Kulttuurimme on aika ajoin tilanteessa, jossa uudet tiedonkäsittely- ja levittämisteknologiat tulevat vanhojen rinnalle. Vanhat menetelmät eivät heti korvaudu uusilla, vaan eri tekniikat täydentävät toisiaan ja elävät pitkään rinnakkain, ennen kuin muuttavat muotoaan. Näin tapahtui esimerkiksi painetun kirjallisuuden yleistyessä, kirjeenvaihtoverkostojen muotoutuessa lehdistöksi tai sähköisen tiedonvälityksen eri muotojen kehittyessä lennättimestä radio- ja televisiolähetyksiin. Kirjat yleistyivät hitaasti 1500-1700-lukujen välisenä aikana ja muuttivat vähitellen keskiajan auditiivisen ja visuaalisuuteen perustuneen kulttuurin tekstuaalisuuteen perustuvaksi.(Hannu SALMI, Atoomipommilla kuuhun. Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki 1996, s. 65.) Valokuvausteknologian yleistyessä pelättiin tämän mekaanisen kemiallis-optisen keksinnön syrjäyttävän maalaustaiteen. Toisin kuitenkin kävi. Maalaustaiteelle tuli uudenlaisia merkityksiä ja tehtäviä, kun se vapautui rajoittavasta todellisuuden jäljentämisen pakosta.

Olipa kyseessä höyrykone, valokuvaus, elokuva tai sähkövalo, ihmiset ovat ladanneet näihin uusiin teknologian muotoihin usein kohtuuttomia odotuksia ja pelkoja. Joskus uusien keksintöjen uskottiin ratkaisevan kaikki ongelmat, tai vaihtoehtoisesti johtavan ihmiskunnan lopulliseen perikatoon. Samankaltaisia teknologisen utopismin tai dystopismin piirteitä on havaittavissa myös 2000-luvulla Internetin ja muiden uusien informaatio- ja kommunikointiteknologioiden tunkeutuessa esiin. Theodor ROSZAK lainasi teoksessaan Konetiedon kritiikki tällaisen utopistin I.G. Goodin ajatuksia UIM-koneesta (Ultra Intelligent Machine) vuodelta 1971:

"UIM antaa mahdollisuuden ratkaista käytännössä jokaisen ratkaistavissa olevan ongelman, ja ehkä me saavutamme maailmanrauhan, elämäneliksiirin, ihmisten vähittäisen muuntumisen ultraälykkäiksi ihmisiksi tai peräti koko maailman väestön muuntumisen yhdeksi ultraälykkääksi väestöksi"
(Theodor ROSZAK, Konetiedon kritiikki, Jyväskylä 1992, s.38. Teos ilmestyi englanniksi 1986. Goodin ajatus ilmestyi artikkelissa "Machine Intelligence", Impact, UNESCO publication, Winter 1971.)

Dystopioiden esittäjien mielestä ihmiskunta ei ole saavuttanut mitään keksinnöillään. Esimerkiksi Pentti Linkolan on todennut: "Hyödyllisiä keksintöjä ihmiskunnan historiassa ovat vain kumisaappaat sekä koiran ja hevosen kesyttäminen." (Maailmantuska seuraa ekoanarkistia. Tekniikka&Talous 9.1.1998.) Aatehistoriallisesti sekä utopioille että dystopioille on löydettävissä edeltäjiä esimerkiksi William Morrisin 1800-luvulla esittämistä romanttisista utopioista teollisuusyhteiskunnan korvaamiseksi käsityöhön perustuvilla pienyhteisöillä. Teknoutopioita esitettiin jo 1600-luvulla, esimerkiksi Francis Baconin (1561 - 1626) teoksessa The New Atlantis, jossa onnellinen ja tasapainoinen yhteiskunta oli saavutettu pitkälle kehitetyn teknologian avulla.

Käynnissä oleva digitaalisen teknologian läpimurto on viime vuosina ollut pyörryttävän nopeaa. Tunnetuimman tietoverkon, Internetin kasvu on ollut tavattoman kiivasta. Muutokset vaikuttavat 2000-luvun alun näkökulmasta katsoen varsin suurilta, ja tuntuu varmalta, että ne tulevat eri tavoin vaikuttamaan myös historiantutkimukseen, historian opetukseen ja historiallisen tiedon esittämiseen.

Internet on planeetan laajuinen tietoverkko, jossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että maapallon eri puolilla olevat tietokoneet on kytketty yhteen, jolloin näihin koneisiin syötetty materiaali on helposti ja nopeasti saatavilla omaan työkoneeseen. Internetin lisäksi on olemassa lukuisia muitakin maailmanlaajuisia tietoverkkoja, jotka eivät ole avoimia kuten Internet (esimerkiksi pankeilla on sellaisia). Sähköisessä muodossa olevaa materiaalia voi sitten käsitellä ja muokata. Tekstejä ja kuvia voidaan tulostaa tai tehdä niistä erilaisia hakuja. Merkittävin ero aikaisempiin kommunikointijärjestelmiin on verkon kaksisuuntaisuus: jokainen verkkoon kytkeytynyt henkilö voi toimia paitsi tiedon vastaanottajana myös sen jakelijana.

Ajatus kaiken inhimillisen tiedon kokoamisesta yhteen paikkaan on vanha, tunnetuimpia esimerkkejä ovat 1700-luvun tietosanakirjat. Niillä oli myös poliittisia päämääriä tiedon saattamiseksi kaikkien ihmisten käyttöön ja sitä kautta maailman muuttaminen. Tiedon määrän suunnaton kasvu 1800- ja 1900-luvuilla teki kuitenkin mahdottomaksi kaiken tärkeän inhimillisen tiedon kokoamiseksi yhdeksi kirjasarjaksi.

1930-luvulla tiedon määrän kasvusta ja tieteen yhä kapenevasta erikoistumisesta huolestunut kirjailija H.G. Welles yritti Yhdysvalloissa turhaan saada rahoitusta World Encyclopedia-hankkeelleen, joka olisi koonnut kaiken tärkeän tiedon yhteen. Hänen utopistinen ajatuksensa "Maailman Aivojen" rakentamiseksi jäi kuitenkin elämään ja muistuttaa hätkähdyttävästi niitä ominaisuuksia joita Internetillä tällä hetkellä on. Hän kirjoitti vuonna 1937: "Aika on lähellä jolloin jokainen opiskelija missä tahansa maailmassa voi sopivaksi katsomallaan hetkellä istua projektorinsa ääreen ja tutkia tarkkaa kopiota mistä tahansa kirjasta tai dokumentista."

Samansuuntaisia ajatuksia tiedon saannin helpottamiseksi esittivät myös Vannaver Bush 1940-luvulla Memex-hankkeessaan ja J.C.R. Licklider 1960-luvun alussa The Libraries of Future projektissaan. (Martin CAMPBELL-KELLY and William ASPRAY, Computer: a history of the information machine, 1996. 285, 300.)

Verkkoon kytkettyjen koneiden lukumäärää tai siellä tarjolla olevan informaation määrää on vaikea arvioida. Mutta jotta asiasta saisi edes jonkinlaisen kuvan, esitän seuraavassa muutamia arvioita.

Internetiin kytkettyjä tietokoneita oli erään arvion mukaan tammikuussa 1998 vähän alle 30 miljoonaa. Tammikuussa 1997 noin 21 miljoonaa,(Network Wizards, Internet Domain Survey, January 1998 4.4. 1998) Internetillä arvioidaan olevan noin 120 miljoonaa käyttäjää. Uusia WWW-sivuja ilmestyy verkkoon noin 110 sivua tunnissa. (Howard STRAUSS, The Future of the Web, Intelligent Devices, and Education. 4.4.1998)

Brewster KAHLE arvioi artikkelissaanArchiving the Internet, että maaliskuussa 1997 Internetissä sijaitsevia "paikkoja" (WWW, FTP ja Gopher) joista on haettavissa tietoja, oli vuoden 1997 alkupuolella yli 400 000 ja niissä oli informaatiota yhteensä noin 1,5 terabittiä. Kuukausittainen kasvu oli tuolloin hänen mukaansa noin 600 gigabittiä (yksi terabitti on 1000 gigabittiä ja yhteen gigabittiin mahtuu noin 1000 kirjaa eli terabittiin mahtuu noin miljoona kirjaa)

KAHLEN mukaan Internetissä tietoa jakava WWW-sivu säilyi muuttumattomana keskimäärin noin 75 päivää. (WWW-sivu on tällä hetkellä keskeisin tapa esittää ja jakaa helposti hallittavissa olevan graafisen käyttöliittymän avulla aineistoja ja erilaisia palveluja.) Verkossa olevan materiaalin määrä kaksinkertaistuu vuosittain. Informaation määrä on siis huikea ja se kasvaa kovaa vauhtia. KAHLE arvioi edelleen että, jos Yhdysvaltain kongressin kirjaston koko aineisto digitoitaisiin ja siirrettäisiin tietokoneeseen se veisi tilaa noin 20 terabittiä. ( Brewster KAHLE: Archiving the Internet.Artikkeli ilmestyi lyhennettynä myös Scientific American lehdessä 3/1997) Uusimpien arvioiden mukaan Internetissä oli heinäkuussa 2000 yli 550 miljardia sivua, huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin oli arvioitu. (Verkossa yli 550 miljardia sivua, Helsingin Sanomat, 28.7. 2000)

Dataa vai viisautta?

Suurimpia ongelmia nyt ja tulevaisuudessa on kuitenkin ehkä se, miten muutamme tämän valtavan informaatiomäärän tiedoksi ja mieluummin tietysti hyvää elämää edistäväksi ja ihmiskuntaa palvelevaksi viisaudeksi.

Platonilta peräisin olevan ajatuksen mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Me ymmärrämme kuitenkin helposti tiedon yksittäisiksi tosiasioiksi, jolloin se varsinkin arkikielessä sekoittuu informaatioon. Informaatio puolestaan on toisenlainen käsite, jonka ymmärretään muodostuvan datasta, yksittäisistä tiedon sisällöistä, jotka täytyy prosessoida jotta ne voisi ymmärtää. Informaatio voi siten olla myös valheellista. Tiedossa taas korostuu kokonaisvaltaisuus ja ymmärtäminen yksittäisten tiedonsisältöjen asemasta. Näin lähestymme viisautta, joka puolestaan edellyttää sitä, että osaamme arvottaa tietoa ja muuttaa elämäämme hankkimamme tiedon avulla.

Tämän kaltaisen tiedon lajien jaottelun kautta onkin päädytty myös uuden ja uljaan "tietoyhteiskunnan" kritiikkiin. Arvostelijoiden mukaan yhteiskunnassamme korostetaan liikaa yhden tiedon lajin, eli informaation merkitystä. Heidän mukaansa digitaalinen kumous saattaa tuottaa yhteiskunnan käyttöön lisää informaatiota ja sen käsittelyn kapasiteettia, mutta se ei välttämättä lisää tietämystämme tai ymmärrystämme maailmasta. (Antti KASVIO, Johdatus tietoyhteiskuntaan. Tampereen yliopistossa syyslukukaudella 1997 pidetyn luentosarjan aineistoja 7.1.1998.) Juuri tässä ymmärtämisen prosessissa historiantutkijan tarjoama tieto on tarpeen, ja se voi olla jopa korvaamatonta.

Näyttää kuitenkin siltä, että kokonaisvaltaisella otteella tietoon on tulevaisuudessa entistä suurempi merkitys. Sietämättömiin mittoihin paisuneesta informaation ja yksityiskohtien määrästä olisi pyrittävä hahmottamaan järkeviä ja mielekkäitä kokonaisuuksia, joiden pohjalta tulevaisuuteen suuntautuneita päätöksiä voidaan tehdä. Ilman perusteellista ja laajaa yleissivistystä ei informaatiota käsittelevässä ja tietoa muokkaavassa yhteiskunnassa tule toimeen. Historia-alan tai muunkin humanistisen alan koulutus on hyvä pohja näiden muutosten ymmärtämiseksi. Kriittisyys kaikkeen käsiteltävään materiaaliin ja laajojen aineistojen käsitteleminen ovat olleet tutkijoiden arkipäivää aina. Tulevaisuudessa menestyy se, joka osaa erottaa olennaisen epäolennaisesta ja roskan laadusta.

Vaikka "digitaalinen kumous" epäilemättä on erittäin merkittävä muutos myös historiantutkijan kannalta, tietoverkot tai tietokoneet eivät mitenkään pysty korvaamaan tiedonkäsittelyä, joka tapahtuu inhimillisissä aivoissa. Tätäkin jotkut tietotekniikan puolestapuhujat ovat esittäneet. (useimmiten he saavat elantonsa tietoteollisuuden parista) Tietokoneen ja ihmisaivojen esittäminen jotenkin samankaltaisina on varsin tavallista. Aikaisemmin puhuttiin yleisesti "sähköaivoista". Tietokoneen muistilla ja ihmisaivojen muisteilla ei kuitenkaan ole juurikaan yhteistä, ei myöskään tietokoneeseen ladatuilla ohjelmilla ja ihmismielellä.

Theodor ROSZAK kritisoi voimakkaasti teoksessaan Konetiedon kritiikki tällaisia analogioita. Ihmismieli ajattelee hänen mukaansa ideoiden, ei tiedon pohjalta. Ihmisen ajattelu on vuorovaikutusta jonka synnyttävät kokemus, muisti ja ideat. Kokemus on elämänvirtaa, joka muokkaa persoonallisuuttamme joka hetki. Tämän persoonallisuuden läpi suodattuu myös kaikki tutkimus. ROSZAK vertaa ihmisen muistia henkiseen liimaan, joka ylläpitää identiteettiämme. Toisin kuin tietokoneen muisti ihmisen muisti on hänen mukaansa juoksevaa, ei rakeista ja se etenee aaltomaisesti. Se leviää mielen läpi pysähdellen sinne tänne outoihin henkilökohtaisiin mielleyhtymiin, jotka voivat olla täysin mahdottomia selittää muille. Inhimillinen muisti virtaa paitsi mielen myös tunteiden, aistien ja kehon läpi.

ROSZAKIN mukaan on mahdotonta ennustaa miten lukuisa, sekasortoinen asioiden kimppu yhdistyy ihmismielessä ja mitä ne tuottavat uusia ajatuksia. Tätä sattumanvaraisuutta ja epävakaisuutta on pyritty matkimaan tietokoneohjelmilla. Tietokoneilla tuotettu satunnaisuus muistuttaa kuitenkin hänen mukaansa lähinnä ihmisruumiin tahattomia lihaskouristuksia. "Ihmismielessä omaperäisellä idealla on elävä merkitys: kytkeytyminen kokemukseen ja vakaumuksen tuottaminen", toteaa ROSZAK.

Se mikä on ikään kuin eniten inhimmillistä on ihmisen toiminnan ennalta arvaamattomuus. Hänen ajattelunsa ja toimintansa saattaa muuttaa suuntaa täysin yllättäen. ROSZAK arvelee, että nimenomaan omaperäisyydessä ja arvaamattomuudessa piilee kulttuurin kasvun ja kehityksen salaisuus. Kenties mielen epävakaisuus on se, joka pelastaa ihmisyhteisön muiden sosiaalisten eläinten (muurahaisten, mehiläisten tai susien) yhteisön jäykkyydeltä.(Theodor ROSZAK, Konetiedon kritiikki, Jyväskylä 1992 s. 86, 93, 95-97) Sokea usko tietotekniikan mahdollisuuksiin ratkaista inhimillisiä ongelmia voi paitsi tuottaa pettymyksen, olla myös kulttuurimme kannalta vaarallista.

Tarkastelen seuraavassa Internetin nykytilaa ja tulevaisuutta historiantutkimuksen kannalta kolmesta näkökulmasta: uudenlaisen tiedon jakelukanavan syntynä, tiedeyhteisön kommunikointiväylänä sekä uudenlaisten lähdeaineistojen ja tutkimuskohteiden näkökulmasta.

Historiankirjoitus uusilla väylillä

Tietoverkot, samoin kuin muut sähköiset mediat, kuten televisio, radio, videonauhat ja cd-rom-levyt, ovat synnyttäneet uuden historiallisen tiedon jakelukanavan, joka on tullut perinteisten paperisten kirjojen ja aikakauslehtien sekä suullisen tiedonjakelun, kuten luentojen, rinnalle. On ilmeistä, että nämä sähköiset tiedon esittämisen kanavat sulautuvat tulevaisuudessa vähitellen yhä tiiviimmin yhteen yhdeksi yhtenäiseksi mediaksi, joka tarjoaa ohjelmia ja tietopalveluja pirstoutuneelle ja erikoistuneelle yleisölle.

Jo nyt on selvää, että audiovisuaaliset välineet, elokuvat ja televisio vaikuttavat tavallisten ihmisten käsityksiin historiasta voimakkaammin kuin perinteinen paperille painettu historiankirjoitus. Paperisten kirjojen asema on toistaiseksi säilynyt ainakin akateemisissa piireissä tiedon ensisijaisena lähteenä. Tilanne on tietoverkkojen kehityksen myötä kuitenkin muuttumassa, kenties nopeammin kuin olemme tähän asti uskoneetkaan. Paperisten kirjojen katoamista on myös ennustettu. Digitaalisen kumouksen apostoli Nicholas NEGROPONTE esimerkiksi muistuttaa, että kirjoituksen käyttöönotosta lähtien kirjoitusalustojen materiaalit ovat vaihdelleet savitauluista papyrukseen tai eläinten nahkoihin. Miksi muste-selluloosa yhdistelmä olisi entistä pysyvämpi materiaali? (Thomas A BASS, Being Nicholas. Wired. November 1995 5.1.1998) Toisaalta painetulla kirjalla on ainakin toistaiseksi niin ylivoimaisia etuja tarjottavanaan, että on vaikea uskoa kirjan kovin nopeaan kuolemaan. Tällaisia ovat ainakin hinta, formaatin pysyvyys, liikuteltavuus ja selailun helppous. Kirjan "käyttöliittymä" on vuosisataisen kehityksensä aikana muokkautunut käteväksi ja edulliseksi tiedonsiirron välineeksi.

Nykyhistorioitsijan tulee osata etsiä esityksensä tarveaineet uudella tavalla, mutta myös esittää tietoa toisenlaisessa muodossa kuin perinteisillä paperille painetuilla teksteillä. Historiallinen esitys voi olla myös yhdistelmä tekstiä, ääntä, liikkuvaa kuvaa tai grafiikkaa, mikä asettaa historiankirjoittajan uudenlaiseen tilanteeseen. Kun perinteisen tutkimustyön julkaiseminen oli pääasiassa yksinäistä kirjoitustyötä niin esimerkiksi historiallisen multimediaesityksen valmistaminen vaatii ryhmätyötä ja muistuttaa tuotantoprosessina enemmän elokuvan tekoa kuin kirjan valmistusprosessia. Historia-alan väitöskirjoja ja historiateoksia julkaistaan verkkoversioina (katso esim. Agricola-Suomen historiaverkko: yliopistojen historia-aineiden opinnäytetyöt) tai CD-ROM -levyille pakattuina multimediaesityksinä, joissa liikutaan linkitettyjen "kuumien" sanojen tai kuvien kautta asiakokonaisuuksien välillä. Esitysten hypertekstimäisyys eli asioiden linkittyminen toisiinsa monin eri tavoin ja näkökulmien vaihtamisen helppous sopivat hyvin historialliselle esitykselle, jossa eri näkökulmien kautta asioiden tarkasteleminen on luonnollinen lähestymistapa.

CD-ROM -levyille tehdyt esitykset ovat luonteeltaan pysyvämpiä, kun taas verkossa julkaistuja kokonaisuuksia voidaan tarpeen tullen jatkuvasti täydentää ja muokata. Yhteistä näille medioille on esitystavan multilineaarisuus, jossa kerronta muotoutuu useista rinnakkaisista poluista vastaanottajan valintojen mukaan. Tätä kerrontatapaa käyttää esimerkiksi suomalaista tuotantoa oleva romppu Historiakone. Suomi 1800-1995. Historiakoneessa käyttäjä voi tarkastella monipuolisen tilastoaineiston, dokumenttien, kuvien, äänien ja elokuvien valossa Suomen historiaa mutta hän voi myös esimerkiksi valita itselleen eri yhteiskunnallisessa asemassa olevista persoonista mieleisensä ja eläytyä sen kautta menneisyyteen. Historiakone on esimerkki siitä millainen historiaa käsittelevä CD-ROM parhaimmillaan voi olla. (Historiakone. Suomi 1800-1995, CD-ROM. Pertti HAAPALA, Tuomo OLKKONEN, Jyrki KANERVA, Sonja KROGIUS. Julk. Opetushallitus. Rompun esittelyversio marraskuussa 1997.)

Tietokonepeleistä on myös kehittymässä oma kulttuurimuotonsa. Kaikki tietokonepelit eivät keskity avaruusolioiden lahtaamiseen; on myös pelejä joissa historiatieteellisillä tutkimuksillakin on oma osuutensa. Joitakin strategiapelejä, jotka hyödyntävät historiantutkimusta on jo olemassakin. Esimerkiksi Microprose -yhtiön Civilisation romppupelissä pelaaja rakentaa kulttuureja alusta alkaen, tai yrittää selviytyä "aidoissa" historiallisissa ympäristöissä, Rooman valtakunnan rakentajana tai toisessa maailmansodassa. Pelin ensimmäistä versioita myytiin maailmalla yli 800 000 kappaletta.(Microprose Press Releases, August 14, 1996. 30.12.1997) Vaikka suuri osa historiallisista romppupeleistä voidaankin rinnastaa lähinnä historiallisiin romaaneihin, niiden vaikutusta tulevaisuuden historiankirjoituksen kannalta ei kannata aliarvioida.

Julkaiseminen on helpompaa ja halvempaa kuin koskaan ennen. Tunnettu analogia kirjapainotaitoon verrattavissa olevasta muutoksesta ja "kirjapainosta jokaisen tutkijan työpöydällä" ei vaikuta huonosti valitulta. Jokainen Internet-yhteyden haltija voi periaatteessa julkaista sivuillaan mitä tahansa ilman sensuuria ja saattaa ne kymmenien miljoonien ihmisten luettavaksi helposti ja minimaalisin kustannuksin. Aina on toki muistettava se, että sekä viestien lähettäjät, että viestien vastaanottajat kuuluvat kuitenkin pieneen vähemmistöön maapallon väestöstä. Suurimmalla osalla planeetan asukkaista ei ole edes puhelinta käytössään. Muutos ei luonnollisestikaan myöskään takaa laatua.

Tiedeyhteisön tiedonvälitys

Myös tiedeyhteisön "sisäinen" tiedonvälitys on muuttunut. Uuden kommunikaatioteknologian avulla voidaan välittää tehokkaasti tietoa ja keskustelua. Kansallisista ja maantieteellisistä rajoituksista vapaa tieteellinen keskustelu tietoverkkojen välityksellä mahdollistaa periaatteessa globaalin tiedeyhteisön syntymisen. Sähköpostilistojen ympärille on jo muodostunut tällaisia globaaleja yhteisöjä. Esimerkiksi eri historian aihealueisiin painottuneita postituslistoja on useita satoja. Niiden avulla eri puolilla maailmaa työskentelevät tutkijat voivat vaihtaa ajatuksia keskenään. Listoilla käydään usein korkeatasoista keskustelua, joka tapahtuu lähes reaaliajassa kun aikaisempi tieteellinen keskustelu puolestaan oli sidoksissa kalliiseen ja hitaaseen paino-, toimitus- ja levitysprosessiin.

Sähköpostilistat ja uutisryhmät ovat tulleet tieteellisten julkaisujen rinnalle vapaamuotoisimpina keskustelufoorumeina, mutta samalla tieteelliset julkaisut ovat muuttumassa elektronisten julkaisujen myötä. (Keskustelulistoista ja niiden tilausosoitteista katso Agricola-Suomen historiaverkko: postituslistat ja uutisryhmät) Globaali akateeminen keskustelu tietoverkoissa on vahvistanut entisestään englannin kielen asemaa kaikissa tiedeyhteisöissä, myös historian alalla.

On selvää, että tieteelliset aikakauslehdet alkavat ilmestyä verkossa. Useimmista tieteellisistä julkaisuista on saatavilla jo nyt vähintään sisällysluettelot. Tulevaisuudessa todennäköisesti suurin osa akateemisista pienilevikkisistä tieteellisistä julkaisuista ilmestyy pelkästään elektronisina versioina koska elektroninen julkaiseminen on niin paljon edullisempaa, tieteellisiä julkaisuja ei yksinkertaisesti enää kannata levittää paperisina.

Mutta verkossa ilmestyvät lehdet eivät nekään tule olemaan ilmaisia. Esimerkiksi suomalaiset yliopistojen kirjastot kustantavat yliopistojen opiskelijoille ja tutkijoille merkittävän tieteellisten aikakauslehtien lukupalvelun, joka on monin verroin tehokkaampi kuin vanha paperisiin lehtiin pohjautunut järjestelmä. Kirjastojen elektronisista lukusaleista voi saada tietokoneeseensa jo monia ulkomaisia tieteellisiä aikakauslehtiä.(Katso esimerkiksi Turun yliopiston kirjaston elektroninen lukusali)

Yliopistojen kirjastot ovat näin saamassa uudenlaisia tehtäviä, kun ne alkavat osallistua julkaisujen elektroniseen levittämiseen yhdessä kustantajien ja julkaisijoiden kanssa. Suomessa on lisäksi käynnissä laaja kirjastojen, julkaisijoiden ja kustantajien Elektra-hanke, jonka tavoitteena on luoda järjestelmä kotimaisten tieteellisten- ja kulttuurilehtien digitointia, verkkovälitystä ja arkistointia varten.

Kustannustekijöiden lisäksi elektronisella aikakauslehdellä on muitakin etuja paperiversioon nähden. Lehdet ovat luettavissa heti niiden ilmestyttyä, eikä lukijoiden määrää rajoita paperisten versioiden määrä. Suuri etu on myös siinä ettei lehtiä tarvitse erikseen lähteä lukemaan ja etsimään, vaan ne ovat tavoitettavissa lähimmällä verkkoon kytketyllä tietokoneella. Myös vanhat numerot ovat helposti saatavilla ja selattavissa nopeilla hakuohjelmilla.

Sähköinen julkaisu on perillä heti kun se asetetaan esille verkkoon, kun taas paperisten julkaisujen painaminen, oikovedosten lukeminen ja lehtien postitus on paitsi kallista myös aikaa vievää. Tämä tietyllä tavalla ajan ja paikan kahleista vapautuminen murtaa periferia/keskus ajattelua, koska julkaisut ovat kaikkien verkkoon kytkeytyneiden käytössä yhtä nopeasti ja suunnilleen samoilla kustannuksilla.

Elektronisessa julkaisussa on ainakin periaatteessa rajattomasti tilaa. Lehdistä voi tulostaa itselleen vain kiinnostavimmat artikkelit. Oikeastaan muutos lehtien käyttötavoissa ei ole edes kovin suuri, koska perinteisten paperilehtienkin kanssa yleensä menetellään siten, että kiinnostavat artikkelit valokopioidaan työskentelyä varten, voi kysyä miten oikeastaan selvittiin ennen kopiokoneiden tuloa?

Kiihkeimmät elektronisten julkaisujen ja tietoverkkojen puolestapuhujat näkevät elektronisten julkaisujen muuttavan perinpohjin koko akateemisen julkaisukäytännön ja johtavan jopa yliopistojen "demokratisoitumiseen" siten, että niistä tulisi joustavampi ja helpommin tavoitettavissa oleva osa yhteiskuntaa. He ennustavat vanhalle paperiin perustuvalle tieteelliselle kulttuurille loppua ja katsovat, että tähän kulttuuriin kuuluneet tiukka julkaisukynnys, portinvartija-asenteet ja arviointeihin perustuneet julkaisut ovat ylläpitäneet samalla myös yhdensuuntaista käsitystä siitä, mitä tieteellisen historiankirjoituksen kuuluu olla, mitä historiassa tulee tutkia ja miten. Tällaiset asenteet edustavat heidän mielestään aikansa elänyttä luutunutta valtahierarkiaa tiedeyhteisössä.(Patrick O`BRIEN, Reviewers and Reviewing: A Manifesto for a New Electronic Journal - Reviews in History 30.12.1997)

Tietynlainen ristiriita syntyy uusien välineiden ja vanhan käytännön välille kun "fyysiset" (talouteen ja tilaan liittyvät) esteet tekstien julkaisemiselle ovat kadonneet uusien välineiden myötä. Mikä on tiedeyhteisön hyväksymän julkaisun asema uudessa tilanteessa jossa näitä esteitä ei tekstien julkaisemiselle enää samalla tavoin ole? Tiedeyhteisön hyväksymälle tutkimukselle löytyy tietysti aina käyttöä, jonkinlainen järjestelmä jossa arvioidaan tiedon oikeellisuutta ja asemaa akateemisen meritoitumisen kannalta näyttää välttämättömältä. Tämä keskustelu vain voidaan uusien välineiden avulla käydä paljon avoimemmin kuin aikaisemmin.

Internet tutkimuksen apuvälineenä

Historiantutkijan työ on helpottunut verkosta saatavilla olevien resurssien ansiosta. Elektronisten julkaisujen lisäksi verkon kautta pääsee selaamaan kirjastojen luetteloita eri puolilta planeettaa sekä bibliografioita, elektronisia kirjoja, hakuteoksia, sanakirjoja ja WWW-sivustoja. Myös arkistolaitos on suurten muutosten keskellä. Tietoverkot tarjoavat mahdollisuuden palvella arkistojen asiakkaita huomattavasti paremmin kuin ennen. Jo pelkän arkistoluettelon selaaminen verkosta helpottaa tutkijan työtä ratkaisevasti erityisesti ulkomaisen aineiston suhteen mutta myös kotimaisen aineiston etsiminen on helpottunut. Verkot eivät korvaa kirjallisuutta tai arkistoja mutta ne ovat kätevä uusi työkalu parempien tutkimusten tekemiseksi.

Suomen arkistolaitoksessa säilytettävän aineiston (noin 94 hyllykilometriä) kuvailu- ja luettelointitietoja ollaan syöttämässä Internetin kautta selattavissa olevaan järjestelmään. Syöttötyö on aloitettu 1996 ja se saadaan luultavasti päätökseen 2000-luvun ensi vuosina. Käytössä oleva perusrekisteri sisältää lähinnä arkistolaitoksen painettuja yleisluetteloita vastaavat perustiedot Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa säilytettävästä aineistosta.

Muut arkistot ovat myös nopeasti tulossa yhä täydellisemmin selattavaksi verkon kautta. Paikallishistorian kirjoittaja saa piakkoin vaivattomasti käyttöönsä kaikkien tutkimuskuntansa yksityisarkistojen viitetiedot oman tietokoneensa kautta. Uusi osa arkistotietokantaa tulee olemaan kuvatietokanta, mihin digitoidaan sekä alkuperäisiä asiakirjoja ja mikrokuvattuja aineistoja. (Katso lisää arkistolaitoksen Arkistotietokannasta ja muista arkistoista lisää Agricola-Suomen historiaverkko: Arkistot)

Laajoja alkuperäisaineistoja ja vastaavia kokonaisuuksia alkaa nyt olla tutkijoiden ulottuvilla. Esimerkiksi Vanderbilt Television News Archiven vapaasti verkosta saatavilla olevaan tietokantaan on koottu USA:n suurimpien televisioasemien uutislähetysten synopsikset vuodesta 1968 lähtien. Jos tutkija haluaa paneutua johonkin Yhdysvaltain historian kysymykseen 1960-1990 luvuilla, tai tietää mitä vaikkapa Suomesta on uutisoitu kyseisenä ajankohtana on tällaista tietolähdettä vaikeaa olla käyttämättä. Laajoja digitointihankkeita on käynnissä eri puolilla maailmaa, kirjojen digitointi on halpa ja nopea keino tallentaa ne myös tuleville sukupolville. Esimerkiksi Bibliothèque National de France digitoi parhaillaan 110 000 niteen Ranskan historiaa ja kulttuuria käsittävää kokoelmaa. Myös Suomessa kirjastot, arkistot ja museot ovat rakentaneet yhteisen dokumenttien digitointijärjestelmän Muisti-tietokannan. Vanhaa kuva- ja tekstiaineistoa on digitoitu ja siirretty hakuohjelmien avulla verkon kautta selattavaksi.

Vaikka historiantutkija selviytyisikin ainakin vielä jonkin aikaa ilman tietoverkkojen apua, tulevaisuudessa tilanne on oletettavasti toinen.

Alkuperäisaineistojen arkistointi tapahtuu ennen pitkään ainoastaan elektronisessa muodossa. Toistaiseksi asia ei vielä ole näin, esimerkiksi Kansallisarkiston viranomaisille antaman suosituksen mukaan pysyvästi säilytettävä sähköpostiviesti tulee tulostaa arkistokelpoiselle paperille.(Kari TARKIAINEN, Markku MÄENPÄÄ, Arkistotoimen vaatimukset sähköpostin käsittelyssä) On kuitenkin todennäköistä, että tämä käytäntö muuttuu kunhan dokumenttien autentikointi järjestelmä, eräänlaiset digitaaliset leimat, kehittyvät edelleen ja kun ratkaistaan teknologian nopeasta muuttumisesta aiheutuneet ongelmat. Digitaalisten leimojen aikaansaaminen on luotettavan ja kannattavan verkkokaupan synnyn edellytys. Viron hallitus on päättänyt siirtyä kokonaan "paperittomaan ja sähköiseen" hallitukseen ja istunnot käydään jo nyt (syksyllä 2000) verkon avustuksella. Viroon on tulossa lakiuudistus, jonka myötä sähköinen allekirjoitus tulee perinteisen allekirjoituksen rinnalle dokumenttien oikeellisuuden varmentajaksi. (Viron hallitus alkoi pitää istuntojaan verkossa, Helsingin Sanomat 19.9. 2000)

Vanhemman tietokonepohjaisen materiaalin osalta tilanne on ongelmallinen. On jotenkin paradoksaalista, että pystymme vaivatta lukemaan 400 vuotta vanhaa informaatiota kirjasta mutta kymmenen vuoden ikäisten levykkeelle pakattujen tietojen lukeminen ei välttämättä enää onnistukaan. Esimerkiksi 1960-luvulta on olemassa suuria määriä reikäkorteille tehtyjä aineistoja, joita ei saada enää luettua, koska tähän vaadittavia koneita ei enää ole toiminnassa. Sama ongelma koskee myös joitakin varhaisempia magneettinauhoilla olevia aineistoja. Joissakin tapauksissa pitäisi tietynlaisen aineiston lisäksi säilyttää kone, joka kykenee lukemaan näitä aineistoja. Tosin tässäkään ei ole mitään uutta puhuttaessa tiedonvälityksen teknologioiden historiasta. Esimerkiksi 1800-luvun fonografeissa käytettyjä vahalieriöitä ei useinkaan pystytä kuuntelemaan ilman fonografineuloja, vaikka itse tarkoitukseen rakennettu fonografi olisi säilynytkin. Samankaltaiset varaosaongelmat koskevat myös vanhoja tietokoneita, joiden käyttämiä ohjelmia ei kovin moni asiantuntijakaan enää hallitse.

Verkosta löytyy varsin suuri määrä vanhempaa aineistoa. Esimerkiksi antiikin ja keskiajan tutkijoille on rakennettu hyviä WWW-palveluja, joista löytyy useita lähdekokonaisuuksia ja muita alaan liittyviä palveluja.(Hyvä antiikin tutkimukseen erikoistunut WWW-palvelu on Perseus-sivusto Keskiajan tutkimukseen erikoistuneessa Labyrinthsivustossa, on erittäin hyvä valikoima keskiaikaan liittyvää aineistoa. 18.1.1998)

Kotimainen Agricola-Suomen historiaverkko WWW-sivusto toimii yhdistävänä linkkinä historiallista tietoa käsittelevien laitosten, tutkijoiden ja historiallisen tiedon käyttäjien välillä. Se sisältää linkkien lisäksi erilaisia historiantutkijoita avustavia palveluja, kuten esimerkiksi valtakunnallisen tapahtumakalenterin, opinnäytetyörekistereitä, kirja-arvostelupalvelun, työpaikkailmoituksia, tutkimuspyyntöilmoituksia ja aineistoluetteloita.

Verkossa on runsaasti ilmaiseksi tietokoneen muistiin ladattavissa olevia digitoituja alkuperäisaineistoja ja tekstejä aina Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksista papyruskokoelmiin, joko latinan tai englanninkielisinä. On myös uudempaa aineistoa, ja kenties jo alun alkaenkin digitaaliseen tai sähköisen muotoon tehtyä kuten Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt kampanjamateriaali, jota ei ole ollut saatavilla mistään muualta.(Katso Internet Archive, Smithsonian Institution and '96 US Presidential Election 18.1.1998) Digitaalisessa muodossa olevaa tietoa voidaan käyttää esimerkiksi hakemalla suurista tekstiaineistoista käsitteitä, nimiä tai aiheita. Tällaista menetelmää on käyttänyt Hannu SALMI teoksessaan Atoomipommilla kuuhun. Tekniikan mentaalihistoriaa.( Hannu SALMI, Atoomipommilla kuuhun. Tekniikan mentaalihistoriaa. Helsinki 1996, s. 72-73.)

Jonkinlaisena ongelmana on pidetty sitä, että tutkija käyttää vain helposti verkosta saatavilla olevia lähteitä ja jättää muut tutkimatta. Ajatus on kuitenkin ehkä samantapainen kuin jos oltaisiin huolestuneita siitä, että tutkijat lukisivat vain kirjoituskoneella tehtyjä tekstejä ja jättäisivät vaivalloiset, vaikealla käsialalla kirjoitetut lähdeaineisto huomiotta. En pidä tätä ongelmaa kovin suurena. Kaikkihan kuitenkin viime kädessä riippuu siitä mitä tutkii ja minkälaisen näkökulman aiheeseensa valitsee.

Käytännöllinen ongelma on elektronisiin lähteisiin viittaaminen. Erityisesti verkossa olevaan aineistoon viittaaminen on hankalaa, koska verkon jatkuvan muuntautumisen johdosta verkon osoitteet eivät ole erityisen pitkäikäisiä. Ovathan tosin arkistojenkin postiosoitteet aikojen saatossa vaihdelleet. Vakiintuneempien instituutioiden kohdalla ongelma ei ole yhtä suuri kuin pienempien ja epävirallisempien ja tehokkaiden hakurobottien avulla uudet osoitteet ovat selvitettävissä. Tutkijoiden avuksi on laadittu myös lukuisia asiaa käsitteleviä oppaita, kuten vaikkapa Jaakko SUOMISEN ylläpitämä Historioitsijan Internet opas.

Erilaiset opetuksessa käytettävät, verkossa julkaistut opetusympäristöt ovat yleistyneet. Monet luennoitsijat käyttävät verkkoa oheismateriaalin ja täydentävän aineiston jakelukanavana. Sähköpostia käytetään kirjallisten töiden kommentoinnissa hyväksi.

Vaikka tutkimusaineiston helppo saatavuus helpottaakin tutkijan työtä on toisaalta materiaalin paisumisessa ja tietomeren hyökyaalloissa räpiköimisessä myös rasittavat puolensa. Jotkut puhuvat "informaatioähkystä", tai tietotulvan alle musertumisen tunteesta, joka syntyy kun aika ei riitä käsittelemään joka puolelta hyökyvää tietovirtaa, joka koostuu kirjoista, lehdistä, elokuvista, tv-dokumenteista, videoista, radio-ohjelmista, luennoista, Internetin keskustelupalstoista, WWW-sivuista sähköpostista jne. Tuloksena saattaa olla jonkinlainen voimaton raivo tai ahdistus ajan riittämättömyydestä ja mahdottomuudesta käsitellä kaikkea olennaiseltakin tuntuvaa informaatiota.

Kenties kuitenkin vähitellen totumme tähän tiedon hyökyyn kuten ihmiset 1800-luvulla tottuivat junamatkustamisen mukanaan tuomiin uusiin havainnointitapoihin. Wolfgang SCHIEVELBUSCHIN mukaan ihmiset kokivat 1800-luvulla ärsykkeiden lisääntymisen rasittavana, mikä käy ilmi tuolta ajalta peräisin olevista teksteistä joissa kuvattiin uutta matkustustapaa. Keskeisin tuntemus oli, että nopeuden vuoksi näkökentästä katosi sellaisia kohteita joita katse kuitenkin yritti edelleen tavoittaa:

"Höyryvoimalla tapahtuvat matkat ravistelevat nykyisen, lähinnä vain rautatieasemista koostuvan maailman sekaisin kuin kaledoskooppi. Ohikiitävät maisemat muuttuvat niin nopeasti, että niiden ilmeestä ei saa mitään selvää, ja lentävä salonki esittelee aina uusia yhteisöjä ennen kuin edellisiinkään on kunnolla tutustuttu."

Aistien vastaanottamia vaikutelmia koettiin tulevan liikaa. Syntyi Georg SIMMELIN kuvaama suurkaupunkilainen havainnointitapa. Se oli yhteydessä hermoston toiminnan lisääntymiseen, jonka väitettiin syntyneen ulkoisten ja sisäisten vaikutelmien nopeasta vaihtumisesta. Lancet-lehti kirjoitti tästä 1862 SCHIEVELBUSCHIN mukaan:

"Pitkäaikaiset vaikutelmat ja niiden säännönmukaisuus sekä vähäiset eroavaisuudet kuluttavat ihmisten tajuntaa vähemmän kuin nopea erilaisten kuvien vyöry, suuret etäisyydet näkökentässä samaan aikaan olevien kohteiden välillä sekä odottamatta esiin työntyvät vaikutelmat."
(Wolfgang SCHIEVELBUSH, Junamatkan historia, Tampere 1996, s. 53-54.)

Yhtä kaikki, historiantutkimuksen perusongelmat eivät häviä mihinkään vaikka tutkijoiden käytössä olisikin huippuhienoja välineitä ja uusia lähderyhmiä. Lisäksi mm. lähdekritiikin asema todennäköisesti jopa korostuu uusien digitaalisten lähdeaineistojen yleistymisen myötä. Verkosta noudetun lähteen autenttisuuden päättelemiseksi tarvitaan laajan yleissivistyksen lisäksi verkon yleistä tuntemusta sekä tietoja arkistolaitoksen ja dokumentteja tallentavien organisaatioiden luonteesta ja asemasta.

Digitaalisten lähteiden ongelmat

Alkuperäisaineistoja siirretään verkkoon ja sähköiseen muotoon kahdella toisistaan hieman poikkeavalla menetelmällä. Tekstiä voidaan skannata digitaaliseen muotoon siten, että skannerin tekstistä ottamaa kuvaa tulkitaan ns. OCR -ohjelmilla (Optical Character Recognition) eli tekstin tunnistusohjelmilla, jotka muuttavat jokaisen paperilla esiintyvän kirjaimen digitaaliseen muotoon (eli siis nolliksi ja ykkösiksi) Tämä data-aineisto voidaan sitten siirtää suoraan tekstinkäsittely- tietokanta tai julkaisuohjelmaan jossa sitä voidaan käsitellä kuten mitä tahansa numeerista dataa.

Digitoituihin lähteisiin ei voi luottaa aivan samalla tavalla kuin paperilla tai muulla kiinteällä alustalla oleviin alkuperäislähteisiin, ellei niitä ole kuvattu ja siirretty verkkoon digitaalisina kuvina. Tekstin tunnistusprosessissa syntyy väistämättä joitakin virheitä, sillä ohjelmat jotka tulkitsevat kirjaimia eivät ole riittävän kehittyneitä vaikka tavallisen, hyvälaatuisen painojäljen tulkinta onnistuukin jo lähes 100:n prosentin tarkkuudella. Ne eivät pysty erottamaan kovinkaan hyvin vaikkapa epätasaisesta painojäljestä johtuvia vaihteluja kirjainten ulkomuodossa vaan tekevät virhetulkintoja. Niiden on vaikea tulkita huonolla kirjoituskoneella tehtyjä tekstejä ja melkein mahdotonta niille on ymmärtää teksteihin käsin tehtyjä korjauksia.

Tuskin koskaan ne tulevat ymmärtämään kokonaan käsin kirjoittuja dokumentteja, sillä kirjainten vaihtelut ovat liian suuria. Mitä epätasaisempaa painojälkeä niiden on tulkittava, sen enemmän ne tekevät virheitä. Tosin OCR -ohjelmia voi opettaa hallitsemaan kussakin tekstissä esiintyvät epätasaisuudet. Huonolaatuisenkin konekirjoitusjäljen opettaminen ohjelmalle kannattaa mikäli digitoitava materiaali on tarpeeksi laaja. Ohjelmien hallinta lähestyykin mitä suurimmassa määrin (paradoksaalisesti) käsityötaidon oppimista, sen oppii vain tekemällä työtä ohjelman kanssa.

Kirjan sivu voidaan myös vain kuvata ja siirtää se sellaisenaan verkkoon luettavaksi. Tämä menetelmä, eräänlainen faksimile-kopio, on huomattavasti nopeampi. Se on myös tarkempi, kunhan kuvan laatu on riittävän hyvä. Tässä menetelmässä siis periaatteessa otetaan digitaalinen valokuva kirjan sivusta ja siirretään se sellaisenaan luettavaksi. Tässä menetelmässä on se heikko puoli, että näin kuvattua materiaalia ei voida käsitellä tekstinkäsittelyohjelman avulla, siitä ei voi aina, ilman erillisiä tallennepankkiin tehtyjä ohjelmia, tehdä esimerkiksi tekstihakuja, vaan kuva vastaa tavallisen paperikirjan sivuja. Vanhan heikkolaatuisen materiaalin tallentaminen tällä menetelmällä kuitenkin säästää alkuperäistä dokumenttia ja sallii sen tarkastelemisen mistä verkon pisteestä käsin tahansa. Jyväskylän yliopiston kirjasto julkaisee tällä menetelmällä Tutkielmapankissa kaikki Jyväskylän yliopistossa valmistuvat pro -gradu työt, jolloin prosessi on tullut tavallaan korvaamaan vanhaa menetelmää jossa ne kuvattiin mikrofilmille.

Eräs tapa kiertää tätä ongelmaa on yhdistää samaan tietokantaan sekä kuvatiedosto että tekstintunnistusohjelmalla luotu tekstitiedosto. Näin voidaan käyttää hakuihin tekstintunnistuksella tehtyä järjestelmää ja tarjota tiedon etsijälle etsitty sivu myös kuvana eräänlaisena faksimile jäljennöksenä. Tätä menetelmää käyttää esimerkiksi JSTORE (Journal Store) palvelu, johon on säilötty vanhoja aikakauslehtiä. Vanhimmat lehdet ovat 1800-luvulta ja mukana on useita historioitsijan kannalta kiinnostavia julkaisuja, kuten vaikkpa American Historical Review, Journal of Modern History, Journal of Economic History ja Journal of the History of Ideas. Näistä lehdistä on saatavilla kaikki yli viisi vuotta vanhat numerot. Digitaalisten lähteiden lähdekritiikkiin liittyy monia ongelmia. Eräs vaikea asia liittyy iät ja ajat arkistolaitoksissa noudatettuun provenienssi periaatteeseen. Historiantutkijan kannalta on ensiarvoisen tärkeää tietää missä yhteydessä lähde on syntynyt ja mihin kokonaisuuteen se liittyy, siksi digitaalisiin lähteisiin on pakko tulevaisuudessa liittää rakenteistettua "metatietoa" eli tietoa tiedosta. Sähköisten lähteiden perusongelmana on edelleen se miten voidaan luotettavasti päätellä onko kyseinen asiakirja luonnos vai lopullinen versio, tämä ongelma toki esiintyy paperisessakin lähdeaineistossa. Hankkeita digitaalisen leiman tai allekirjoituksen kehittämiseksi on olemassa ja joitakin on jo käytössäkin. Ongelmaan saadaan todennäköisesti lähitulevaisuudessa ratkaisu sillä tarvetta tuollaiselle leimalle on myös sähköisessä rahaliikenteessä.

Edellä viittasin digitaalisten aineistojen muodon epävakaisuuteen. Koska sähköisiä tallennusjärjestelmiä on monia ja uusia tulee kiihtyvällä tahdilla lisää ei ole ollenkaan varmaa, että tulevaisuudessa kyetään lukemaan eri formaateilla tehtyjä aineistoja. Niitä joudutaan konvertoimaan vanhemmasta versiosta uudempaan jos aineistoja aiotaan käyttää. Jos aineistoilla ei ole välitöntä käyttöarvoa käy helposti niin, että konvertoinnit jätetään tekemättä ja mistään ei enää löydy laitetta jolla niitä voitaisiin tulkita. Erityisesti tämä ongelma koskee yksityisluonteista aineistoa ja tietysti myös aineistoa joka nyt tuntuu turhalta mutta joka jostakin syystä nouseekin ensiarvoisen tärkeäksi lähdeaineistoksi tulevaisuudessa.

Mitä tulevaisuudessa tapahtuu?

Muutokset ovat aina yllättäviä. Kukapa olisi uskonut muutama vuosi sitten, että kirjeet saattavat nousta jälleen tärkeäksi lähdeaineistoksi. Kirjeiden kirjoitus on kuitenkin sähköpostin myötä elpynyt uudelleen. Sähköposti on toki luonteeltaan hieman toisenlainen kuin perinteinen käsin kirjoitettu kirje; se on ikään kuin puheen ja kirjoituksen väliin sijoittuvaa viestintää. Tulevaisuuden historiantutkijoita kiinnostavat varmaankin tällaisen henkilökohtaisen ja epävirallisen materiaalin tutkiminen, samoin kuin nykyistä tutkijaa kiinnostaa vaikkapa 1700-luvun ihmisten yksityinen kirjeenvaihto. Meillä vain ei ainakaan toistaiseksi ole pohdittu mahdollisuuksia yksityisten sähköpostikirjeiden tallentamisen järjestämiseksi tai analysoimiseksi.

Entä käyttävätkö historioitsijat enemmän alkuperäislähteitä? Odotettavissa on, että useat alkuperäislähteet löytyvät digitoituina tai kuvattuina verkoista alkuperäisessä muodossa, näin tutkijoiden mahdollisuudet tutustua alkuperäislähteisiin paranevat huomattavasti. Viimeistään silloin tutkijan on tartuttava hiireen ja alettava suunnistaa kohti sähköisiä metsästysmaita.

Luonnollisesti itse Internetin ja muunkin digitaalisen median tutkiminen olisi myös tärkeää. Vähintäänkin tulisi pyrkiä säilyttämään tämän uuden median pioneeriaikojen ensimmäisiä tuotteita. Digitaalisen median varhaisvaiheiden dokumentoinnissa on käymässä samoin kuin vaikkapa elokuvan tai valokuvan alkuaikojen materiaalien suhteen. Niitä ei ole tallella kovinkaan runsaasti, koska niitä ei aikoinaan katsottu säilyttämisen arvoisiksi. Tietokonepeleihin suhtaudutaan samankaltaisella halveksunnalla kuin elokuvaan sen varhaisvuosina. Pelejä pidetään rahvaanomaisena viihteenä, jolla ei ole todellisen taiteen tai oikean ja laadukkaan aineiston kanssa mitään tekemistä. Tämä suhtautumistapa tulee kuitenkin epäilemättä muuttumaan. Uusien medioiden varhaisvaiheiden tallentajina toimivat jälleen innokkaat harrastajat ja vakavasti otettavat instituutiot tulevat perässä vuosien viiveellä.

Internetin materiaalin tallentamisessa on edetty kuitenkin aika hyvin. Vuoden 1997 aikana Internet Archive niminen hanke Yhdysvalloissa pyrki tallentamaan koko Internetin kaikki julkisesti saavutettavat sivut suunnattoman suureen digitaaliseen arkistoon, josta se sitten joskus olisi haettavissa tutkijoiden käyttöön. Hanke pyrkii myös kaupallisesti hyödyntämään tallentamiaan sivuja.

Koko verkosta on siis mahdollista ottaa eräänlaisia "still -kuvia" joihin on tallennettu kaikki tiettynä aikana verkossa ollut materiaali. Tällainen verkon tallentaminen on tulossa kansalliskirjastojen tehtäväksi. Esimerkiksi Ruotsissa on tallennettu kaikki ruotsalainen verkkoaineisto kuusi kertaa. Suomessa on vuoden 1998 syksyllä tallennettu kertaalleen kaikki suomalainen verkkoaineisto ja tilaa se vei vain noin 60 gigatavua, suomalaisen aineiston tallentamista on tarkoitus jatkaa. Nämä tallenteet eivät kuitenkaan vielä ole vapaasti saatavilla (syksyllä 2000) verkon kautta.

Vapaakappalelakia ollaan Suomessakin muokkaamassa siihen suuntaan, että vapaasti verkon kautta saatavilla olevaa aineistoa ei tarvitse toimittaa kirjastoon vaan kirjasto itse hakee aineiston verkosta ja tallentaa sen myöhempää käyttöä varten. Näin saadaan arvokas verkossa oleva referenssimateriaali talteen ja näistä sähköisistä arkistoista voidaan sitten tarvittaessa etsiä jo kauan sitten kadonneiden webbisaittien aineistoja. ( Suomalainen Internet arkistoon, Juha Hakala, Tietolinja 3/1999, 27.12. 1999)

Mikään instituutio ei kuitenkaan toistaiseksi systemaattisesti tallenna esimerkiksi uutisryhmien keskustelupalstojen viestejä, poliittisten puolueiden keskustelulistojen puheenvuoroja tai lukuisten sähköisten julkaisujen numeroita.

Digitaalisen kumouksen seuraukset

Painettu kirjallisuus muutti tiedon käsittelytapaa. Kun painettu sana muuttui yhä enemmän mediaksi ja kun kirjallisuuden määrä alkoi paisua sellaisiin mittasuhteisiin, että jo 1800-luvun alussa milteipä miltä tieteenalalta tahansa oli yllin kyllin kirjallisuutta, niin kirjallisuuden ja tieteen piti muuttaa vastaanotto- ja lähetystekniikoitaan. Oppineen eliitin sanatarkoista lainauksista ja retorisista muistitekniikoista alettiin vähitellen luopua ja lainausten sijaan otettiin enemmän käyttöön, itse teoksessa esitettyä ajatusta ja tulkintaa. Näin painetun tiedon määrää pyrittiin vähentämään olennaiseen. Friedrich KITTLER väittää artikkelissaan, että tämä johti yliopistoissa luentoihin ilman oheiskirjallisuutta ja seminaareihin joissa harjoitettiin enemmän tieteellistä tulkintaa.(KITTLER, Friedrich, Kommunikaatiomedioiden historia, Sähköiho toim. Erkki HUHTAMO ja Martti LAHTI. Tampere 1995, s. 266.)

On mahdotonta sanoa, mihin suuntiin tietoverkkojen yhdistämä globaali tiedeyhteisö vie historiantutkimusta. Saattaa käydä niin, että historioitsijalle jää tulevaisuudessa enemmän aikaa varsinaiseen lähteiden analysointiin kun vaivalloinen lähteiden etsiminen helpottuu. Nykyäänhän suuri osa tutkimustyötä on sitä, että käydään läpi suunnattomia määriä tekstiaineistoja, jolloin itse kirjoittamiseen ja analyysiin jää vähemmän aikaa. Tosin lähteiden määrän paisuminen voi viedä tämän edun. Merkkejä siitä, että tutkimus saattaisi muuttua kollektiivisempaan suuntaan on olemassa. Verkossa ilmestyvät laajat hypertekstikokonaisuudet ovat useiden tutkijoiden yhteistyön tuloksia, vähän samaan tapaan kuin keskiajalla valmistetut, käsin kopioidut ja koostetut käsikirjoitukset. Suomalaisilla historiantutkijoilla on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet uusien välineiden käyttöönottamiseksi. Maamme on maailman verkottuneimpia maita, yhteydet toimivat varmasti ja nopeasti myös laitekanta on melko hyvää.
(Pamela PAVLISCAK, Seamus ROSS, Charles HENRY, Information Technology in Humanities Scholarship: Achievements, Prospects, and Challenges -- The United States Focus. American Council of Learned Societies Occasional Paper No.37, 30.12. 1997. Hypertekstinä ilmestyvistä historiantutkimuksista katso esim. From Revolution to Reconstruction A Hypertext on American History from the colonial period until Modern Times, 24.3. 1998.)

Teknologisten muutosten vaikutukset voivat vaikuttaa hyvinkin olennaisesti tapaamme toimia ja olla yhteiskunnassamme. Näin kävi esimerkiksi kun henkilöautoliikenne synnytti kaupunkien lähiöalueet ja muutti kaupunkien keskustat monin paikoin toisenlaisiksi. Olemmeko jossakin määrin samankaltaisen muutoksen edessä jonka yhteiskunnalliset vaikutukset voivat olla arvaamattoman suuria? Gutenbergiläisestä kumouksesta seurasi tietyllä tavalla tiedon demokratisoituminen, joka johti mm. yleiseen lukutaitoon, mikä keskiajan näkökulmasta katsoen oli tavaton mullistus ja on vaikuttanut yhteiskuntiemme kehitykseen ratkaisevalla tavalla. Usealta taholta on tuotu esiin ajatus (esimerkiksi Manuel Castells) että inhimillisestä tajunnasta on tulossa tuotannon raaka-ainetta samassa merkityksessä kuin teollinen yhteiskunta nyt käyttää hyväkseen sellaisia luonnonvaroja kuten metalleja, puuta tai öljyä. (Katso esim. Manuel CASTELLS, End of millenium. 1998.)

Tietoverkot tarjoavat inhimilliselle kulttuurille mahdollisuuden niin hyvään kuin vähemmänkin toivottuun kehityskulkuun. Tiemme voi myös johtaa suuntaan, jossa esimerkiksi valtaosaa globaalin tietoverkon sisällöstä hallitsevat jättimäiset viihdetuotantoon keskittyneet yritykset, jotka syytävät tuhansilta kanavilta ohjelmavirtaa, jossa historiakin on muokattu Disneyland-siivilän läpi puserretuksi viihteeksi. Kehityksen suuntaan kuitenkin voidaan myös vaikuttaa käyttämällä uutta teknologiaa rohkeasti apuvälineenä töissä joissa sen käyttäminen on järkevää, myös humanistisen tutkimuksen alueella.

Tapio Onnela
Kirjoitus ilmestyy myös Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen Kulttuurihistorian metodikirjassa. Otan mielelläni vastaan palautetta tästä artikkelista. Artikkelia on muokattu viimeksi 7.10. 2000.

Sisällysluettelo 5/98
Agricolan Tietosanomien pääsivulle