkojen oli määrä iskeä rintaman taakse ja lietsoa pakkotyöleiriläiset kapinaan. Sotilastiedustelun ”tiedustelukoulussa” muodostettiin venäläisistä vangeista tiedustelurykmentti, joka teki joitakin operaatioita vaikka melkoinen osa vakoilijoista katosi näillä retkillä.

image

Kuva: Andrei Vlasov teloitettiin hirttämällä Moskovassa 1946.

Osasto Sokolovia johti venäläisemigrantti Petr Sokolov, ja hänen joukoissaan toimineista miehistä osa esiintyi väärillä nimillä ja väärennetyillä henkilöpapereilla. Jatkosodan päätyttyä Neuvostoliitto vaati miesten luovuttamista, ja sisäministeri Yrjö Leinon päätöksellä huhtikuussa 1945 Suomi luovutti 20 miestä. He saivat Neuvostoliitossa tuomion erilaisista poliittisista rikoksista. Sokolov pääsi suomalaisten auttamana pakenemaan Ruotsiin ja vältti näin todennäköisen teloitustuomion.

Perinpohjainen selvitys harvinaisesta aiheesta

Leinon vangeista” on Suomessa kirjoitettu aikaisemminkin; Yrjö Leino itsekin mainitsee heidät muistelmissaan. Kolme näistä Neuvostoliiton vankiloihin ja pakkotyöleireihin passitetuista ja sieltä 1950-luvun puolivälin jälkeen palanneista miehistä kirjoitti muistelmansa; tunnetuin kirjoista lienee Unto Parvilahden vuonna 1957 ilmestynyt Berijan tarhat.

Geustin kirja on erittäin yksityiskohtainen ja perinpohjainen selvitys harvoin käsitellystä aiheesta eikä tekijä ole nähtävästi säästellyt sen enempää aikaa kuin vaivojaankaan. Esipuheessa hän toteaa kiinnostuneensa asiasta jo 1990-luvulla, jolloin venäläiset historiantutkijat pääsivät käsiksi Neuvostoliiton aikana kiellettyihin aiheisiin ja salattuihin lähteisiin. Venäläiset lähteet ovat keskeisiä Geustinkin tutkimuksessa, mutta hän on paneutunut ilmeisen tarkoin myös päämajan ja ulkoministeriön arkistoihin. Kuvamateriaalista suuri osa on venäläistä, siis harvemmin nähtyä.

Kirjassa on runsaasti taulukoita ja tietolaatikoita. Liitteissä on pienoiselämäkerrat ”Leinon vangeista”, muista Suomen sotilastiedustelun sekä Saksan kanssa yhteistyötä tehneistä venäläisistä, toimintoihin keskeisesti osallistuneista suomalaisista, saksalaisista ja ukrainalaisista sekä Suomen ja Saksan tiedusteluyhteistyön organisaatiosta toimihenkilöineen. Yksityiskohtien runsaus tekee kirjasta ehkä hieman hitaasti luettavan, mutta sotahistorian harrastajalle on tarjolla niin paljon tietoa, että vaivannäkö kannattaa. Loppuviitteitäkin kannattaa vilkaista: niissä selvennetään ja tarkennetaan mm. tapahtumien ja henkilöiden taustoja. Jäin miettimään, olisiko osan tuosta tiedosta voinut siirtää itse tekstiin; nyt moni yksityiskohta saattaa hukkua lukijalta. 

Itse luin kirjaa propagandatutkijan lasien läpi. Oli kiinnostavaa todeta, miten nopeasti ja tehokkaasti ROA-armeija (Venäjän vapautusarmeija) ja sen johtaja kenraaliluutnantti Andrei Vlasov tulivat tunnetuksi Saksan ja sen asevelimaiden sotavangeille sekä puna-armeijan sotilaille. Sodan oloissa, jolloin kaikki tiedonvälitys oli sensuurin sääntelemää, ei ihmisten mieleen ilmeisesti tullut epäillä juuri mitään viranomaisten liikkeelle laskemaa uutista ns. valeuutiseksi.

 

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46