Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Saalista vai sotakorvauksia?

22.11.2017 Lassi Saressalo <lassi.saressalo@elisanet.fi> dosentti, Turun yliopisto
Takala, Hannu: Puna-armeijan sotasaalis. Karjalan kulttuuriomaisuuden ryöstö 1939-1941.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017. 256 sivua. ISBN 978-952-222-865-9. Lisätietoja: Historiallinen arkisto 145.


Teos tarjoaa aineksia keskusteluun siitä, miten sotien aikana vastustajan omaisuus siirtyi voittajalle. Oliko kyse varkaudesta, anastuksesta, ryöstöstä vai sotakorvauksista jää lukijan harkittavaksi. Takala kuvaa tarkasti talvisodan jälkeen miehitetylle alueelle jääneen suomalaisen omaisuuden siirtymisen sotasaalisvarastojen kautta Leningradin keskeisiin museoihin.

Hannu Takala on filosofian tohtori, joka työskentelee Lahden museoiden tutkimuspäällikkönä. Hän on lähtenyt selvittämään, mitä tapahtui Suomen luovuttamalle alueelle jääneelle sota- ja siviilimateriaalille talvisodan jälkeen. Hän on saanut mahdollisuuden käydä läpi niin Pietarin Etnografisen museon kuin Eremitaasinkin arkistot ja hakea niiden kautta tietoja niistä arvotavaroista, jotka Neuvostoliitto otti haltuunsa miehittämiltään Suomen alueilta, lähinnä Karjalankannakselta, mutta myös Aunuksen Karjalasta.

Pitkä johdatus sotasaaliin käsitteeseen

Ennen tätä varsinaista tutkimustehtäväänsä Takala hakee vauhtia kohtalaisen kaukaa kertaamalla sodissa yleensäkin voittajan saaliiksi jääneen omaisuuden historiaa. Kautta aikojen lienevät voittajat käyttäneet mahtiasemaansa ja ryöstäneet tai kauniimmin sanottuna anastaneet voitettujen omaisuutta – niin ihmisiä orjiksi kuin arvoesineitä palkinnoiksi tai vallanpitäjien kirstuihin. Muinoin oli tapa myös antaa valloitetut kaupungit sotilaiden ryöstettäväksi. Takala mietiskelee, mikä olisi oikea termi, jolla kuvata näitä prosesseja. Hän hahmottaa anastamisen ja varastamisen välistä nyanssieroa, mietiskelee saaliin ja sotasaaliin ottamisen ja ryöstön semanttista suhdetta ja päätyy terminologisesti esittelemään Neuvostoliiton Suomelta ottaman sotasaaliin muuntumista sotakorvaukseksi.

Vanhoista ryöstelyistä Takala siirtyy kuvaamaan tunnettuja tapauksia, joissa valloittaja on haalinut itselleen mieluista omaisuutta valloitetuilta alueilta. Näistä tunnetuimpia ovat ranskalaisten kokoelmiinsa kuljettamat muinaismuistot Napoleonin sotaretkeltä Egyptistä yhtä hyvin kuin brittien anastukset siirtomaistaan maailmanhistorian museoihin ”tallennettavaksi”. Toisen maailmansodan alkuvuosina saksalaiset kunnostautuivat ryöstämällä järjestelmällisesti ja suunnitellusti valtaamiensa alueitten museoita ja taidekokoelmia, jotka sitten vietiin Saksan sydänalueille ”talteen”, milloin eivät joutuneet valtaeliitin yksityiskokoelmiin. Mutta yhtä lailla amerikkalaiset rahtasivat salaa tai julkisesti taideaarteita Atlantin yli. Neuvostoliiton tekemä totaalinen valtaamansa saksalaisalueen ryöstäminen ”sotakorvauksena” piti sisällään paitsi taide-esineitä myös muuta tarpeellista – WC-istuimista kokonaisiin tehtaisiin. Suomen maksamat sotakorvaukset voidaan katsoa myös eräänlaiseksi ryöstöksi tai omaisuuden anastamiseksi.

image

Kuva: ”Museon eteiseen kasattua tavaraa, jota ryssät ovat yrittäneet evakuoida.” Äänislinna 1941.10.03. E.Manninen, kuva ja kuvateksti Sa-kuva.

Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta

Mutta eivät suomalaisetkaan puhtoisia olleet. Jatkosodan aikana perustettiin erityinen Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta https://fi.wikipedia.org/wiki/Valtion_tieteellinen_Itä-Karjalan_toimikunta, joka keskittyi nimensä mukaisesti koordinoimaan valloitettuun alueeseen liittyvää tutkimusta, mutta joka samalla vanhan karelianismin hengessä kokosi yhteen historiallista materiaalia Karjalan kylistä ja mm. Petroskoin museosta. Tavoitteena oli toisaalta ”pelastaa” arvokas aineisto tuomalla se Suomeen ja toisaalta rakentaa sen varaan uutta identiteettiä valloitetulle alueelle. Kansanperinneaineiston lisäksi oltiin luonnollisesti kiinnostuneita ortodoksisesta ikonitaiteesta ja muusta kirkollisesta esineistöstä, jota sekä koottiin luvallisesti että myös salaa toimitettavaksi koti-Suomeen. Sodan päätyttyä kyseinen evakuoitu aineisto tuli palauttaa Neuvostoliittoon, mutta tämä ei kaikilta osin koskaan toteutunut.

Tämä kaikki toimii johdantona Takalan varsinaiselle tutkimustyölle. Kun hän vielä tarkastelee luovutetun Karjalan väestö- ja taloussuhteita, päästäänkin hiljalleen varsinaiseen asiaan. Karjalan väestön evakuointi talvisodan alla ja alussa oli laaja prosessi, jonka aikana ihmiset, eläimet ja irtain omaisuus pyrittiin mahdollisuuksien mukaan evakuoimaan sotatoimialueen ulkopuolelle Sisä-Suomeen. Kaikkea ei kuitenkaan saatu vietyä, aikaa oli liian vähän ja tavaraa liialti. Neuvostoliittolaiset joukot kohtasivat kyllä melko tyhjän alueen niin sotatoimiensa aikana kuin sitten välirauhan tuomana aluevoittona.

Sotatoimialueen kylät oli mahdollisuuksien mukaan poltettu ja tavarat kuljetettu pois, mutta rintaman takaiset luovutetut alueet säilyttivät oman rakennuskantansa. Etenevät puna-armeijalaiset pyrkivät anastamaan jäljelle jäänyttä omaisuutta itselleen, vaikkakin tällainen ryöstely oli ainakin tuossa vaiheessa vielä ankarasti kielletty. Kuitenkin mm. Viipurissa rintamajoukkojen suorittama ryöstely oli yleistä haltuunoton jälkeisinä päivinä.

image

Kuva:Torkkelinkatu 2 liike- ja asuinrakennus tammikuu 1940.

Neuvostoliiton sotasaalisvarastot

Neuvostoviranomaiset lähettivät Kannakselle ja Laatokan Karjalaan erityisen tarkastuskomission suunnittelemaan jälleenrakennusta ja asuttamaan uutta tarkoin valittua väestöä. Samalla aloitettiin jäljelle jääneen siviiliomaisuuden luettelointi ja kokoaminen erityisiin sotasaalisvarastoihin. Näissä materiaali arvotettiin, tärkein osa otettiin viranomaisten huostaan edelleen muualle siirrettäväksi ja osa, lähinnä käyttötavaramateriaali, tarjottiin uusien asukkaiden ostettavaksi erityisistä sotasaaliskaupoista tai jaettiin tarpeeseen.

image

Kuva: Neuvostoliittolaiset varastoivat suomalaista kirjallisuutta talvisodan jälkeen Viipurin pyöreään torniin. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Kulttuurihistoriallisesti tai tadehistoriallisesti merkittävää aineistoa löytyi sitäkin jossain määrin. Erityisesti oltiin kiinnostuneita koteihin ja kirjastoihin jääneestä kirjallisuudesta, joka koottiin suuriin varastoihin, mm. Pyöreään torniin, koska se sisälsi neuvostoliittolaiseen maailmankuvaan sopimatonta aineistoa. Kun sotasaalisvarastot oli perustettu, niihin lähetettiin asiantuntijoita Leningradista arvioimaan ja valitsemaan pois kuljetettava kansatieteellisesti tai taidehistoriallisesti mielenkiintoinen materiaali. Puhuttiin ”historiallis-taiteellista arvoa ” omaavista teoksista, jotka luetteloitiin tarkasti. Nämä luettelot ovat olleet Takalan käytössä, ja niistä selviävät taideteosten ja muun arvokkaan aineiston olemus, sekä se mihin materiaali sitten jälkeenpäin tallennettiin. Hänen on onnistunut lähes taideteos taideteokselta jäljittää Viipurin, Sortavalan ja Valamon, lisäksi muutaman jäljelle jääneen kartanon taideomaisuuden tie nykysijoilleen Eremitaasiin. Kirjan lopussa aineistoista on yksityiskohtainen teosluettelo.

Myös etnografit olivat ahkeria. Leningradin Etnografinen museo järjesti asiantuntijaretkikunnan etsimään kansatieteellistä aineistoa vietäväksi Leningradiin. Kaikki kiinnosti, tekstiilit, keramiikka, lasiesineet, kotitaloustavarat ja irtaimisto, talonpoikaiset työkalut ja varusteet. Nykyisin suuri osa Etnografisen osaston ”suomalaisaineistosta” on peräisin Sortavalan museosta, joka oli jäänyt evakuoimatta. Kaikkea taide- ja kansatieteellistä esineistöä ei kuitenkaan viety Leningradiin, vaan osa oli tarkoitus sijoittaa Viipurin museoihin, taidemuseoon ja historiallis-kansatieteelliseen museoon.


image

Kuva: Nurkkaus Petroskoin (Äänislinna) kaupungin kirjastosta, johon on koottu suomalaista sotasaalista, lokakuu 1941, Esko Manninen, Sa-kuva.

Sotasaalisvarastojen perustaminen ja esineistön vieminen Leningradiin, sekä sen mahdollinen taltiointi jälleenrakennuskauden jälkeen valloitetun alueen museoissa, palveli luonnollisesti ennen Suomelle kuuluneen alueen uusien asukkaiden tarpeita. Samalla ne toimivat propagandavälineenä. Erityisesti sotilassotasaaliin esilläpito erilaisissa näyttelyissä palveli tarinaa voittamattomasta puna-armeijasta ja sen valloitustyöstä. Talonpoikaisen ja teollisuustyöväestön arkipäivän esineistön kokoamisen tavoitteena oli kertoa kahtia jakautuneesta Suomen kansasta. Samaan aikaan nostettiin esiin joitakin venäläiseen kulttuuriperinteeseen kuuluvia kokonaisuuksia kuten vaikkapa Ilja Repinin koti, kun taas ”valkoisen Suomen” muistomerkit pyrittiin mahdollisimman tehokkaasti tuhoamaan.

Takalan tutkimuksessa on laaja ja tarkka viitteistö ja erinomainen lähdeluettelo niille, joita itse substanssi ja siihen liittyvät eettiset kysymykset kiinnostavat.

 

 

Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46