Haku Agricolan tietosanomat Kartta
Uutta Hakemisto

JUUTALAISENA SUOMESSA 1930- JA 1990-LUVUILLA

Agricola

Maailmantilanteen ja ajatusmaailman yhtymäkohtia

.

.

Miia Toikka & Carita Tuominen

[Teksti on Helsingin yliopiston Talous- ja sosiaalihistorian tutkimusmenetelmäkurssiin liittyvä harjoitustyö. Julkaistu aiemmin Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen sivuilla, ei päiväystä, haettu: 13.4. 2004]

.

.

SISÄLLYS

1 JOHDANTO

Käsissäsi oleva pieni tutkimus helsinkiläisten juutalaisten elämästä ja ajatusmaailmasta 1930- ja 90-luvuilla on talous- ja sosiaalihistorian tutkimusmenetelmäkurssiin liittyvä harjoitustyö. Kurssimme teemana oli salattu, hävetty, vaiettu eli yhteiskunnassa eri tavoin piilotettujen tai unohdettujen asioiden historiallinen tutkiminen. Yksi tällainen unohdettu ja vaiettu, ehkä hävettykin alue yhteiskunnassa ovat vähemmistöt. Varsinkaan historiantutkimuksessa ei perinteisesti ole tutkittu vähemmistöryhmiä.

Juutalaiset näyttäytyvät historiassa erikoisena ja mielenkiintoisena kansana, jonka monenkirjavat vaiheet kietoutuvat merkittävällä ja usein kohtalokkaalla tavalla maailmanhistoriaan. Tätä kansaa ei yhdistä valtio eikä nykyisin enää juuri rotu tai kielikään, vaan uskonto. Vaikka juutalaiset ovat asuneet diasporassa eli hajallaan maailman eri kolkissa jo pari tuhatta vuotta, he ovat säilyneet omaleimaisena ryhmänä näihin päiviin saakka. Juutalaiset kuuluvat kaikkialla vähemmistöön - ainoan poikkeuksen muodostaa nykyisin Israelin valtio.

Myös Suomessa elää edelleenkin pieni juutalainen vähemmistö, suurin osa heistä Helsingissä. Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuului vuonna 1995 1299 jäsentä, joista osa tosin asui ulkomailla. Helsingissä asui tuolloin 1026 juutalaista (Vuosikertomus 1995, 11). Helsingin juutalaisten keskuspaikka on Kampissa, Malminkadulla, jossa sijaitsevat paitsi synagoga, myös juutalainen koulu, lastentarha, sairaala ja muut seurakunnan toimitilat. Tonttia ympäröi korkea aita, ja portilla vierailija säpsähtää, kun vartija äkkiä tulee ulos peili-ikkunallisesta kopistaan tiedustelemaan käynnin tarkoitusta. Vihamielisyys ja väkivallanteot juutalaisia kohtaan ovat näköjään seurakunnan mielestä tosiasia, johon on varauduttava turvatoimin rauhallisessa Helsingissämmekin.

Juutalaisten elämä menneinä aikoina onkin paljolti ollut kamppailua rajoituksia ja vainoja vastaan. Valtiottoman kansan osa ei ole ollut helppo kansallisvaltioiden maailmassa. Suomi myönsi juutalaisväestölleen kansalaisoikeudet vasta vuonna 1918, toiseksi viimeisenä maana Euroopassa. Synkin luku juutalaisten historiassa on varmastikin toisen maailmansodan aikainen vaino. Sodan jälkeen juutalaisten asema on parantunut huomattavasti niin meillä kuin muuallakin, mutta yhä antisemitismi nostaa rumaa päätään milloin missäkin päin maailmaa.

Mitä on olla juutalainen, kuulua vähemmistöön, johon suhtaudutaan vihamielisesti, halveksuvasti, kummeksuen tai vähintään sekavin mielin? Mitä on yrittää elättää itsensä ja perheensä myymällä rihkamaa ja vanhoja vaatteita narinkka-torilla, kun muiden elinkeinojen harjoittaminen on kielletty? Mitä on todistella armeijakavereille, ettei juutalaisilla ole jalkojen paikalla pukinsorkkia? Mitä on kuulla uutisia järjestelmällisistä vainoista, joissa uskonveljiä murhataan? Harjoitustyömme tarkoituksena on kysyä tätä juutalaisilta itseltään. Kyselimme juutalaisena elämisestä kolmelta helsinkiläiseltä juutalaiselta: kahdeksattakymmentään käyvältä mieheltä ja kahdelta murrosikäiseltä pojalta. Haastattelujen lisäksi käytämme tutkimuksessamme aineistona Helsingin juutalaisen seurakunnan julkaisemia lehtiä.

2 JUUTALAISTEN TILANNE JA AJATUSMAAILMA

Juutalaiset eivät ole maailmanpolitiikassa mikään yhdentekevä ihmisryhmä. Tästä kertoo jo sekin, että he ovat näkyvästi mukana jokapäiväisissä uutisissa. Voitaisiin puhua juutalaisten maailmantilanteesta: siitä, miten juutalaisiin ja heidän pyrkimyksiinsä milloinkin suhtaudutaan. Miten nämä vallitsevat suhtautumistavat sitten heijastuvat juutalaisten arkielämään? Juutalaisia voisi luonnehtia kosmopoliiteiksi siinä mielessä, että he seuraavat tiiviisti maailman tapahtumia, nimenomaan juutalaisen näkökulmasta - tanskalainen ylirabbiini B. Melchior onkin määritellyt juutalaisuuden seuraavasti: "Juutalainen on henkilö, joka aamulla avaa sanomalehden ja ensimmäiseksi etsii ne uutiset, jotka käsittelevät Israelia tai juutalaisia maailmalla. Jos mitään ei löydy, hän huoahtaa helpotuksesta." (Torvinen 1989, 210). Uutisia on löytynyt ja niitä löytyy edelleen - miten juutalainen niihin reagoi; mitä erilaisista tilanteista ajatellaan ja miten toimitaan?

Suomen juutalaisten asema on sikäli poikkeuksellinen, ettei täällä juutalaisia ole koskaan vainottu sanan varsinaisessa merkityksessä ja toisen maailmansodan aikana juutalaiset taistelivat rintamalla siinä missä muutkin Suomen kansalaiset - itse asiassa siis natsi-Saksan aseveljinä. Kuitenkin myös täällä juutalaiset ovat ainakin tähän asti omaksuneet jonkinlaisen juutalaisidentiteetin, vaikka sulautuminen valtaväestöön ja -kulttuuriin onkin ollut voimakasta (Torvinen 1989, 213-214). Tutkimuksemme peruskysymys onkin, miten juutalaisuus, juutalaisena oleminen, linkittyy juutalaisten maailmantilanteeseen täällä Suomessa ja Helsingin juutalaisessa seurakunnassa? Mitä tieto juutalaisten maailmantilanteesta merkitsee helsinkiläisen juutalaisen elämässä? Tarkastelemme tätä kahtena eri aikana, 1930-luvun puolivälissä ennen toisen maailmansodan syttymistä ja nyt, 90-luvun puolivälissä.

1930-luvulla äärioikeistolaisuuden ja nationalismin kukoistuksen myötä myös antisemitismi oli valloillaan kaikkialla Euroopassa, ja tiedämmehän, että Hitlerillä oli suunnitelma kaikkien juutalaisten tuhoamiseksi, jota hän myös tehokkaasti toteutti. Suomesta ei lähetetty juutalaisia keskitysleireille, vaikka sitä useaan otteeseen vaadittiin, mutta myös täällä äärioikeistolaiset liikkeet levittivät juutalaisvastaista propagandaa, ja tiedot natsien juutalaisvainoista kantautuivat kyllä Suomeenkin. Voidaankin sanoa, että 1930-luvulla koko järjestys todella oli juutalaisten kannalta uhattuna - entä ihmisten mielissä?

Nykyään juutalaiset ovat otsikoissa lähinnä Palestiinan kysymyksen merkeissä. Jo 30-luvun vaikeina aikoina sionismi, toivo paluusta Israeliin ja konkreettinen toiminta sen eteen, kukoisti juutalaisten keskuudessa. Sionistinen toiminta on myös nyt 90-luvulla tärkeä osa juutalaisuutta. Israelin tilannetta seurataan tarkoin, ja juutalaisilla seurakunnilla on paljon yhteyksiä sinne. Suomesta Israeliin on muuttanut yhteensä noin 300 juutalaista (Torvinen 1989, 210). Lähi-Idän tilanne herättää voimakkaita tunteita suuressa yleisössä, ja ne ovat usein negatiivisia Israelia kohtaan. Parina viime vuonna olemme saaneet lukea toiveikkaita uutisia rauhanneuvotteluista. Viimeisin juutalaista ja muuta maailmaa kohahduttanut tapahtuma oli Israelin pääministerin Yitzhak Rabinin murha marraskuussa 1995. Mitä nämä uutiset ja tapahtumat ovat merkinneet Suomen juutalaisten ajatusmaailmassa?

1930- ja 90-lukujen tilanteet poikkeavat monin tavoin toisistaan. Niin poikkeavat myös ajatusmaailmat. Näitä "maailmoja" ja ajatusmaailmoja aiomme tässä työssä vertailla. Samalla tulemme pohtineeksi ja kenties tarjonneeksi joitakin vastauksen alkuja tätä työtä tehdessä mielessä pyörineeseen kysymykseen: mitä juutalaisuus oikeastaan ihmisen elämässä tarkoittaa? Lähestymme tutkimusongelmaamme haastateltaviemme näkökulmasta. Kyseessä on nuoren ihmisen näkökulma: vanhempi haastateltava oli nuorukainen 30-luvulla, pojat taas ovat 90-luvun nuoria. Nuorten ajatusmaailma kiinnostaa meitä erityisesti siksi, että nuoret ovat ratkaisevassa asemassa niin Suomen juutalaisten kuin minkä tahansa yhteisön olemassaolon ja jatkuvuuden suhteen.

3 JUUTALAISET HISTORIASSA JA TUTKIMUKSESSA

3.1 Kuka on juutalainen?

Juutalaisilla on oma perinteinen uskonsa eli Mooseksen usko. Heidän pyhä kirjansa on Tora, joka koostuu viidesta Mooseksen kirjasta. Tora sisältää paljon määräyksiä, joista suurin osa liittyy etiikkaan ja moraaliin. Näiden eettisten määräysten keskeisin sisältö on kehotus rakkauteen niin Jumalaa kuin lähimmäisiäkin kohtaan. Tästä saattaakin johtua se, että seurakunnan yhteydessä on niin paljon erilaisia yhdistyksiä ja hoitolaitoksia. Juutalaisuudesta on kirjoitettu paljon yritettäessä määritellä mitä se oikeastaan on. Kaikkia tyydyttävää vastausta on vaikea löytää määriteltäessä sitä, kuka on juutalainen, sillä asiasta on väännetty kättä jo vuosituhansien ajan. Yleisin käsitys kuitenkin on, että juutalainen on henkilö, joka on syntynyt juutalaisesta äidistä tai kääntynyt hyväksytyllä tavalla juutalaisuuteen (Harviainen, 1989, 153). Näin yleistyneiden seka-avioliittojen juutalaisten isien lapset eivät siten olisi juutalaisia ja toiseen uskontoon myöhemmin kääntyneet olisivat "huonoja" juutalaisia, joskin edelleen juutalaisia. Tärkeintä kuitenkin on, että juutalaisuus ei ole vain uskonto, vaan elämäntapa ja siten mukana kaikessa sekä kaikkialla.

Tapojen ja normien perusteella nykyjuutalaiset voidaan jakaa neljään eri ryhmään: ortodoksit, konservatiivit, liberaalit ja reformistit. Suomen juutalaiset kuuluvat jumalanpalvelusmenojensa ja tapakulttuurinsa puolesta ortodoksijuutalaisiin, kuten valta osa Itä-Euroopan juutalaisista. Yksityiselämänsä puolesta suomalaiset edustavat lähinnä konservatiiveja ja liberaaleja.

3.2 Helsingin juutalaisen seurakunnan historiaa

Suomeen juutalaisia on saapunut kahta kautta, Ruotsista ja Venäjältä. Valtaosa maamme juutalaisista on kuitenkin tullut Venäjältä ja on pääosin Venäjän armeijan sotilaiden jälkeläisiä. Venäjän armeijan juutalaisia sotilaita saapui maahamme vuoden 1827 jälkeen. Suomen juutalaisten määrä kasvoi 1800-luvun aikana tasaisesti, jota edistivät vielä Venäjän juutalaisvainot. Maamme itsenäistyessä juutalaisia oli noin tuhat, josta se hieman sotien aikana lisääntyi vakiintuen kuitenkin tuohon noin tuhanteen.

Juutalaisten oikeudellinen asema voidaan jakaa kahteen vaiheeseen; ennen ja jälkeen vuotta 1918, jolloin juutalaiset saivat toiseksi viimeisenä Euroopassa täydet kansalaisoikeudet. Tähän asti he olivat olleet täysin vailla kansalaisoikeuksia. Lait, jotka koskivat heitä tätä ennen, liittyivät lähinnä elinkeinon harjoittamiseen. Juutalaiset saivat 1870 luvulla narinkkaoikeudet eli oikeudet vanhojen vaatteiden ja rihkaman myyntiin, joka myöhemmin vahvistettiin asetuksella. Tämän lisäksi he saivat myydä kotitekoista taidetta, käsitöitä, leipää, vaatetta ja kenkiä. Tarkat säädökset sallituista taloudellista toimista 1800-luvulla ovat vaikuttaneet juutalaisten ammattirakenteeseen tulevaisuudessa. Paitsi taloudesta myös asumisesta oli määrätty lailla. Juutalaiset saivat asua vain Helsingin tai Viipurin kaupungeissa. Valtaosa Suomen juutalaisista on alusta alkaen asunut Helsingissä, mihin vaikutti Viaporin läheisyys, jossa oli sukulaisia sekä juutalainen seurakunta. Säädöksistä johtuen Suomen juutalaisilta on koko historian ajan puuttunut käytännöllisesti katsoen kokonaan maalaisväestö sekä työväestö. (Harviainen, 1989, 156.)

Juutalaisia seurakuntia on maassamme ollut kaikkiaan neljä; Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri, joista nykyisin toiminassa ovat Helsingin ja Turun seurakunnat. Helsingin Malminkadun synagoga, jonka ympärille seurakunnan toiminta nykyisinkin on keskittynyt, vihittiin käyttöön 1906 elokuussa.

1920- ja 30-luvulla Suomessa oli noin kaksi tuhatta juutalaista, mikä johtui Venäjältä pakenevien juutalaisten muutosta pois kotimaastaan useimmiten matkalla kohti Yhdysvaltoja. Valtaosa näistä muuttajista, kuten jo aiemmin tulleistakin puhuivat venäjää tai jiddisiä eli juutalaissaksaa. Siitä kielellinen assimiloituminen kulki ruotsin kautta suomeen. Koulu ja hallinto oli 30-luvulla lain muutoksen vaikutuksesta muutettava suomenkieliseksi, vaikka valtaosa juutalaisista oli edelleen ruotsinkielisiä. Jiddis, joka ennen oli perheen ja juutalisen yhteisön käyttämä kieli, on nykyisin vain vanhimpien keskuudessa tunnettu kieli. Jiddisiä on kuitenkin pidetty "hengissä" esimerkiksi käytäen sitä synagogassa, jossa pääkieli on kuitenkin heprea (Juutalaisuus Helsingissä 1986, 15). Kielellä on ollut myös suuri vaikutus juutalaisten identiteettiin jota on kuvattu kaksois-, jopa kolmoisidentiteetiksi. Tähän kuuluu sekä samaistuminen suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan, että oman uskonnon säilyttäminen.

Tapahtumat 30- ja 40-luvuilla Saksassa ja Keski-Euroopassa ajoivat pakolaisia myös Suomeen. Tänne heitä ei kuitenkaan mielellään otettu, mutta välipysähdyskohteena sadat juutalaiset Helsingin juutalaisen seurakunnan tarjoamaa majotusapua käyttivät. Suomen juutalaiset täyttivät kansalaisvelvollisuutensa sodan aikana siinä kuin muutkin eli palvelivat rintamalla ja muissa tehtävissä. Uudenmaan prikaatissa oli jopa kenttäsynagoga, mikä lienee poikkeuksellista Saksan puolella sotineissa joukoissa (Torvinen 1989, 135).

Edelleen merkittävä osa juutalaisista työskentelee liike-elämän parissa, joko itsenäisenä yrittäjänä tai toisen palveluksessa. Tärkeällä sijalla on edelleen tekstiili- ja vaatetusala, mutta myös muiden hyödykkeiden myynti niin tukku- kuin vähittäiskaupankin alueella. Toisen erittäin tärkeän ja merkittävän osan ammateissa muodostavat opetustyö sekä palveluammatit, johon kuuluvat akateemiset korkeakoulututkintoa edellyttävät ammatit, kuten professorit, lääkärit tai juristit. Kolmantena merkittävänä ammattialana on taide, jossa juutalaiset ovat moninaisesti esillä.

3.3 Aiempi tutkimus

Helsingin juutalaisesta seurakunnasta ei aiemmin ole tehty sosiaalihistoriallista tutkimusta varsinaisesti, joskin yhteiskunnallista sekä historiallista kylläkin, joten siinä mielessä meille tarjoutui tilaisuus tehdä jotain uutta. Suomen juutalaisten historiasta on kirjoitettu erilaisia historiikkeja, mutta merkittävin ja ensimmäinen Suomen juutalaisista tehty kokonainen historia on Taimi Torvisen kirjoittama Kadimah (1989), joka on myös tutkimuksemme päälähde. Niin Suomen kuin Helsingin juutalaisista on tehty myös tutkimuksia, joista valtaosa sijoittuu teologian tai historian alueelle.

4 TUTKIMUSAINEISTO

4.1 Haastattelut

4.1.1 Veteraani ja tulevaisuuden toivot

Teimme tutkimustamme varten kaksi haastattelua. Tapasimme ensin vanhemman sukupolven edustajan, joka on syntyperäinen helsinkiläinen. Hänen vanhempansa olivat molemmat juutalaisia ja venäläisistä suvuista, mutta he olivat tavanneet ja menneet naimisiin Helsingissä. Haastateltavamme kävi aluksi yhdeksänvuotisen Juutalaisen koulun, meni ruotsinkieliseen lukioon ja valmistui sodan jälkeen insinööriksi. Hänellä on juutalainen vaimo ja kaksi lasta, nyt myös lapsenlapsia. Eläkepäivinään, ja ilmeisesti koko ikänsä, hän on osallistunut hyvin aktiivisesti seurakunnan toimintaan.

Toisessa haastattelussa juttelimme kahden Juutalaisen koulun luokkakaveruksen kanssa. Kummankin pojan perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, toisen molemmat vanhemmat ovat juutalaisia, toisella vain isä. Molemmat ovat käyneet alusta alkaen Juutalaista koulua, itse asiassa jo ennen kouluikää he ovat olleet juutalaisessa leikkikoulussa. Pojilla on vielä tuoreessa muistissa oma bar mizvansa, juhla, jota juutalaiset viettävät poikien 13- ja tyttöjen 12-vuotissyntymäpäivän jälkeen sen merkiksi, että päivänsankari on kypsä elämään uskontonsa asettamia velvollisuuksia noudattaen. He käyvät melko ahkerasti synagogassa isiensä mukana, mutta muuten seurakunnassa ei juuri ole heitä kiinnostavaa toimintaa. Juutalaisten koulukavereiden lisäksi molemmilla on myös ei-juutalaisia kavereita, tuttavaperheiden lapsia ja kaupungilla tavattuja, jotka suhtautuvat heidän juutalaisuuteensa lähinnä välinpitämättömästi. Poikien mielestä juutalaisuus ei tee heistä mitenkään erilaisia kuin muistakaan suomalaisista nuorista, vaikka Juutalaisen koulun käyminen merkitsee tietenkin läheisempää suhdetta omaan uskontoon kuin useimmilla luterilaisilla. He pitävätkin juutalaisten tapojen ja perinteiden jatkumista tärkeänä myös omalla kohdallaan.

4.1.2 Huomioita haastatteluista

Olimme valmistautuneet haastatteluihin miettimällä valmiiksi aihepiirejä, joista halusimme kysellä. Tarkoitus oli kuitenkin antaa haastattelun sujua omia raiteitaan. Haastattelun tallentamiseen käytimme nauhuria. Vanhempaa informanttia haastattelimme Juutalaisen seurakunnan tiloissa, ja haastattelu kesti puolitoista tuntia. Hän vastaili kyllä asiallisesti kysymyksiimme, mutta ei juuri yltynyt oma-aloitteisesti jutustelemaan. Vika saattoi olla haastattelijoissakin: emme ehkä osanneet antaa hänelle riittävästi aikaa kertoa, vaan kiirehdimme kysymään uutta. Kysyttävää tuntui olevan niin valtavasti - toinen haastattelu olisi ollut paikallaan asioiden syventämiseksi. Vasta haastattelun jälkeen kiinnostuksen kohteemme hänen suhteensa tarkentui 30-luvun tapahtumiin ja ajatuksiin, ja siksi toinen meistä haastattelikin häntä vielä myöhemmin lyhyesti puhelimitse tästä aiheesta. Tiedot jäivät näiltä osin melko pintapuolisiksi, mutta haastattelu nosti esiin monia kysymyksiä juutalaisuudesta ja seurakunnasta.

Nuorten haastattelu kesti vain noin 45 minuuttia. Vain toinen meistä oli haastattelijana, koska arvelimme, että kaksi naista tiukkaamassa kaiken maailman asioita saattaisi tehdä liian hyökkäävän vaikutelman. Haastattelu tehtiin poikien koulun päätyttyä läheisessä kahvilassa. Pojat vastailivat kysymyksiin mielellään, mutta nopeasti ja aika lyhyesti. On vaikea arvioida, oliko kahden kaveruksen haastatteleminen yhtä aikaa tiedonsaannin kannalta hyvä vai huono asia - poikien keskinäinen puhetyyli ehkä vei huomiota pois sisällöstä höpöttelyn suuntaan...

Tässä tutkimuksessa olemme käyttäneet haastatteluja lähinnä faktanäkökulmasta eli käsittäneet ne tosiksi lausumiksi haastateltavien omasta elämästä kiinittämättä juuri huomiota puheen ilmaisemiin kulttuurisiin merkityksiin ja jäsennyksiin. Haastattelujen käyttökelpoisuudessa olisi kuitenkin toivomisen varaa: saimme hyvän opetuksen tutkimuksen huolellisen suunnittelun tärkeydestä laadullisessa tutkimuksessa, kun oma tutkimusongelmamme muuttuikin haastattelujen jälkeen. Olisi epäilemättä järkevää muodostaa harkittu näkökulma jo ennen aineiston keräämistä!

4.2 Lehdet ja vuosikertomukset

1930-luvulla Helsingin juutalaisen seurakunnan piirissä julkaistiin kahta lehteä. Hatikwah, sionistisen nuorisojärjestön Berith Hanoar Haivri´n äänenkannattaja, ilmestyi vuosina 1935-36 ja Hazohar, Suomen sionistiliiton julkaisu, 1934-39. Molemmat lehdet olivat pääosin ruotsinkielisiä, pieniä, noin 12-sivuisia julkaisuja, ja ilmestyivät kuutisen kertaa vuodessa. Lehdissä on pääkirjoitus, kirjoituksia paitsi ajankohtaisista tapahtumista niin myös juutalaisuudesta, sionismista ja antisemitismistä yleensä sekä pikku-uutisia eri maiden juutalaisten tilanteesta ja Israelista. Tätä tutkimusta varten selailimme Hatikwahin numeroita vuosilta 1935-36 ja Hazoharin numeroita vuosilta 1936-39.

1990-luvun lehdistä saimme tarkasteltavaksi vuodesta 1979 lähtien ilmestyneen Ha-Kehila lehden 94-95 vuosikerrat eli kuusi numeroa per vuosi sekä tämän vuoden ensimmäisen numeron. Lehti sisältää ajankohtaista tietoa seurakunnan tapahtumista, uutisia juutalaisista maailmalla ja Israelissa sekä artikkeleita juutalaisesta kulttuurista niin Suomessa kuin muuallakin. Artikkelit olivat jakautuneet miltei tasan suomen- ja ruotsinkielisiin. Lehdestä ilmeni hyvin jo aiemmin todettu seikka, että juutalaisuus on kokonaisvaltaista ja tapa elää, ei vain uskonto. Suurin osa lehteä käsitteli seurakunnan tapahtumia: hallinnollisia asioita ja eri yhdistysten toimintaa sekä seurakuntalaisten elämää muun muassa onnittelujen ja erilaisten matkaraporttien muodossa. Maailmalla tapahtuvista asioista oli jokaiseen lehteen referoitu artikkeli ja asiaa tarkasteltu juutalaisen näkökannalta tai pikemminkin aiheet olivat aina sellaisia, jotka liittyivät juutalaisiin sekä juutalaisuuteen, kuten Schindlerin lista-elokuva -94 vuonna, Auschwitzin vapautumisen 50 -vuotispäivä ja Rabinin murha -95 vuonna sekä tänä vuonna juutalaisten sekularisoituminen jne.

Lehtien lisäksi tutustuimme seurakunnan vuosikertomuksiin vuosilta 1993-95. Näistä saimme seurakuntalaisten määrän lisäksi myös lisävalotusta siihen minkälainen Helsingin juutalainen seurakunta oikein on ja mitä se sisältää. Kuten lehdet myös nämä olivat kaksikielisiä. Vuosikertomukset muistuttivat hyvin paljon yhdistyksen tai miksei yrityksenkin raporttia tilikauden päätyttyä. Alussa käytiin läpi turvallisuus, tiedotus, hallinto ja tulevaisuus näkymät, sitten seurakuntalaisten lukumäärät ja tehtävät toimintakaudella, ja ennen lopun tase ja tuloslaskelmia kerrottiin vielä lyhyesti seurakunnan laitosten sekä yhdistysten hallinto, taloudellinen tila ja niiden lähitulevaisuuden suunnitelmat.

5 JUUTALAISEN SEURAKUNNAN ELÄMÄÄ 1930- JA 1990-LUVUILLA

5.1 1930-luku: vainon ja vakiintumisen vuodet

5.1.1 Helsingin juutalainen seurakunta 1930-luvulla

Kansalaisoikeuksien saamisen jälkeen 1920- ja 30-luvut olivat juutalaisyhteisön Suomeen vakiintumisen aikaa (Harviainen 1989, 158). Tuolloin juutalaisia oli Suomessa myös enemmän kuin koskaan, vuonna 1929 yhteensä 1763. Näistä osa asui kuitenkin Turussa ja Viipurissa, joten Helsingissä juutalaisten määrä oli suunnilleen sama kuin nykyisinkin, 1132 henkilöä. (Judisk årsbok för Finland 1929, 8-9.) 1930-luvun alussa kaikki Helsingin juutalaiset ilmoittivat äidinkielekseen ruotsin, ja myös koulu oli ruotsinkielinen. Koulun opetuskieli kuitenkin vaihdettiin 30-luvun kuluessa asteittain suomeksi, jotta saataisiin turvattu oppilaille paremmat toimeentulomahdollisuudet tulevaisuudessa. Monet juutalaiset toimivat vielä narinkkatorin perinteitä jatkaen liikemiehinä vaatetusalalla, kuten vanhemman haastateltavammekin isä. Kuitenkin myös akateemiset ammatit alkoivat yleistyä juutalaisten keskuudessa, erityisesti lääkärin, lakimiehen ja insinöörin urat. Insinöörin urallehan lähti myös haastateltavamme 1930-luvun lopussa. (Torvinen 1989, 110-113.) Vakiintumisesta kertoo myös se, että suomen kielen yleistymisen lisäksi muitakin alkavan assimilaation merkkejä oli näkyvissä: jo 30-luvulta lähtien seka-avioliitot ovat aiheuttaneet huolta Suomen juutalaisten tulevaisuudesta (mt., 127).

Seurakunnan toiminnassa tärkeällä sijalla olivat sosiaalinen ja hyväntekeväisyystyö, mutta myös erilaisia "sivistysrientoja" seurakuntalaisille järjestettiin muun muassa kirjallisuuden, teatterin, heprean kielen ja urheilutoiminnan merkeissä. Sionistisia yhdistyksiä oli seurakunnassa lukuisia, ja ne pyrkivät tukemaan Palestiinassa tapahtuvaa juutalaisten rakennus- ja kehitystyötä, mitä pidettiin jokaisen juutalaisen velvollisuutena. Palestiinan tapahtumia pidettiin tarkoin silmällä. Sionistinen toiminta oli omiaan herättämään epäluuloja muiden silmissä, ja Etsivä keskuspoliisin tarkkailija raportoikin Helsingissä pidetystä sionismia esittelevästä kokouksesta: "Tunnelma kokouksessa oli fanaattisen juutalais-kansainvälinen, niin että tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, kuinka juurettomia ja meille välinpitämättömiä alamaisia valtakuntamme saa myöntäessään edelleenkin juutalaisille kansalaisoikeuksia..." (Mt., 113-115.)

Juutalaisia kohtaan esiintyi jonkin verran ennakkoluuloja ja vieroksuntaa. Syinä tähän saattoivat olla kilpailun pelko tai epäilykset keinottelusta kansalaissodan aiheuttaman tarvikepulan aikana. Juutalaisten epäilyttävyyttä lisäsi myös se, että Venäjän, porvarillisen Suomen vihollisen numero yksi, bolsevistisen puolueen kärjessä oli runsaasti juutalaisia. Suomen juutalaisia epäiltiinkin yhteyksistä kapinallisiin, ja heitä saatettiin pitää automaattisesti kommunisteina ja siten Suomen vihollisina. Vastahakoinen ja antisemiittinen suhtautuminen juutalaisiin näkyi lehtien kirjoittelussa, mutta suoranaiseen juutalaisvastaiseen propagandaan, jota myös jonkin verran levitettiin, niissäkin suhtauduttiin kielteisesti. (Mt., 104-107.)

Hitlerin valtaannousun 1933 jälkeen alkoivat juutalaisvainot Saksassa ja pian lähes koko Euroopassa. Suomen juutalaiset osallistuivat kansainvälisiin protestiliikkeisiin ja juutalaispakolaisten auttamiseen. Kaikkiaan Suomeen saapui juutalaispakolaisia noin 500, joista suurin osa vuonna 1938. Sionismi tuli entistä tärkeämmäksi asiaksi: Palestiinaan muutossa oli maailman vainottujen juutalaisten toivo. Suomessa ei tänäkään aikana esiintynyt juutalaisvihaa muissa kuin oikeistolaisissa ja äärioikeistolaisissa piireissä, eikä juutalaisvastaista politiikkaa harrastettu. (Mt., 117-119, 124, 128.)

5.1.2 1930-luvun tunnelmia

1930-luvulla nuoruuttaan elänyt haastateltavamme arvioi, ettei juutalaisuus tehnyt hänestä 1930-luvulla sen kummempaa kuin muistakaan suomalaisnuorista, yhteyksiä oli saman pihan poikiin, mutta toisaalta hän muistelee:

"Minun aikanani ei-juutalaiset eivät monessa perheessä suvainneet sitä, että heidän lapsilla oli juutalaisia ystäviä. (...) Suurin osa Suomesta ei tiennytkään mikä juutalainen on ennen sotia. Kun minä tulin armeijan palvelukseen, niin siellä minun tovereista monet olivat semmoisia, jotka ensimmäisen kerran näkivät juutalaisen, ja jotka kertoivat, että heidän kylässä on pappi, joka saarnaa, että juutalainen on pirun lapsi ja hänellä on pukinjalat ja sarvet päässä suunnilleen. Että se oli mitä maalla tiedettiin juutalaisista monessa kohtaa Suomessa."

Kaupunkilaisille juutalaiset olivat tutumpia, mutta:

"Riippuu vähän missä piireissä liikkui, olihan täälläkin IKL:t ja muut, ja poliittisia puolueita, joiden ohjelmassakin oli..."

Kristalliyön (10. - 11.11.1938) tapahtumien aikaan haastateltava oli lukiossa, ja muistaa elävästi yönjälkeisen aamun ensimmäisen koulutunnin. Opettajan tullessa luokkaan hän käski muiden oppilaiden nousta seisomaan paitsi haastateltavan ja tämän juutalaisen luokkatoverin. Opettaja kertoi, mitä oli kuullut tapahtuneen, ja sanoi, että oli alistuttu inhimillisyyden alapuolelle. Myös oppilaat olivat uutisista järkyttyneitä ja häpeissään. Vaikka haastateltava usein sanookin, ettei mitään varsinaista vainoa ollut, hän kertoo toveripiirissä tapahtuneen jakautumista Kristalliyön jälkeen. Eräs hänen koulukaverinsa oli saanut saanut samaisena iltana haasten tappeluun Kaisaniemen kentälle ja sai siellä niin pahasti turpiinsa, että joutui käyttämään hammastukia jonkin aikaa. Sama kaveri joutui myös upseerioppilaana kokemaan juutalaisvihaa. Saksalaiset esimiehet yrittivät laittaa hänet laulamaan juutalaisvastaisia lauluja, ja kun hän ei suostunut, hänet lähetettiin maitojunalla kotiin.

Haastateltava muistaa tunteneensa nuorena poikana "suunnatonta solidaarisuuden tunnetta uskonveljiään kohtaan". Juutalaisten oli pidettävä tiukasti yhtä. Hänen mukaansa näistä asioista keskusteltiin niin seurakunnassa kuten kotonakin, ja kaikki olivat tietoisia tapahtumien kulusta. Epävarmuutta oli ilmassa, mutta luovuttaa ei haluttu. Hän muistaa myös, kuinka Palestiinasta puhuttiin seurakunnassa paljon. Lupia sinne pääsyyn anottiin, ja ilman lupiakin saatettiin lähteä "auttamaan rakennustyössä". Koska lupia saatiin vain pari kolme vuodessa, saatettiin avioitua muodollisesti, jotta mahdollisimman moni olisi päässyt sinne. Hän kertoi jopa identtisten kaksosten matkustaneen Palestiinaan yhdellä luvalla kulkien päivisin vuorotellen alueilla, joilla sitä kysyttäisiin.

Sionistijärjestöjen lehdet Hatikwah ja Hazoar seurasivat maailman tilannetta tarkoin. Esimerkiksi Hatikwahin joka numerossa on palsta, jossa kerrotaan eri maiden juutalaisten tilanteesta, antisemitismin ilmenemisestä tai edistysaskelista Afganistania myöten. Hatikwahin elokuun 1935 numerossa on sivun alalaidassa muistutuksia kahdella kielellä: "Juutalaisvainot Saksassa jatkuvat! - Tysklands antisemitiska utsvävningar känner inga gränser!" (Hatikwah 2/1935). Saman vuoden seuraavassa numerossa on julkaistu Nürnbergin lait eli Hitlerin juutalaislait (Hatikwah 3/1935).

Hatikwahin ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa antisemitismin katsotaan juontavan juurensa tietämättömyydestä, taikauskosta ja fanaattisesta nationalismista. Samalla vakuutetaan juutalaisten isänmaallisuutta. Tunnuslauseeksi julistetaan: "Med nationen för fäderneslandet, inom fosterlandets gränser." Myös usko suomalaisten, itsekin pienen ja kaltoin kohdellun kansan, kykyyn ja haluun ymmärtää ja tukea juutalaisia on luja. (Hatikwah 1/1935.) Yleisesti ottaen lehdet pyrkivät valamaan juutalaisiin uskoa ja toivoa paremmasta ja oikeuden ja totuuden voitosta. Omien kulttuuriarvojen, kuten heprean kielen, säilyttämisen merkitystä korostetaan taistelussa oikeuden ja ihmisarvoisen elämän puolesta.

5.2 Seesteinen 1990-luku - edelleen valppaana

5.2.1 Huolena sekularisoituminen

Päällimäisenä kuluvan vuosikymmenen aiheista jäi huoli juutalaisten sulautumisesta niin hyvin yhteiskuntaan, että seurakunnan olemassa olo on vaakalaudalla. Väestö ei enää entiseen tapaan lisäänny, ja tämä tuntuu myös juutalaisen seurakunnan toiminnassa, sillä seurakunnan kulmakivenä olevat kerho ja koulu kärsivät oppilaspulasta. Sääntöjä on osin tämänkin takia muutettu ja nyt myös muutkin kuin täysin juutalaisten vanhempien lapset voivat käydä seurakunnan koulua. Koulua käydään, mutta seurakunnan vapaa-ajan toiminta ei kiinnosta nuorisoa ja haastattelussa pojat sanovat toiminnan olevan köyhää eivätkä he tiedä yhtään kerhoa seurakunnassa, jossa itse tai muut luokkatoverit kävisivät. Lasten vanhemmat ovat etääntyneet seurakunnasta arkipäivän kiireiden ja uranluonnin ohittaessa synagogakäynnit. Poikien haastattelussa ilmeni, että kosher-ateriointi on edelleen juutalaiseen kotiin kuuluva käytäntö, joskin kiireinen ja epäsäännöllinen elämä ovat pakottaneet monet perheet joustamaan kosher-säännöistä. Seka-avioliitot eivät myöskään enää ole keskeisenä puheen aiheena, joskin kahden juutalaisen solmimaa avioliittoa pidetään lottovoittona ja tavoitteena.

Kun tavat ja tottumukset, esimerkiksi säännöllinen hartaushetkissä käynti, jäävät joksikin aikaa, unohtuvat toimintatavat, ja kynnys lähteä kasvaa. 1997 vuoden HaKehilassa tästä kirjoitteli eräs kolmessakymmenissä oleva nuori mies ja kertoi, miten halusta huolimatta ei ole mennyt synagogaan, sillä on unohtanut miten tulee käyttäytyä (HaKehila 6/96-1/97). Kaikki haastattelemamme ovat kuitenkin aktiivisia seurakuntalaisia ja ahkeria synagogassa kävijöitä kaikki, joskin pojat myöntävät käyvänsä synagogassa osin isiensä mieliksi ei aina niin omasta halustaan. Aktiivisimpia seurakuntalaisia ovatkin seurakunnan vanhimmat miesjäsenet, joille hartaushetkien lisäksi on paljon yhdistystoimintaa. Erityisesti vanhimmat seurakuntalaiset ovat hyvin huolissaan elämäntapojen muutoksesta ja traditioiden säilymisestä. Haastattelussa tulikin esille, että heidän mielestään isovanhempien on äärimmäisen tärkeää opettaa lapsille ja nuorille juutalaista elämää koulun ohella, sillä monessakaan kodissa ei siihen ole aikaa eikä tietämystä.

Naisen asema ortodoksijuutalaisten keskuudessa ei koskaan ole ollut keskeinen, ei seurakunnan toimissa eikä eteenkään synagogassa. Juutalaisuuden periytyessä kuitenkin äidin mukaan on naisella keskeinen sija juutalaisuudessa ja sen säilymisessä maailman muiden uskontojen rinnalla. Vuosikymmenten ajan on naisen tasa-arvoisuutta pienin askelin edistetty, kuten tyttöjen bat mizvan käyttöönotolla, seurakunnan yhdistystoiminnan laajennuksella myös naisia kiinnostavaksi ja valitsemalla naisia hallinnon tehtäviin. Uskonnollisessa elämässä ja juutalaisissa rituaaleissa naisen merkitys on yhä edelleen sivuroolin esittäminen; sapattileivän valmistus, kynttilän sytytys, ja kosher-aterian valmistus perheissä. Myös seurakunnan uskonnollisiin tapahtumiin ottavat naiset edelleen harvemmin osaa, kuten aamuhartauksiin tai sapattijumalanpalvelukseen, joissa naiset käyvät vain mikäli kyseessä on jokin suurempi juhla tai juhlapyhä.

5.2.2 Lähi-itä ja sionismi

Yleensä jokaisella sukupolvella on omat projektinsa ja taistelunsa, jotka ajan kuluessa ja taas uusien sukupolvien myötä muuttuvat. Näin on myös juutalaisilla, joskin osa vanhoista teemoista kulkee edelleen mukana pulpahtaen aina välillä voimakkaammin esiin. Eräs tällainen asia on Lähi-itä ja siellä Palestiina sekä Israel. Jo 30-luvulla oli Helsingin seurakunta mukana Palestiina- projektissa ja edelleen sionistinen toiminta on merkittävä osa juutalaisuutta erityisesti vanhempien seurakuntalaisten mietteissä. Israel on tapahtumineen vahvasti esillä seurakunnassa ja HaKehilassa, jossa Israel on jokaisessa numerossa esillä erilaisissa asiayhteyksissä, kuten matka-, leiri- ja yhteiskunnallisten asioiden puitteissa. Erityisesti kuitenkin vuoden 1995 lopulla, jolloin rauhanneuvottelut kariutuivat Yitzhak Rabinin murhaan. Alueen rauhattomuudet ja väkivaltaisuus pitävät Lähi-itää otsikoissa myös muissa lehdissä, mutta juutalaiset katsovat asioita hieman eri näkökulmasta. Heille keskeistä on juutalaisten olot ja elämä levottomuuksien keskellä. Israel on vanhoille seurakuntalaisille luvattu maa ja useasti vierailtu paikka. Heidän lapsilleen Israel edustaa juutalaista elämäntapaa ja perinteitä, joita on opittu siellä vietetyillä leireillä sekä seurakunnan aktiivisen yhteydenpidon kautta. 90-luvun koululaisille Israel on perheloman ja kesäleirien kohde. Lähi-idän levottoman tilanteen vuoksi on matkoja Israeliin jouduttu taas uudelleen tarkoin harkitsemaan. Haastattelussa toinen pojista kertoi olleensa Israelissa useita kertoja, mutta haluaisi nyt väkivaltaisuuksien vuoksi mieluummin muualle kuin Israeliin lomailemaan.

5.2.3 Antisemitismi nostaa päätään jälleen

Antisemitismi on eräs niistä teemoista, jotka eivät tunnu kuolevan, vaan se nostaa päätään aina silloin tällöin. 90-luvulla siitä on keskusteltu myös Helsingin juutalaisessa seurakunnassa, jossa tiukennettiin vartiointia vuosikymmenen puolivälissä juuri Lähi-idän väkivaltaisten tapahtumien sekä muualla maailmalla lisääntyneiden terrori-iskujen johdosta. Turvatoimien kiristyksellä haluttiin välttyä ikävyyksiltä, vaikkakin juutalaiset kauttalinjan ovat olleet yksimielisiä siitä, että Suomi on turvallinen ja rauhallinen maa juutalaisten asustaa. (Vuosikertomus 1994, 4; Vuosikertomus 1995, 4.)

Myös pojat kertovat, että muut nuoret suhtautuvat väliinpitämättömästi heidän juutalaisuuteensa, ainoastaan joku kaverin kaveri saattaa sanoa, että "hakataan" juutalaiset, mutta muuta ei juuri tapahdu ja skinejäkään ei juuri näy. Seurakunnassa on huolestuneesti seurattu Euroopassa ja erityisesti Saksassa uusnatsien kasvaneita kannattajajoukkoja ja mielenilmauksia. Suomessakin ääriryhmät kuten skinheadit ovat saaneet kannattajia, mutta toistaiseksi ne ovat olleet otsikoissa paikallisena ilmiönä ja pienenä joukkona. Antisemitismistä ja vähemmistöjen sorrosta on tehty tutkimuksia ja pidetty konferenssejä, joissa on pyritty selvittämään mistä tässä äärimmäiseen väkivaltaisuuteen asti menevässä toisen ihmisen inhossa oikein on kyse. Tuloksena on ollut, että tiedon lisääminen auttaa vähentämään antisemitismiä. (HaKehila 5/94.) Seurakunnassa käytyä keskustelua on myös HaKehilassa, jossa kerrotaan myös muualla tapahtuneista juutalaisiin kohdistuneista väkivaltaisuuksista, kuten Ranskassa tai vuonna 1994 huhtikuussa Pietarissa tehty satojen hautojen häväistys, joka nimettiin Pietarin "kristalliyöksi" (HaKehila 4/94).

Antisemitismi ja syrjintä on nostettu esille myös rauhanomaisissa merkeissä, kosher-säännnösten vaatimasta eläinten teurastustavasta, sektauksesta, nousseen hälyn yhteydessä. Juutalaisten epäiltiin syyllistyvän eläinrääkkäykseen, ja sektaus haluttiin eläinsuojelulain nimissä kieltää. Juutalaiset näkivät kieltosuunnitelmissa antisemitismiä (HaKehila 1/95).

5.3 Juutalaiset - hämmentävä vähemmistö

"Jos juutalainen syntyy saksalaiseksi tai suomalaiseksi se on sattuma, mutta juutalaiseksi syntyminen on kohtalo. Kohtaloa ei voi valita, vaan sen kanssa on opittava elämään." - Karmela Bélinki

Kysyimme vanhemmalta haastateltavalta, tunteeko hän olevansa suomalainen vai juutalainen. Vastaus kuului:

"Mä sanon, että mä oon Suomen juutalainen."

Tutkimusta tehdessämme kiinnitimme huomiota juutalaisten kansainvälisyyteen. Yhteydet muuhun maailmaan tuntuvat olevan heillä paljon tiiviimmät ja sujuvammat kuin suomalaisilla yleensä. Juutalaisilla on tavallaan kaksi isänmaata: Suomi ja Israel, ja Israelin "henkisen kansalaisuuden" kautta kaikki maailman juutalaiset kuuluvat yhteen. Juutalaiset ovatkin järjestäytyneet maailmanlaajuisesti ja tuntuvat olevan myös keskimääräistä liikkuvampaa väkeä, mikä tietysti osaltaan edistää kansainvälisyyttä. Tuleekin mieleen, olisiko juuri tässä kansainvälisyydessä sen hämmennyksen, pelon ja vihan syy, jonka kohteeksi juutalaiset ovat vuosisadallamme joutuneet. Nationalismin aikakaudella kosmopoliitit koetaan uhkana.

Yhdestä asiasta juutalaiset ja muut suomalaiset tuntuvat olleen aina yhtä mieltä, niin 1930- kuin 90-luvullakin: juutalaisvihasta ei Suomen kansaa sovi moittia. Vaikka Suomen juutalaiset seurakunnat ovat olleet herkkiä puuttumaan juutalaisten syrjintään ja antisemitismin ilmauksiin, lausuntoa on lähes aina säestänyt huomautus siitä, ettei antisemitismi ole Suomeen juuri levinnyt eikä sille olisi maaperääkään.

Suomen juutalaisten asema on varsin poikkeava verrattuna useimpien muiden vähemmistöryhmien kohtaloon. Heti kansalaisoikeuksien myöntämisen jälkeen juutalaiset ottivat ikään kuin etulyöntiaseman: He omaksuivat ruotsin kielen, joka siihen aikaan oli ympäristön vaikutusvaltaisin kieli. He myös asuivat suhteellisen arvostetussa osassa kaupunkia. Tämä johtui siitä, että juutalaisille synagogan läheisyydessä asuminen on tärkeä sapattisääntöjen noudattamisen vuoksi. (Torvinen 1989, 111, 116.) Nykyään juutalaisten koulutustaso ja yhteiskunnallinen asema ovat hieman korkeampia kuin väestön keskimäärin (Torvinen 1989, 211). Juutalaisuudessa uskontona voidaankin nähdä piirteitä, jotka kannustavat lukemaan ja opiskelemaan. Vanhempi haastateltavamme arvelee juutalaisten hyvän pärjäämisen syistä näin:

"Ehkä se on vaikuttanut jollakin tavalla, että meidän on ollut pakko hankkia jotain sellaista omaisuutta, päämäärää, joka ei ole sidottu tähän maalliseen, koska vielä 100 ja 150 vuotta sitten juutalaiset Euroopassa eivät saaneet omistaa mitään, ja olivat alttiita siihen, että joutuivat muuttamaan paikkaa, niin piti olla jotain sellaista henkistä omaisuutta, jonka voi ottaa mukaan ja muuttaa rahaksi missä tahansa. Sitä on aina arvostettu juutalaisuudessa."

Tilanne on kuitenkin nykyisin toinen, ja niin kuin haastateltavakin lopuksi toteaa, nykyään maalliseenkin omaisuuteen sijoitetaan enemmän.

Juutalaisten menestys panee pohtimaan, mikä merkitys tiiviillä yhteisöllä ja sen kautta syntyneillä suhteilla mahtaa olla eteenpäin pääsemisessä. Sanotaanhan, että esimerkiksi Yhdysvalloissa tietyt alat olisivat lähes täysin juutalaisten hallinnassa. Suomen juutalaisyhteisö on tietysti pieni eikä meillä ollut käytettävissämme jäsenluetteloa tai -laskelmaa, josta ammatit olisivat käyneet ilmi. Seurakunnasta jäi kuitenkin hienoinen vaikutelma herraseurasta, jossa olisi helppo kuvitella jaettavan etuuksia veljille. Haastateltava kyllä toteaa luontevasti, että tietenkin juutalaiset ovat suosineet juutalaisia, koska juutalaisten asema muuten on ollut hankala. Juutalaisen uskonnon mieskeskeisyys ja seurakunnan ukkovaltaisuus kuitenkin mietityttivät meitä pohjoismaisia, tasa-arvoisia nuoria naisia. Kysyessämme tästä asiasta haastattelussa, hän totesi, ettei naisen asema ole koskaan juutalaisuudessa niin tasa-arvoinen kuin mihin Pohjoismaissa on totuttu, eikä samanlaiseen tasa-arvoon pyritäkään, vaan tärkeintä on juutalaisen elämäntavan säilyminen perheissä ja yhteisönä. Tästä asiasta olisi mielenkiintoista kuulla nuorempien juutalaisten ja naisten näkemyksiä.

Tutkimusta tehdessä vahvistui mielikuva siitä, että seurakunta on juutalaisille nimenomaan tärkeä kohtaamispaikka ja kulttuurin säilyttäjä, eikä seurakuntaelämään osallistuminen niinkään kerro ihmisen uskonnollisuudesta. Tapojen ja perinteiden merkitystä tunnutaan korostavan enemmän kuin suhdetta Jumalaan.

Miten maailmantapahtumat sitten ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat Suomen juutalaisten ajatusmaailmaan? 1990-luvun juutalaisille juutalaisuus merkitsee eri asiaa kuin 1930-luvun ihmisille. Paradoksaalisesti, kun juutalaisten asiat ovat hyvin, juutalaisidentiteettiä ei koeta yhtä voimakkaana kuin vaikeina aikoina. Ensinnäkin maailman mittakaavassa ei nykyään esiinny juutalaisvihaa samalla volyymilla kuin ennen toista maailmansotaa, toiseksi Suomen juutalaisten assimiloituminen, sulautuminen ympäristöönsä on edennyt pitkälle: sekularisoituneessa yhteiskunnassamme uskontunnustus ei enää erottele ihmisiä eikä juutalaisten sosiaalinen rakenne enää juuri eroa valtaväestöstä, ainakaan huonompaan suuntaan. 90-luvun nuorille juutalaisuus on kyllä osa arkipäivää kotona ja koulussa, mutta näyttää siltä, ettei se silti ole elämäntavan kannalta yhtä keskeinen asia kuin heidän isoisilleen 30-luvulla. Sen ei enää tarvitse olla. Israelin asiat ovat pojille paljon kaukaisempia kuin isoisille, jonka nuoruudessa näytti jo hetken siltä, että Israelin valtion perustaminen on juutalaisten ainoa keino selvitä hengissä maailmassa.

LÄHTEET

Helsingin juutalaisen seurakunnan lehdet:

Hatikwah, vuosikerrat 1-2 (1935-36)

Hazohar, vuosikerrat 3-6 (1936-39)

HaKehila, vuosikerrat 16-17 (1994-95), 6/96-1/97

Helsingin juutalaisen seurakunnan vuosikertomukset 1993-95

Judisk årsbok för Finland 5690 - 1930 (1929). Helsinki: Oy Surdus Ab.

Kirjallisuus:

Harviainen, Tapani (1989). Luku 6.4. Suomi. Kirjassa Illman, Karl-Johan - Harviainen, Tapani (toim.): Juutalaisten historia. Helsinki: Gaudeamus

Juutalaisuus Helsingissä (1986). Helsinki: Juutalaisuus Helsingissä -näyttelytoimikunta.

Torvinen, Taimi (1989). Kadimah. Suomen juutalaisten historia. Helsinki: Otava.



Historian äärelle | Tutkimus, opetus, seurat | Arkistot, kirjastot, museot | Ajankohtaista
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty 6.3.2012 13:46