Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Hätähuuto eurooppalaisen sivistyskulttuurin puolesta

6.10.2017 Kimmo Elo <kimmo.elo@helsinki.fi> Yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
Vihavainen, Timo: Barbarian paluu. Euroopan auringon laskiessa. Otava, 2017. 303 sivua. ISBN 978-951-1-30872-0.


Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavainen lukeutuu maamme yhteiskunnallisten keskustelijoiden eturiviin, jonka terävästä kynästä on lähtenyt monta merkittävää keskustelunavausta. Uusimmassa, pikemminkin poleemisessa kuin tiukan tieteellisessä kirjassaan Vihavainen ruotii kriisien repimän Euroopan ongelmia liikkuen sujuvasti nykyisyydestä menneisyyteen ja jälleen takaisin.

Timo Vihavaisen uusin teos koostuu esseistä, joita tekijän omien sanojen mukaan ”yhdistää kysymys aikakautemme luonteesta”, jota tarkastellaan ”sekä läheltä että hieman kauempaakin” historiallisessa perspektiivissä. Taustalla vaikuttaa voimakkaana tekijän näkemys, jonka mukaa ei vain edistysusko olisi hiipunut, vaan myös itse edistys loppunut. Näin aseteltuna teos on tavallaan Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen -teoksen antiteesi. Siinä missä Fukuyaman ajattelua leimasi tulevaisuudenusko, usko liberaalin demokratian ja modernin tieteen luoman hyvinvoinnin vääjäämättömästä leviämisestä, Vihavaisen teoksen punaisena lankana on demokratian rappio, edistyksen ja hyvinvoinnin rapautuminen sekä markkinatalousjärjestelmän itse itsensä tuhoava dynamiikka.

Poleemisia hyökkäyksiä

Kirja jakaantuu viiteen laajaan osaan: Ajan merkit, Uusia ilmiöitä, Uusi Eurooppa, Suomi ja Tulevaisuuden aineksia - joiden temaattisten raamien alla Vihavaisen terävä kynä sivaltelee oikealle ja vasemmalle. Temaattisten osien sisällä Vihavainen liikkuu sujuvasti ei vain nykyisyyden ja historian, vaan myös erilaisten ilmiöiden välillä. Tekstityyli on pikemminkin poleemisen hyökkäävä, jossa osansa saavat niin populaarikulttuuri, poliittiset päättäjät, valtamedia, loputtoman suvaitseviksi kuvatut yhteiskunnalliset toimijat ja Euroopan unioni. Kirjan perusteella nykyajassa ei tunnut olevan montaakaan ilmiötä tai asiaa, joihin emeritusprofessori olisi tyytyväinen. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myös todettava, ettei Vihavainen suinkaan lukeudu niihin, joiden mielestä aiemmin kaikki oli paremmin. Moni asia näyttää olleen, mutta kyllä historian munauksista voisi hänen mukaansa ottaa oppiakin.

Pohdittaessa teoksen otsikon - ”Barbarian paluu” - ja sen sisällön välistä yhteyttä, teosta voisi lukea varsin helposti suorasanaisena islamilaisuuden kritiikkinä. Kiistämättä kristinuskon ja islamin välinen jännite on yksi teoksen isoista teemoista ja varsin värikkäin sanakäänteinen Vihavainen myös ruotii islamilaisen kulttuurin yhteensopivuusongelmaa eurooppalaisen kulttuuri- ja sivistystradition kanssa. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi järjestelmämuutos- ja demokratiakirjallisuudessa on jo vuosikymmenien ajan nostettu esille esimerkiksi arabimaiden demokratiakehitykseen liittyvät ongelmat. Myös pakolaisuuden taustalla olevien ongelmien ratkaisu niiden alkulähteillä on teesi, joka yhdistää kehitysmaatutkijoita ja kansavälisen politiikan tutkijoita.

image

Kuva:Joseph-Noël Sylvestre:Le Sac de Rome en 410 par les Vandales, 1890. Musée Paul Valéry. (Wikimedia Commons.

Vihavaisen argumentaatiologiikka kulkee kuitenkin toista tietä kuin yksinkertainen stigmatisoiva retoriikka, jossa maailma jakaantuu helposti politisoitavaan ”me vastaan muut” -asetelmaan. Pakolaiskriisiä ja sen hoitoa pisteliäästi kritisoivan narratiivin rinnalla kulkee toinen, eurooppalaista – ja laajemmin koko länsimaista – kulttuuripiiriä ruoskiva narratiivi. Tämän narratiivin ytimessä on näkemys, jonka mukaan nykymeno on tulosta vuosia – ellei vuosikymmeniä – jatkuneesta humanistiseen, rationaalisuuteen ja tieteelliseen tietoon perustuneen yhteiskuntajärjestyksen rapautumisesta. Juuri tämä rationaalisuuden paradigma on ollut eurooppalaisen sivistysyhteiskunnan kivijalka, jonka kultakausi alkoi valistuksen aikana ja joka mahdollisti Euroopan kehittymisen tieteellisen tiedon varaan rakentuvina yhteiskuntina.

Kulttuurin merkitys yhteiskuntia koossapitävänä, mutta myös hajottavana voimana korostuu kirjan edetessä. Vihavainen viittaa muun muassa englantilaisia 1980-luvun rotumellakoita käsitelleisiin tutkimuksiin, joissa nk. vieraista kulttuuripiireistä tulleiden osuuden kasvua pidettiin merkittävänä tekijänä yhteiskunnallisten jännitteiden selittämisessä. Mitä vähemmän yhteistä arvopohjaa kohtaavilla kulttuureilla on, sitä vaikeampaa niiden rinnakkaiselo näyttäisi olevan. Näissä päätelmissä voidaan nähdä myös viitteitä Samuel Huntingtonin sivilisaatioteoreettisiin pohdintoihin, vaikka Vihavainen ei tätä ainakaan suoraan tekstissä mainitse. Hieman mutkia kirjoittaja mielestäni kuitenkin oikoo niputtaessaan kaikki maahanmuuttajat samanlaisiksi kulttuuristen jännitteiden tuottajiksi. Rohkenen väittää, ettei monikaan miellä esimerkiksi saksalaisia tai yhdysvaltalaisia maahanmuuttajia ongelmallisiksi.

Järjen äänen hiljenee

Yksi Vihavaisen diagnoosin keskeisistä elementeistä on näkemys, jonka mukaan valtaosa länsimaisissa – ja erityisesti eurooppalaisissa – yhteiskunnissa havaittavissa olevista rappion ja taantumuksen elementeistä on seurausta järjen (ja rationaalisuuden) aseman romahtamisesta. Hegeliläinen ”järjen ääni” on yhteiskunnassamme vaimentunut ja tilalle on noussut, Vihavaisen sanoin, ”taantumuksellinen rousseaulainen sivilisaation vastaisuus”. Tämä näkyy kirjoittajan mukaan niin kulttuurien loputtomaan sopeutumiskykyyn luottavassa ylisuvaitsevaisuudessa ja toisen ymmärtämisessä, mutta myös yhtä lailla uusliberaalin talousjärjestelmän loputtomassa ahneudessa, kulutusyhteiskunnan henkisessä tyhjyydessä tai valeuutisten kautta propagoidussa ”vaihtoehtoisessa todellisuudessa”.

image

Kuva: Henry Fuseli, The Mandrake: A Charm, Yale Center for British Art, Paul Mellon Collection.

Vihavaisen näkemys tulevaisuudesta ei ole mitenkään valoisa:

[O]letuksena on, että ympärillämme tapahtuu koko ajan kehitystä, joka ei suuntaudu kohti sitä yleisen rationaalisuuden, hyvinvoinnin ja ihmisen keskinäisen harmonian lisääntymistä, josta parisataa vuotta nautittiin ja josta jo saatiin runsaasti kokemusta. Sen sijaan näemme yhä useammin suunnan olevan[…] kohti raakuutta, fanaattisuutta, irrationaalisuutta, sivistymättömyyttä ja hillittömyyttä.

Toivon pilkahduksen Vihavainen näkee lapsissa ja nuorissa, joista on mahdollista hyvän koulutuksen kautta kasvattaa sivistystä, rationaalisuutta ja ”järjen ääntä” arvostavia kansalaisia. Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että toteutuakseen tämä skenaario vaatisi koulutuksen, valistuksen ja sivistyksen kokonaisvaltaisen merkityksen ymmärtäviä päättäjiä. Heidän lukumääränsä näyttäisi ainakin Vihavaisen mukaan olevan melko rajallinen.

Kun tätä teosta koettaa suhteuttaa Vihavaisen muuhun tuotantoon, jota leimaa paitsi terävä analyyttisyys, myös kielellinen hienostuneisuus, nyt käsillä olevan teoksen paikoin raa’an kärjistävä kirjoitustyyli saa lukijan pohtimaan kirjoittajan perimmäisiä motiiveja. Useat kirjan kohdista on kirjoitettu niin raflaavasti, että vastaavaa tekstiä löytyy useimmiten poliittisen kentän äärireunoilla liikkuvissa teksteissä. Ehkä Vihavainen katsoo, että kovaa kieltä käyttämällä hän toteuttaa yhteiskunnan unilukkarin roolia ja ravistelee lukijoita näkemään yhteiskuntaamme leimaavat ongelmat ennen kuin nämä ehtivät kärjistyä avoimiksi konflikteiksi. Samaan aikaan on rehellisyyden nimissä myös myönnettävä, että monet Vihavaisen arvioista ovat vähintäänkin oikeansuuntaisia, monet jopa oikeaan osuvia.

Raflaavan kielen takaa löytyy kuitenkin myös se hienostunut historiantaju, joka on ollut tyypillistä Vihavaisen pohdinnoille. Nykyisyys menneisyyden lapsena käy jatkuvaa vuoropuhelua menneisyyden kanssa. Näissä pohdinnoissa Vihavaisen teksti koskettelee tulevaisuudentutkijoiden menetelmiä, joissa menneisyyden ilmiöt osaltaan auttavat näkemään nykyisyydessä versovia tulevaisuuden ituja. Venäjä ja sen rikas historia tulee näissä pohdinnoissa lähelle Eurooppaa, ehkä jopa lähemmäksi kuin moni olisi halukas näkemään. Mutta yhtä lailla Vihavainen avaa polkuja valistuksen aikaan ja aina antiikin Kreikkaan saakka – ei vain auttaakseen meitä näkemään nykyisyyden hillittömyyttä ja sen seurauksia, vaan myös antaakseen meille järjen välineitä ymmärtää, mitkä ovat sivistyneen, ihmisarvoisen elämän tärkeimmät elementit – ja miksi niistä luopuminen olisi ”paluu barbariaan”.

Vaikka en ole samaa mieltä kaikista Vihavaisen näkemyksistä ja teeseistä, kirja pakotti nykytermein ilmaistuna astumaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja pohtimaan eurooppalaisen sivistysprojektin – sillä sitähän Eurooppa on vuosisatojen ajan yrittänyt olla – luonnetta, rajoja ja mahdollisuuksia. Monet Eurooppa-tutkijat moittivat Eurooppaa siitä, että Euroopan perustana olevan yhteiskuntamallin suosio näyttäisi vähenevän, mitä kauemmas Euroopan ydinalueilta etäännytään. Toiset tutkijat puolestaan leimaavat Euroopan ”ulkoilmamuseoksi”, jossa menneisyys on enemmän läsnä kuin tulevaisuus. Mutta yhtä lailla voisi kysyä, ovatko sellaiset arvot kuin sivistys, rationaalisuus, järki ja valistus todellakin menneen maailman ilmiöitä. Vai voisiko niitä aktiivisesti viljelemällä ja varjelemalla kasvattaa nykyisyyteen sellaisia ituja, joista versoisi parempi huominen?

 

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Antero Leitzinger kirjoitti 6.10.2017 11:18

Sylvestren maalauksessa syytetään vandaaleja Rooman ryöstöstä vuonna 410, mutta silloin asialla olivat gootit - vandaalien vuoro tuli vasta 45 vuotta myöhemmin. Tämä kannattaa muistaa etenkin kun kirjakin saattaa syyllistää vääriä kansoja.

Jarkko Voutilainen kirjoitti 30.10.2017 17:15

Se että maalari ei ollut historiallisesti tietoinen kansan nimestä joita maalasi, ei ole verrattavissa emiritus professorin työhön. Jos taiteilija oli väärässä kansasta jonka maalasi, ei ole mitään syytä olettaa että asiantuntija nyt olisi siten väärässä niistä kansoista tai kulttuureista joista hän puhuu väitöskirjassaan.

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46