Berliinin itäisessä Lichtenbergin-kaupunginosassa Magdalenenstrassen metroasemalla junasta poistuva voi nähdä ympärillään synkkiä 15-kerroksisia taloja, jotka muodostavat yhdessä labyrinttimaisia suurkortteleita. Täällä ihminen tuntee itsensä väistämättä hyvin pieneksi ja lukemattomien silmäparien seuraamaksi. Tuhansien ikkunaruutujen takaa Stasin agentit ovat epäluuloisina tarkkailleet alueella kulkevia. Alueelle 1960- ja 1970-luvuilla kohonneissa kolosseissa työskenteli ja asui kaikkiaan 30 000 turvallisuusministeriön virkamiestä. Keskellä Stasin konkurssipesää säilytetään nyt valtavan suurta keskusarkistoa, josta Stasin urkintajärjestelmän uhrit ja tutkijat ovat löytäneet kuohuttavia tietoja ja asiakirjoja elämästään ja yhteiskunnasta. Stasin arkistojen on sanottu sisältävän myrkkyä, joka jäytää kansakunnan sisintä. Niitä on verrattu aikapommiin, joka pitäisi valaa ikiajoiksi betoniin kuin ydinreaktorin sulanut sydän. Mutta ei, tiedonvapauden periaatteet ovat voittaneet: kansalaiset ja jopa me, ulkomaiset arkistoalan ammattilaiset, voimme nyt lähestyä entisiä Stasin linnakkeita. Meille, alan ammattilaisille, avautuivat ovet keskusarkiston pyhimpiin paikkoihin.
Stasi - Euroopan tehokkain urkintajärjestelmä?
Neuvostomallin mukainen poliittinen tiedustelupalvelu perustettiin Itä-Berliiniin 1.9.1951. Sen tehtävänä oli ensi sijassa torjua ulkomaisten turvallisuusorganisaatioiden vakoilua DDR:ssä sekä tutkia natsirikollisia. Vuoden 1953 levottomuuksien jälkeen toiminnan keskeisinä kohteina olivat oman maan kansalaiset. Vuodesta 1956 lähtien turvallisuuspalvelu oli organisoitu erilliseksi ministeriöksi (Turvallisuusministeriö) alaorganisaatioineen.
Alaorganisaatioita (osastoja, työryhmiä ja muita elimiä) oli yli 60. Turvallisuusministerinä toimi pitkään Erich Mielke, joka oli samaan aikaan politbyroon jäsen. Turvallisuuspalvelun henkilöstön määrä kasvoi vuosien mittaan suunnattomaksi. Loppuvaiheessa ministeriön palveluksessa oli 80 000 ihmistä. 1960-luvulla Stasin palveluksessa oli 50 000 vapaaehtoista "avustajaa" (Mitarbeiter), loppuvaiheessa heitä oli 95 000. Itse asiassa jälkikäteen ei aina ole helppoa osoittaa, kuka lopulta oli tekijä ja kuka uhri. DDR:n kansalaiset eivät jakaantuneet selvästi valvojiin ja valvottuihin. Stasin yksi suurimmista yksiköistä oli osasto, joka tarkkaili omia agentteja ja ilmiantajia. Avustajia värvätessään Stasi käytti usein kiristystä ja uhkauksia; rangaistuksen pelossa monet ryhtyivät ilmiantajiksi ja allekirjoittivat sopimuksen.
Stasin päämaja sijaitsi Normannenstrassella Nikolasseen-kaupunginosassa, Berliinin lounaisosassa. Vihainen väkijoukko tunkeutui 15.1.1990 päämajaan ja löysi sieltä valtavan määrän asiakirjoja, jotka liittyivät maan omiin kansalaisiin kohdistuneeseen vakoiluun.
Stasin keskusarkisto
Stasin Lichtenbergin-arkistorakennus "valmistui" vuonna 1984; sen sisätilat olivat toukokuussa 1999 yhä viimeistelemättömiä: kymmenet sähköjohdot roikkuivat irtonaisina pitkin seiniä ja katonrajaa. Arkistorakennuksessa on viisi valtavan suurta makasiinia ja 20 pienempää. Arkistohuoneet eivät täyttäisi suomalaisia arkistotilavaatimuksia.
DDR:n turvallisuuspalvelun asiakirjoja on kaikkiaan 180 hkm. Stasin Berliinin-arkistoissa asiakirjoja on noin 122 hkm (lukuun sisältyy n. 46,5 hkm asiakirjoja, jotka ovat mikrofilmattuina). Sen lisäksi arkistoon sisältyy n. 360 000 valokuvaa, n. 600 000 negatiivia, n. 24 000 diakuvaa, 3850 videofilmiä, 730 elokuvaa,
n. 100 000 äänitettä ja 9 500 diskettiä. Stasin kortistoihin sisältyy yhteensä noin 40 miljoonaa korttia (useita kortteja samoista henkilöistä!). Keskeiset henkilöhakukortit (A5-kokoiset "F16"- ja "F22"-kortit, yht. n. 6 miljoonaa) säilytetään kymmenissä pater-noster-laitteissa. Kortit muodostavat monimutkaisen järjestelmän, jonka tarkoitus oli suojata agenttien ja vapaaehtoisten ilmiantajien (inoffizieller Mitarbeiter) henkilöllisyys. Asiakirjat löytyvät makasiineista hakukorteissa mainittujen arkistointinumeroiden avulla, ei henkilön nimen mukaan. Tärkeimpiä kortistoja aiotaan mikrokuvata ja säilyttää mikrokorttimuodossa.
Stasin aktiivisen tarkkailun alaisena oli 1980-luvun lopussa noin 300 000 henkilöä. Agenttien ja ilmiantajien laatimat tarkkailuraportit ovat usein mitäänsanomattomia, pikkutarkkoja selvityksiä uhrien arkipäivän askareista. Berliinin Humboldtin yliopiston fysikaaliskemiallisen laitoksen johtajasta ja yhteiskunnallisesta aktivistista Robert Havemannista (kuoli v. 1985) on kertynyt vuosikymmenien mittaan ennätysmäärä Stasin valvonta-asiakirjoja: yhteensä noin 100 000 sivua.
Stasin asiakirjat ovat suurelta osin kansioimattomia, narulla sidottuja nippuja tai sijoitettuina pahvilaatikoihin. Asiakirjoja on kertynyt niin paljon, ettei niiden luetteloimiseenkaan ole ollut riittäviä resursseja. Arkistonhoidon perustehtäviin kuluu vielä useita vuosia, ehkä vuosikymmeniä. Kuten Suomen Etsivän keskuspoliisin/Suojelupoliisin arkistossa on Stasin arkistossakin runsaasti lehtileikkeitä tai lehtiä kokonaisena. Stasin arkiston järjestämistä ja luettelointia vaikeuttaa myös se, että aineisto on mennyt sekaisin: on työlästä selvittää, mistä Stasin yksiköistä mikäkin aineisto on peräisin. Luetteloijat pyrkivät löytämään aineistosta keskeisimmän teeman tai asian, jonka perusteella tehdään merkinnät hakukorteille. Hakukorttien pohjalta laaditaan aikanaan arkistoluettelot (Findbuch), jotka lisäävät olennaisesti arkistojen käytettävyyttä.
Turvallisuusministeriön johtajat (mm. Erich Mielke) eivät pitäneet arkistotietojen siirtämistä tietokoneisiin turvallisena ratkaisuna. Vaikka asiantuntijat vakuuttivat johdolle, että tietojärjestelmiä voidaan suojata teknisillä menetelmillä, johto päätti ylläpitää vanhaa monimutkaista manuaalista kortistojen ja aktien järjestelmää. Aivan ilman tietokoneita Stasi ei toiminut. Joitakin tietokantoja ylläpidettiin, mutta niitä on hävitetty myös epähuomiossa. Oletettiin näet, että tietokantaan siirretyt tiedot olisivat myös paperimuodossa. Kun näin ei ollut, tiedot menetettiin. Magneettinauhoja, joita Stasin arkistosta on löytynyt, ei ole pystytty vaivatta tulkitsemaan. Osa nauhoista on silputtu; silpuista saattoi tämän kirjoittaja ottaa mukaansa matkamuiston.
Yritykset tuhota ja pelastaa Stasin asiakirjat
Stasin henkilökunta pyrki DDR:n valtakoneiston romahtaessa hävittämään mahdollisimman paljon arkaluonteisia asiakirjoja, mutta aika loppui kesken. Stasin yksiköissä eri puolilla ent. DDR:ää turvauduttiin silppureihin ja niiden hajottua käsin repimiseen. Lopulta asiakirjat ehdittiin repiä 2-4 palaseksi, jonka jälkeen ne säkitettiin. Silputtujen ja revittyjen asiakirjojen määrästä on voitu esittää vain arviolukuja. Eräällä paikkakunnalla (Leutzsch) silppupaperia oli ehditty kasata satoja tonneja.
DDR:n suuren käänteen jälkeen Hans Modrowin hallitus ryhtyi purkamaan Stasia. Ns. pyöreän pöydän neuvotteluissa nimetty kansalaiskomitea valvoi purkutoimia. Hallitus lakkautti Stasin maaliskuussa 1990 ja perusti tilalle "Kansallisen turvallisuuden viraston" (Amt für nationale Sicherheit). DDR:n kansankamari hyväksyi elokuussa 1990 lain, joka koski Stasin arkistojen säilyttämistä ja käyttöoikeuksia. Saksojen yhdistymistä koskeneissa neuvotteluissa Liittotasavallan edustajat eivät tunnustaneet DDR:n kansankamarin säätämää lakia vaan edellyttivät uuden lain säätämistä yhdistyneen Saksan liittopäivillä. Siihen asti Stasin arkistot luovutettiin liittohallituksen erityisvaltuutetun huostaan.
Rostockilainen kansalaisaktivisti, pastori Joachim Gauck toimi Stasin arkistojen pelastamiseksi 1980-1990-lukujen vaihteessa. Yhdistyneen Saksan hallitus nimitti hänet 3.10.1990 lähes ensi töikseen erityisvaltuutetuksi johtamaan Stasin asiakirjojen järjestely- ja selvittelytyötä henkilöarkistojen osalta. Virasto, jota Gauck ryhtyi johtamaan, sai kansan suussa nimensä johtajan mukaan: Gauck-Behörde. Vuonna 1995 Gauck nimitettiin tehtävään toiseksi virkakaudeksi. Viraston toiminnan perustana on Saksan liittopäivien 20.12.1991 hyväksymä laki myöhempine muutoksineen. Viraston tehtävänä on vastata Stasin arkistojen säilyttämisestä ja käytöstä (laki on Gauckin-viraston kotisivulla: ). Stasi-asiakirjojen järjestelytyöhön luvattiin aluksi peräti tuhat työntekijää, mutta kesään 1991 mennessä Gauck oli saanut vasta 170 avustajaa. Kiinnostus Gauckin-viraston työtehtäviin oli aluksi valtava. Työpaikkailmoitukseen tuli lähes 11 000 hakemusta.
Stasin arkistosta vastaa nyt noin 400 virkamiestä, joista 40 on akateemisesti koulutettua (yleensä johtotehtävissä). Valtaosa Stasin entisistä arkistovirkamiehistä on erotettu. Joitakin vanhoja virkamiehiä on tarvittu selvittämään uusille Stasin arkistonmuodostusta ja tulkitsemaan lukemattomia käytössä olleita koodijärjestelmiä.
Vuodesta 1990 alkaen Stasin asiakirjasilppuja on pyritty kokoamaan yhteen. Asiakirjojen osat löytyvät usein samasta säkistä, mikä helpottaa "palapelin" kokoamista. Asiakirjat kootaan teippiä käyttäen. Työhön on palkattu noin 40 henkilöä. Tähän mennessä on läpikäyty vajaat 100 säkkiä ja koottu noin 368 000 asiakirjasivua. 15 000 säkkiä odottaa vuoroaan. Urakka valmistuu nykyvauhtia edeten ehkä 300 vuoden kuluttua. Gauckin-virastolla ei ole resursseja käyttää "palapelin" kokoamisessa atk-ohjelmia. Virasto on arvioinut, että atk-ohjelmilla skannatut asiakirjasilput voitaisiin yhdistää murto-osassa siitä ajasta, joka nyt käytetään ilman tietokoneita. Revittyjen asiakirjojen kokoamisessa priorisoidaan niiden osastojen aineistoja, joiden toiminta kohdistui mm. kirkkoon, poliittiseen oppositioon, kirjailijoihin, laulajiin ja muihin taiteilijoihin sekä terrorismin tukemiseen länsimaissa (mm. Carlos ja Abu Nidal).
Ulkomaantiedustelua koskevia asiakirjoja on jäljellä vain 25 hyllymetriä. Voidaan olettaa, että hyvin arkaluonteisia ulkomaantiedustelun asiakirjoja on tarkoituksellisesti tuhottu. Osa ulkomaantiedustelun asiakirjoista on joutunut Yhdysvaltain CIA:n haltuun. Miten tämä on mahdollista? Erään teorian mukaan asiakirjat luovutettiin ensin Neuvostoliitolle, joka olisi myynyt ne edelleen CIA:lle. Ulkomaantiedustelun pitkäaikainen johtaja, vuonna 1986 eläkkeelle jäänyt "Kasvoton mies" Marcus Wolff arvelee muistelmissaan, että joku Stasin agenteista on myynyt asiakirjat suoraan CIA:lle. Saksan viranomaiset ovat neuvotelleet Yhdysvaltain viranomaisten kanssa saadakseen Stasin asiakirjat takaisin. Neuvottelut eivät ole johtaneet tulokseen (ks. Die Welt online 19.1.1999 Ulrich Claussin artikkeli, .
Undulaatteja ja hajuarkistoja
DDR:stä kehittyi poliittisen vainon ja väkivallan, propagandan ja pitkälle viedyn yhdenmukaistamisen yhteiskunta, jossa Stasilla oli hyvin keskeinen rooli. Stasi käytti kaikkia mahdollisia keinoja, likaisiakin.
Stasin vakoilumenetelmistä on julkisuudessa kerrottu hauskojakin yksityiskohtia. Stasi yritti käyttää mm. kanarialintuja mikrofonien kantajina. Stasi lahjoitti lintuja perheisiin, joita haluttiin salakuunnella. Pahaksi onneksi kanarialinnut olivat aina äänessä, minkä vuoksi alettiin käyttää undulaatteja. Tiettävästi eräs suomalainenkin sai aikanaan Stasin undulaatin "seurakseen".
Stasin etsivät pyrkivät kehittämään henkilötunnistukseen sopivia keinoja. Eräs kehittämishanke oli "hajuarkiston" luominen tutkinnan kohteena olleista henkilöistä. Vankilassa ja kuulustelutilanteissa hyväuskoinen "uhri" istutettiin tuolille, jonka päälle oli asetettu steriili suojakangas. "Uhri" jätti kankaaseen luontaiset hajunsa. Kankaat "arkistoitiin" nopeasti tiiviisiin puolen litran lasipurkkeihin, joita oli määrä raottaa vain todellisen rikosepäilyn yhteydessä. Osa "hajuarkistosta" on yhä tallella, mutta sitä voi tarkastella vain pinnallisesti. Niinpä me suomalaiset arkistoammattilaisetkaan emme päässeet toteamaan, olivatko Stasin "haisevat dokumentit" arkistokelpoisia. (Leipzigin poliittiseen oppositioon kuuluvista henkilöistä oli kerätty kattava hajuarkisto, ks. STASI intern - Macht und Banalität. 2. Auflage. Leipzig 1991, s. 146-152).
Asiakirjojen käyttö
Niin Saksan kansalaisilla kuin ulkomaalaisillakin on oikeus saada nähdä itseään koskevia Stasin valvonta-asiakirjoja. Mikäli asiakirjoissa on tietoja muistakin henkilöistä, nämä kohdat peitetään, ennen kuin asiakirjakopiot annetaan tilaajan luettavaksi. Itseään koskevia asiakirjoja ja tietoja pyydetään kirjallisesti (lomakkeilla) ja asiakirjojen toimitusaika on noin 2 kuukautta. Stasin virkamiehillä ja vapaaehtoisilla ilmiantajilla ei sen sijaan ole oikeutta saada käsiinsä laatimiaan asiakirjoja, muita itseään koskevia asiakirjoja kylläkin.
Saksojen yhdistymisestä huhtikuuhun 1999 mennessä Gauckin-virasto oli saanut jo 4,2 milj. tiedustelua. Päivittäin Stasin asiakirjoja lukee talossa 60-70 asiakasta, yleensä entisiä DDR:n kansalaisia. Gauckin-virasto ilmoitti vuonna 1992, että siihenastisista vajaasta miljoonasta kirjallisesta tiedustelusta noin 60 prosenttia oli ollut turhia: tietoja ei löytynytkään ko. henkilöstä (Leena Häyrinen, Valtion vihollinen. - Suomen Kuvalehti nro 17/24.4.1992). 80 % kirjallisista tiedusteluista on peräisin ent. Itä-Saksan kansalaisilta. Heidän kiinnostuksensa Stasin arkistoa kohtaan on ollut huomattavasti suurempi kuin ent. Saksan Liittotasavallan kansalaisten. 1990-luvun alussa Saksassa kiisteltiin, tulisiko Stasin arkistot avata turvallisuuspalvelun uhreiksi joutuneille. Useat saksalaiset pelkäsivät kostokierrettä. Mm. Berliinin ja Brandenburgin piispa kehotti Stasi-selvitysten lykkäämistä siksi, kunnes pahimmat tunnekuohut ehtisivät laantua. Entisen DDR:n kansalaiset vetosivat Yhdysvaltain tiedonvapauden periaatteisiin ja saivat aikaan päätöksen, jonka perusteella miljoonat saksalaiset ovat voineet tarkistaa "menneisyytensä" Stasin asiakirjoista ja esittää mahdolliset korvausvaatimuksensa.
Yhdistyneen Saksan viranomaiset pyytävät yleensä Gauckin-virastoa selvittämään virkaa hakevien henkilöiden taustan, ts. mahdollisen Stasi-yhteyden. Selvitysten tarkoituksena on seuloa joukosta ne, joiden suhde DDR:n valtiokoneistoon oli ollut liian läheinen, sekä palauttaa luottamus viranomaisiin ja julkiseen valtaan yleensä. Sadat tuhannet itäsaksalaiset ovat tästä syystä menettäneet työpaikkansa. Vielä katkerampi on pysyvä virkakielto, johon kymmeniä tuhansia entisen DDR:n kansalaisia on tuomittu. Heillä ei ole mahdollisuus päästä enää Saksan julkisiin virkoihin ja toimiin. Stasin asiakirjoja käyttävät nykyään myös historian- ja muut tutkijat.
Osoiteita ja linkkejä
Gauckin-viraston (Gauck-Behörde, Der Bundesbeauftragte für die Unterlagen des Staatssicherheitsdienstes der ehemaligen DDR) toimipaikka: Glinkastrasse 35 ja Behrenstrasse 14-16, O-1086 Berlin (Unter-den-Linden-kadun vieressä, aivan kaupungin keskustassa). Arkistotilat, joissa suomalaisryhmä kävi, sijaitsevat kauempana keskustasta Lichtenbergin-kaupunginosassa, Frankfurter alleen, Magdalenenstrassen ja Ruscher strassen rajaamassa korttelissa.
Gauckin-virasto
Netzwerk "Geschichte von unten"
Kontaktadressen zur Aufarbeitung der Geschichte der DDR-Opposition
Artikkelin tietolähteistä
Artikkeli perustuu tutustumisretken yhteydessä Gauckin-viraston virkamiehiltä saatuihin tietoihin. Muita tietolähteitä ovat olleet tekstin yhteydessä jo mainittujen lisäksi: Seppo Hentilä, Saksa - voima Euroopan keskellä. Helsinki 1993, Seppo Hentilä, DDR - valtio ilman kansaa. Helsinki 1992, Markus Wolff & Anne Elvoy, Kasvoton mies. Juva 1997.
Markku Leppänen
ylitarkastaja
Kansallisarkisto
Sisällysluettelo 3/99
Agricolan Tietosanomien pääsivulle
