Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Salatut elämät hämäläiseen tapaan

31.5.2003 Sanna Karkulehto <sanna.karkulehto@oulu.fi> FM, kirjallisuus, Oulun yliopisto
Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino, 2002. 313 sivua. ISBN 951-768-109-7.


Tätä olen odottanut: väitöskirjaa, joka edustaa ensisijaisesti homo- ja lesbotutkimusta ja jonka perustava kysymyksenasettelu määritellään heti alussa (s. 10) queer-teoreettiseksi. Pelkästään queer-teoriaan nojaava Tuula Juvosen sosiaalipolitiikan väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia ei silti tietenkään ole. Queer-teoriaa soveltaville tutkimuksille tyypilliseen tapaan se on monitieteinen ja toisinaan tieteiden välisiä rajapintoja haastavakin.

Juvosen kunnianhimoisena tavoitteena on rohkaista lukijoita pohtimaan osallistumistaan seksuaalisuuksien kategorisointiin ja hierarkkisointiin ja sitä myötä kyseenalaistamaan hetero- ja homoseksuaalisuuden vastakkainasettelua tuottavia ideologioita (s. 81-82). Toisin sanoen Juvonen hoksauttaa lukijoita hakemaan (ja hakee näiden puolesta) tapoja tulkita menneisyyttä ja nykyisyyttä toisin suhteessa konstruktioon, jota olemme tottunueet kutsumaan homoseksuaalisuudeksi.

Juvonen tutkii väitöskirjassaan homoseksuaalisuuden rakentumista sotienjälkeisessä Suomessa ja erityisesti Tampereella. Tutkimuksen aineistoja ovat lähinnä 1950- ja 60-lukulaiset aikakauslehdet, kirjallisuus ja elokuvat, oikeustapaukset, erilaiset elämäkerta- ja kyselyaineistot sekä Juvosen itsensä tekemät haastattelut. Etenkin haastattelut tuovat tutkimukseen hämäläisleimaa: Juvonen on hakenut haastateltavikseen etupäässä Tampereella sotien jälkeen eläneitä miehiä ja naisia.

Haastatteluanalyysien kautta teoksessa avautuu mielenkiintoisella tavalla myös oivaltava ajatus siitä, että homoseksuaalisuus on rakentunut kulttuurisesti ”julkiseksi salaisuudeksi”, kuten teoksen nimikin osuvasti sanoo. Butlerilainen teesi siitä, että heteroseksuaalisuus tarvitsee kielteistä homoseksuaalisuuskuvaa ylläpitääkseen normiasemansa, tulee todennettua muun muassa Juvosen aikakauslehtianalyyseissa, ja samalla teesi on itsessään vastaus kysymykseen, miksi homoseksuaalisuudesta pysyteltiin 1950-60-luvuilla hiljaa. Salailun tarvetta vain lisäsi se, että homoseksuaalisuus oli tuolloin rikollista.

Homoseksuaalisuuden salailu ja siitä vaikeneminen kiihottivat kuitenkin ihmisten uteliaisuutta, ja vaietusta homoudesta tuli myös vastustamattoman kiinnostavaa ja jännittävää. Salaisuus-määre liitetään homouteen sulavasti edelleen, mikä näkyy ehkä parhaiten viihteen jännityksen ja eksotiikan tavoittelussa homorepresentaatioiden tai -viitteiden avulla. Juvosen väitöskirjan parasta antia onkin siinä esitetty kysymys, mistä tämä homouteen liitettävä ominaisuus juontuu ja kuinka sama salaisuuden käsite näyttää seuraavan homoutta aina homoseksuaalisesti tuntevien ja elävien ihmisten todellisesta, eletystä elämästä sen esittämiseen ja representointiin.


Moninaisia aineistoja

Väitöskirjan tutkimusaineisto voidaan jakaa karkeasti kahteen: teksteihin ja haastatteluihin. Juvonen yhdistelee siis työssään surutta kirjoitettua ja puhuttua (joka tosin - luonnollisesti - on litteroitua). Lisäksi tekstit voidaan jakaa fiktiiviseen (esim. romaanit ja elokuvat) ja faktuaaliseen tai ainakin faktuaalisuutta tavoittelevaan (esim. lehtikirjoitukset ja oikeusasiakirjat) aineistoon.

Heterogeenisen aineiston valinta on ollut työssä melkoinen riskibisnes useallakin tasolla: miten ensinnäkin yhdistää aineistojen analyysissa jouhevasti sellaiset toisistaan poikkeavat tutkimusparadigmat kuin vaikkapa kirjallisuuden-/tekstintutkimus ja sosiologia? Juvonen kiertää ongelmaa tutkimalla lehtien, kirjallisuuden ja elokuvien tekstejä ja representaatioita lähinnä siitä sosiaalis-yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta, jota hän itse tutkijana uskoakseni eniten edustaa. Hän ei siis yritäkään lähteä liikkeelle taustanaan (ainakaan ekplisiittisesti) se kirjallisuus-, elokuva- tai mediatutkimuksen uusperinne, jonka siimeksessä on tehty jo jonkun aikaa homo-, lesbo- ja queer-sensitiivistä tekstin tai kerronnan analyysia tai tutkittu kulttuurihistorian tunnettuja homohahmoja ja -tekijöitä elokuvassa ja kirjallisuudessa.

Juvosen valinta on varmasti hyvä ja tuntuisi työn kokonaisuudenkin kannalta toimivalta. Joskin sanottava on, että sinänsä oivaltavat elokuvien ja kirjallisuuden kautta tehdyt yhteiskunta- ja kulttuurianalyysit kärsivät paikoin hienoisesta uskottavuuden puutteesta, kun niitä ei ole kontekstoitu tutkimusteoreettisesti niille odotusarvoiseen viitekehykseen. Olisiko näkyvä kontekstointi ollut tarpeellista ja olisiko se tuonut analyyseihin lisäsyvyyttä? Mene ja tiedä. Tällaisenaankin ne ovat, kuten sanottua, kuitenkin oikein oivaltavia. Samoin niiden funktio koko tutkimuksen kokonaisuudessa tulee merkittäväksi: ne tukevat tutkijan argumentointia ja johtopäätöksiä.


Tieteen etiikkakeskustelusta käytännön toteutukseen

Tieteen ja tutkimuksen etiikkaa koskeva problematiikka on Juvosen väitöskirjassa onnistuneesti läsnä. Tieteen eettisistä kysymyksistä on keskusteltu viime aikoina taajaan, ja Juvosen väitöskirja on edustava esimerkki siitä, kuinka aktiivista pohdintaa tutkimuksen etiikasta voidaan käydä omassa työssä ja kuinka julkisissa keskusteluissa lueteltuja ihanteita on mahdollista toteuttaa myös käytännössä. Juvonen tuo esiin eettisiä painotuksia, joiden kuuluisi liittyä mihin tahansa tutkimukseen. Hän vieläpä tarkastelee niitä aivan uudella otteella, jollaista toivoisi jatkossa näkevän muuallakin. Juvonen muun muassa erittelee ja positioi omaa tutkijasubjektiaan tavalla, jonka uskaltaisin väittää olevan ennennäkemätöntä suomalaisessa väitöstutkimuksessa. Myös prosessinomaisuus on Juvosen työssä näkyvissä, mikä osoittaa, että hyvä tiede ei suinkaan ole yksisilmäistä tutkimuskohteen jähmettämistä ja ”rationaalista” purkamista osiin, vaan monivaiheista ja -vivahteista työtä muuttuvan ja dynaamisen kohteen kanssa, jolle annetaan arvoa pikemminkin tasavertaisena kumppanina kuin ”tieteen” teolle alistettuna objektina.

Aivan erityisen ihailtavaa Juvosen väitöskirjassa on tasapuolisuus miesten ja naisten historian käsittelyssä. Se, että naisista ei Juvosen valitsemissa tutkimusaineistoissa eikä hänen tekemissä haastatteluissaankaan juuri puhuta toisiaan rakastavina, ei ole ohjaillut häntä ottamaan tutkimuksen ”homoseksuaalisuutta” kuvaavaksi normiksi miesten välistä rakkautta, vaan päinvastoin: juuri naisista ja/tai lesboista puhumattomuus on Juvosen väitöskirjatyön etenemisen ongelmana muodostunut teoksen aivan omaksi, erinäiseksi lisätutkimusongelmakseen. Ja tämän ongelman näkyvä käsittely tuo tutkimukseen lisää kosketuspintaa ja jälleen mullistavankin tuntuisia tutkimustuloksia - tai ainakin siinä tulee todennettua tietyt useasti teorian tasolla esitetyt väitteet erittäin mielenkiintoisella tavalla. Tarkastelemalla järjestelmällisesti sekä homomiesten että lesbonaisten historiaa Juvonen tuo kuin huomaamatta esille sukupuoleen sisältyvän sosiaalisten erojen määrittäjän. Lesbous on ollut kovin erilaista sekä lesbonaisten itsensä kokemana että muiden tulkitsemana kuin miesten homous siitä yksinkertaisesta syystä, että naisilla ei ole sukupuolensa vuoksi ollut samalla tavoin tilaa eikä mahdollisuuksia toteuttaa itseään - saati seksuaalisuuttaan - kuin miehillä.

Yhteiskunnallisen aseman tuottamat erot seksuaalisuuden ja seksuaali-identiteettien määrittymisessä eivät näy Juvosen työssä aivan yhtä selvästi kuin sukupuolen rakentamat erot. Juvonen kyllä esittää useasti, että esimerkiksi taiteilijoille homoseksuaalisuuden salailu ei aina ollut sosiaalisen aseman säilyttämiseksi välttämätöntä. Lisäksi hän muun muassa osoittaa kuilun työväen- ja yläluokkaisten naisten välillä toteamalla, että keski- ja yläluokan naisten ”ompelukerhot” olivat suljettuja piirejä, joihin työlaisnaisilla ei ollut asiaa (s. 250). Huomiot jäävät kuitenkin toteaviksi. Systemaattisempi pohdinta yhteiskunta- tai luokka-asemien - ja paikoin myös sukupuolen - vaikutuksesta seksuaalisen identiteetin rakentumisen mahdollisuuksiin olisi ilahduttanut ainakin minua kovin.


Lopuksi

Aina ei uskoisi, että Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia on todellakin Tuula Juvosen väitöskirja. Se osoittaa, että vaikka Suomessa ei noudateta anglosaksista tohtoroitumisproseduuria, jossa ensin väitellään ja vasta sitten muokataan vuodessa tai kahdessa väitöskirja julkaisukuntoon (eli säälliseksi kirjaksi), Suomenkin nurinkurisella mallilla voidaan toisinaan onnistua: Juvosen väitös on enemmän kirja kuin opinnäytetyö. En mene arvioimaan, kuuluuko tästä suurin kiitos kirjoittajalle itselleen vai käsikirjoituksen muokkaajille ja kustantajan edustajalle, joita Juvonen alkusanoissaan kiittää. Oli miten oli, jälki on hyvää ja sietää saada kiitosta. Siitä huolimatta osoittaisin vielä lopuksi kustantajan suuntaan pientä - ehkä joidenkin mielestä kirjallisuusarvosteluissa jo kiintiöpurnaukseksikin muodostunutta - pilkunviilausnurinaa: Vaikka tutkimuksen kieli on sujuvaa ja teos varsin miellyttävälukuinen, siihen on jäänyt mukaan joitain toistuvia perusvirheitä (esim. ”ei oltu julkaistu” ja ”kuin mitä” -rakenteet), jotka tuntuivat häiritsevän lukunautintoa. Uskoisi kyvykkään kustannustoimittajan pystyvän karsimaan ne tekstistä suhteellisen helposti pois. Täten muodoltaan ja sisällöltään ansiokas työ olisi saanut vielä arvoisensa pintasilauksen.


Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 21.5.2015 09:46