Waltari ja kansallissosialismi

[nylander]

Eiköhän sopiva "rangaistus" rauhanoppositiolle ollut, että Mika Waltari käytti heitä Johannes Angeloksessa esikuvina Lukas Notarakselle ystävineen, jotka sulttaani teilasi Konstantinopolin valloitettuaan, eli he tulivat ikuistetuiksi "hyödyllisinä hölmöinä" (kertoo Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan).

Enpä tiedä, oliko juuri Waltari oikea ihminen puhumaan "hyödyllisistä idiooteista". Waltarista itsestään on kirjoitettu, että hän oli poliittisesti "ihastuttava [!] tuuliviiri", joka jatkosodan vuosien propagandatehtävissään oli selvästi viehättynyt kansallissosialistisista aatteista. (Nyt en saa millään mieleeni tekstikontekstia.)

Hannu Marttilan arvostelun mukaan (HS 5.10.2008) Waltari sai Panu Rajalan mukaan syyttä suotta "natsileiman" työkomennuksella Saksassa jatkosodan aikana. Marttilan mukaan Rajala argumentoi sillä seikalla, että Waltari "nolasi isännät kieltäytymällä natsitervehdyksestä".! Enpä olekaan ennen moisesta kuullut, nimittäin että suomalaiselta siviili- tai sotilashenkilöiltä olisi Hitlerin Saksassakaan vaadittu natsiterveyhdystä. Suomalaisen SS-pataljoonan kuvissa sitä näkee, mutta he olivatkin vannoneet uskollisuudenvalan suoraan Fuhrerille. Samaten joku V.A. Koskenniemi saattoi ihan spontaanisti vetäistä käden yläviistoon kohdatessaan aamuvarhaisella kadulla postinkantajan, "uuden Saksan edustajan".

Heti vuonna 1945 Waltarissa sitten tapahtui suuri metamorfoosi Vanhan testamentin Saarnaajan viitan harteilleen ottaneena koko maailman murheiden surumielisenä ymmärtäjänä.

[Matti Lund]

natsitervehdyksestä".! Enpä olekaan ennen moisesta kuullut, nimittäin että suomalaiselta siviili- tai sotilashenkilöiltä olisi Hitlerin Saksassakaan vaadittu natsiterveyhdystä. Suomalaisen SS-pataljoonan kuvissa sitä näkee, mutta he olivatkin vannoneet uskollisuudenvalan suoraan Fuhrerille. Samaten joku V.A. Koskenniemi saattoi ihan spontaanisti vetäistä käden yläviistoon kohdatessaan aamuvarhaisella kadulla postinkantajan, "uuden Saksan edustajan".

Waltarin suhtautumistavasta natsikomentoon en osaa sanoa. Nähdäkseni Waltari oli omaksunut aika nuoresta pitäen asenteen olla kynänkäyttäjänä yhtenäisen ja virallisen Suomen palveluksessa soraääniä vastaan, jos sellaiseen avautui sosiaalinen tilaus. Saattaa olla, että kansainvälisiä virtauksia seuraava Waltari ei seurannut niinkään poliittista kuohuntaa, vaan kulttuurivirtauksia? Siinä suhteessa aivan päinvastaisesti orientoinut kirjailija olisi esimerkiksi Pentti Haanpää, joka luki jatkuvasti useampaa lehteä pyrkien olemaan hyvin selvillä siitä, mitä Keski-Euroopassa koko ajan tapahtui ja mitä erilaisia mielipiteitä siellä syntyi. Siten Haanpäälle selvisi kirkkaasti jo hyvin varhaisessa vaiheessa, mihin natsipuolueen ja Hitlerin valtaanpääsy tulisi johtamaan.

V.A. Koskenniemi sen sijaan oli avoimen tunnustuksellinen natsien sympatiseeraaja. Koskenniemi oli valittu Euroopan kirjailijajärjestön (en vanno, että yhdistyksen nimi olisi juuri tämä, vaan sinnepäin) puheenjohtajaksi. Siinä ominaisuudessa hän matkusti Euroopassa ja tunnetuin lienee hänen vierailunsa juuri natsien vieraana.

Päällimmäiseksi tästä Koskenniemen vierailusta jäivät juuri hänen Hitler -tervehdyksensä lentokentällä, jotka joku sanomalehtikuvaaja ikuisti ja levitti ja jotka loukkasivat ja murehduttivat sitten monia Koskeniemen kolleegoja ympäri Eurooppaa.

Sen, miten Koskenniemi näki tämän vierailun sisältä päin, voi lukea hänen omista kuvauksistansa. Koskenniemeä kierrätettiin Saksassa juhlittuna vieraana (siihen, että Koskeniemeä uutisoitiin ja noteerattiin hänen Saksan matkallaan, vaikutti se, että vaikka tämä tapahtui monia vuosia ennen sotaa, muun Euroopan kulttuuriväki oli melkein kokonaan lopettanut kanssakäymisen saksalaisten kanssa). Koskenniemi pääsi natsien sisäpiirien illanistujaisiin, joihin yleensä ulkomaisia ei suvaittu.

Jos jotain hölmöltä tai surkuhupaisalta kuulostavaa pitäisi nostaa esiin, se olisi mm. se, että Koskenniemellä on viehtymys rinnastaa SS -paraatit ja natsien henkseleitten paukuttelut ja nahkapöksyiset kukonaskeleet antiikin sotureihin kuten spartalaisiin ja Rooman triumfeihin. Hän siis yritti luoda tälle mustapaitojen hillumiselle syvän herooisen ja historiallisen perspektiivin, mikä on ontointa antiikkiin rinnastamista, mitä on tullut vastaan.

Matti Lund

[Emma-Liisa]

Eiköhän sopiva "rangaistus" rauhanoppositiolle ollut, että Mika Waltari käytti heitä Johannes Angeloksessa esikuvina Lukas Notarakselle ystävineen, jotka sulttaani teilasi Konstantinopolin valloitettuaan, eli he tulivat ikuistetuiksi "hyödyllisinä hölmöinä" (kertoo Panu Rajala Waltari-elämäkerrassaan).

Enpä tiedä, oliko juuri Waltari oikea ihminen puhumaan "hyödyllisistä idiooteista". Waltarista itsestään on kirjoitettu, että hän oli poliittisesti "ihastuttava [!] tuuliviiri", joka jatkosodan vuosien propagandatehtävissään oli selvästi viehättynyt kansallissosialistisista aatteista. (Nyt en saa millään mieleeni tekstikontekstia.).

Moinen kirjoittaja ei ole lukenut Waltarin sodanaikaisia kirjoituksia. Ne löytyvät Kansallisarkistossa säilytettävästä valtion tiedoituslaitoksen kortistosta.

Waltari flirttaili kansallissosialismin kanssa Saksan matkalla 1938 aivan samoin kuin Paavolainen -36 Saksassa ja Neuvostoliitossa -39. Taustalla oli Tulenkantajien kollektiivisuuden ihailu.

Heti vuonna 1945 Waltarissa sitten tapahtui suuri metamorfoosi Vanhan testamentin Saarnaajan viitan harteilleen ottaneena koko maailman murheiden surumielisenä ymmärtäjänä.

Käänne ei tapahtunut sodan jälkeen vaan 1942-3. Yhtenä taustatekijänä naiivisuden kadottamiseen oli varmaan tutustuminen Valpon arkistoon, jonka perusteella suomukset putosivat silmiltä.

Eikä Waltari Sinuhessa ja Miakel Karvajalassa suinkaan ymmärrä kaikkea, vaan ruoskii armottomasti fanaatikkoja, jotka uskottelevat kansalle, että maan päälle voi rakentaa utopian, samoin kuin hyväuskoisia hölmöjä, jotka sellaiseen uskovat.

[nylander]

OK, en lähde kanssasi polemiikkiin Waltarista, koska minulla ei näiltä osin ole mitään erityistä asiantuntemusta (jota sinulla taas tuntuu olevan). Yhteen asiaan kuitenkin puutun:

Waltari flirttaili kansallissosialismin kanssa Saksan matkalla 1938 aivan samoin kuin Paavolainen -36 Saksassa ja Neuvostoliitossa -39. Taustalla oli Tulenkantajien kollektiivisuuden ihailu.

En menisi näin suoraviivaisesti rinnastamaan Waltaria Paavolaiseen. Paavolaisen kuvaus kolmannesta valtakunnasta on kuitenkin nähdäkseni perusluonteeltaan kriittinen, vaikka hän esteetikkona huumaantuikin jostain Nurnbergin puoluepäivien öisistä sinisen valon katedraaleista. Vielä enemmän hän edusti oman aikansa Suomessa lähes ainutlaatuista realismia suhteessa Neuvostoliittoon: Odessasta Mustallemerelle lähtiessään hänen mieleensä piirtyi "komea ja uhittelevan ivallinen, matruuseista muodostettu satamamiliisi" Neuvostoliiton symbolina. Miten erilainen onkaan se kuva, joka tuli näkyviin suomalaisen ns. porvarillissa julkisuudessa sotavuosina: nälkiintyneitä, rääsyisiä piippalakki-iivanoita... (En ihannoi tässä Neuvostoliittoa, vaan puhun Paavolaisen kyvystä ymmärtää aikalaisiaan syvällisemmin eurooppalaista todelisuutta.)

On erittäin vaikea kuvitella, että Paavolaisen - niin TK-mies kuin olikin - kynästä olisi lähtenyt esim. sellaisia teoksia kuin Waltarin kirjat neuvostovakoilusta Suomessa ja neuvostomiehityksestä Baltian maissa; Markku Envallkin kutsuu niitä "propagandateoksiksi". (Itse em. ilmiöt olivat tietenkin todellisia, mutta niiden käsittelytapa täysin yksisilmäinen.)

Olisiko siis kuitenkin niin, että siinä missä Paavolainen muodosti kantansa häikäisevän itsenäisesti, Waltari oli viime kädessä lähinnä konformisti - myös suhteessa natsi-Saksaan?

[Emma-Liisa]

Vielä enemmän hän edusti oman aikansa Suomessa lähes ainutlaatuista realismia suhteessa Neuvostoliittoon: Odessasta Mustallemerelle lähtiessään hänen mieleensä piirtyi "komea ja uhittelevan ivallinen, matruuseista muodostettu satamamiliisi" Neuvostoliiton symbolina.

Realismia? Kyllä Paavolainen näki sekä Saksassa että NL:ssa vain sen, mitä hänelle näytettiin. Kollektivismi vetosi häneen, samoin uuspakanuus. Jälkimmäisestä hänelle täytyy antaa tunnustus, sillä Suomen papit eivät sitä Saksassa koskaan havainneet (ks. Eino Murtorinteen tutkimukset).

On erittäin vaikea kuvitella, että Paavolaisen - niin TK-mies kuin olikin - kynästä olisi lähtenyt esim. sellaisia teoksia kuin Waltarin kirjat neuvostovakoilusta Suomessa ja neuvostomiehityksestä Baltian maissa; Markku Envallkin kutsuu niitä "propagandateoksiksi". (Itse em. ilmiöt olivat tietenkin todellisia, mutta niiden käsittelytapa täysin yksisilmäinen.)

Totuus Virosta jne. on itse asiassa varsin asiallinen teos, jonka tietoja Seppo Zetterbergkin esipuheessaan kiittää. Neuvostovakoilun varjossa on tyyliltään räikeämpi. Noita teoksia täytyy kuitenkin verrata samanaikaiseen tuotantoon koti- ja ulkomailla.

[Emma-Liisa]

Olisiko siis kuitenkin niin, että siinä missä Paavolainen muodosti kantansa häikäisevän itsenäisesti, Waltari oli viime kädessä lähinnä konformisti - myös suhteessa natsi-Saksaan?

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi, se näkyy sodan kokemuksia tilittävissä romaaneissa joissa asioita katsellaan monelta puolelta mutta tilinteko kaikenvärisen totalistarismin kanssa on selvää (Sinuhe, Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ja Johannes Angelos). Ja ennen kaikkea hän osasi ilmaista sanottavansa niin, että se on yhä tarve.

[Tapio Onnela]

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi, se näkyy sodan kokemuksia tilittävissä romaaneissa joissa asioita katsellaan monelta puolelta mutta tilinteko kaikenvärisen totalistarismin kanssa on selvää (Sinuhe, Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ja Johannes Angelos).

Ero Paavolaiseen on kyllä siinä, että Waltari kirjoitti nuo mainitsemasi teokset sodan jälkeen Paavolainen 1930-luvulla:

Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936
Lähtö ja loitsu, 1937
Risti ja hakaristi, 1938

Jälkikäteen on huomattavasti helpompi olla "itsenäinen" kuin silloin kun totalitaristeilla on valta.

[nylander]

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi

Puhuin olettamastani Waltarin konformismista.

Tosiasiaksi jää, että Suur-Saksan 1942 perustaman Euroopan kirjailijaliiton toimintaan osallistuivat meiltä mm. Maila Talvio, Arvi Kivimaa, Yrjö Soini, Viljo Kajava, Tito Colliander ja - Mika Waltari. V.A. Koskenniemi valittiin peräti liiton varapresidentiksi. Nimet (vuoden 1942 kontekstissaan) puhuvat puolestaan.

Olavi Paavolaisen ja Matti Kurjensaaren kaltaisia kirjailijoita ei näissä seuroissa näkynyt.

[Emma-Liisa]

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi, se näkyy sodan kokemuksia tilittävissä romaaneissa joissa asioita katsellaan monelta puolelta mutta tilinteko kaikenvärisen totalistarismin kanssa on selvää (Sinuhe, Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ja Johannes Angelos).

Ero Paavolaiseen on kyllä siinä, että Waltari kirjoitti nuo mainitsemasi teokset sodan jälkeen Paavolainen 1930-luvulla:

Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936
Lähtö ja loitsu, 1937
Risti ja hakaristi, 1938

Jälkikäteen on huomattavasti helpompi olla "itsenäinen" kuin silloin kun totalitaristeilla on valta.

Totalitarismillahan oli valta myös sodan jälkeen, nimittäin Stalinin totalitarismilla, jota myös monet Suomessa ja muuaalla kumarsivat.

Itsenäisyydellä tarkoitin myös sitä, että Paavolainen ei kestänyt sitä, että Synkkää yksinpuhelua myös arvosteltiin vaan "vaikeni", mutta Waltari joutui jo 30-luvulla kokea paljon rankempaa arvostelua (sekä syyttä että syystä) ja se vain innosti häntä uusiin saavutuksiin.

[Emma-Liisa]

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi

Puhuin olettamastani Waltarin konformismista.

Tosiasiaksi jää, että Suur-Saksan 1942 perustaman Euroopan kirjailijaliiton toimintaan osallistuivat meiltä mm. Maila Talvio, Arvi Kivimaa, Yrjö Soini, Viljo Kajava, Tito Colliander ja - Mika Waltari. V.A. Koskenniemi valittiin peräti liiton varapresidentiksi. Nimet (vuoden 1942 kontekstissaan) puhuvat puolestaan.

Olavi Paavolaisen ja Matti Kurjensaaren kaltaisia kirjailijoita ei näissä seuroissa näkynyt.

Olen kuullut, että Paavolainen oli kateellinen, kun ei päässyt mukaan. Samoin kuin siitä, että hän joutui olemaan Mikkelissä eikä Helsingissä missä kotirintaman tiedotusta hoitava Valtion tiedoituslaitos majaili.

Kun vertaa Waltarin Saksasta kirjoittamia artikkeleita esim. Erkki Raatikaisen NL:n pysähtyneisyyden ajan kirjaan Raju on ajan riento, niin ei tee mieli syyttää Waltaria siitä, että hän teki sodan aikana mitä määrättiin. Raatikainen meni rähmälleen ihan vapaaehtoisesti.

[nylander]

Olen kuullut, että Paavolainen oli kateellinen, kun ei päässyt mukaan. Samoin kuin siitä, että hän joutui olemaan Mikkelissä eikä Helsingissä missä kotirintaman tiedotusta hoitava Valtion tiedoituslaitos majaili.

Kuullut?

Kun vertaa Waltarin Saksasta kirjoittamia artikkeleita esim. Erkki Raatikaisen NL:n pysähtyneisyyden ajan kirjaan Raju on ajan riento, niin ei tee mieli syyttää Waltaria siitä, että hän teki sodan aikana mitä määrättiin. Raatikainen meni rähmälleen ihan vapaaehtoisesti.

Määrättiinkö Waltari siis liittymään koskenniemeläiseen Euroopan kirjailijaliittoon? Mitä Erkki Raatikaiseen tulee, hän ei kuulune tähän yhteyteen. Kenestä tahansa voitaisiin tehdä vastaavia ontuvia analogioita.

[Matti Lund]

Loppujen lopuksi Waltari oli itsenäisempi, se näkyy sodan kokemuksia tilittävissä romaaneissa joissa asioita katsellaan monelta puolelta mutta tilinteko kaikenvärisen totalistarismin kanssa on selvää (Sinuhe, Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ja Johannes Angelos).

Ero Paavolaiseen on kyllä siinä, että Waltari kirjoitti nuo mainitsemasi teokset sodan jälkeen Paavolainen 1930-luvulla:

Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936
Lähtö ja loitsu, 1937
Risti ja hakaristi, 1938

Jälkikäteen on huomattavasti helpompi olla "itsenäinen" kuin silloin kun totalitaristeilla on valta.

Käsitellä Suomen "taide-eliitin" suhtautumistapoja totalitarismiin ja erityisesti natsivaltaan (koska tähän oli niin läheinen "kansallis-poliittinen" kytkentä) toisen maailmansodan molemmin puolin Mika Waltarin valintojen kautta, on hyvin mielenkiintoinen teema.

Lisäksihän sitä pyykinpesua, mikä esimerkiksi suoritettiin muissa Saksan miehittämissä maissa melko pian natsivallan luhistumisen jälkeen taide-eliitin ja miehittäjien (erityisesti natsien) välisestä kanssakäymisestä, ei nähtävästi Suomessa ole käyty, vaikka jonkinlaista aiheellisuutta sellaiseen näyttäisi olevan.

Pitää muistaa, että Suomessakin, johon oli värvätty Saksan toimijoiksi tietysti myös ei-natseja, jopa aitoja Suomi -ystäviä suurlähettiläästä alkaen, kaikkia naruja kuitenkin pitivät otteessaan natsien erikoisyksikköjen jäsenet, jotka käyttivät Suomi -ystäviä naamioinaan saadakseen myötäsukaisuutta Suomessa. Jos tänne komennuksen saanut Suomi -ystävä jotenkin petti natsien tavoitteita, hän saisi heti Suomesta lähteä. Sen välttämiseksi Suomi -ystäväkään ei aina voinut toimia siten kuin mielellään olisi muuten toiminut eikä voinut olla kovin rehellinen suomalaisille ystävilleen. Miten tämä pr -heijastui suhteessa kulttuurielittiin, olisi mielenkiintoista analysoida. Yleensä ottaenhan kansalaisiin nähden, pr -toiminta oli esimerkiksi liikenevien muonavarojen jakamista puutteesta kärsiville, jossa kiitollisuudenvelka on taattua.

Tässäkin tarkastelussa täytyy huomioida erilaiset tarpeet ja vaikuttimet, jotka ovat olleet moninkertaisen "takinkääntämisen" tai sympatiseeraamisen taustalla. Sodan oloissahan monet estraditaiteilijat viihdyttivät natsi-illanviettoja nälkäpalkalla. Kirjailijat taas edustivat tarvehierarkiassa jotain toista laitaa, jossa tullaan lähemmäs harkittuja ideologisia valintoja.

Kuten aikaisemmassa viestissäni viittasin, Mika Waltarissa oli enemmän kuin lähes kaikissa muissa sen ajan kirjailijoissa kaksi puolta. Toinen Mika Waltari tuotti luomuksiansa suoraan sieltä, mistä hänen sisäinen äänensä pulppusi ja johon hän pani kaiken taiteellisen kunnianhimonsa - eikä siinä tapahtunut olennaista muutosta hänen eri kehitysvaiheissaan. Toinen Mika Waltari oli aina valmis uhraamaan "kuin Melperi sotaanlähdössä" kynänsä konservatiivisen valtaeliitin käyttöön niin, että sillä edistettäisiin kansalaisten uskollisuutta ja yhdenmukaisuutta valtaeliittiä kohtaan. Tällöin tuloksena on tietenkin valtaeliittiä pönkittäviä tyhjänpäiväisiä kiiltokuvia, joista puuttuvat ne elämään olennaisesti kuuluvat ristiriitaisuudet, joita niillä torjuttiin kansalaisten rauhoittamiseksi. Kynänkäytön taitavuutta Waltari ei silloinkaan ihan hukannut. Vaikuttaa siltä, että Waltarista oli hauskaa yrittää tehdä etevämpää kioskikirjallisuutta kuin eräät toiset. Mielenkiintoinen kehitys Waltarilla tapahtuu niin, että sodan jälkeen tämä kaikelle kansalle tarkoitettu Waltarin teksti hakeutuu viihteellisempään suuntaan ja jättää pikku hiljaa propagandistisena työmyyränä olon sikseen.

On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä muutoksessa on vain sodanjälkeiseen olosuhteeseen sopeutumista ja toissijaisen julkaisukanavan uudistamista omasta sisäisestä tarpeesta käsin niihin nähden; ja kuinka paljon mahdollisesti käytyä pesäeroa menneeseen ideologiseen hölmöilyyn Saksan totalitarismin raunioiden äärellä. Ja miten esim. valvontakomission läsnäolo tornissa vaikutti senhetkiseen suuntautumiseen sananvalinnoissa? Lopputuloksena näyttäisi kuitenkin olevan jonkinlainen lientyminen ja seestyminen ja suhteellisuudentajun lisääntyminen, muttei kovinkaan radikaalia mielenmuutosta.


Waltarihan oli fysionomialtaan aika pehmeä, ellei peräti hempeä. Aivan toisenlainen yritti olla V.A. Koskeniemi, vaikka tietynlaista ulkonaista löysyyttä ei voi olla merkillepanematta. Tiettävästi Koskenniemen läheisiä työtovereita huolestutti heti sodan jälkeen Koskenniemeen oppositiossa olevien määrä ja vaara ajautua vaikutusvallan sivuun. Osin niin tapahtuikin, vaikka Koskenniemi sai vastapainoksi korvaavia asemia, omat tonttinsa, joilla heilua päällepäsmärinä. Näissä merkeissä läheiset yrittivät suostutella Koskenniemeä liennyttämään kantojansa, antamaan jonkin signaalin katuvaisuudestaan (esimerkiksi, ettei toisi muistelmissaan natsisympatioitaan niin näyttävästi julki). Mutta siihen ei V.A. alkuunkaan suostunut, kuten voimme todeta hänen kirjoituksistansa. Hän näyttää ammentaneen voimaa rigoristisista runoilijatovereistaan ja ottaneen täysin jääräpäisen asenteen, josta ei antanut piiruakaan periksi.

Suomen taide-elämän edustajien natsisympatioiden taustalla tietysti monella kummittelevat vuoden 1918 tapahtumista johtuneet frustraatiot, mutta pitäisi olla avoin etsimään itse kunkin kohdalla muitakin vaikuttimia.

Pitää muistaa myös, että tunnevaltaisten taiteilijoiden ohella Suomessakin oli omilla aivoillaan ajattelevia, älyllisesti valppaita aikaansa monipuolisesti seuraavia kirjailijoita, joille kävi selväksi hyvin varhaisessa vaiheessa totalitarismin nousu ja sen väistämätön häviö Saksassa. Itse kukin heistä joutui sitten painimaan tämä arvio mielessään sen tosiseikan kanssa, että Suomi joutui Saksan liittolaiseksi. Sellaisille henkilöille oli luonnollisesti alunpitäen kirkkaan selvää edistää sodan pitkittämisen estämistä. Ja luonnollisesti sellaisten henkilöiden määrä on aina pieni verrattuna "takinkääntäjiin", "tuuliviireihin" ja muihin opportunisteihin.

Matti Lund

[nylander]

Totalitarismillahan oli valta myös sodan jälkeen, nimittäin Stalinin totalitarismilla, jota myös monet Suomessa ja muuaalla kumarsivat.

Edelleen vastaamatta on kysymys: Miksi Waltari heräsi huomaamaan totalitarismin kauheuden vasta 1945 (tai 1942-43 niin kuin sinä väität; tosin juuri 1942 perustettiin natsilainen Euroopan kirjailijaliitto, johon Waltari kuului)?

Oliko Waltarilla jotenkin valikoiva eetos kirjailijana? En ole huomannut, että tällaista horjuntaa olisi esiintynyt esim. Sillanpäällä tai Haanpäällä.

[Emma-Liisa]

Olen kuullut, että Paavolainen oli kateellinen, kun ei päässyt mukaan. Samoin kuin siitä, että hän joutui olemaan Mikkelissä eikä Helsingissä missä kotirintaman tiedotusta hoitava Valtion tiedoituslaitos majaili.

Kuullut?

Sota-arkiston entiseltä johtajalta, joka oli yksi panelisti Waltarin sodanaikaista toimintaa koskevassa keskustelutilaisuudessa (pidettiin pari vuotta sitten Kansallisarkistossa).

Kun vertaa Waltarin Saksasta kirjoittamia artikkeleita esim. Erkki Raatikaisen NL:n pysähtyneisyyden ajan kirjaan Raju on ajan riento, niin ei tee mieli syyttää Waltaria siitä, että hän teki sodan aikana mitä määrättiin. Raatikainen meni rähmälleen ihan vapaaehtoisesti.

Määrättiinkö Waltari siis liittymään koskenniemeläiseen Euroopan kirjailijaliittoon? Mitä Erkki Raatikaiseen tulee, hän ei kuulune tähän yhteyteen. Kenestä tahansa voitaisiin tehdä vastaavia ontuvia analogioita.

Raatikaisen tilalla voisi tietenkin olla moni muu. On suuri ero siinä, että sota-aikana oltiin pakkotilanteessa (riippuvaisia Saksasta esim. elintarvikkeiden suhteen), ja se että 70-80-luvulla ajettiin omaa etua nuoleskelemalla.

[Emma-Liisa]

Pitää muistaa myös, että tunnevaltaisten taiteilijoiden ohella Suomessakin oli omilla aivoillaan ajattelevia, älyllisesti valppaita aikaansa monipuolisesti seuraavia kirjailijoita, joille kävi selväksi hyvin varhaisessa vaiheessa totalitarismin nousu ja sen väistämätön häviö Saksassa. Itse kukin heistä joutui sitten painimaan tämä arvio mielessään sen tosiseikan kanssa, että Suomi joutui Saksan liittolaiseksi. Sellaisille henkilöille oli luonnollisesti alunpitäen kirkkaan selvää edistää sodan pitkittämisen estämistä. Ja luonnollisesti sellaisten henkilöiden määrä on aina pieni verrattuna "takinkääntäjiin", "tuuliviireihin" ja muihin opportunisteihin.

Myönnän ko. henkilöiden idealismin, mutta tosiasiassa he eivät voineet tehdä yhtään mitään sodan lyhentämiseksi - se riippui yleisestä sotatilanteesta: Saksan oli oltava tarpeeksi heikko, ettei se voinut yrittää samaa mitä Italiassa ja Unkarissa. Ainoa, mitä he saattoivat tehdä oli heikentää armeijan taistelumielialaa ja antaa NL:lle se käsitys, että Suomi on valmis antautumaan. Analogia Konstantinopolin piirityksen rauhanoppositioon jota Waltari kuvasi Johannes Angeloksessa on selvä.