Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Sanomalehtinaisesta satukirjailija, sensorista satiirikko

21.9.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Andersen, Jens: Tämä päivä, yksi elämä (Denna dagen, ett liv. Ett biograf över Astrid Lindgren). Kääntänyt Koski, Kari. WSOY, 2015. 435 sivua. ISBN 978-951-0-41462-0.
Lindgren, Astrid: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Krigsdagsböcker 1939-1945). Kääntänyt Koski, Kari. WSOY, 2016. 271 sivua. ISBN 978-951-0-41481-1.



Ruotsin kirjesensuurissa II maailmansodan aikana työskennelleen Astrid Lindgrenin päiväkirjat kertovat muun muassa siitä, mitä tavallinen valveutunut ruotsalainen Suomen tilanteesta tuolloin tiesi. Kirjailijaelämäkerta puolestaan kertoo, miten paikallislehden toimittajasta tuli vuosikymmenten mittaan koko maailman tuntema lastenkirjailija.

Tanskalaisen kirjailijan ja sanomalehtimiehen Jens Andersenin Astrid Lindgren-elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä esittelee lapsuusmaiseman, joka voisi olla suoraan tämän suositun satukirjailijan omista teoksista. Smoolantilaisessa Vimmerbyn kylässä eletään 1900-luvun alkupuolella idylliseltä näyttävää arkea. Perhe ei ole kylän köyhimpiä, mutta ei kuulu paikkakunnan kermaankaan: pappilan vuokraviljelijän lapsilla oli tukenaan turvallinen joskin jokseenkin vanhoillinen yhteisö.

Kirjallisesti lahjakas Astrid pääsee jo 15-vuotiaana toimittajaharjoittelijaksi paikkakunnan lehteen. Kolme vuotta myöhemmin hän huomaa odottavansa lasta lehden viisikymppiselle päätoimittajalle ja pakenee suin päin Tukholmaan jättäen kyläläiset supisemaan ja rakastajansa haikailemaan – mies olisi tahtonut naimisiin.

image

Kuva: Vimmerbyn pormestarin talo 1910-luvulla. (Anforskning)

Yksinäisen äidin osa ei 1920-luvun Ruotsissa ole helppo, vaikka heille on olemassa ensikoteja joihin ns. parempien piirien tyttäret piiloutuvat kun raskaus alkaa näkyä. On myös synnytyslaitoksia, joista lapset adoptoidaan heti syntymän jälkeen. Astrid päätyy Tanskaan, jonne hänen poikansa jää kunnes äiti menee naimisiin ja saa toisen lapsensa.

image

Kuva: Astrid ja Lars Tukholmassa 1930.

Peppi syntyi sodan keskelle kuten muumitkin

Pitkin 1930-lukua Astrid Lindgren kirjoittelee pieniä tekstejä kuten joululehtien juttuja, ehkä enemmän lisäansioiden vuoksi kuin palavasta kirjoittamisen halusta. Hänellä on kuitenkin kyky, jota kaikilla ei ole: Astrid Lindgren pystyy kuvaamaan lapsen maailmaa ikään kuin sisältäpäin.

Ehkäpä syynä on se, että hän on lastensa elämässä läsnä niin tiiviisti. Hän riehuu heidän kanssaan ja keksii kepposia, mutta on samalla rakastava äiti ja todellinen ”matmamma”. Euroopassa riehuva suursota lyö varjonsa ruotsalaistenkin elämään, mutta Astrid – kirjailijasta ei tässä vaiheessa vielä voi puhua – yrittää pitää omat pelkonsa kurissa ja rohkaista lähipiiriään. Ruotsissakin monet elintarvikkeet kuten voi, sokeri ja kahvi ovat säännösteltyjä, mutta kotikylältä Vimmerbystä tulee paketteja joissa on voita ja siansivua.

Lastenkirjailija Lindgrenin tunnetuin hahmo, Peppi Pitkätossu, syntyy sodan keskelle (niin kuin Tove Janssonin muumitkin, jotka epävarman maailman aiheuttama ahdistus loi), Aluksi maailman vahvimman tytön hahmo esiintyy tarinoissa, joita Astrid kertoo lapsilleen ja sukulaislapsilleen; kirjoitettu Peppi on hänen tyttärensä Karinin hienoon kansioon nidottu kymmenvuotislahja vuonna 1944. Samana vuonna Astrid Lindgren voittaa kustantamo Rabén & Sjögrenin tyttökirjakilpailun romaanilla Britt-Mari lättar sitt hjärta (Riitta-Maija keventää sydäntään). Peppikin olisi valmis tulemaan julkisuuteen, mutta Bonnier hylkää käsikirjoituksen; Rabén & Sjögren julkaisee sen vain erään lastenkirjastonhoitajan sinnikkään ja taitavan lobbauksen ansiosta.

Syksyllä 1945 Bonnierin väkeä mahtaa harmittaa: Pippi Långstrump viedään kirjakauppiaiden käsistä. Sitä myydään kahdessa viikossa 21 000 kappaletta. 1940-luvun loppuun mennessä Lindgrenin kirjat, joita julkaistaan joka vuosi, myyvät yksistään Ruotsissa 300 000 kappaletta. Kirjoittajan työtahti on huima: parissa ensimmäisessä vuodessa hän kirjoittaa kaksi Peppi-kirjaa, kaksi tyttöromaania, kaksi lastennäytelmää ja lasten etsiväromaanin.

image

Menestyksekkään lastenkirjan resepti

Anarkistisen satuhahmon vastaanotto ei ole pelkästään positiivinen: Peppiä pidetään mauttomana ja sen epäillään houkuttelevan lapsia tottelemattomuuteen ja temppuihin. Maailman vahvin tyttö jatkaa kuitenkin seikkailujaan aina 1970-luvulle saakka; samalla se saa rinnalleen uusia sankareita ja sankarittaria. Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset, Katto-Kassinen ja teinineito Kati, Lotta, Marikki (Madicken) ja mestarietsivä Kalle Blomqvist viihdyttävät nykyisin jo ties kuinka monennetta lukevaa lapsisukupolvea.

Astrid Lindgren itse kuvaili menestyksekkäiden kirjojensa reseptiä yksinkertaiseksi: ei pitkiä mutkikkaita virkkeitä, ei vaikeatajuisia sanoja, ei teoreettista pohdiskelua. Eikä varsinkaan moraalisaarnoja, joita vielä 1900-luvun puolivälinkin lastenkirjoista löytyi.

Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää päivänpaistetta, vaikka rahaa ja mainetta kertyi. Esikoispojan kuolema koski kipeästi, ja jossakin vaiheessa kirjailija alkoi tuntea, että Ruotsin valtiolle hän oli lähinnä avoin rahahana. Turhautuminen purkautui Expressen-lehdessä julkaistuun satuun Pomperipossa i Monismanien, jonka päähenkilö, lastenkirjailija hänkin, maksoi valtiolle enemmän veroja kuin tienasi. Herttaisesta mukavasta naisesta sukeutui terävä satiirikko, lastenkirjailijasta agitaattori, joka otti kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin suoraan ja peitellysti. Aikaa myöten erityisesti ympäristöasiat nousivat Astrid Lindgrenille tärkeiksi. Hän halusi jakaa hyvinvointia myös henkilökohtaisella tasolla: harva tiesi, miten suuria summia kirjailijan tililtä lähti milloin mihinkin hyväntekeväisyysprojektiin tai yksittäisille pyytäjille – heitä Ruotsissa ja muualla maailmassa riitti.

image

Kuva: Astrid Lindgrenin artikkeli Expressenissä maaliskuussa 1976 herätti valtavan keskustelun Ruotsissa.

Vuoden 2002 alussa kuolleesta kirjailijasta on hänen kotimaassaan julkaistu muitakin elämäkertoja, mutta Jens Andersen on aiemmista tekijöistä poiketen päässyt hyödyntämään kirjailijan omia päiväkirjoja ja muistiinpanoja sekä hänen saamiaan kirjeitä (joita on arkistoituna yli 75 000 kappaletta!). Ehkäpä tämä on houkuttanut keskittymään Lindgrenin yksityiselämään eikä niinkään kirjailijuuteen. Teosanalyysia ei kirjassa juuri ole, vaikka lopussa on teosluettelo ja joihinkin kritiikkeihin viitataan, ja esimerkiksi nuoruusvuosien yksinäinen äitiys ja pojasta luopuminen on kuvattu suorastaan tarkemmin kuin menestyskirjailijan myöhäisvuodet. Mielenkiintoinen katsaus kirjailijan tiehen teos toki on.

Tiedustelupalvelun kirjesensuurissa

Syksyllä 1940 Astrid Lindgren aloitti ”salaisen valmiustyön”, toisin sanoen pestautui Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuuriin. Oman sota-ajan päiväkirjansa hän aloitti 1.9.1939. Edellispäivänä hän oli istunut tukholmalaisessa puistossa lastensa ja ystävättärensä kanssa. ”Haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä”, totesi Astrid Lindgren. Seuraavat päivät ja viikot merkitsivät hänelle samaa kuin muillekin ruotsalaisille perheenäideille: piti hamstrata mahdollisimman paljon sokeria, riisiä, kahvia, perunajauhoja, suopaa ja muita pesuaineita, kaakaota ja mausteita – ylipäänsä kaikkea mikä olisi menossa säännöstelyyn.

Siitä alkaa tekstikokonaisuus, jota kirjailija itse ei liene ajatellut koskaan julkaista. Jälkimaailman kannalta on kuitenkin oivallista, että päiväkirjamerkinnät ilmestyivät. Ne paljastavat Astrid Lindgrenin varhaisemman kirjallisen lahjakkuuden – hänhän oli sotapäiväkirjansa kirjoittaessaan julkaissut vain pikkujuttuja kotiseudun paikallislehdessä ja joitakin joulukertomuksia 1930-luvun mittaan – ja sen, miten tiiviisti Euroopan ja Suomenkin tapahtumia sodasta säästyneessä Ruotsissa seurattiin. Tai ainakin sen, miten tiiviisti valtion tiedustelupalvelu niitä seurasi. (Kirjan esipuheessa kirjailija Kerstin Ekman näet epäilee, että monikaan ruotsalaisnainen ei edes tiennyt, mitkä maat olivat sodassa, saati sitten sitä, miten tapahtumat eri rintamilla etenivät.)

Se, että Ruotsissa ylipäänsä oli sotasensuuria, on usein jäänyt huomiotta. Kirjeitä, erityisesti ulkomailta tulevia, avattiin ja tarkastettiin. Astrid ja hänen ystävänsä Anne-Marie Fries, joka niin ikään työskenteli postin (itse asiassa tiedustelupalvelun) kirjesensuurissa, pitivät toisten ihmisten kirjeiden lukemista ”törkeänä hommana”. Sen tarkoituksena oli estää maanpetoksellista toimintaa ja turhaa lörpöttelyä – minkä rouvat hyvin tiesivät – eikä tirkistellä kansalaisten elämää, kuten heistä välillä tuntui.

image

Kuva: Postin kirjesensuurin työntekijöitä 1945: Anne-Marie Fries, Astrid Lindgren ja Birgit Skogman. (Astrid Lindgren Sotapäiväkirjat 1939-1945 kuvitusta)

Vaikka työstä ei saanut kertoa ulkopuolisille – edes omat lapset eivät tienneet, mitä työtä äiti teki – sensori avautui päiväkirjalleen. Hän siteeraa lukemiaan kirjeitä, joissa on silminnäkijäkertomuksia sodasta niin rintamamiesten kuin siviilienkin kirjoittamina. Koskettavinta on lukea juutalaisten perheenjäsenilleen ja sukulaisilleen lähettämiä viestejä. Ilmeisesti keskitysleireistä ja juutalaisvainoista tiedettiin Ruotsissakin, mutta niistä ei uskallettu julkisesti puhua, koska pelättiin Saksaa. Olivathan Tanska ja Norja natsien miehittämiä ja ”pieni poloinen Ruotsi sijaitsee Saksan kuristusotteessa aivan kuin Sveitsikin”, kuten Lindgren toteaa.

image

Kuva: Aukeama Lindgrenin sotapäiväkirjasta.

Suomalainen lukija pitää tietysti silmällä sitä, mitä Ruotsissa itäisen naapurimaan tilanteesta tiedettiin. Päiväkirjassa on paitsi kirjoittajan omaa tekstiä, myös lehtileikkeitä ja Lindgrenin kommentteja uutisiin. Suomen talvisotaa hän seuraa erityisen tarkasti, ja sen jälkeen tuskailee usein, olivatko ruotsalaiset tehneet tarpeeksi naapurimaata auttaakseen.

Omatunto soimaa silloin, kun perheen päivällispöydässä on häränkieltä tai hummeria – sensorille on selvinnyt, että ranskalaisten voiannos on vain 200 grammaa kuussa. Jouluna 1940 hän epäilee, että ”ruotsalaiset ovat Euroopan ainoa kansa, jolla on mahdollisuus syödä itsensä ähkyyn”. Hän kirjaa helsinkiläisten ”nälkätalven” 1941–1942 ruokavalion – paleltunutta perunaa, lanttua, veteen keitettyä ruispuuroa – ja huomauttaa ironisesti, ettei omankaan perheen kuusessa ollut kuin 10 kynttilää lasta kohti.

Traagisia ja pelottavia aiheita Astrid Lindgren käsittelee osittain huumorilla, muuten hän ei jaksaisi. Ei omaa työtään eikä etenkään hulluksi tullutta maailmaa. ”Oman kullanmurusemme Hitlerin” ja hänen lähipiirinsä toiminnassa riittää raportoitavaa, ja ruotsalaisia naurattaa ajatus siitä, että Japanin Tyynenmeren-laivasto ehkä kulkisi Götan kanavan kautta.

Toki päiväkirjan sivuille päätyy myös aloittelevan kirjoittajan elämä ja kehitys iloineen takaiskuineen kaikkineen. Esikoisteosta kehaistaan ”eloisan humoristiseksi kertomukseksi” – samaa voisi sanoa itse sotapäiväkirjasta, jonka ilmaisuvoimainen kieli antaa jo osviittaa siitä, mitä Astrid Lindgrenistä on lähivuosien ja -vuosikymmenten mittaan tuleva. Kesäkuussa 1945 hän työstää Peppi Pitkätossua, ”jos siitä pahantapaisesta lapsesta nyt saataisiin jotain hyvää aikaiseksi”. Euroopassa on sota päättynyt keväällä, omankin eroon päättyvän avioliiton ”ratkaisutaistelut” käyty. Elokuussa putoavat Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit: niistä Lindgren ei kirjoita ennen uudenvuodenaattoa, jolloin hän päättää päiväkirjansa: ”Vuosi 1945 toi tullessaan kaksi merkittävää asiaa. Rauhan toisen maailmansodan jälkeen ja atomipommin. - - Rauhaan ei juuri auta tuudittautua, sen ylle lankeaa atomipommin varjo.”

Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja on eloisa ja ilmeisen totuudenmukainen kertomus siitä, millaisena tavallinen tukholmalaisperhe toisen maailmansodan arjen koki. Tekstiä ei ole lyhennetty eikä muokattu. Sen sijaan kirjailija, Ruotsin akatemian jäsen Kerstin Ekman ja Lindgrenin tytär Karin Nyman – jotka molemmat olivat sodan aikana vielä lapsia – ovat kirjoittaneet siihen esipuheen ja jälkisanat.

Kirjan kuvissa vilahtelee Astrid Lindgrenin sodan ajan ympäristö: perhe, ystävät, sanomalehtileikkeet joita hän päiväkirjavihkoihinsa liimasi. Henkilöhakemisto antaa tiiviissä muodossa tiedot tekstissä esiintyvistä henkilöistä, sekä kirjoittajan omasta sukulais- ja tuttavapiiristä että julkisuuden ihmisistä. Bongasin sieltä muutaman suomalaisenkin.

Molemmat teokset ovat sinänsä kiinnostavia, mutta yhdessä luettuina niistä saa ehkä eniten irti. Mielestäni hyvä järjestys olisi ensin elämäkerta, sitten sotapäiväkirja.

 

 

Lisätietoja:
Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46