[Paavin yleisarkistohanke] [Arkisto itsenäiseksi ] [Napoleonin vaatimukset arkiston siirrosta Pariisiin ] [Arkiston varhainen tutkimuskäyttö ] [Ensimmäiset tutkijat pohjoismaista] [Vatikaanin arkiston avaaminen tutkijoille 1880] [Suomalaistutkijoita 1890-luvulta alkaen] [Arkiston keskeisiä sarjoja ja kokoelmia] [Arvioita Vatikaanin salaisen arkiston merkityksestä tutkimukselle] [Arkiston organisaatiosta ja tehtävistä] [Tutkijapalvelusta ja julkaisutoiminnasta] [Nykyisistä toimitiloista] [Vatikaanin arkiston internet-kotisivu ] [Jäljenteitä Vatikaanin arkistosta Suomen Kansallisarkistoon] [Kirjallisuutta]

Ensimmäiset varmat tiedot paavin arkiston olemassaolosta ovat 400- luvulta, jolloin siihen sisältyivät Leo I:n (440-461) regestit (poliptica). Paavillista arkistoa on säilytetty ainakin 600-luvulta alkaen Lateraanissa, paavien residenssipalatsissa. Se pysyi pääasiallisena arkistotilana 1200- luvulle asti.

Vatikaanin arkiston asiakirjoja on myöhemmin siirretty maasta ja paikasta toiseen. Kirkkovaltion myrskyisän historian aikana paavit ovat yrittäneet suojella arvokkaita asiakirjoja hajauttamalla tietoja useampaan paikkaan. Arkisto on silti joutunut hävityksen ja ryöstöjen kohteeksi. Osa paavin asiakirjoista on siirtojen jälkeen palautettu alkuperäiseen yhteyteensä, mutta paljon asiakirjoja on jäänyt sille tielleen. Näin Vatikaanin arkiston vanhin osa on fragmentaarinen, mutta sellaisenaankin tutkimukselle erittäin arvokas.

Arvokkaimpia paavinistuimen asiakirjoja on säilytetty levottomina aikoina mm. Pietarin basilikassa (nykyisen Pietarinkirkon edeltäjässä) 900- luvulla, Palatinus-kukkulan juurella Tituksen riemukaaren viereisessä tornissa (Turrisi Chartularia) 1000-luvulla ja myöhemmin Soracte-vuorella sijainneessa S. Silvestron luostarissa. Investituurariidan aikana arkistot alkoivat hajaantua ja asiakirjat hävitä. Roomassa vielä 1100-luvun lopulla tallessa olleita regestejä aina 400-luvulta alkaen ei ole säilynyt nykypäivään. Asiakirjojen hävikkiin oli muitakin syitä, mm. asiakirjojen (erit. papyrusten) hauras rakenne, puutteelliset säilytystilat ja välinpitämättömyys.

Arkisto uudistettiin Innocentius III:n aikana (paavina vuodesta 1198 alkaen).Asiakirjoja säilytettiin Pietarin basilikan lähistöön kuurialle rakennetuissa palatseissa. Arkistoon sisältyi jo tuohon aikaan valtakirjoja papyruksella ja pergamenteilla. Innocentius III:n aikaiset regestit ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Hänen edeltäjiensä regestejä saattoi tuhoutua Lateraanin basilikan tulipalossa 1300-luvun alussa tai arkiston siirtojen yhteydessä.

Kirkkovaltion arkistoa jouduttiin siirtämään jälleen paikasta toiseen 1300- luvun levottomina alkuvuosina. Kun Bonifacius VIII vuonna 1303 joutui verivihollisensa Sciarra Colonnan vangiksi Anagnissa, oli hänellä mukanaan arkistonsa, josta ainakin osa tuli silloin ryöstetyksi. Benedictus XI (1303-1304) siirrätti arkiston seuraavana vuonna Perugiaan. Clemens V muutti paavinistuimen Avignoniin ja kuljetutti Etelä-Ranskaan kahden lähimmän edeltäjänsä regestit. Suurin osa arkistoa jäi Perugiaan, josta asiakirjat siirrettiin pian läheiseen Assisiin, kuuluisan fransiskaaniluostarin yläkirkkoon. Luostarin kätköt säilyivät melko hyvin, vaikka ghibelliinit vuonna 1319 valloittivat ja ryöstivät Assisin kaupungin pitäen sitä hallussaan muutaman vuoden.

Kun ilmeni, ettei paavillisille kalleuksille, joihin arkistokin luettiin, löytynyt Italiasta turvallista säilytyspaikkaa, päätettiin ne siirtää Avignoniin vuonna 1339. Tuolloin laaditun siirtoluettelon ja 30 vuotta myöhemmin tehdyn inventaarion perusteella on voitu todeta, että useimmat silloin tallella olleet, 1300-lukua vanhemmat regestit ovat säilyneet nykypäivään. Sen sijaan 1200-lukua vanhempia regestejä ei luetteloissa mainita.

Paavinistuimen siirryttyä Avignonista Roomaan jäi suurin osa paavillista arkistoa edelleen Ranskaan. Arkistoa palautettiin kyllä Roomaan, mutta pienissä erissä ja hyvin pitkän ajan kuluessa, viimeinen osa vasta vuonna 1784. Kuljetusten yhteydessä asiakirjoja oli hävinnyt.

Sixtus IV (1471-1484) erotti kirjaston ja arkiston toisistaan ja jakoi arkiston kahtia: diplomaattinen osa arkistoa sijoitettiin Vatikaanin lähellä sijaitsevan, mahtavan Castel Sant-Angelon etulinnoitukseen, muu osa jäi Vatikaaniin, josta oli tullut paavin asunto Avignonista paluun jälkeen. (Etulinnoituksessa säilytetyt asiakirjat palautettiin Vatikaaniin vasta vuonna 1798).

Useat paavit harrastivat arkiston kehittämistä 1400-luvulla, erityisesti Sixtus IV, jonka mielenkiinto kohdistui erityisesti Vatikaanin kirjastoon. Hänet mainitaankin Vatikaanin kirjaston perustajana.

Kun Roomaa hävitettiin vuonna 1527 ja espanjalaiset joukot ryöstivät basilikat ja useat luostarit, oli paavi Clemens VII joutunut pakenemaan Castel Sant-Angeloon. Etulinnoitus kesti hyökkäykset ja niin säilyivät sinne siirretyt osat paavillista arkistoa. Vatikaaniin jätetyt asiakirjatkin säilyivät ilmeisesti suuremmilta hävityksiltä. Muualla Roomassa arkistot kärsivät suuria vahinkoja.

1500-luvulla arkiston kehitykseen vaikuttivat erityisesti Pius IV ja hänen seuraajansa Pius V. Viimeksi mainittu määräsi apulaisensa etsimään kirjojen kauppiailta ja sitojilta, rummuntekijöiltä yms. kateissa olleita pergamenttiasiakirjoja. Pergamenttia käytettiin näet materiaalina moniin arkielämän tarkoituksiin. Paavi epäili usean vanhemman arkistonhoitajan langenneen kiusaukseen myydä hallussaan olleita pergamenttiasiakirjoja. Ei ole tiedossa, tuottiko etsiskely tuloksia.

PAAVIN YLEISARKISTOHANKE

Jo Pius IV oli suunnitellut suuren pontifikaalisen yleisarkiston perustamista kokoamalla siihen eri tahoilla säilytetyt paavilliset erikoisarkistot. Hän lähetti syyskuussa 1565 kirjelmän katolisen kirkon organisaatioille ja asiamiehille kaikkialle maailmaan kehotuksella edesauttaa jäljennösten toimittamisessa Vatikaanin paavilliseen arkistoon. Pius IV:n suunnitelma ei ehtinyt alkua pidemmälle, kun hän yllättäen kuoli vuonna 1565.

Katolisen kirkon yleisarkistohankkeen pani alulle Paulus V Borghes (1605- 1621), jota pidetään nykyisen Vatikaanin arkiston varsinaisena perustajana. Arkistojen kokoamisen lisäksi häntä arvostetaan sen vuoksi, että hän järjesti vuonna 1611 yleisarkistolle omat arkistotilat. Hän oli hiljattain tutustunut Castel Sant-Angelon arkistotiloihin ja järkyttynyt siellä nähdessään hiirien ja pölyn aiheuttamat vauriot arvokkaissa asiakirjoissa.

Paulus V:n rakennuttamat arkistotilat sijaitsivat lähellä Salone Sistinoa (Sixtus IV:n mukaan) Vatikaanin kirjaston yhteydessä. Arkistotilat käsittivät kolme huonetta, jotka olivat juuri vapautuneet kirjastolta. Nämä huoneet kalustettiin mittojen mukaan tehdyillä kaapistoilla, joita koristivat Borghese-suvun vaakunat. Holvatut välikatot olivat täynnä freskoja, jotka kuvasivat eurooppalaisten hallitsijoiden lahjoituksia katoliselle kirkolle. Kaapistot täyttyivät vuosien 1612-1614 kuluessa asiakirjoilla, jotka ovat siitä lähtien muodostaneet Vatikaanin Salaisen arkiston ytimen. Nyttemmin näitä kolmea arkistohuonetta kutsutaan nimellä piano nobile.Keväällä 2001 ne olivat osa Vatikaanin museoiden yleisiä tiloja ja niissä esiteltiinarkiston kokoelmiin kuuluvia asiakirjoja sekä myyntiartikkeleita (julkaisuja, asiakirja- ja sinettijäljennöksiä).

Paulus V:n määrämä prefekti Michele Longino laati arkiston ensimmäisen inventaarioluettelon, joka on pari sataa vuotta myöhemmin (v. 1887) julkaistu painosta.

Vasta Urban VIII:n aikana (1623-1644) Vatikaanin arkisto itsenäistyi kirjaston helmoista. Paavi määräsi vuonna 1630 sekä arkistolle että kirjastolle erillisen johto-organisaation.

Arkiston kokoelmien kasvaessa se tarvitsi lisätilaa, joita osoitettiin sille kolmen em. arkistohuoneen yläpuolelta.Paavien jatkuvana huolena näyttää olleen asiakirjojen huolimaton käsittely ja säilytys, jopa suoranaiset asiakirjavarkaudet. Näistä todistavat määräykset, joiden tarkoituksena oli saada varastetut asiakirjat takaisin Vatikaanin arkistoon.

Kardinaali Chamberlain Giovanni Battista Spinola laati 30.9.1704 paavin puolesta määräyksen, jonka sisältö on paljon puhuva:

...määräämme ja vaadimme kaikkia kirjakauppiaita, ruokatavarakauppiaita, kultaseppiä, paperikauppiaita, maalareita, paperiarkkien omistajia, kirjonta- ammattilaisia, lasimaalaareita ja muita käsityöläisiä ilmoittamaan kahdeksan päivän kuluessa Castel Sant-Angelon arkiston tai Vatikaanin arkiston esimiehelle kirjoista ja asiakirjoista, jotka kuuluvat em. arkistoihin. Em. käsityöläisten on ehdottomasti kielletty hävittämästä tai vahingoittamasta millään verukkeilla mainittuja kirjoja ja asiakirjoja sekä myymästä niitä tahi käyttämästä niitä kirjojen sidontaan tai mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen .

Käytännössä Vatikaanin arkiston keskeiset osat yhdistettiin vasta vuonna 1798, kun vallankumouksen laineet löivät jo Roomaan saakka: Castel Sant-Angelon kokoelmat siirrettiin turvaan Vatikaaniin. Napoleon I:n joukot tunkeutuivat Roomaan vuonna 1798. Saman vuoden lopulla vaati hiljattain julistetun Rooman tasavallan presidentti Vaatikaanin arkiston päällikköä luovuttamaan hänelle kaikki asiakirjojen kulta- ja hopeasinetit. Napolilaiset joukot valtasivat kuitenkin jo seuraavana päivänä Rooman ja niin pelastuivat Vatikaanin sinetit sekä itse asiakirjat.

Napoleon oli päättänyt perustaa Pariisiin suuren yleisarkiston, johon oli määrä koota kaikkien valloitettujen maiden historian päälähteet. Vuonna 1810 hän määräsi Rooman arkistot luovutettavaksi Pariisiin. Samanlaisen määräyksen olivat jo saaneet useat saksalaiset, alankomaalaiset ja espanjalaiset arkistot.Vatikaanin arkisto matkasi jälleen kerran Ranskaan, tosin tällä kertaa laivalastina. Onnettomuudeksi osa laivoista joutui haaksirikkoon ja asiakirjoja hävisi. Arkisto koki kovia muutenkin: kuljetuksesta vastanneet kenraalit käyttivät oman käden oikeutta. Asiakirjoja myytiin makulatuuriksi ja muihin tarkoituksiin.

Napoleonin kukistuttua Vatikaanin arkisto palautettiin Roomaan vuosien 1815-1817 kuluessa. Ranskalaiset eivät kuitenkaan halunneet palauttaa kaikkia Ranskaa koskevia asiakirjoja paaville. Niinpä esim. osa tärkeää Nunziatura di Francia -kokoelmaa jäi Pariisiin. Vatikaanin arkiston päällikkö sai kerättyä (ostettua) osan arkistonsa asiakirjoista (yht. noin 700 nidettä) pariisilaisilta ryytikauppiailta ja muilta tahoilta.

Pius IX:n aikana (1846-1878) ja Rooman miehityksen 1860 jälkeen Italian hallitus takavarikoi osan apostolien neuvoston (apostolic chamber) arkistoa, jota oli säilytetty Palazzo Salvatin suojissa. Tässä ei ollut kylliksi; arkiston asiakirjoja revittiin hajalle. Niiden kunnostaminen oli myöhemmin hyvin työläs ja vaikea tehtävä.

Toinen maailmansota ei aiheuttanut vahinkoja Vaatikaanissa säilytetyille arkistoille. Arkiston ja kirjaston arvokkaimpia kokoelmia sijoitettiin ilmapommitusten varalta turvallisempiin tiloihin, mutta pommituksia ei tullut. Vatikaanin diplomaattisista suhteista vastaavat solmivat Saksan suurlähettilään kanssa sopimuksen varotoimenpiteistä, joiden tarkoituksena oli suojata kaikkein suurimmassa vaarassa olleet katolisen kirkon arkistot Italiassa. Kirkon arvokkaimpia ja tärkeimpiä asiakirjoja evakuoitiin useista Italian kaupungeista Vatikaanin alueelle. Eri puolilla Italiaa monet kirkonarkistot kärsivät pommituksista. Paavin Ferraran- lähetystön arkisto kärsi pahimmat vauriot.

Vatikaanin Salaisen arkiston ja Italian arkistojen toisen maailmansodan aikaisista turvatoimista ja vahingoista kerrotaan raportissa, jonka laativat sodan jälkeen kaikkien tuntema arkistonjohtaja Hilary Jenkinson ja majuri H. E. Bell.

Toisen maailmansodan jälkeen Vatikaanin Salaisen arkiston käyttöön on hankittu useissa vaiheissa runsaasti lisätilaa. Arkisto on kasvanut merkittäväksi myös aineiston määrältään.

Kaikki Vatikaanin kirkkovaltion ja katolisen kirkon organisaatiot eivät ole luovuttaneet vanhoja asiakirjojaan Vatikaanin arkistoon, vaikka tämä on ollut tavoitteena paavi Paavali V:n päivistä alkaen. Tällaisia organisaatioita ovat mm. useat kongregaatiot (esim. De Propaganda Fide). Vatikaanin kirjasto säilyttää kokoelmissaan myös asiakirja- aineistoa, joka oikeastaan kuuluisi Vatikaanin arkistoon. Osa kirkkovaltion hallinnollisista asiakirjoista säilytetään yhä Archivio di Stato di Romassa. Sitä paitsi Ranskan Kansallisarkistossa säilytetään edelleen osaa Napoleonin aikanaan Vatikaanista takavarikoimia asiakirjoja, joita Ranska ei halunnut palauttaa.

Vatikaanin arkistoa oli jossain määrin käytetty tutkimuksíin Napoleonin ajan Pariisissa. Arkiston siirto Vatikaaniin merkitsi jälleen sen sulkemista tutkijoilta. Pääsy arkistoon oli vain sen hoitajilla ja muutamilla korkeilla kirkollisilla arvohenkilöillä. Arkistonhoitajaa, joka päästäisi arkistotilaan luvattomia henkilöitä, samoin kuin niitä ulkopuolisia, jotka tunkeutuisivat sinne luvatta, uhkasi auttamatta paavin pannaan julistus.

Pääsy arkistoon ja asiakirjojen käytettäväksi saaminen olivat aikanaan eri asia. Hovit ja erityisesti suositut yksityiset tutkijat saattoivat tilata Vatikaanin arkistosta asiakirjajäljennöksiä, mutta varsinaiselle tutkimukselle arkiston noudattama byrokratia muodostui melkoiseksi esteeksi. Pannauhkaa saatettiin kiertää niin, että arkiston prefekti antoi harkintansa mukaan yksityisille tutkijoille asiakirjoja käytettäväksi arkiston viereisessä työhuoneessa. (Ainoastaan norjalaisen historiantutkijan P. A. Munchin arvellaan joskus päässeen itse arkistohuoneisiin.) Tätä kiertotietä käyttäen olivat eräät arkiston ulkopuoliset henkilöt voineet jo 1500-luvun lopulta alkaen toimittaa julkisuuteen kiinnostavia asiakirjoja. Osa julkisuuteen tulleista asiakirjoista oli itse asiassa Vatikaanin arkistonhoitajien valitsemia ja kopioimia. Näin osoittautuu yleinen käsitys Vatikaanin arkiston luoksepääsemättömyydestä hieman liioitelluksi.

Niiden tutkijoiden joukossa, jotka olivat voineet käyttää Vatikaanin arkiston asiakirjoja ennen arkiston avaamista tutkimukselle vuonna 1880, oli myös muutama pohjoismaalainen: mm. norjalainen historiantutkija P. A. Munch, ruotsalainen Ahlqvist (hänen kokoelmansa ovat Ruotsin Valtionarkistossa) ja suomalaiset Fredrik Cygnaeus ja Taavi Hahl.

Kustaa III:n taideintendentti Carl Fredrik Fredenheim, turkulaisen professorin ja piispa K. F. Mennanderin poika, esitti vuonna 1782 Ruotsin Italiassa olevan asiamiehen, kuparipiirtäjä Francesco Piranesin kautta pyynnön paavi Pius VI:lle saada Vatikaanin arkistosta asiakirjakopioita. Paavi suostui pyyntöön ja Fredenheim sai asiakirjakopiot seuraavan vuoden aikana. Osa kopioista toimitettiin Turkuun vuonna 1784.

Fredenheim lähti vuonna 1787 pitkälle ulkomaanmatkalle perehtyäkseen Italian muinaisjäännöksiin ja taideaarteisiin. Hän sai luvan suorittaa kaivauksia Rooman forumilla. Nämä olivatkin ensimmäisiä tieteellisiin tarkoituksiin ja tieteellisin menetelmin suoritettuja kaivauksia alueella! Millainen kunnia suomalaiselle arkeologialle! Kaivausprojektien luonne on silti muuttunut hänen ajoistaan. Kuulostaa kolkolta tieto, että Fredenheim rahoitti "vanhan tavan mukaisesti" kaivauksensa myymällä löytämänsä tiilet ja marmorinkappaleet. Vain piirtokirjoitukset hän säilytti.

Fredenheim hankki vuonna 1788 itselleen audienssin Pius VI:n luo ja sai tältä suostumuksen hankkia arkistosta lisää Ruotsia koskevaa materiaalia Tukholmaan. Vatikaanin arkisto luovutti hänelle yhteensä 324 asiakirjajäljennöstä. Fredenheim lahjoitti nämä Turun akatemialle ja antoi samalla niiden julkaisuoikeuden H. G. Porthanille. Porthan oli ensimmäinen pohjoismainen tutkija, joka julkaisi Vatikaanin arkistosta saatuihin kopioihin perustuvia lähdejulkaisuja.

Porthanin lähdejulkaisut ilmestyivät vuosina 1796-1801 nimellä Ad recensionem Bullarii Romano-Sveogothici, a. Nobil. A Celse editam, Accesio.Niihin sisältyi viisi erityisesti Suomea koskevaa asiakirjaa.

Fredenheimin jäljennöskokoelmaan liittyy onneton episodi. Turun palossa vuonna 1827 jäljennöskokoelma tuhoutui, mutta onneksi niistä oli tehty täydelliset jäljennökset Ruotsin Vitterhets Historie och Antiquitetsakademille.

Norjalainen historiantutkija P. A. Munch keräsi 1860-luvulla Vatikaanissa asiakirjajäljennöksiä Norjan, Tanskan ja Ruotsin historiankirjoitusta varten. Munch kuoli vuonna 1863, mutta ennätti kerätä huomattavia lisiä pohjoismaiden historian siihenastiseen lähteistöön. Hän kiinnitti ensimmäisenä huomiota asiakirjasarjoihin, jotka olivat olleet siihen asti miltei tuntemattomia: supliikit ja kameraaliset asiakirjat. Munchin julkaisemassa teoksessa Pavelige Nuntiers Regnskabs- og Dagbøger 1282-1334 on tietoja Suomen historiastakin. Myös Munchin jäljennekokoelmaa kohtasi onnettomuus: osa Vatikaanista Tukholmaan lähetetyistä kopioista hävisi niitä kuljettavan laivan kärsittyä haaksirikon.

Fredrik Cygnaeus kokosi vuosina 1845-1846 tietoja Vatikaanin arkistosta Pohjoismaiden 1500-1600 -lukujen historiasta. Cygnaeuksen hankkimia asiakirjajäljennöksiä säilytettiin sittemmin Helsingin yliopiston kirjastossa.

Maisteri Taavi Hahl keräsi vuonna 1879 Vatikaanin arkistosta tietoja väitöskirjaansa varten. Hän kuoli yllättäen vuonna 1880 ennen kuin ehti hyödyntää keräämiään tietoja. Hahlin hankkimia asiakirjakopioita säilytetään Suomen Historiallisen Seuran arkistossa.

VATIKAANIN ARKISTON AVAAMINEN TUTKIJOILLE 1880

Vatikaanin arkiston avaamista tutkimukselle oli pidetty toivottavana ja tärkeänä, mutta kaikki yritykset olivat kaatuneet paavien järkähtämättömään asenteeseen. Arkiston avautumiseen liittyy mielenkiintoinen episodi. Saksalainen historiantutkija, jesuiittapater Augustin Theiner oli määrätty vuonna 1855 arkiston prefektiksi. Hän piti elämäntehtävänään edesauttaa tutkimustyötä julkaisemalla Salaisen arkiston tärkeimpiä historiallisia asiakirjoja (mm. Schweden und seine Stellung zum heiligen Stuhl, 1838). Norjalaisen P. A. Munchin arkistotutkimusten on arveltu onnistuneen nimenomaan prefekti Theinerin suosiollisella myötävaikutuksella. Theiner maksoi kovan hinnan aktiivisesta tutkijapalvelustaan ja liberaalisesta teologisesta suuntauksestaan: paavi Pius IX erotti hänet arkistonhoitajan virasta.

Leo XIII ryhtyi heti paaviksi tultuaan vuonna 1878 toimenpiteisiin Vatikaanin arkiston avaamiseksi tutkijoiden käyttöön. Vuonna 1880 paavi teki päätöksen arkiston avaamisesta. Tammikuusta 1881 alkaen tutkijat saattoivat työskennellä arkiston yhteydessä olevissa työhuoneissa ja läpikäydä korvaamattoman arvokkaita arkistolähteitä.

Vatikaanin arkiston avautumista seurasi eri maiden historiallisten opistojen ja tiedeakatemioiden perustaminen Roomaan. Ensimmäisten joukossa olivat Ranska (Scuola Francese), Saksa (Instituto Storico Germanico), Itävalta (Instituto Austriaco di Cultura) ja Belgia (Accademia Belga). Monet maat lähettivät erityisiä lähetystöjä määräajoiksi tutkimaan Vatikaanin arkistoa (mm. Sveitsi, Portugali, Puola, Kanada ja Japani).

SUOMALAISTUTKIJOITA 1890-LUVULTA ALKAEN

Suomalaisista tutkijoista 1800-luvun lopulta voidaan mainita ylitirehtööri Werner Tawastjerna, joka tutki vuonna 1897 Vatikaanin arkiston keskiaikaisia asiakirjoja ja hankki yli 20 kopiota Suomea koskevista asiakirjoista. Tawastjerna julkaisi kopiot Historiallisen Arkiston XV osassa vuonna 1898.

Pari vuotta myöhemmin arkistossa työskenteli Gabriel Rein, vuonna 1907 P. O. von Törne sekä useamman vuoden ajan Henry Biaudet, jotka kaikki julkaisivat tutkimustensa tulokset väitöskirjoissaan. Biaudet tutki sekä paavinistuimen ja Ruotsin valtakunnan välisiä suhteita 1500-luvulla että paavillista diplomatiaa. Suomalainen Tiedeakatemia perusti erityisen sarjan Annales Accademiae Scientiarum Fennicae, jossa suomalaisten Vatikaani-tutkijoiden tulokset julkaistiin.

Vatikaanin diplomatian historiaa tutki 1900-luvun alussa myös Liisi Karttunen, jonka saavutuksia tällä alalla ovat arvostaneet sekä paavi Pius XI että Paavali VI. Paavi Pius XI on todennut Liisi Karttuselle tämän ollessa paavin yksityisaudienssilla:

Te olette tehnyt sellaisen tieteellisen työn, joka vuosisatoja on kaikille historian tutkijoille ja tiedemiehille mitä tärkein ja arvokkain heidän tutkimustyössään.

Karttunen oli tunnettu paitsi Vatikaanin tutkijapiireissä myös Rooman kulttuuripiireissä niiden 35 vuoden aikana, joina hän vaikutti Roomassa. Tuosta ajasta hän toimi yli neljännesvuosisadan Suomen Rooman- lähetystön palveluksessa.

Suomalaisista tutkijoista Aarno Maliniemi (Malin) osallistui vuosina 1920- 1928 organisoitujen Skandinaavien historiallisten Rooman retkikuntien matkoihin. Näiden tarkoituksena oli yhteistyössä läpikäydä uudelleen Vatikaanin arkiston koko keskiaikainen aineisto. Vatikaanin arkisto salli asiakirjojen jäljentämisen valokuvaamalla, mikä nopeutti retkikuntien työtä huomattavasti.

Vatikaanin arkisto sisältää asiakirjoja lähinnä 1200-luvun alusta alkaen. Sitä vanhemmat paavinistuimen asiakirjat ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta hävinneet Rooman ja Italian melskeisissä oloissa. Toisaalta arkistossa on vain vähän alkuperäisiä asiakirjoja keskiajalta; suurin osa niistä on jäljennöksiä. Vatikaanin arkiston keskiaikaisten originaaliasiakirjojen joukosta löytyy mm. purppuranpunaisia pergamentteja, joiden teksti on kullanväristä. Useisiin asiakirjoihin on liitetty kultasinetti.

Paavillisiin kanslioihin saapuneita asiakirjoja ei keskiajalla yleensä säilytetty, ellei niillä ollut pitempiaikaista merkitystä. Niinpä esim. paavillisten nuntioiden kertomuksia ryhdyttiin säilyttämään vasta Leo X:n aikana (1513-1521). Saapuneita pärmäkirjeitä ei suorastaan hävitetty, vaan ajan tavan mukaisesti pergamentti raavittiin puhtaaksi ja arvokas asiakirjapohja otettiin uusiokäyttöön, uuden asiakirjan pohjaksi.

Clemens VI:n ajoista (1342-1352) alettiin sellaisia kuuriaan saapuneita anomuksia, jotka paavi oli hyväksynyt, jäljentämään lyhennettyinä yhteenvetoina erityisiin kopiokirjoihin. Ne tunnetaan nimellä Supplicationes eli Registrum supplicationum. Määräyksen tällaisten kopiokirjojen pitämisestä antoi jo Benedictus XII 1330-luvulla, mutta hänen ajaltaan niitä ei vielä tunneta.

Supliikkirekisteriniteitäkertyi keskiajan loppua kohden runsaasti, kun paavit lisätäkseen tulojansa alkoivat täyttää itse yhä uusia kirkollisia virkoja. Suuri osa anomuksista käsittelee juuri hengelliseen virkauraan eri tavoin liittyviä kysymyksiä. Anomuksen lähettäjinä ovat olleet yksityishenkilöt tai eri tyyppiset organisaatiot. Aarno Maliniemen mukaan vuotta 1527 edeltävältä ajalta on säilynyt noin 2 000 supliikkirekisterinidettä, joissa on arviolta reilusti yli miljoona anomusta. Vatikaanin arkiston historiikin mukaan anomusrekisteriniteitä on 1340-luvulta 1880-luvulle yli 7 400.Sarja päättyy Leo XIII:n aikana.

Kuuriasta lähetettyjen asiakirjojen määrä oli keskiajalla sangen suuri. Paavin alkuperäisiä bullia ym. kirjelmiä voi löytää eri arkistoista ympäri maailman. Lähetettävistä kirjelmistä on ryhdytty laatimaan jo varhain jäljennöksiä, aluksi tosin vain tärkeimmistä kirjelmistä ja niistäkin lyhennelminä. 1300-luvulla lähetettyjen kirjelmien kopioita on talletettu yhä täydellisemmin ja 1400-luvulta lähtien säännöllisesti ja täydellisinä asiakirjoina (paitsi samanlaisina toistuvia kaavamaisia ilmaisuja, joita kopioihin on lyhennetty).

Kuurian kopiokirjasarjoista on tärkein Regesta Vaticana, joka on jokseenkin täydellisenä säilynyt Innocentius III:n ajoista (1198-1216). Sarjaan sisältyy 2 047 nidettä ja se on ollut erityisen merkittävä 1200- ja 1300-luvun tutkijoille. Jäljennökset Avignonin paavien, niin laillisten kuin vastapaavienkin, lähettämistä bullista muodostavat osittain fragmentaarisen sarjan Regesta Avenionensia, johon kuuluu 353 nidettä vuosilta 1305-1415. Regesta Vaticanan vanhin osa on kirjoitettu pergamenteille, Regesta Avenionensia kokonaisuudessaan paperille. Tosin useita niteitä jälkimmäisestä sarjasta on kopioitu jälkeenpäin pergamenteille ja liitetty osaksi Regesta Vaticana-sarjaa. Näin syntyneet kopiot eivät täysin vastaa alkuperäisiä asiakirjoja, sillä kopioijat jättivät osan tekstistä pois tai lisäsivät niihin muuta tekstiä.

1300-luvun lopulla syntyi Regesta Vaticanalle rinnakkaissarja, Regesta Laterana, joka sisältää jäljennöksiä Dataria Apostolican, ts. etupäässä kirkollisia nimitysasioita käsittelevän kanslian lähettämistä kirjelmistä. Regesta Laterana-sarjaa kutsutaan myös Registrum commune-nimellä, koska sitä säilytettiin aikanaan Archivum commune´ssa. Sarja on jatkoa Avignonin litterae communes -regesteille, jotka aikanaan kärsivät kovin kuljetuksista Vatikaanista Pariisiin ja takaisin.

Aarno Maliniemen mukaan kaikkia regestisarjojen niteitä on säilynyt vuoteen 1527 asti noin 3 200, noin kaksi miljoonaa sivua.

Vatikaanin arkiston keskeisiä asiakirjoja ovat myös kardinaalikonsistorin, kardinaalikokousten ja konklaavien asiakirjat. Näitä asiakirjoja on 1400- luvulta alkaen yhteensä 1 308 säilytysyksikköä. Kirkkovaltion diplomaattisesta toiminnasta kertynyt aineisto on kiinnostanut suomalaisiakin tutkijoita (mm. Pekka Salo). Viime aikoina on länsimaisessa lehdistössä kiinnitetty huomiota asiakirjoihin, jotka voisivat selventää Vatikaanin suhteita toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan ja Holocaustiin.

Miscellanea Armadi -sarjaan sisältyy runsaasti eri asiaryhmiin kuuluvia asiakirjoja 1700-luvulta alkaen. Niihin kuuluvat mm. jäljennökset Galileo Galilein ja katolisen kirkon väliseen kiistaan liityvistä asiakirjoista. Instrumenta Miscellanea -sarja muodostaa eräänlaisen valtakirja-arkiston(yli 8 000 alkuperäistä tai jäljennettyä valtakirjaa 800-luvulta 1800-luvulle). Valtakirjoista arvokkaimmat säilytettiin aikanaan Castel Sant´Angelossa. Tätä kokoelmaa kutsutaan nimellä Archivum Arcis (lyh. A.A.) ja siihen sisältyy noin 8 500 valtakirjaa 800-luvulta 1800-luvulle. A.A-kokoelmasta löytyy mm. 68 valtakirjaa (kultaisin sinetein) Fredrik I Barbarossalta Habsburgin Kaarle VI:lle.Samasta kokoelmasta löytyvät myös englantilaisten kirjeet paavi Clemens VII:lle (1523-1534) koskien kuningas Henrik VIII:n avioliittoasioita. Tutkijat ovat löytäneet kokoelmasta myös Ruotsin kuningatar Kristiinaa koskevia asiakirjoja.

Vatikaanin arkistossa säilytetään runsaasti henkilö- ja sukuarkistoja, joista suurimpia ja merkittävimpiä ovat seuraavien sukujen arkistot: Boncompagni-Ludovisi, Borghese, Della Valle-Del Bufalo, Rospigliosi ja Ruspoli. Vatikaanin arkistoon sisältyy ainakin Pohjoismaiden kirkkohistorian tutkimukselle tärkeitä kameraalisia asiakirjoja, joissa on käsitelty mm. paavinistuimelle tulleita veroja, maksuja ja virkanimityksiä.

Vatikaanin arkistoon kuuluvien asiakirjojen arkistointiperusteet ovat epäilemättä vaihdelleet organisaatioista toiseen ja vuosisadoista toiseen. Erilaisten hakemistojen merkitys, jos niitä aikanaan oli edes laadittu, on ollut tutkijoille suuri. Arkiston keskiaikaiset asiakirjat eivät ole minkäänlaisessa topografisessa järjestyksessä. Aarno Maliniemen mukaan ainoa järjestys on se, että asiakirjat paavien samoilta pontifikaattivuosilta ovat yksissä niteissä. Suomea koskeva bulla voi siten löytyä esim. jonkun saksalaisen tai espanjalaisen kirjelmän välistä. Löytääkseen kaikki jotakin maata koskevat asiakirjat on tutkijan pakko tarkastaa kaikki ao. vuosien aikana kertyneet niteet.

ARVIOITA VATIKAANIN SALAISEN ARKISTON MERKITYKSESTÄ TUTKIMUKSELLE

Vatikaanin Salainen arkisto on katolisen kirkon keskusarkisto, jonka kokoelmat käsittävät yhteensä noin 50 hyllykilometriä asiakirjoja. Asiakirjoja tai niiden jäljennöksiä on yli 1000 vuoden ajalta. Vatikaanin Salainen arkisto tarjoaa arkistolähteitä monien elämänalojen tutkijoille kaikkialta maailmasta.

Suomalaiset tutkijat ovat arvioineet Vatikaanin arkistoa pohjoismaisen historiantutkimuksen kannalta. Liisi Karttunen, joka työsti aikanaan arkiston käyttöä edistäviä luetteloja, on todennut artikkelissaan, että Pohjoismaita koskeva tutkimus Vatikaanissa on paljon hankalampaa kuin muiden Euroopan maiden tutkimus. Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja muissa suurissa maissa toimi aikanaan paavinistuimen nuntiot, joiden kirjeenvaihto on arkistoitu erikseen. Nämä muodostavat perustan ao. maiden aineistojen käytölle.Pohjoismaita varten ei tällaisia varsinaisia nuntioita ole ollut; niitä koskeva kirjeenvaihto on kulkenut muiden maiden nuntioiden tai yksityisten asiamiesten kautta. Viimeksi mainittujen kirjeet on voitu arkistoida täysin sattumanvaraisesti jonkun nuntion kirjeenvaihdon yhteyteen, elleivät ne ole jääneet ao. henkilön yksityisarkistoon tai hävinneet kokonaan. Vanhimpia asiakirjallisia todisteita paavinistuimen ja Pohjoismaiden suhteista löytyy Puolan nuntiatureista tai monenkirjavista Miscellanea-kokoelmista.

Paavin ensimmäisen Pohjoismaihin määrämään asiamiehen Antonio Possevinon kirjeenvaihto ensimmäiseltä Ruotsin-matkaltaan on hävinnyt ja toiselta matkalta hajonnut kolmen nuntion kirjeenvaihtoon ja yksityiseen Borghese-kokoelmaan. Hänen toverinsa, jesuiitta Luostarilassen kirjeet ovat Vatikaanin ulkopuolella Bibliotheca Vittorio- Emanuelessa ja Jesuiittaveljeskunnan arkistossa.

Liisi Karttunen on selvittänyt Pohjoismaiden historiaa 1500-luvun lopulla valaisevien lähteiden sijoituspaikkoja. Vuotta 1592 vanhempia asiakirjoja voi löytyä mitä odottamattomimmista kokoelmista Vatikaanin ja Italian arkistoista. Vuodesta 1592 alkaen asiakirjat ovat säilyneet yhtenä kokonaisuutena. Tähän ovat vaikuttaneet paavin Pohjoismaihin määräämien asiamiesten huolellisuus asiakirjojen säilyttämisessä sekä asiakirjojen päätyminen aikanaan ruhtinas Borghesen perhearkistoon. Asiakirjat olivat siellä turvassa niinäkin vuosina, jolloin Vatikaanin arkistoa hävitettiin ja siirreltiin Napoleon I:n aikana Pariisiin ja takaisin. Ei myöskään Italian hallitus, joka uuden kuningaskunnan muodostuessa omavaltaisesti anasteli kirjastoja ja arkistoja, päässyt kynsimään Borghesen perhearkistoa. Paavi Leo XIII osti Borghese-arkiston vuonna 1891 ja liitti sen osaksi Vatikaanin yleisarkistoa.

Henri Biaudetin mukaan Paavillisten arkistojen ääretön merkitys ei suinkaan johdu siellä säilytettyjen asiakirjojen paljoudesta, vaan niiden tavattomasta monipuolisuudesta ja historiallisesta arvosta. Ei millään politiikalla ole koskaan ollut suhteita niin laajoissa piireissä maailman kaikissa valtioissa kuin paavillisella, mutta paavin vallan erikoisen luonteen, kirkkovaltion eristetyn aseman ja vähäpätöisen maallisen vallan tähden eivät nämä suhteet ole koskaan koskeneet yksityiskohtaisia kysymyksiä. Kun mitä vähäpätöisemmistä välikohtauksista kahden maallisen vallan kesken on saatu asianomaisten valtioiden arkistot täyteen paksuja niteitä yksityiskohtia käsittäviä asiakirjoja, joilla ei ole historiallista arvoa, on Rooman Curia sitä vastoin käsitellyt vain tärkeitä asioita ja vieläpä tavallaan konsentreeratussa muodossa. Joka asiakirjalla sen arkistossa on niin muodoin suuri historiallinen merkitys.

Aarno Maliniemi on kuvannut Vatikaanin arkistoa maailmanarkistoksi, jolla on ensiluokkaisen tärkeä merkitys koko vanhemman eurooppalaisen kulttuurimaailman historian tutkimukselle. Niin varsinkin sen jälkeen, kun se v. 1881 muuttui salaisesta asiakirjakokoelmasta julkiseksi, tutkimuksen vapaasti käytettäväksi.

ARKISTON ORGANISAATIOSTA JA TEHTÄVISTÄ

Vatikaanin arkiston ohjesäännön (1927 (section) 1) mukaan arkiston tulee palvella ensisijaisesti Paavinistuinta ja hallintovirkakuntaa, lisäksi tutkijoita kotimaasta ja uskontokunnasta riippumatta. Paavi johtaa arkistoa yhdessä sen johtavien virkamiesten (Cardinal Mejía, Archivist of the Holy Roman Church; Prefect Sergio Pagano; Vice-Prefect Ugo Paoli) kanssa.

Vatikaanin arkistossa on tieteellisistä ja didaktisista tehtävistä vastaavia virkamiehiä, asiakirjojen konservointiyksikkö, jäljennepalveluyksikkö, CD- ROM-yksikkö, sinettien konservoinnista ja jäljentämisestä vastaava yksikkö sekä tutkijapalvelusta vastaava yksikkö. Kokopäiväisen henkilöstön määrä on noin 40.

TUTKIJAPALVELUSTA JA JULKAISUTOIMINNASTA

Vatikaanin arkiston käyttöä koskevat määräykset osoittavat, että se ei ole läheskään yhtä avoin tutkijoille kuin esim. Suomen Kansallisarkisto. Vatikaanin arkisto ilmoittaa tarjoavansa asiakirjoja vain akateemisille jatko-opiskelijoille. Muut opiskelijat voivat saada käyttöoikeuden vain erityisin perustein.

Tutkijoiden on haettava arkiston käyttöoikeutta kirjallisesti arkiston esimieheltä (prefektiltä) ja liitettävä hakemukseensa jonkun korkeakoulun taihistoriantutkimusta harjoittavan henkilön suosituskirje. Hakemuksessa on kerrottava henkilö- ja yhteystietojen lisäksi tutkimuksen tarkoitus. Hakemukseen on liitettävä pari valokuvaa, joista toinen tarvitaan arkiston erityistä asiakaskorttia varten. Tällä kuvallisella kortilla tutkijat pääsevät sisään S. Annan portista ja arkiston pääovesta. Kortti on voimassa vain vuoden kerrallaan, heinäkuun 15. päivään asti, jonka jälkeen se on jälleen uusittava.

Arkiston tutkijasalit ovat avoinna yllättävän lyhyen ajan verrattuna eri maiden yleisarkistojen käytäntöön. Vatikaanin arkisto on avoinna vain syyskuun 16. päivästä heinäkuun 15. päivään maanantaista lauantaihin klo 8.30 - 13.15 (ei sisään enää klo 12.30 jälkeen). Erityisistä syistä tutkijat voivat hakea lupaa käyttää arkiston tutkijatiloja vielä iltapäivisin, klo 16.00 - 18.45 välisenä aikana. Käyttölupaa on haettava kirjallisesti arkiston esimieheltä. Näyttää siltä, että luvan saaminen ei ole helppoa.

Vatikaanin arkisto noudattaa pohjoismaisittain hyvin tiukkaa salassapitokäytäntöä. Arkiston kokoelmat ovat avoimia vain ennen 22.1.1922 kertyneiden asiakirjojen osalta.

Tutkijat voivat tilata asiakirjoja tutkijasaliin hyvin rajoitetusti: vain kolme nidettä, kirjekuorta tms. päivässä. Tilauslomakkeet on jätettävä salin päivystäjälle ennen puoltapäivää. Tilauksia varten on käytettävissä erilaisia hakemistoja vain luettelohuoneessa (Sala Indici). Osa vanhoista hakemistoista on varsin huonokuntoisia sidoksia. Hakemistojen osittainenkin julkaiseminen on kiellettyä. Asiakirjojen valokuvaaminen on kielletty. Arkisto toimittaa jäljenteitä valokopioina, mikrofilmeinä ja valokuvina. Valokopioista peritään 2,70 FIM kappaleelta ja mikrofilmijäljenteistä 2,55 FIM otokselta. Arkiston käyttäjät sitoutuvat toimittamaan arkistolle yhden kappaleen julkaisuistaan, joissa on käytetty lähteenä Vatikaanin arkiston asiakirjoja.

Tutkijasalin asiakaskortiston mukaan arkistoa käyttää vuosittain yli 1 500 henkilöä. Tutkijasalin päiväkirjamerkintöjen mukaan asiakkaita oli huhtikuussa 2001 aamupäivisin 50-80 ja iltapäivisin erityisluvalla kymmenkunta henkilöä. Huhtikuun 2001 päiväkirjamerkinnöistä kävi ilmi, että viikon sisällä arkistossa oli käynyt kaksi suomalaista tutkijaa. Vatikaanin arkisto vastaanottaa lukemattomia tiedusteluja ja jäljennepyyntöjä kirjeitse ja muuten kaikkialta maailmasta.

Vatikaanin arkisto tutkii ja julkaisee asiakirjojaan. Julkaisutavat ovat muuttuneet ajan myötä. Vatikaanin arkiston keskeinen julkaisusarja on nimeltään Collectanea Archivi Vaticani.Toinen julkaisusarja Littera Antiqua on ilmestynyt 1980-luvulta alkaen. Tätä nykyä Vatikaanin arkisto julkaisee arkistolähteitään myös CD-ROM-levyillä, joista löytyy lisätietoa arkiston Internet-kotisivulta.

Arkiston virkamiehet osallistuvat aktiivisesti kansainvälisiin projekteihin, kongresseihin, asiakirjanäyttelyihin ja muihin tapahtumiin.Vatikaanin arkisto lainaa asiakirjojaan ulkomaisiin tieteellisiin asiakirjanäyttelyihin.

NYKYISISTÄ TOIMITILOISTA

Käynti Vatikaanin arkistoon on Pietarinkirkon oikealta puolelta S. Annan portista n. 200 metrin matkan päässä olevalle sisäpihalle (Cortile del Belvedere), jonka perällä on arkiston komea pronssinen pääovi.Ovessa on korkokuvin kuvattu Vatikaanin arkiston värikäs historia monine muuttoineen ja sijoituspaikkoineen.Sisääntuloaulassa tarkistetaan tutkijoiden asiakaskortit. Aulan vitriineissä on esillä arkiston julkaisuja ja muita myyntiartikkeleita.

Arkiston ns. vanha tutkijasali on pitkänomainen holvattu huone, jonka päädystä on yhteys makasiineihin. Salissa on paririvissä vanhoja jyhkeitä pöytiä lukutelinein varustettuina, aivan kuten Suomen Kansallisarkistossa. Huonetta koristavat uskonnollisaiheiset patsaat ja öljymaalaukset. Salissa on yhteensä n. 40 lukupaikkaa.

Arkiston ns. uusi tutkijasali LEO XIII on korkea, pitkänomainen holvattu huone, jonka seinustalle on rakennettu kahteen kerrokseen hyllyjä erilaisille hakemistoille ja julkaisuille. Salin keskellä päästä päähän on leveä pöytä, jolla on muutamia päätteitä asiakkaita varten Salissa noin 30 lukupaikka.

Suomen Arkistoyhdistyksen jäsenet pääsivät 24.4.2001 tutustumaanVatikaanin Salaisen arkiston toimintaan, tutkijasaleihin ja arkistojen säilytystiloihin. Pääsy viimeksi mainittuihin ja vielä monikymmenpäisenä ryhmänä oli ilmeisesti hyvin poikkeuksellista. Vatikaanin Salaisen arkiston Enrico Flaianin johdolla ryhmä kiersi kerroksesta toiseen ja läpi valtavan suuren arkistomakasiinin (n. 70 x 100 m) aina pergamenttimakasiiniin asti. Se on kalustettu laatikostoilla, joissa suurikokoisetkin pergamentit voidaan säilyttää vaakatasossa. Ryhmää varten oli asetettu esille joukko näyttäviä pergamenttiasiakirjoja 1200- luvulta alkaen.

Suurin osa arkiston kokoelmista (sidoksista, koteloista) säilytetään metallihyllyissä pystyasennossa. Suomalaisryhmän kulkureitillä olleista arkistokoteloista vain osa olisi täyttänyt Suomen arkistolaitoksen asettamat laatukriteerit: asiakirjat eivät olleet täysin suojassa pölyltä ja valolta. Osa puoliavoimista kansioista oli metallisia, osa umpinaisista koteloista oli vanerilla vahvistettuja.

VATIKAANIN ARKISTON INTERNET-KOTISIVU

Vatikaanin arkiston Internet-kotisivu, joka pääosin on italiankielinen, tarjoaa perustietoja laitoksen toiminnasta, erityisesti tutkijapalvelusta, julkaisuista ja laitoksen historiasta. Laitos tarjoaa englanninkielellä ainoastaan asiakirjojen käyttöä koskevat määräykset ja ehdot.

JÄLJENTEITÄ VATIKAANIN ARKISTOSTA SUOMEN KANSALLISARKISTOON

Suomen Kansallisarkistossa on satoja Vatikaanin arkiston asiakirjoista otettuja fotostaattijäljennöksiä. Jäljennökset koskevat lähinnä seuraavia sarjoja: Registrum Supplicationum, Regesta Vaticana, Regesta Avenionensia ja Regesta Laterana. Jäljennösten provenienssi käy ilmi Kansallisarkiston yksityisarkistojen luetteloista. Osa fotostaateista on saatu Pohjoismaisen arkistokomission vuosina 1923, 1926 ja 1928 Vatikaanissa valitsemista asiakirjoista.

KIRJALLISUUTTA

Ambrosini, Maria Luisa, The Secret Archives of the Vatican. Eyre & Spottiswoode, Fakenham, Norfolk 1970.

Italian Archives During the War and its Close. Compiled by Hilary Jenkinson and H. E. Bell and issued by the British Committee on the Preservation and Restitution of Works of Art, Archives and Other Material in Enemy Hands. London 1947.

Karttunen, Liisi, Muutamia piirteitä Vatikaani-arkistosta ja suomalaisesta tutkimuksesta siellä. - Historiallinen Aikakauskirja 1908, s. 225-232.

Malin (Maliniemi), Aarno, Vatikaanin arkisto. Historiikkia ja tietoja siellä suoritetuista pohjoismaiden keskiaikaa valaisevista tutkimuksista. - Valvoja-Aika 1925, s. 380-392.

Salo, Pekka, Suomi ja Pyhä Istuin 1918-1968. Suomen ja Vatikaanikaupungin valtion välisten suhteiden kehitys vuodesta 1918 vuoteen 1968. - Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 176. Saarijärvi 1997.

von Törne, P. O., Den finska historiska expeditionen i Rom. - Finsk Tidskrift 75 (1913), s. 391-407.

Markku Leppänen
Ylitarkastaja
Kansallisarkisto
markku.leppanen@narc.fi

Agricolan Tietosanomien pääsivulle
Agricolan Tietosanomien Numero 2/2001 pääsivulle
Lehden arkisto
Lehden toimituskunta
Kaikkien numeroidensisällysluettelot yhtenä tiedostona