Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Valkopyykkiä ja kriittisesti luettuja kauhukertomuksia kolmannesta valtakunnasta

6.9.2017 Tommi Kotonen <tommi.kotonen@jyu.fi> tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
von Schirach, Henriette: Herraskansaa: Elämäni natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit: Erfahrene Zeitgeschichte). Kääntänyt Maija Isola. Minerva, 2017. 376 sivua. ISBN 9789523124288.
Koren, Yehuda; Negev, Eilat: Auschwitzin seitsemän kääpiötä: Ovitzin perheen selviytymistarina (Giants - the dwarfs of Auschwitz). Kääntänyt Jyrki K. Talvitie. Minerva, 2017. 316 sivua. ISBN 9789523124158.



Hitlerin valtakaudesta ja kolmannesta valtakunnasta on julkaistu kirjallisuutta hyllymetreittäin, eikä kirjojen tulvalle näy loppua. Muistelmakirjallisuus näyttää olleen viime vuosina erityisen suosittua. Niissä näkökulmat vaihtelevat aikalaiskertomuksista aivan viime vuosina tallennettuihin muistikuviin, ja tekijöiden kertomuksista uhrien kokemuksiin. Kaikessa moniulotteisuudessaankin muistelmakirjallisuus kertoo jotain myös vallitsevasta historiakuvasta – siitä mikä on tärkeää, siitä mitä on kritisoitava, ja siitä mikä ansaitsee ylipäätään tulla tallennetuksi. Lukukokemuksena ja rinnakkain tarkasteltuna Henriette von Schirachin ja Ovitzin perheen tarinat ovat lähinnä hämmentäviä.

Hitler-Jugendin johtajan Baldur von Schirachin vaimon Henrietten muistelmat ovat erikoista luettavaa. 1950-luvulla kirjoitetussa teoksessa kertoja elää pikemminkin menneen loistossa kuin silloisessa kurjuudessa. Saksalaisten kohtaloita ja kärsimyksiä ei toki piiloteta tai silotella, vaan ne asetetaan rinnan muiden kärsimyksien kanssa – mikä sopi hyvin silloiseen saksalaiseen poliittiseen ilmapiriin, jossa ainakin joidenkuiden ajatuksissa Saksa oli Hitlerin uhri numero yksi. Muistelmissa Hitler ja hänen ajamansa ”uusi järjestys” oli syypää menneisiin ja nykyisiin kärsimyksiin. Tosin Hitlerkin muuttui kuvauksen mukaan alkuvuosien mukavasta sedästä pakkomielteiseksi diktaattoriksi – kuvaus alleviivaa sitä, että aatteeseen varhain mukaan tulleet toimivat ainakin myöhempien selityksiensä mukaan hyvässä uskossa.

image

Kuva: Baldur von Schirach, Henriette Hoffman ja Adolf Hitler Baldurin ja Henriettan häissä.

Henriette von Schirach (1913-1992) kuului kolmannen valtakunnan todelliseen eliittiin, ja tunsi Hitlerin jo tämän uran alkuvaiheista lähtien. Tavatessaan ensimmäisen kerran Hitlerin hän oli vielä lapsi; hänen isänsä puolestaan oli Hitlerin hovivalokuvaaja Heinrich Hoffmann. Eliitin jäsenenä von Schirach saattoi ottaa sellaisia vapauksia, joista muut olisivat joutuneet vaikeuksiin. Näihin vapauksiin kuului muun muassa mahdollisuus nauttia amerikkalaisista ja venäläisistä elokuvista sekä ”rappiotaiteesta”. Muistelmissa kerrotaan siitäkin, miten hänen miehensä Baldur von Schirachin henkilökunta järjesti passeja juutalaistuttavilleen.

Ilman suuria seuraamuksia rouva von Schirach saattoi myös valittaa Hitlerille Hollannin juutalaisten kohtelusta, joiden kokoamista hän joutui todistamaan. Teoksessa kuvataan, miten Hitler raivostui kesken illanvieton, ja von Schirachit joutuivat lähtemään kiireellä pois. Pariskuntaa ei rouvan mukaan enää kutsuttu vierailuille Hitlerin huvilalle – miehensä tosin jatkoi käyntejään, joten miksikään ”epähenkilöiksi” he eivät muuttuneet vaikka rouva von Schirach muistelmissaan niin antaakin ymmärtää. Ja omatuntonsakin rouva löysi vasta kun 60 000 Wienin juutalaista oli jo kuljetettu itään heidän kotioveltaan, kuten illanvietossa läsnä ollut Joseph Goebbels päiväkirjassaan kyynisesti totesi.

image

Kuva: Henriette Hoffman- Schirach, Rudolf Hess and Baldur von Schirach.

Hitlerin hallinto nostalgisoituna

Von Schirachin teos sopii aikaansa sikäli, että omat kansalliset kärsimykset olivat muisteloissa muutoinkin enemmän läsnä, ja holokaustista tuli osa universaalia kärsimyskuvastoa vasta myöhemmin. Mutta von Schirachin muistelmat eivät kovin tehokkaasti tuota silloistakaan ajankuvaa onnistu välittämään, vaan kaikki paha ja ikävä on melkein kuin taustakuvaa menneelle loistolle ja ”ihanille ajoille”, ”Schöne Zeiten”, kuten Treblinkan entinen komendantti aikanaan nimesi leirielämää esittävän valokuvakansionsa. Selvää on, että Henriette tiesi mitä juutalaisille tapahtui, tai ainakin ymmärsi kuljetuksien brutaaliuden, mutta itsessään juutalaisvastaista politiikkaa hän ei protestoinut. Kuljetukset olivat kuin esteettinen häiriötekijä muutoin suurenmoisessa elämässä.

Aikatasojen jatkuva limittyminen tuo teokseen keveyden tuntua. Jos esityksessä oli tragedian ja dramatiikan tajua, voisi siitä löytää kenties paralleeleja Ezra Poundin Pisan lauluihin, menneisyyden loiston kuvauksille, jotka Pound kirjoitti puolittaisen hulluuden tilassa vankihäkissään – Pisassa vankeja pidettiin vuonna 1945 torilla häkeissä, joihin von Schirachkin viittaa. Mutta rouva von Schirachille vankihäkkien kauhut eivät ole varsinaisesti todellisuutta – hänen lyhyet vankeusjaksonsakin tuntuvat menevän mukavasti ruokareseptejä jaellessa. Kuvaa särkevät ainoastaan ajoittain ilmaantuvat ikävät ja röyhkeät liittoutuneiden edustajat, jotka varastavat palasia nostalgiasta arvoesineiden muodossa.  Nürnbergin oikeudenkäyntiä vankilassa odottavan Baldur von Schirachin kanssa käyty kirjeenvaihto kuvastaa oikeastaan koko teoksen sielunmaisemaa:

”Pakenimme todellisuuden kauhuja hienolle, vaaleanvihreälle kirjepaperille”. 

image

Kuva: Henriette Schirach Hitlerin loma-asunnolla Berghofissa.

Kiinnostavimmillaan ja avoimimmillaan teos on kenties kansallissosialistien alkuvuosia kuvatessaan. Noista vuosista välittyy aito innostus ja ihailu saksalaista kulttuuria kohtaan. Samoin Wienin vuosien kuvaus on eloisaa ja vivahteikasta, vaikka eliittipiireissä pitäytyvää kertomusta voikin peilata sitä vasten mistä kaikesta von Schirach vaikeni. Ihailu monikulttuurisen Wienin värikkyyttä kohtaan vaikuttaa silti aidolta. Vuonna 2006 laadituissa jälkisanoissa kirjoittajan poika arvioi Henrietten säilyttäneen luovuutensa ja lapsenomaisuutensa kautta koko elämänsä, ja toimi vaistojensa varassa. Tämä välittyy teoksesta, josta erityistä syvällistä analyysia tai vahvasti omakohtaisia tuntemuksia on vaikea löytää. 

Teokseen liitetty lyhyt akateeminen esipuhe valottaa hiukan taustoja kirjoittajasta, joka sittemmin kuvasi Hitleriä ”hyväntahtoisena setänä”. Sellaisenaan esipuhe on kuitenkin riittämätön häivyttämään teoksen epätodellista tuntua. Kyse ei tietysti ole siitä ettei kirjoittajan kokemus vastaisi kuvausta, että kuva olisi valheellinen. Se on epäilemättä hänen kuvansa, hieman lapsellisen esteetikon hetkittäin sentimentaalinenkin kuvaus, ja kaikessa pinnallisuudessaan tavallaan kiehtova. Sikäli teos ehkä kertoo jotain enemmän kolmannesta valtakunnasta ja Hitlerin viehätysvoimasta kuin moni kauhutarinoissa ja kurjuudessa vellova selostus pahuuden ulkoisista manifestaatioista.

Ovitzin perheen tarina: Auschwitz, Mengele, ihmiskokeet 

Jotain aivan muuta edustaa Yehuda Korenin ja Eilat Negevin kertomus Auschwitzista. Transilvanialaisista seitsemästä juutalaisesta ”kääpiöstä” kertovassa tarinassa seurataan Ovitzin perheen vaiheita Romaniassa, heidän päätymistään tuhoamisleirille, sekä elämää Israelissa sodan jälkeen. Tarina pohjaa muun muassa haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin, ja sen koonneet Koren ja Negev ovat israelilaisia toimittajia. Kertomuksessa taustoitetaan melko laajasti ”kääpiöiden” eli lyhytkasvuisten ihmisten kulttuurihistoriaa, jonka kautta selviytymistarinakin muuttuu ymmärrettävämmäksi. Suomentajan termivalintaa, lyhytkasvuisten kutsumista johdonmukaisesti kääpiöiksi voi kylläkin pitää epäkorrektina.

image

Kuva: Ovitzin perheen jäseniä. Qvitzit olivat Romanian juutalaisia näyttelijöitä ja muusikoita.

Lyhytkasvuisuus tavallaan pelasti Ovitzin perheen: heidät valikoitiin Auschwitzissa tohtori Josef Mengelen lääketieteellisiin kokeisiin, ja tätä tarkoitusta varten heidät myös pidettiin erillään muista vangeista. Erityisesti jatkuvat verikokeet kuitenkin heikensivät heitä, eivätkä pienet lisät ruoka-annoksiin kompensoineet sitä. Muista vangeista erillään heillä ei myöskään ollut mahdollisuutta ”organisoida” itselleen lisäannoksia tai muita leirillä selviytymistä edistäviä asioita. Tosin tämäkin muuttui, kun miehet siirrettiin ”Kanadan” eli vangeilta takavarikoitujen esineiden varaston lähistölle. Vaikka Auschwitzin oloissa sana kuulostaakin erikoiselta, olivat he monella tapaa etuoikeutettuja. Ja paradoksi sekin ehkä, mutta ilman Mengeleä he eivät olisi selvinneet, ja siksi he pelkäsivät tämän kokeiden loppumista.  

Muistelmakirjallisuus ja tulkinnan tasot

Ovitzin perheen tarinassa kerronta poikkeaa monella tavoin von Schirachin tekstistä. Esimerkiksi aikatasoja ei juuri limitetä vaan tarina seuraa tarkasti kronologiaa. Teoksen toimittajat myös korjaavat tutkimustiedon perusteella haastattelijoiden esittämiä näkemyksiä. He pitävät epäuskottavana muun muassa perheen kertomusta pelastumisestaan kaasukammiosta aivan viime hetkellä. Tällaisia pelastuskertomuksia tunnetaan jonkin verran, mutta useimmiten niissä lieneekin kyse väärinkäsityksestä johtuen huhuista ja siitä, etteivät saapuneet tunteneet leirin oloja ja rakennetta.  Muutoinkin toimittajat ovat tehneet melko tarkkaa työtä selvittäessään leirin oloja.

Mitään suoranaista haittaa tuskin onkaan siitä, että todistajien virheellisiä kertomuksia pyritään analysoimaan muun aineiston valossa. Sitä vastoin jo suoranaiseksi inttämiseksi menee sivukaupalla eritelty kysymys siitä, esiintyivätkö Ovitzit leirillä myös saksalaisille. Ovitzit kiistivät esiintymiset muiden vankien todistuksista huolimatta, koska se oli heille mielestään häpeäksi. Sen todisteluun, että he peittelivät asiaa, käytetään runsaasti tilaa, mutta syyt siihen kuitataan parilla rivillä. Sama pätee myös joihinkin muihin kertomuksiin, kuten huhuihin Ovitzien kuolemasta leirillä. Kirjoittajat käyvät merkillisellä tavalla polemiikkia silminnäkijöitä vastaan, ja itse tarinan kerronta, ”se miten se oikeasti meni”, jää jopa hetkittäin sivuraiteelle. Erikoista tämä on sikälikin, että tätä metakerrontaa ei perustella juuri mitenkään. Toisaalta kirjoittajien omia päätelmiä ei ole mahdollista tarkemmin arvioida, koska teoksessa ei käytetä lähdeviitteitä.

image

Kuva: Sarah - Elizabeth and Perla Ovitz

Toisin kuin von Schirachin monologin osalta on laita, Ovitzin perheen tarinaa ei siis esitetä vain kohdehenkilöiden näkökulmasta, vaan mukaan on otettu myös muita, usein kriittisiäkin todistajia sekä dokumenttiaineistoa joka ei aina tue perheen kertomusta. Toiset leirivangitkin saattoivat suhtautua paikoin halveksuvasti perheen toimintaan ja etuoikeuksiin. Jos nämä kaksi tarinaa asetetaan rinnakkain julkaisuina, ei voi välttyä havaitsemasta, että kolmannen valtakunnan eliittiin kuuluva saa äänensä julki sellaisenaan ja vailla soraääniä, kun taas heidän uhrinsa asetetaan monelta suunnalta kriittiseen valoon.

Tulkintatapa heijastelee tavallaan jo historiankirjoituksestakin tuttua asetelmaa: etusijalla ovat pitkään olleet tekijöiden lausunnot sekä saksalaiset aikalaisdokumentit. Vasta oikeastaan viimeisen parin vuosikymmenen ajan on myös uhrien näkökulma päässyt oleelliseksi osaksi historiankirjoitusta, ja edelleen muu kuin saksalainen dokumenttiaineisto on tutkimuksen kannalta usein toissijaisessa asemassa. Toki tilanne tältä osin on viime vuosina jonkin verran muuttunut erityisesti itäeurooppalaisten arkistoaineistojen tullessa laajemmin hyödynnetyksi. 

Omanlaisensa jännite piilee myös suhtautumisessa aikalaiskertomuksiin ja myöhempiin muisteluihin: aikalaiskertomukset ja aikalaisdokumentit ovat sitä ”aitoa” ja ”todellista” historiaa, johon ei tarvitse puuttua ja jota ei tarvitse kommentoida. Myöhempiä kertomuksia taas sävyttää muualta kuultu, muistin hataruus, traumat ja kärsimykset. Kun aikalaisaineisto otetaan sellaisenaan historiallisena tosiseikkana, hämärtyy kuitenkin se, että samat reunaehdot pätevät ja vääristymät vallitsevat senkin suhteen. Joskus vasta aika paljastaa oleellisen. Henriette von Schirachin tapauksessa hän ryhtyi vasta vanhuusiällään puhumaan avoimen lämpimästi suhteestaan Hitlerin hallintoon ja hänen persoonaansa. Ehkäpä nämä tekstit olisi myös kannattanut suomentaa, kommentaarien kera jopa?

 

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46