Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Miten suomalaislapset kokivat sodan?

21.11.2017 Helena Pilke <helena.pilke@helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
Tiilikainen, Heikki: Kotirintaman lapset. Docendo, 2017. 342 sivua. ISBN 978-952-291-341-8.


Kotirintaman lapset on haastattelukirja, jossa yli 70 pääosin 1930-luvulla syntynyttä suomalaista kertoo, miten he ja heidän perheensä kokivat sodan. Lyhyehköt kertomukset sisältävät monenlaisia kokemuksia: osa lapsista joutui evakkoon tai lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin, toiset uurastivat pikkuaikuisina kotipelloilla. Moni menetti isän, jotkut myös äitinsä.

Lasten sotakokemuksia ei Suomessakaan liene kovin paljoa kartoitettu eikä julkaistu. Sotahistorioitsija ja upseeri evp Heikki Tiilikainen, itsekin sodan aikana syntynyt, on haastatellut yli 70 naista ja miestä. Sotavuosina he olivat poikia ja tyttöjä; muutama jo rippikouluikään varttunut, joku vasta kapaloissa, loput siltä väliltä. Koska he sodan aikana asuivat eri puolilla Suomea, kirja antaa monivivahteisen kuvan siitä, mitä kaikkea lapset sodan aikana joutuivat näkemään ja kokemaan ja millaiset jäljet se heihin jätti.

image
Kuva: Lapsia kuorma-auton lavalla. Suurmäki 1941 Kuvaaja Borg, Sa-kuva.

Evakkomatkoja, talkootöitä ja maanpuolustushenkeä

Esipuheessaan kirjailija toteaa, ettei hän ole varsinaisesti valikoinut haastateltaviaan; osa on omasta lähipiiristä, osa tuttuja ja tutuntuttuja, jotkut sattumanvaraisesti tavattuja ja jututettuja.

Mukana on sekä nykyihmisten tuntemia julkkiksia kuten Suojärven Hyrsylänmutkasta kotoisin oleva Aira Samulin, Porin Reposaaressa lapsuutensa asunut laulaja Eino Grön ja Kruunupyyssä kasvanut emeritusarkkipiispa John Vikström, että taviksia maan eri kolkilta. Kertomusten pituus vaihtelee; useimmat ovat muistelusten ohella valottaneet muutamalla lauseella myös nykyisyyttään tai ottavat kantaa siihen, miten sodan ajan kokemukset ovat myöhempinä vuosikymmeninä heidän elämänkulkuunsa vaikuttaneet.

image

Kuva: Leikkiviä lapsia Havin valleilla. Taustalla Pantsarlahden kaupunginosa. Viipuri 1942. T.Nousiainen, Sa-kuva.

Kuva-aineisto on jokseenkin kirjavaa: jokaisesta kertojasta on kuva, mutta se ei välttämättä viittaa ajankohtaan, josta haastattelu kertoo. Tähän on syynsä: joidenkin ihmisten kuvat ovat tuhoutuneet joko sodan aikana tai myöhemmin tai lapsuuskuvia ei yksinkertaisesti ole. Nelikymmenluvun Suomessa ei kameraa ollut läheskään kaikissa perheissä, eikä etenkään maaseudun väki tullut lähteneeksi kaupungin valokuvaamoon kun rahanreikiä oli muutenkin riittämiin.

Perhealbumien antimia täydentävät SA-kuvagallerian otokset – tiedotuskomppanioiden miehet ovat tulleet tunnetuiksi pitkälti taistelukuvaajina, mutta kyllä he kotirintamienkin näkymiä tallensivat. Haastatteluja puolestaan syventävät ja taustoittavat tietoiskut, joissa kerrotaan lyhyesti esimerkiksi rintamamiesten perheiden avustamisesta, suojeluskunta- ja lottajärjestöistä, ”käpykaartilaisiksi” kutsutuista rintamakarkureista sekä pelätyistä partisaaneista ja desanteista. Tietoiskuissa mainitaan myös kirjoja, joissa kyseisiä ilmiöitä käsitellään enemmän.

Selvää on, että lasten kokemus sota-ajasta vaihtelee suuresti riippuen siitä, millä puolella Suomea he sattuivat tuolloin asumaan ja minkä ikäisiä he sodan aikana olivat.

Suojärvellä asunut Aira Samulin oli jo kymmenvuotiaasta asti huolehtinut pikkusiskostaan. Muutamaa vuotta myöhemmin, talvisodan syttyessä, ottamaan sisarusten ja äidinkin evakkomatkan vastuulleen. Jatkosodan ensimmäisenä kesänä hänestä tuli sotaorpo.

image

Kuva: Sotilaspoikien romunkeräystä: Sotilaspoika tuo romua keräyspaikkaan. Helsinki 1942, V. Koivumäki Sa-kuva.

Porin Reposaaressa, Räpsöössä kuten paikalliset sanoivat, ei sota juuri näkynyt eikä siellä tammikuussa 1939 syntynyt Eino Grön muista juuri muuta kuin hienon laivaston soittokunnan ja saksalaisten saarelle jättämät lentokoneet, joista isommat pojat kävivät irrottelemassa mittareita ja muita jänniä osia. Itse Eino oli niin pieni, ettei häntä moisille retkille huolittu.

Myös Pohjanmaalla, John Vikströmin kotiseudulla, oli rauhallista. Arkkipiispa vakuuttaa että evakot otettiin hyvin vastaan, vaikka joskus on muuta väitetty. Sekä Vikströmin että muutaman muun rannikkoseutulaisen kertomuksen mukaan maanpuolustushenki oli yhtä vahva ruotsin- kuin suomenkielisilläkin seuduilla. Pikkulottien ja sotilaspoikien touhut nousevat esiin muissakin tarinoissa, samoin se että sodan aikana työt tehtiin talkoilla, joihin jokainen voimiensa mukaan osallistui. Lapset keräsivät romua ja poimivat marjoja, tytöt kutoivat sukkia tuntemattomille sotilaille ja poikiin lietsottiin maanpuolustushenkeä sotilaspoikajärjestössä, jolla oli tiivis yhteys sittemmin kiellettyyn suojeluskuntaan. Sankarihautajaisissa seistiin kunniakujassa laulamassa.

Evakkomatkoja joutuivat tekemään muutkin kuin karjalaiset: kaupungeista muutettiin mieluusti maaseudulle sukulaisten tai tuttujen luo. Siellä ei tarvinnut pelätä pommituksia ja ruokaakin oli runsaammin. Mutta vielä syksyllä 1944, aseiden jo vaiettua, oli koteja jätettävä: esimerkiksi Porkkalan Thorsvikin kartano, jossa erään kertojan isä oli tilanhoitajana, jäi Neuvostoliitolle vuokratulle alueelle.

Vahvimmin näkyy isän ikävä

Sota ei armahtanut lapsiakaan, vaikka vanhemmat yrittivät heitä parhaansa mukaan varjella. Pommitukset vaativat myös lapsiuhreja, samoin pikkupoikien ikuinen uteliaisuus: kranaatti räjähti helposti, kun sitä meni sorkkimaan. Yksi kirjan kertojista asui Helsingin Katajanokalla, jonka satamassa syyskuussa 1941 räjähti neljä saksalaista miinanraivaajalaivaa. Talot järisivät, ikkunat rikkoutuivat, ja äiti kaivoi umpiunessa olleen poikansa niskasta lasinsirpaleen ennen kuin vei tämän pommisuojaan.

imageKuva: "Uuden elämän Karjalaa. Äitiä ja lapsia taustanaan juuri valmistunut uutistalo." Metsäpirtti, Lauri Lamminmäki. Metsäpirtti 1943, kuva ja kuvateksti Sa-kuva.

Melko karmaisevaa on lukea siitä 15-vuotiaasta pohjoiskarjalaispojasta, joka joutui kuljettamaan partisaani-iskun kohteeksi joutuneiden siviilien ruumiita. Niiden joukossa oli kymmenkunta lasta – joku kylän lapsista pelastui pakenemalla metsään, josta tappajat eivät häntä löytäneet. Muutama Sisä-Suomessa asunut poika muistelee jatkosodan ajan desanttijahteja, joihin alaikäiset saatettiin kelpuuttaa mukaan, kun aikuisista miehistä oli pulaa.

Milteipä päällimmäiseksi teemaksi näissä muutoin hyvin erilaisissa tarinoissa nousee isän ikävä. Jollei sotaa olisi muuten havainnutkaan, se näkyi isän puuttumisena perheestä. Muutamat lapset olivat miesten sotaan lähtiessä niin pieniä, että muistikuva isästä oli vähän hämärä: liikuttava on kertomus kahdesta pikkutytöstä, jotka rakensivat isästä pahvimallin leikkejään tarkkailemaan.

Ehkä kovimman kohtalon koki tyttö, joka oli yksivuotias isänsä lähtiessä talvisotaan. Sodan aikana pikkuveli kuoli, ja perheen äiti luopui kahdesta muusta lapsestaan eli kertojasta ja tämän vanhemmasta veljestä syystä, jota kirjassa ei selitetä. Sotavuodet ja niiden jälkeisen ajan tyttö vietti lastenkodissa, jossa äiti kävi joskus katsomassa. Isänsä hän tapasi vasta 15-vuotiaana. Silti kertoja vakuuttaa haastattelijalle, ettei hän ole katkera.

Sotalapsuus oli sopeutumista välttämättömään

Kertomusten sankareiksi nousevat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kertojien äidit. Haastatteluissa tulee hyvin esiin paitsi vanhempien kokema huoli ja heidän huolenpitonsa lapsista, niin myös se, että sodan jälkeen elämä ei ollut ennallaan. Ne perheet, jotka saivat isänsä sodasta takaisin, saattoivat olla kotinsa menettäneitä tai mies oli muuttunut rintamalla aivan erilaiseksi kuin hän lähtiessään oli ollut. Isän syli ei ollutkaan niin lämmin kuin lapsi oli luullut. Invalidi-isää joutui auttelemaan monella tavalla, mutta ehkä hankalinta oli niillä, jotka oli viety sodan jaloista turvaan.

Vuosina 1939–1945 Suomesta siirrettiin muihin pohjoismaihin noin 80 000 lasta. Valtaosa eli noin 90 prosenttia heistä meni Ruotsiin, ja lähtiessään lapset olivat 1–15-vuotiaita. Vaikka aineelliset edellytykset, etenkin elintarviketilanne, oli naapurimaassa huomattavasti parempi kuin Suomessa eikä pommituksia tarvinnut pelätä, kokemukset olivat usein traumaattisia. Monikaan lähtijä ei osannut ruotsia, ja joissakin perheissä suomalaislapsia käytettiin ilmaisena työvoimana.

image

Kuva: Ruotsiin lähteviä lapsia. Matkustajakoti Heimola 1943 Kersantti N.Verronen, Sa-kuva.

Tiilikaisen kirjan sotalapsitarinat ovat kuitenkin sangen lohdullisia: vaikka vieraalla maalla koti-ikävä kaihersi aluksi, kiintymys kasvoi vähitellen ja yhteyttä pidettiin sodankin jälkeen vuosikausia. Mutta kertomuksista näkyy myös, että paluu vanhaan kotimaahankaan ei ollut helppoa: kieli piti opetella uudestaan, kiintyminen jopa omiin vanhempiin otti aikaa.

Niin erilaisia kuin kirjan tarinat ovatkin – osan lukeminen tekee surulliseksi, osa tahtoo väkisinkin naurattaa – on niillä muutama yhteinen nimittäjä. Kaikki sopeutuivat välttämättömään eikä kukaan tunnusta katkeruuttaan suoraan, vaikka jotkut toteavat epäsuorasti, että olisihan elämä voinut mennä toisinkin. Monet tarinat päättyvät toteamukseen, että Suomi on hieno maa tai isänmaallisuus ilmaistaan muulla tavoin.

Itsenäisyyden juhlavuoden sotakirjarivistöstä tämä teos nousee esiin poikkeavan näkökulmansa vuoksi. Lapsikertoja näkee – aikuisenakin, muistellessaan – sodan toisin kuin rintamamies, poliitikko tai tapahtumia myöhemmin tarkasteleva historioitsija.

 

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46