Agricolan kirja-arvostelut

ISSN 1796-704X

"Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica"
Agricola » Julkaisut » Kirja-arvostelut

Hirmulisko, Darwin ja karhukainen Stephen Jay Gouldin heinäsuovassa

29.11.2001 Pekka Isaksson <pekka.isaksson@oulu.fi>
Stephen Jay Gould: Hirmulisko heinäsuovassa. Kirjoituksia luonnontieteistä. Kääntänyt Mika Tiirinen. LIKE, 2001. 490 sivua.

"Ei imelää uskon mottoa [että] tulen paremmaksi päivä päivältä ja joka suhteessa... Vain valistus, ei halpahintaisuus, pitää huolen siitä, että palaamme meille sopivaan kokoon." Lauseet ovat amerikkalaisen kehitysbiologin ja paleontologin Stephen Jay Gouldin kirjoittamasta Hirmulisko heinäsuovassa -esseekokoelmasta, joka on julkaistu suomeksi tänä vuonna.



Kokoelmassa on 34 esseetä, jotka Gould on alun perin kirjoittanut Natural History -aikakausjulkaisuun. Lehdessä ilmestyneet kirjoitukset on sekä ennen Hirmuliskoa että sen jälkeen koottu kirjoiksi, joita on nyt muhkea sarja. Hirmulisko heinäsuovassa on sarjan seitsemäs teos, viime vuonna ilmestynyt The Lyining Stones of Marrakesh yhdeksäs ja viimeinen.



Gould piti kauan sitten tekemänsä päätöksen ja lopetti kirjoittamisen Natural Historyyn tämän vuoden tammikuussa, kun 300 esseen raja meni rikki. Hänen ei ole tarvinnut katua kerrallista kehuaan, että on aina noudattanut lehden antamaa aikarajaa. Natural Historyn jokaisessa numerossa viimeiseltä 27 vuodelta on Stephen Jay Gouldin essee.



Jäähyväiskirjoitus sai otsikon "Olen noussut maihin". Sen Gould peri unkarinjuutalaiselta isoisältään. Nuori Josef Rosenberg osti kohta New Yorkiin saavuttuaan kieliopin ja kirjoitti sen suojalehdelle uudenkarhealla englannillaan: Olin noussut maihin 11. syyskuuta 1901.



Gouldista on sarjansa ansiosta tullut yksi maailman tunnetuimmista tieteen yleistajuistajista. Kun hän vielä niin ilmiselvästi nauttii esseiden kirjoittamisesta, on tuskin pelkoa, että hän jättää kokonaan tämän oppineen kirjallisuuden kunniakkaan lajityypin.


Erityisiä mieltymyksiä


Elämän historian tutkija - sitähän kehitysbiologi ja paleontologi on - kuljettaa kokoelmassa lukijaa ihmettelemään kiistaa millenniumista, pohtimaan Frankensteinin hirviötä ja pähkäilemään teorioita nykyihmisen alkuperästä. Gouldin seurassa voi lukea Wannsee-kokouksen pöytäkirjoja juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisemisesta. Hän vie seuralaisensa New Yorkiin katselemaan vaatimatonta, mutta kaupunkilaisia suuresti riemastuttanutta osittaista auringonpimennystä ja kuuntelemaan Charles Darwinin Erasmus-isoisän kuplettia linnéläisestä kasvien luokittelujärjestelmästä.



Tottakai Gould kertoo kotiloista, joihin hän on erityisen mieltynyt tutkittuaan niitä 1960-luvun lopulta asti. Erityisen mieltynyt oli Jumalakin kovakuoriaisiin evoluutiobiologian tunnetuimmassa sitaatissa, jonka isäksi Gould vahvistaa brittitutkija J.B Haldanen. Sitaatin alkuperä ei ole aivan niin muheva eikä sen satiiri niin lennokas kuin kaskussa Haldanesta pappisseurassa. Häneltä kysyttiin, mitä Jumalasta voi päätellä Hänen luomistyönsä perusteella. Haldane vastasi: "Hän oli kohtuuttoman mieltynyt koppakuoriaisiin."



Harmi, että Gouldin tarkistuksessa sekä sanonta että sen alkuperä paljastuvat väitettyä latteammiksi. Tarkistaminen on tappanut monta hyvää juttua, mutta Gould saa tarinasta sytöt kertoa laveasti lajien runsaudesta.


Pörröiset selitykset silittävät itserakkautta


Gould ei olisi itsensä, jos kirjaa eivät hallitsisi evoluutio ja evoluutioteoria, tietysti hänen oma versionsa siitä. Alussa lainaamani lauseet ovat Gouldin vastauksesta evoluution parhain päin selittelijöille, joiden ajatuksia hän luonnehtii "lämpöisiksi ja pörröisiksi", mutta turmiollisiksi

Vastaus sisältää kolme teesiä: Toisin kuin selittelijät uskovat ja uskottelevat, luonnon valinta toimii yksilöiden, ei lajien hyväksi. Evoluution kulkee sattumanvaraisesti, ei ennustettavaa polkua. Evoluutio ei ole jatkuva kehityksen ja sopeutumisen virta, vaan siinä vuorottelevat pitkät muuttumattomuuden jaksot ja geologisessa katsannossa nopeat muutosten kaudet.



Kolmas teesi, jaksoittaisten tasapainotilojen teoria, on Gouldin oma lisä evoluutioteoriaan. Hän esitti sen vuonna 1972 työtoverinsa Niles Eldridgen kanssa. Teoriasta keskustellaan yhä vilkkaasti, ja Gould itsekin arvelee, että mahdollisesti useimmat sen väitteistä voivat päätyä historian tuhkakasaan.



Evoluution pörröiset ja lämpöiset selitykset ovat estäneet ihmisiä ymmärtämästä, että evoluutioteoria koskee kaikessa ankaruudessaan myös heitä. Ihminen ei ole ennustettavan kehityksen lopputulos, vaan "pikemminkin sattumanvarainen kosminen lopputuote", kuten Gould kirjoittaa. Sen tajuaminen palauttaa ihmisen luonnolliseen kokoonsa ja viimeistelee siten Darwinin aloittaman vallankumouksen, joka Sigismund Freudin mukaan riisti ihmiseltä etuoikeuden olla erityisen luomisen tulos.



Ymmärrettyään, ettei ole erillään muusta luonnosta, ihminen menettää harhakuvitelmansa. Se on tuskallista, mutta Gould on samaa mieltä Freudin kanssa: kaikki tärkeät tieteelliset vallankumoukset ovat loukanneet ihmisen lapsenuskoista itserakkautta. Vaikka Gould ei ole varma, että totuus vapauttaa, hän lohduttaa lukijaa ajatuksella, että ihmisen ainutlaatuinen henkisyys elää valistuksesta, ei imelästä uskosta ihmisen erityisasemaan.


Reilu sopimus lukijan kanssa


Lause valistuksen ja imelän uskon sovittamattomuudesta kuvaa Gouldia myös yleisemmin esseistinä. Vaikka esseet saattavat viihdyttää ja huvittaa, ne eivät ole kevyttä ajanvietelukemista, olletikaan Gouldin esseet. Hän kirjoittaa, että ns. populaarissa tiedekirjallisuudessa yleinen tapa yksinkertaistaa käsitteitä on vahingollista. Luonto on monimutkainen, ja sitä paitsi käsitteiden yksinkertaistaminen halventaa lukijoita.



Esseisiin tottumattoman ei pidä säikähtää. Gould tarjoaa reilua sopimusta. Hän lupaa arvostaa lukijoita kirjoittamalla heille kuin kollegoilleen, mutta karsimalla ammattikieleen kuuluvat termit. Lukijoiden on hyväksyttävä se, että esseet vaativat heiltä enemmän kuin tavallinen journalismi.



Toisinaan Gould koettelee kärsivällistäkin lukijaa. Hänen esseensä ovat täynnä yksityiskohtia, sitaatteja, poikkeamia sivupoluille, runositaatteja. Tietysti kaikki kunnon esseet yhdistävät yksityiskohtia ja yleisen aiheen, ja Gouldia voi puolustaa myös sillä, että hän on tutkijanakin kiinnostunut poikkeuksista ja sattumista, koska näkee elämän runsaana ja evoluution polun mutkaisena.



Gould rönsyilee niin monialaista oppineisuutta, että sitä pursuaa esseiden rivien väleistäkin. Käsillä olevaan kokoelmaan Gould on kirjoittanut sulkeisiin jopa kappaleen pituisia kommentteja. Niitä lukiessa alkaa kaivata Anto Leikolan kuivempaa, mutta kotoisampaa, ilmavampaa tyyliä.



Jos lukija selviää ajoittain uhkaavasta ahtaan paikan kammosta, Gould palkitsee hänet opastamalla takaisin avarammille maille, esseensä pääaiheeseen. Ei aikaakaan, kun lukija huomaa taas ihastelevansa kaunista yksityiskohtaa, vaikkapa puoli miljardia vuotta vanhaa neljännesmillin pituista karhukaisfossiilia - ja kohta on Gould napannut karhukaisvainaan käsitteellisiin pihteihinsä todisteeksi jaksottaisen tasapainon teorialle..












Suosittele muille:
Kommentit:

Ei kommentteja

Kaikki kentät ovat pakollisia. Ainoastaan omalla nimellä lähetetyt kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitetta ei julkaista.







Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 30.10.2013 10:01