Mendelson, Sara & Crawford, Patricia: Women in Early Modern England 1550-1720. Clarendon Press 1998, 480s.
Jansen, Sharon L.: Dangerous Talk and Strange Behaviour. Women and Popular Resistance to the Reforms of Henry VIII. Macmillan 1996, 232s.
Vickery, Amanda: The Gentleman's Daughter. Women's Lives in Georgian England. Yale University Press 1998, 436s.
Uuden ajan alun naisten historian tutkimus on Englannissa tällä hetkellä kiihkeässä vaiheessa. Viimeisten kymmenen vuoden ajan tehty tutkimustyö on vihdoin päätymässä muhkeiksi kirjoiksi. Kaikki teokset eivät tuo yllätyksiä, vaan laajentavat jo tutuiksi käyneiden artikkeleiden argumentointia lähinnä lähdepohjan osalta, mutta joitakin uudenlaisia painotuksia on havaittavissa. Mielenkiintoista on se, että kun viime vuodet naishistoria on Englannissa painottunut kovasti ns. sosiaalihistoriaan, uusimmissa teoksissa on alettu paneutua naisten poliittiseen historiaan, mikä olisi vielä viisi vuotta sitten ollut kuolleeksi tuomittu ajatus! Toinen keskeinen ja uusi näkökulma on naisten elämänsfäärien uudelleen arvioiminen.
Englantilaisten naisten historia on yhä enimmäkseen "tavallisten naisten" historiaa, mitä "tavallinen" sitten pitääkään sisällään. Yleensä tällaiset naiset luokitellaan lukutaidottomiksi eroon "eliitin" naisista, jotka osasivat lukea, mutta jaottelu ei päde, kun havaitaan lukutaidon olleen yleisempää kuin aiemmin on ajateltu. "Tavallisista" on "eliitiksi" karsittu aateliston naiset ja ne, jotka ovat varakkaista perheistä. Jako on erittäin hatara ja epätarkka ja useimmiten turhakin; ehkä tutkimuskohteiden "tavallisuutta" halutaan erityisesti korostaa, jotta kirjat myisivät.
Olen valinnut tarkastelukohteikseni kolme teosta, joista Sharon Jansenin Dangerous Talk and Strange Behaviour (1996), neljälle tapaustutkimukselle pohjautuva uuden ajan alun naisten poliittisen historian äänitorvi. Amanda Vickeryn The Gentleman's Daughter (1998) puolestaan muodin vastaisesti keskittyy eliitin naisiin ja käy läpi heidän elämäänsä liittyviä keskeisiä piirteitä. Kirja on varsinainen lukupaketti 436 sivullaan. Vielä paremmaksi panevat Sara Mendelson ja Patricia Crawford teoksellaan Women in Early Modern England (1998), jossa on kunnioitettavat - ja kieltämättä paikoin puuduttavat - 480 sivua. Teos on laajasta alkuperäislähdepohjastaan huolimatta varsin ensyklopedistinen ja vähemmän tulkitseva, mutta sellaisenaankin se on informatiivinen johdatus uuden ajan alun ihmisten elämään yleensä, varsinainen perusteos aivan kaikille. Sen yleishyödyllisyyden vuoksi tarkasteluni painopiste on tässä teoksessa.
Mendelsonin ja Crawfordin teoksessa on erityistä se, että sen ovat kirjoittaneet kaksi naista kokonaan yhdessä ilman varsinaista työnjakoa. Kaikki luvut ovat siis kummankin käsialaa. Suoritus on melkoinen, ja yhteistyön voimalle on syytä nostaa hattua. Kirja on hyvin viimeisteltyä ja tyylillisesti kaunista tekstiä. Yhteistyö ei kuitenkaan ole poikinut niin runsaita tuloksia kuin voisi arvella. Kirjoittajat lupaavat olla asioista toisinaan erimielisiäkin, mutta lukijalle asti ristiriidat eivät oikeastaan välity erimielisyyksinä vaan puhtaina ristiriitoina. Paras esimerkki tästä lienee uuden ajan alun ihmisten lukutaito: kirjoittajat eivät näytä missään vaiheessa päättäneen, mitä he ajattelisivat asiasta. Toisinaan suurin osa ihmisistä on lukutaitoisia, toisinaan vain harva osasi lukea. Kirjoittajien erimielisyyksien selvempi kirjaaminen tekstin tasolle olisi tässä mielessä ollut hyväksi.
Mendelsonin ja Crawfordin artikuloituna lähtökohtana on feminismi, joka näkyy parhaiten heidän halussaan osoittaa naisten olleen aktiivisia toimijoita menneisyydessä. Naiset eivät olleet vain jotakin, minkä miehet - normi - määrittivät. Alun kontekstiluvussa on kuitenkin niin runsaasti nimenomaan miesten määrittämää naiseutta, että vähemmän urhea lukija saatta menettää uskonsa jo ennen kirjoittajien pääsyä vauhtiin. Jatkossa ote paranee, ja lukija saa odotuksilleen enemmän vastinetta. Esimerkiksi populaarikulttuuria tarkastellessaan kirjoittajat haluavat löytää naisten omia kulttuurinmuotoja eivätkä vain tarkastella naisia katselijoina miesten kulttuurisessa kentässä.
Mendelson ja Crawford kirjoittavat havainneensa naisten historian poikkeavan paljonkin konventionaalisesta narratiivista, miesten historiasta. He nostavat äitiyden eri vaiheet naisten oman historian keskiöön, ja osuvat epäilemättä hyvin lähelle uuden ajan alun naisen arkipäivän "totuutta". He etsivät feminismiä myös uuden ajan alun kulttuurista; sitä löytyykin, sillä feminismin he määrittelevät naisten asioiden ajamiseksi. Lopputuloksena kirjoittajat päätyvät toteamaan, että vaikka naiset elivät kaksinkertaisessa alistussuhteessa (luokka ja sukupuoli), he ottivat haltuunsa niitä intellektuaalisia ja fyysisiäkin tiloja, jotka miehet olivat merkinneet omikseen. Tällaiseen johtopäätökseen kirjoittajat päätyvät mm. pohdittuaan naisten poliittista roolia. He ovat varmasti oikeassa, mutta eivät huomaa jälleen kerran määrittävänsä naisia miesten kautta.
Naisten oma kulttuuri jää tarkastelussa lopulta melko vähäiseksi. Ongelma ei ehkä olisi niin suuri, mikäli Mendelson ja Crawford eivät niin hanakasti pitäytyisi toiveessaan tarkastella "tavallista naista". Eliitin naisten lähteet kertovat monivivahteisemmin naisten elämästä kuin esimerkiksi oikeusistuimien paperit, minkä osoittaa teoksen viimeinen luku, jossa naisten poliittista roolia pohtiessaan kirjoittajat joutuvat siirtymään hallitsevan luokan naisiin ja luonnollisesti kuningattariin. Mendelson ja Crawford puolustavat trendikästä näkemystään "tavallisten naisten" tutkimisen paremmuudesta hämmästyttävää kyllä sillä, että eliitin naisia koskevat lähteet ovat tunnettuja eikä niitä siten olisi tarpeen tutkia. Nykypäivänä näin ylimielinen lähtökohta herättää hämmästystä ja ärsyttää, koska eliitin naisten lähteet, heidän kirjeensä, päiväkirjansa, ja heidän kirjoittamansa fiktio ovat mainioita lähteitä. Riippuu yksin tutkijasta osaako hän esittää niille mielenkiintoisia, uusia ja vastauksia tuovia kysymyksiä.
Naisten historiasta on toki kirjoitettu jo niin runsaasti, että pelkkää "aukon paikkausta" ei tarvita enää niin runsaasti kuin ennen. Tavoitteistaan huolimatta Mendelsonin ja Crawfordin teos ei onnistu aukon paikkaamisessa täysin: heidän tuloksensa eivät kaikilta osin ole uusia. Ehkä he ovat jääneet sen illuusion vangeiksi, että eliitin naisia olisi tutkittu runsaasti, koska heidän tekstejään löytyy mittavasti. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi englantilaisten hovinaisten elämä on yhä edelleen melkoisen hämärän peitossa. Kaikin puolin tuo illuusio on outo: eihän uuden alun miehiäkään tutkita vähemmän silloin, kun heidän päiväkirjansa on julkaistu.
Johdannossa Mendelson ja Crawford ilmoittavat kirjoittavansa naisten eivätkä naisen historiaa. He haluavat näin sanoutua irti monolitismistä, ajattelutavasta, joka ei hyväksy menneisyydessä ristiriitoja. Tässä he ovat mielestäni oikeassa. Mendelsonin ja Crawfordin teos ei suinkaan ole militääristä naisasia-asiaa, vaan viileänrauhallista analyysiä 1500- ja 1600-lukujen naisista, heidän ympäristöstään ja jonkin verran heidän miehistään. Kurjuustutkimuksen ongelmia ei paikoin pystytä välttämään, ja välillä kirjoittajat viivähtävätkin piinallisissa yksityiskohdissa: kiduttavan ja väkivaltaisen miehensä murhannut vaimo poltetaan roviolla. Toisaalta näissä yksityiskohdissa onkin hyvä paikoin viivähtää, sillä uuden ajan alussa naisen asema oli oikeuden silmissä surkea. Niille, jotka ovat lopen kyllästyneitä noituushistorioihin, kirja on lohdullista luettavaa: noituudelle on annettu vain sille kuuluva rooli, eikä noituutta sanana löydy edes hakemistosta!
Maailmalla tämän hetkisistä historiantutkimuksellisesti trendeistä ehdottomasti voimakkaimpia on mentaliteettien tutkimus, mikä tuntuu suomalaisittain hämmästyttävältä. Meillähän tunnutaan päädytyn jonkinlaiseen konsensukseen mentaliteettien tutkimuksen mahdottomuudesta. Käytännössä kuitenkin on niin, että mentaliteetti (tai mentalité) on aivan käyttökelpoinen tutkijan työkalu, ja on aivan suotavaa, että se vihdoin päätyy myös anglosaksiseen kirjallisuuteen arkipäiväistyneenä terminä. Myös Mendelson ja Crawford ilmoittavat tarkastelevansa mentaliteetteja, koska haluavat kyetä selvittämään sukupuoleen sidotut sosiaaliset konstruktiot perinpohjaisesti. He katsovat sen olevan välttämätöntä kontekstin luomiseksi. Tässä kirjoittajat onnistuvat konteksti-luvun yhteydessä melko hyvin, mutta lukijaa ihmetyttää, mikseivät he sido muuta tekstiään tähän lähtökohtaansa. Nyt mentaliteetit jäävät ikäänkuin miesten intellektuaalisen diskurssin tasolle eivätkä tavoita lainkaan naisia itseään.
Mendelsonin ja Crawfordin teoksen voima on sen asiasisällöllisessä laajuudessa. Ensyklopedismi on raskasta lukijalle, mutta teos toimii varmasti oivallisena hakuteoksena ensimmäinen mittavan lukukokemuksen jälkeen. (Hakemistossa on tässä mielessä harmillisia puutteita; asiasanoja sinne olisi suonut paljon enemmän.) Olen myös vakuuttunut, että hyvin merkittävä osa Englannin naisia koskevista päätelmistä on varovasti myös yleistettävissä muunkin Länsi-Euroopan tasolle.
Teos rakentuu kontekstia tarkastelevan luvun jälkeen kuuteen päälukuun, joista kaksi ensimmäistä tarkastelevat naisten ikäkausia, lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta. Sen jälkeen tarkastelu siirtyy naisten oman kulttuurin tarkasteluun. Painopiste on tilan, puheen ja materiaalisen kulttuurin analyysissä. Tässä luvussa pohditaan myös naisten uskonharjoitusta, ystävyyttä ja naisten välisten suhteiden merkitystä heidän kulttuurissaan. Seuraavat luvut tarkastelevat naisten taloutta ja heidän ammatillisia roolejaan. Viimeinen luku keskittyy naisten poliittisen historian tarkasteluun, ja lopulta käykin niin, että politiikan rooli nousee teoksessa hyvin keskeiseksi. Varsinkin vallankumouksen ja tasavallan ajan poliittinen kulttuuri nousee hyvin esille tapaustutkimus-tyyppisen tutkimusotteen avulla.
Yksi Mendelsonin ja Crawfordin teeseistä on, että uuden ajan alun poliittinen historia tulisi kirjoittaa kokonaan uusiksi siten, että naisten läsnäolo ja heidän vaikutuksensa politiikkaan huomioitaisiin. He kritisoivat syystä mm E.P. Thompsonia sitä, että hän ei nähnyt ns. ruokamellakoita "poliittisina missään edistyneessä mielessä". Jos naisten politiikka ei ole oikeasta politiikkaa, koko termi tulee määritellä uudelleen. Mendelson ja Crawford osoittavat, että yläluokan naisilla oli suuri merkitys radikaalien suojelijoina, kokousten ja puhetilaisuuksien järjestäjinä ja miesten ohjailijoina. Alempien luokkien naisten puolestaan liittyivät itse kapinoihin, mielenosoituksiin ja tekivät töitä tärkeäksi katsomansa liikkeen tai asian puolesta. Passiivisia he eivät missään tapauksessa olleet, vaikka kaikesta heidän toiminnastaan ei olisi meille näkyviä jälkiä jäänytkään.
Sharon L. Jansenin teos osoittaa hyvin konkreettisesti, miten naiset toimivat politiikassa. Se on juuri Crawfordin ja Mendelsonin peräänkuuluttamaa uutta poliittista historiaa. Jansenin teoksen kannalta on olemassa se vaara, että teos jää vähemmälle lukijakunnalle kuin ansaitsee, koska se luokitellaan helposti sosiaalihistoriaksi, koska se käsittelee naista. Poliittisen toiminnan historiaa se kuitenkin on. Jansen tarkastelee neljän naisen toimintaa Henrik VIII:n ajan myllerryksessä. Naisia tarkastellaan kutakin erikseen siten, että jokainen saa kaksi päälukua. Jako on mekaaninen, eikä välttämättä tuota parasta mahdollista ympäristöä 1500-luvun alkupuolen poliittiselle analyysille. Ensiksi esitellään tapaus ja seuraavassa luvussa pyritään selittämään, miksi kohteelle kävi niin kuin kävi. Kriittinen lukija olisi paikoin toivonut Jansenilta tuoreempaa otetta tulkintaan ja rohkeampia yleistyksiä; nyt tuntuu, että hän pidättelee ajatuksiaan pysyäkseen "luotettavana". Esimerkiksi Mabel Briggen mustan paaston kontekstia Jansen selittää hyvin vähän. Hän ei pohdi naisen ruumiin ja paaston yhteyttä tai paastoa kulttuurisena merkkinä. Mustan paaston harvinaislaatuisuuskin ohitetaan vain toteamalla, että muita tapauksia tunnetaan vain muutama. Jansenin aineisto olisi varmasti sallinut syvempääkin analyysiä.
Jansenin tapaustutkimusten kohteina ovat Margaret Cheyne, Elizabeth Barton, Elizabeth Wood ja jo mainittu Mabel Brigge. Näitä kaikkia naisia yhdistää se, että heidät teloitettiin. Margaret Cheyne tuomittiin osallisuudesta kuningasta vastaan nousseeseen kapinaan. Elizabeth Barton, profeettana tunnettu nunna, tuomittiin maanpetoksellisista sanoista kuningasta vastaan vuonna 1534. Hänen tapauksensa vuoksi parlamentissa laadittiin laki siitä, että myös sanat saattoivat olla maanpetosta. Elizabeth Woodin kohtalo oli sama kuin Bartonin, ja Mabel Brigge tuomittiin mustan paaston pitämisestä kuningasta vastaan. Todisteet maanpetoksellisesta toiminnasta eivät kaikissa tapauksissa olleet kovin jämeriä, mutta näiden naisten kohtalo osoittaa, että muillakin naisilla kuin kuningattarilla oli merkitystä Tudorien ajan politiikassa. Jansen toteaakin, että näiden naisten puuttuminen (Elizabeth Barton kylläkin on melko hyvin tunnettu) historiankirjoista on omituista. Hän korostaa, että vaikka esimerkkinaisten toiminta voitaisiin luokitella uskonnolliseksikin, sillä oli poliittista painoarvoa, eikä sitä tulisi poliittisen historian teksteistäkään unohtaa.
Jansenin kirjan ansio on se, että hän osoittaa erittäin vakuuttavasti, että naisten vastarinta ei ollut sattumanvaraista. Hän osoittaa myös, että naiset eivät ajautuneet vastarintaan, vaan he toimivat aktiivisesti. Tässä palaamme tämänhetkisen naistutkimuksen keskeisimpään lähtökohtaan, siihen, että naiset olivat aktiivisia toimijoita menneisyydessä ja siihen, että heidät tulee sellaisina menneisyydestä myös löytää.
Amanda Vickeryn teos osoittaa, että naisia ei suljettu pois julkisesta sfääristä 1700-luvulla, kuten Jürgen Habermasiin tukeutuen usein halutaan ajatella. Myös Vickeryn lähtökohtana ja tutkimuksen tuloksenakin on se, että menneisyyden naiset ottivat paikkansa ja asemansa aktiivisesti eivätkä jääneet passiivisiksi objekteiksi. Tutkiessaan kirjassaan yrjöjen aikaista Pohjois-Englantia Vickery luopuu käsitteistä yksityinen ja julkinen, jotka ovat pitkään dominoineet naistutkimuksen diskurssia. Hänen mielestään jako ei ole historiallisesti pätevä, koska - yksinkertaistetusti - miesten ja naisten elämän tilat olivat molemmilla sekä julkisia että yksityisiä.
Vickery tutkii Mendelsonin ja Crawfordin vierastamia eliitin tai etuoikeutettuja naisia, joita hän nimittää ryhmänä termillä "genteel". Käsite on vaikea kääntää suoraan, mutta ehkä parhain vastine suomeksi olisi säätyläinen. Säätyläisiksi Vickery lukee kaikki suhteellisen varakkaat; mukaan mahtuu niin kauppiasperheiden tyttäriä kuin maalaisaatelistoakin. Vickery haluaa välttää jaottelemasta aatelistoa, alempaa aatelistoa ja rahalla omaisuutensa tienanneita toisistaan, koska hän katsoo, ettei näiden ryhmien naisten elämäntavassa ollut ratkaisevia eroja. Tämän vuoksi hän on lukenut kaikkien etuoikeutettujen naisten kirjeet ja päiväkirjat Lancashire Record Officessa Prestonissa. Lähteistö rakentuukin pääosin kirjeenvaihdon ja päiväkirjojen varaan, mutta myös naisten talouspäiväkirjoja ja muuta vastaavaa aineistoa on käytetty runsaasti. Hän viittaa myös naisen kirjoittamaan kaunokirjallisuuteen, mm. Fanny Burneyhin ja Jane Austeniin, mutta tällaista aineistoa olisi voinut hyödyntää vielä laajemmin. Historioitsijat näyttävät yhä vierastavan kaunokirjallisuuden käyttöä lähteenä, mikä on sangen outoa ottaen huomioon, että ns. uudet historiat eivät ole enää aivan lapsenkengissä.
Jos puhutaan uuden ajan alun naisten historiasta, Vickeryn teos täydentää mainiosti kirjahyllyä Mendelsonin ja Crawfordin rinnalla. Hän tarjoaa Women in Early Modern England -teokselle vastapainon tarkastelemalla muiden hivenen vieroksumia säätyläisiä ja painottamalla tarkasteluajanjaksonsa 1700-luvulle. Nämä kaksi teosta muodostavatkin erinomaisen hakuteosparin. Vickeryn tarkastelutapa on temaattinen, mutta hänen painotuksensa ovat selvästi kulttuurillisempia kuin Mendelsonin ja Crawfordin. Vickery aloittaa säätyläisyyden analyysilla, siirtyy sitten naisten elämän keskeisiin ihanteisiin ja määrittäjiin; pääluvut ovat rakkaus ja velvollisuus, kestävyys ja luopuminen, kunnollinen taloudenhoito, eleganssi, sivistyneisyys ja vulgariteetti. Näiden teemojen alla Vickery tarkastelee naisen elämän kaikkia keskeisiä käännekohtia ja niitä ihanteita ja tavoitteita, jotka naisten elämää määrittivät. Käsittelyä paitsi eivät jää kävelyretket, teatteri, hattumuoti tai huippumuodikkaat näyttelytkään. Äitiys, työnteko ja sosiaaliset suhteet ovat myös Vickeryn teoksen pääosissa. Hän kykenee Mendelsonia ja Crawfordia hivenen paremmin osoittamaan naisia koskevien mentaliteettien ja naisen jokapäiväisen elämän risteyskohdat. Teos on miellyttävän analyyttinen ja viihdyttävä yhtä aikaa.
Lopuksi on ehkä syytä mainita jotain siitä, mitä kuoren yllä on. Viime vuosina ei ole voinut olla kiinnittämättä huomiotaan kirjojen upeisiin ulkoasuihin. Kirjojen paperikansiin kiinnitetään huomiota, koska ne myyvät. Yllä tarkastelemani kolme kirjaa ovat hyvin erilaisia, mutta painotuotteina kaikki onnistuneita. Mendelsonin ja Crawfordin teoksen värikylläisessä kannessa on äitiä ja kahta hänen lastaan esittävä maalaus, ja Vickeryn kirjan kannessa on hempeähkö rouva Catherine Swindelliä esittävä potretti. Jansenin teoksessa on puupiirros, jossa vaimo kurittaa miestään. Myös kirjojen kuvitus on hyvälaatuista ja kuvateksteihin on kiinnitetty huomiota, taitto konstailematonta ja erittäin selkeätä. Nykyisenä tietoverkkojen aikakautena on syytä arvostaa kirjaa, joka on erinomaisen sisältönsä lisäksi myös kaunis esine.
Tutkija, FL Marjo Kaartinen
Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
Sisällysluettelo 1/99
Agricolan Tietosanomien pääsivulle
