Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Kommelluksia, kirkkotaidetta ja kulttuurihistoriaa

10.8.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Väisänen, Liisa: Kaikki Italiani. Matkoja maahan josta on moneksi. Kirjapaja, 2017. 229 sivua. ISBN 978-952-288-610-1.


Taidehistorioitsija ja symbolitutkija Liisa Väisäsen teos on kulttuurimatkailijan ja kulttuuri- tai kirkkohistoriasta kiinnostuneen turistin opas maahan, jossa vastanimitetyiltä ministereiltä kysytään poliittisen ohjelman ohella heidän suosikkipyhimyksiään ja jossa perinneherkkuihin liittyvät tarinat ovat yhtä meheviä kuin kyseiset ruokalajitkin.

Liisa Väisäsen kirjan alaotsikko ”Matkoja maahan josta on moneksi” on varsin kuvaava. Italian isot ja pienet kuningas-, herttua- ja suurherttuakunnat näet yhdistyivät yhdeksi kuningaskunnaksi vasta 1800-luvulla. Tuo risorgimento oli sen verran monivaiheinen, että yhdistymisvuodeksi on tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Vuonna 1861 Italian ensimmäinen kansallinen parlamentti kokoontui ja silloinen Sardinian kuningas julistettiin koko Italian hallitsijaksi. (Hassua kyllä, hänestä ei tullut Vittorio Emanuele I:tä vaan Vittorio Emanuele II.) Kymmenen vuotta myöhemmin Italian armeija valtasi Rooman, joka siihen asti oli kuulunut paavin hallitsemalle Kirkkovaltiolle, joten nyky-Italian syntymävuosi voi hyvin olla myös 1871.

image

Kuva: Vittorio Emanuele II

Maakuntien maa

Maakuntien maa Italia on edelleen: Liisa Väisäsen mukaan ihmiset tunnustautuvat italialaisiksi vain silloin, kun Italian jalkapallomaajoukkue pelaa Ranskaa vastaan. Muulloin he ovat toscanalaisia, genovalaisia, roomalaisia tai ligureja ynnä muita, kotimaakuntansa mukaan. Niinpä Väisänen on jakanut kirjansa lukuihin, joissa esitellään kustakin maakunnasta muutamia mielenkiintoisia paikkoja tai tarinoita. Ehkä hulvattomin, jos kohta makaabereinkin, on kertomus evankelista Markuksen ruumiin kuljetuksesta egyptiläisestä Alexandrian luostarista Venetsiaan 800-luvun alkupuolella. Pyhimyksen jäänteet näet matkustivat sianruhon sisällä.

image

Kuva: Kauppiaat varastavat Pyhän Markuksen ruumiin, mosaiikki, Basilica di San Marco, 1100-luku.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Markuksella ei eläessään ollut mitään tekemistä Venetsian kanssa – hän ei koskaan käynyt siellä päinkään – mutta merkittäväksi meritasavallaksi paisunut kaupunki tarvitsi mahtavan suojelijan. Niinpä keksittiin legenda, jonka mukaan evankelista nukkui puun juurella nykyisen Markuksen kirkon paikalla.

Väisäsen teksti liikkuu vaivattomasti paikasta ja aikakaudesta toiseen. Se kertoo myyttisistä etruskeista, jotka jo tunsivat lambruscon, helmeilevän viinin, ja valottaa nykyitalialaisten suhdetta ruokaan ja juomaan. Kirjailijan italialainen mies kuulemma erottaa koneella leikatun ilmakuivatun kinkun veitsellä leikatusta maun perusteella, ja kunnon kahvilassa papujen jauhatuskarkeus vaihtuu monta kertaa päivässä ilman lämpötilan ja kosteusprosentin mukaan. Koska italialaiset ovat varsin historiatietoisia, saattaa keskikesällä lasagnea tilaava turisti nähdä tarjoilijan nenännyrpistyksen – lasagne kun on perinteisesti ollut varhaiskevään karnevaaliruokaa.

Protestanteiksi ennen reformaatiota

Väisäsen kirjassa historia ja nykypäivä kietoutuvat yhteen samalla tavalla kuin ne tekevät Italiassa yleensäkin. Vanhan kulttuurin maassa erilaiset kulkueet ovat osa miltei mitä tahansa juhlaa; erityisen suosittuja ne ovat uskonnollisten juhlapyhien yhteydessä. Ja vaikka Italia on muun Euroopan tapaan erityisesti viime vuosikymmeninä maallistunut, perinteet elävät.

Osa kirjan tiedosta löytyy toki erilaisista matkaoppaista, mutta Väisänen onnistuu myös tarjoamaan lukijalleen sellaista informaatiota, jota ei aivan joka paikassa jaeta. Valdolaisen kirkon esittely on yksi esimerkki tästä. Pohjois-Italiassa Torinon lähellä sekä Roomassa ja Sisiliassa on vahvat valdolaiset seurakunnat. Ne juontavat juurensa 1100-luvun lopulla eläneeseen varakkaaseen lyonilaiseen kauppiaaseen, Valdukseen. Hän jätti perheensä ja omaisuutensa, ryhtyi saarnaajaksi ja julkaisi kansankielisen raamatun. Paavi yritti pakottaa köyhyyttä ihannoivaa miestä perustamaan sääntökunnan, mutta kun Valdus ei suostunut, hänet ja hänen seuraajansa julistettiin kirkonkiroukseen. Myöhemmin Franciscus Assisilainen päätyi samassa tilanteessa toisenlaiseen ratkaisuun ja fransiskaaniveljeskunta syntyi.

Ranskassa ja Sveitsissä asuneet valdolaiset liittyivät reformaation tullessa protestanttisiin kirkkoihin, Italian valdolaiset jäivät omaksi kirkkokunnakseen. Heitä on vainottu ja he ovat herättäneet pahennusta vielä tällä vuosituhannella, sillä valdolaiset hyväksyvät abortin, keinohedelmöityksen ja samaa sukupuolta olevien avioliitot, jopa eutanasian, mikä on useimmille protestanteillekin kauhistus. Saati sitten italialaisille, jotka saattavat olla tapakristittyjä, mutta pitävät silti yllä vanhoja uskonnollisia perinteitä. Kun Väisänen kärsi hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta, ei lääkäri kirjoittanut pillerireseptiä, vaan käski ennen sängystä nousemista lukea pari Ave Mariaa. Kuultuaan, että potilas oli protestantti, hän ilmoitti Isä meidän -rukouksen ajavan saman asian verenpaineen tasaajana.

Pyhimyksiä ja vanhaa taidetta

Erityisesti Umbria on pyhimysten maakunta. Assisissa Franciscuksen muisto elää vahvasti ja näkyvästi edelleen, ja kirjassa esitellään monien muiden pyhimysten ohella myös Umbrian Casciasta kotoisin ollut Pyhä Riitta. Hän on toivottomien asioiden pyhimys; ellei mikään muu auta, kannattaa kääntyä hänen puoleensa.

Kiinnostavan ja tarinoita tulvivan käsittelynsä saavat pyhiinvaellusreitit, luostarit ja paavit, mutta pyhimysten ja paavien kohdalla jäin ihmettelemään heidän nimiensä hieman horjahtelevaa käyttöä sekä niiden suomentamista. Edellä mainittu Pyhä Riitta olisi aivan hyvin voinut olla alkuperäisasussaan Santa Rita.

image

Kuva: Santa Rita

Erikoiselta tuntui myös Borgia-sukuisen 1400-luvun paavin Calixtus III:n nimen kirjoittaminen asuun Kallistus III. Nykyinen paavi (alkuperäiseltä nimeltään Jorge Mario Bergoglio) on Franciscus, hänen edeltäjäänsä Benedictus XVI:ta kirja kutsuu Ratzingeriksi, koska hän oli ennen paaviksi valitsemistaan Joseph Ratzinger. Ei kai paavi vaihda nimeään eläkkeelle jäätyään vaan ainoastaan silloin, kun hänet valitaan? Mutta nämä ovat pieniä virheitä, joiden yli voi hyvin hyppiä.

Italian taide ja taiteilijat ovat kirjassa vahvasti esillä. Kuuluisimmat tavataan useampaan otteeseen. Michelangelon elämää seurataan jo silloin, kun hän alle kaksikymppisenä aloittelevana taiteilijana kulkee työnhakumatkallaan Firenzestä Venetsiaan ja veistää Bolognassa pysähtyessään dominikaanijärjestön perustajan haudalle ihmeen ihanan enkelin. Lopulta hän päätyy Roomaan, riitaantuu välillä paavin kanssa ja ryhtyy puolipakolla maalaamaan Sikstiiniläiskappelin kattoa. Nämä huikeat episodit on sijoitettu asianomaisten kaupunkien käsittelyyn. Ja koska Leonardo da Vincin kädenjälkiä on Milanossa enemmän kuin hänen kotikaupungissaan Firenzessä, on luontevaa esitellä hänet tuon joskus tylsäksi ja harmaaksikin mainitun kaupungin yhteydessä.

Historian, kirkkohistorian ja taidehistorian rinnalla ohella kirjassa on vahva ote nykypäivään ja italialaiseen elämänmenoon, joka hämmentää, ärsyttää, ällistyttää ja joskus ihastuttaakin. Esimerkiksi Väisäsen kertomus omista häistään on huima: Ventimiglian kaupungintalolla ei morsiamen EU-kansalaisuus auttanut vaan pikemminkin pahensi asiaa, kolmikymppisen sulhasen piti hyväksyttää avioliitto vanhemmillaan ja vihkimisen todistaja napattiin kaupungintalon edestä kadulta. Mutta moniko suomalainen morsian saa kotikunnaltaan onnittelukukkia? Tuskin kovinkaan usea.

Väisäsen pariinkymmeneen Italian-vuoteen on mahtunut monta muutakin kommellusta alkaen siitä, kun puolivahingossa matkaoppaaksi päätynyt suomalaisneitonen löysi itsensä Venetsiasta, josta hän ei tiennyt etukäteen mitään. Kokeneempi kollega pyörtyi kesken retken, Väisäsen ryhmä eksyi ja kun lounasravintola lopulta löytyi, pizza putosi opasraukan syliin tomaattipuoli alaspäin. Tällaiset tarinat katkovat hauskasti kirkkotaiteeseen ja kulttuurihistoriaan painottuvaa tekstiä.

Harmi kyllä, kirjassa ei ole ainoatakaan valokuvaa. Alkusivuilla on ainoastaan kartta, josta näkee mihin mikäkin maakunta ja kirjassa mainitut kaupungit sijoittuvat, ja lopussa paikkahakemisto. Lisäymmärrystä italialaisuuteen voi ammentaa tekijän kirja- ja elokuvasuosituksista; kumpiakin on kymmenen.

Kirjasta saa eniten irti sellainen lukija, joka on käynyt Italiassa – mieluiten eri puolilla maata – tai on juuri lähdössä. Teksti avaa näköaloja sekä nykyhetkeen että erityisesti menneisyyden aarteisiin – ja niitähän Italiassa riittää.

 

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46