Ciccio kirjoitti: Kyllähän nuo "siirtoleirikuvat" valaisevat asiaa, ne "leirit" eivät esim. Äänislinnassa erottuneet katukuvasta. Leirirakennukset olivat ennen sotaa olleet normaalissa neuvostasoisessa yhteisasumiskäytössä, yhteiskeittiö, keskusradio, uunien lämmitys keskuskäytävältä jne. ja huone per perhe. ... Keskitys-/ siirtoleiri tuo nykyisin mielee piikkilangalla aidatun parakkialueen, kaasukammiot jne. Auscwitzin. Äänislinnan keskitysleirit ovat olleet kommuuniasuntoja - jo ennen sotaa.
Keskitysleiri-nimitystä käytettiin kai jo buurisodassa.
Olennaista ei ole mihin taloja oli aiemmin käyetty, vaan se että leireistä ei päässyt pois? Ilmeisesti kuitenkin lapset lähtivät vanhempiensa käskystä etsimään ruokaa eikä heitä ammuttu, kuten Saksassa ja NL:ssa olisi vastaavissa tapauksissa tehty.
Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan uudesta osasta Neidonkenkä selviää, että kielto olla yhteydessä sotavankeihin perustui rationaaliinkin syyhyn: näin estettiin tautien leviäminen. (Tietenkin nämä taudit, tässä tapauksessa pilkkukuume, johtuivat suureksi osaksi, kurjista olosuhteista, joten epidemian synty olisi voitu estää paremmilla olosuhteilla.)
Tähän liittyen, yksi asia mitä Itä-Karjalan siviilit kuulemma pitivät suomalaisten "kidutuksena", oli täisauna, jolla estettiin tautien leviäminen.
Toki alastomaksi riisuminen vieraiden edessä usein koetaan häpäisevänä, varsinkin jos siihen liittyy intiimialueiden karvoituksen ajaminen tai tutkiminen. Tällaisen tutkimuksen vaikutusta Kähkönen kuvaa suomalaisten murrosikäisten tyttöjen kohdalla.
Eki kirjoitti: Mielestäni olisi aika ryhtyä keräämään puuttuvaa havaintomateriaalia. Siis Äänislinnan hallinnossa ja noiden ns leirien vartioinnissa ja huollossa olleiden ihmisten jäämistöä kuten muistiinpanoja, kirjeitä ja valokuvia.
Hyvä idea (sama tietenkin koskee Itä-Karjalaa).
Tavallaan ei ole ihme, että ihmiset eivät ole olleet halukkaita antamaan omia tai esivanhempiensa aineistoa näin delikaatista aiheesta (esim. Martti Haavio sensuroi teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä, joka perustui päiväkirjaan ja kirjeisiin vaimolle). Sama koskee Itä-karjalaa, jossa miehityksessä eläminen on ollut häpeätahra.
Katarina Eskola mielestäni kykeni käsittelemään vanhempiensa sodanaikaisia mielipiteitä (äiti Elsa Enäjärvi-Haavikokin ehdotti venäläisten lähettämistä pois), vaikka se aiheutti hänelle melkoista pohdintaa, Jugoslavian sota kun oli menossa.