SUOMEN-SAKSAN SOTA 1944-1945 eli Lapin sota

[Veikko Huuska]

SUOMEN-SAKSAN SOTA 1944-1945 eli Lapin sota
- jatkuuko se yhä? -

Mistä sota alkaa ja mihin sota päättyy? Ketkä ovat sotivia osapuolia ja miten niiden sotijuus alkaa, jatkuu ja päättyy. Näinkin olennaisiin kysymyksiin päädytään, kun mietitään, mitä se oikein merkitsee kun Suomi ja Saksa eivät Lapin sodan jälkeen ole tehneet rauhansopimusta keskenään. Tämän mitä kiperimmän sekä valtio- että sota-opillisen kysymyksen nosti pintaan kansallisarkiston ansioitunut tutkija Kauko Rumpunen kirjoittaessaan suhteellisen suppean jakelun omaavaan Sotilasaikakauslehteen (marraskuu 2008), että itse asiassa Suomen ja Saksan välillä ei ole solmittu varsinaista rauhansopimusta vieläkään. Olemmeko siis sodassa yhä ja astummeko ”vihollismaan kamaralle” silloin kun astumme Saksaan? Toisaalta: mihin astumme silloin kun astumme Saksaan? Onko vuoden 1945 Saksaa olemassa, ja jos on, niin mikä sen seuraajavaltio oli, kulloinkin (BRD, DDR, jälleenyhdistynyt Saksa?).

Jos sotatila Saksan ja Suomen välillä syksyllä 1944 alkoi hieman epämääräisesti, ulkoisen painostuksen alla, usein on käytetty ilmaisua ”leikkisota”, eikä aivan yksiselitteistä sodan alkamishetkeä voida määritellä, niin vielä epämääräisempi on todellakin sodan päättymisen ajankohta. Suursaaren valtausyritys 15.9.1944 käynnisti maiden väliset sotatoimet, jotka käytännössä päättyivät 27.4.1945 viimeisten saksalaisten sotilaiden vetäytyessä Kilpisjärvellä Norjan puolelle.

Voidaan seurata muutamia tapahtumalinjoja ja arvioida niiden relevanttiutta sodan päättymisen de facto ja de jure näkökannoilta. Valtakunnanpresidentti Karl Dönitzin valtuuttamana kenraalieversti Alfred Jodl allekirjoitti Reimsissä 7.5.1945 sopimuksen Saksan ehdottomasta antautumisesta, joka astui voimaan 8.5. kello 23.41 keski-Euroopan aikaa, mikä on 9.5.1945 kello 01.41 Moskovan aikaa. Stalinin vaati, että sopimus on allekirjoitettava Berliinissä, niinpä 8.5.1945 Berliinin Karlshorstissa valtakunnan presidentin valtuuttamina sotamarsalkka Keitel, suuramiraali Friedeburg ja kenraalieversti Stumpff, allekirjoittivat Saksan ehdotonta antautumista koskevan asiakirjan Neuvostoliiton marsalkka Zukovin ja Iso-Britannian ilmamarsalkka Tedderin kanssa.
Jos ei lähdetä kovin syvältä kaivelemaan esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuin toimivaltuudet ja ratifiointi, niin ainakin teoriassa voidaan kehitellä kysymystä siitä, lopetettiinko siinä sotatoimet yksinteoin myös Saksan ja Suomen kesken. Saksan entisenä liittolaisena tai mikä se nyt olikaan, Suomi, oli rivakasti ajautunut tai hakeutunut, yhteisen päävihollisen, Neuvostoliiton, kanssa, ensin 4.9.1944 aseleposopimukseen ja sitten 19.9.1944 välirauhaan. Tapausten kulku johti tässä välissä ensin 15.9.1944 mainittujen sotatoimien alkamiseen Suomen ja Saksan välillä, ja sitten myöskin siihen, että Neuvostoliiton armeijan joukko-osastoja eteni melkoisen syvälle Suomen valtion alueelle, ”puhdistamaan maata saksalaisista”. Ja olisi edennyt pidemmällekin, ellei Stalin olisi toppuutellut. [Sota saksalaisten ja venäläisten välillä jatkui Suomen aselevosta huolimatta. Saksalaisten vetäytyessä rintamalohkoiltaan pohjoiseen venäläiset joukot ajoivat heitä takaa ylittäen rajan ainakin Suomussalmella, Kuusamossa, Sallassa, Ivalossa. Lisäksi neuvostopartisaanit viipyivät Savukosken ja Pielisen maastoissa aseleposopimuksen jälkeen, Pielisellä lokakuulle saakka; Tyyne Martikainen 12.11.2008].

Mitä tässä tapahtui Suomen kannalta? Erillisrauha Neuvostoliiton kanssa? Erillissota Saksan kanssa? Ja yhteisrauha Saksan kanssa? Eli kun Saksa antautui, antautuiko se myöskin edellä mainitut piruetit suorittaneelle Suomelle? Olihan Suomi välirauhansopimuksessa oikeuttanut erilaiset toimet ”liittoutuneiden hyväksi” ja kokonaistoimillaan de facto astunut akselivaltojen puolelta liittoutuneiden puolelle, tosin melkoisen epäsymmetrisellä menettelyllä. Kohta Saksa ja siihen liitetty Itävalta jaettiin neljän miehitysvallan kesken miehitysalueisiin, ja alkoi kylmä sota ja muodostui kaksi Saksaa, ja myöhemmin jälleen itsenäistynyt Itävalta.

Aivan oma juttu on se, että sotiva osapuoli, Saksa, lakkasi olemasta sopimuksia tekevänä osapuolena 8.5.1945 ja ehdottomasta antautumisesta ja sitä seuranneesta miehityksestä johtunut oikeustoimikelvottomuus jatkui vuoteen 1949, jolloin perustettiin Liittotasavalta ja Demokraattinen tasavalta. Tuona aikana, ja eteenkinpäin Saksan puolesta käyttivät puhevaltaa maailmansodan voittajavallat.
Pariisissa 10.2.1947 allekirjoitettu Pariisin rauhansopimus on voittajavaltioiden diktaatti, jonka toisina osapuolina olivat ns. pienemmät häviäjävaltiot (Italia, Romania, Unkari, Bulgaria ja Suomi), eikä se tietenkään ota kantaa Saksan kysymykseen. Mutta johdannossa se yksioikoisesti toteaa, että ”Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa (UK) ja muita Yhdistyneitä kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta”.
Maininta ”Yhdistyneistä kansakunnista” on epäkronologinen, YK perustettiin vasta 1945, sodan jälkeen. Muutoin Pariisin rauhansopimus kutsuu voittajakumppaneita nimityksellä ”Liittoutuneet ja Liittyneet vallat”, tarkoittaen NL:n ja UK:n ohella seuraavia maita, jotka ovat olleet Suomen kanssa sodassa: ”Australia, Etelä-Arfrikan Unioni, Intia, Kanada, Tsekkoslovakia, Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta, Uusi Seelanti sekä Valko-Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta”. Epäloogisuudet eivät jää tähän. Kun Ukraina ja Valko-Venäjä jostain syystä olivat sopijaosapuolina, miksei sitten Karjalais-suomalainen Sosialistinen Neuvostotasavalta, joka sentään oli ollut taistelukenttänä? Siinä missä Suomi yksioikoisesti nimetään [toiseen maailman]sotaan vastuulliseksi, siis sotasyylliseksi, siinä Euroopan jakoon 1939 sopimuksin ja sotatoimin aloittajana osallistunut NL asemoituu uhriksi ja pulmuseksi. 30.11.1939 Neuvostoliiton hyökkäyksellä käynnistynyt Talvisota on häivytetty kuvasta tyystin. Suomen syntitaakkaa keventää rauhansopimuksessa se, että Suomi 4.9.1944 keskeytti sotatoimet NL:oa vastaan, irtautui sodasta ”Yhdistyneitä Kansakuntia” vastaan, katkaisi suhteensa Saksaan ja sen sateliitteihin ja solmittuaan ”19 päivänä syyskuuta 1944 aselevon” [yleensä tätä kutsutaan Moskovan välirauhaksi] NL:n ja UK:n kanssa, ”on lojaalisti täyttänyt välirauhansopimuksen ehdot”, mikä tarkoitti mm. saksalaisten karkottamista maasta. Mitä tulee sotatilaan, siitä rauhansopimuksen johdannossa todetaan yksiselitteisesti: ”[sopijaosapuolet] ovat tämän vuoksi päättäneet julistaa sotatilan lakanneeksi ja tässä tarkoituksessa tehdä tämän rauhansopimuksen”.
Katsoisin tämän voittajavaltioiden kanssa tehdyn Pariisin rauhansopimuksen tarkoittavan kaiken sotatoimen toisen maailmansodan ajalta päättyneeksi siltä osin, kuin ne yleensä koskivat Suomea. Täydellisesti antautuneella Saksalla ei voittajien näkökulmasta ollut valtuuksia eikä edellytyksiä sopimuksentekoon, joten jos halutaan nimetä Suomen ja Saksan sodan 1944-1945 rauhansopimus niin se on voittajavaltioiden sanelema Pariisin rauhansopimus 1947. Eikä se ollut ensimmäinen kerta kun valtiot ovat tehneet sopimuksia yli jonkin kolmannen valtion; tässä tapauksessa ylikävelty oli hävinnyt Saksa. On vain ollut tyytyminen näin syntyneisiin sopimuksiin tai diktaatteihin.
Myöhemmät Saksan sotaa ja sodan tuhoja koskevat Suomessa toteutetut kirjaukset ovat eri tarpeista johtuneita kirjaanvientejä, joilla ei ole sopimusoikeudellista asemaa. Eräs tällainen kirjaus on mm. kun pääministeri Sakari Tuomiojan hallitus kirjasi 12. maaliskuuta 1954 hallituksen pöytäkirjaan: "Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt." Tämä toimenpide tehtiin itse asiassa Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan toivomuksesta. Kaikin puolin diplomaattinen ja huomaamaton menettely, jolla ikään kuin siistittiin asia pois päiväjärjestyksestä, ja samalla dementoitiin olettamaa siitä, että Pariisissa 1947 oli Saksan yli jotain sovittu. Suurvaltoja suitsi toisaalta Versaillesin 1919 rauhansopimuksen raskas maine ja toisaalta pian 1945 jälkeen kylmenneet suhteet Neuvostoliittoon. Turhan pitkälle mennyt veljeily ja sota-apu Stalinille oli mitä kiusallisin aihe USA:lle ja UK:lle, eikä läntisiä osapuolia kiehtonut istuminen Stalinin kanssa samalle puolelle neuvottelupöytää, eikä muutenkaan intresseihin kuulunut avata Saksan asian ”lopullisen käsittelyn” Pandoran lipasta.
Sittemmin 1970-luvulla, Saksojen kanssa käytyihin keskusteluihin liittyen todettiin Suomen ja Liittotasavallan kanssa laaditussa julkilausumassa 19.9.1974, että sodasta aiheutuneita jälkiselvittelyjen tutkiminen on vuonna 1953 tehdyn Lontoon velkasopimuksen mukaisesti lykätty tuon jo aikaa sitten teoreettiseksi muodostuneen ”lopullisen järjestelyn yhteydessä” suoritettavaksi. Mainittujen neuvottelujen yhteydessä vuosina 1973 ja 1974 katsottiin saksalaistahoilla viittauksen tarkoittavan ”yhtenäisen Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta” (ulkoasiainministeri Tarja Halosen vastaus eduskunnassa 27.4.1997 edustaja Sulo Aittoniemen Lapin sodan sotakorvauksia koskeneeseen kirjalliseen kysymykseen). DDR:n kanssa taas pitkän kädenväännön jälkeen sovittiin korvaussummasta, joka kuitenkin jäi paperille. Kun sitten Saksat yhdistyivät, Suomen taholta selvitettiin 3.10.1990 muiden ”sotakorvauskysymyksissä rinnastettavien maiden, kuten Belgian, Hollannin, Norjan ja Tanskan, suhtautumista sotakorvauksiin. Tällöin ilmeni, että sotakorvauskysymystä pidettiin käytännön tasolla loppuun käsiteltynä, joskin teoreettisesti vielä avoimena kysymyksenä. Näissä olosuhteissa Suomi ei pidä aiheellisena ottaa esille kysymystä sotakorvausten vaatimista Saksalta”. Näin siis silloinen ulkoministeri, nykyinen presidentti Halonen. [Tuolloin puhuttiin sotakorvauksista, mutta niitä ei tietenkään olisi ilman että samalla puhuttaisiin ja sovittaisiin rauhasta, kaiketikin]. Tätä kirjausta voitaneen täydellä syyllä pitää Suomen valtion viimeisenä asiaa koskevana kirjaanvientinä. Rauhaa ei Saksan kanssa aikoinaan tehty [voitu tehdä], joten aika meni rauhansopimuksen ohi, ellei lähinnä oikeaa vastausta hyväksytä, siis Pariisin rauhansopimusta 1947.

Muistan miten äiti-vainaan kanssa kahvipöydän ääressä mietimme 1970-luvulla, noinkohan sittenkin Saksa jotain maksaisi hänen syntymäkotinsa poltosta. Suomussalmella Ämmänsaaren rakennetut talot ja kasarmialue tuhoutuivat jatkosodassa saksalaisten perääntymisvaiheen aikana syksyllä 1944. Äidin koti oli aivan kasarmin portin vieressä. Olen käynyt sen kivijalkaa katsomassa, kellarin monttu on vielä olemassa ja kaksi pihakoivua. Perheen karhukoiran olivat saksat ampuneet. Kyllä meillä oli viisto hymy huulillamme kummallakin.
Onneksi Saksan [Saksojen 1949-1990] ja Suomen välillä on rauha vallinnut nyt jo yli 63 vuotta ilman erillistä sopimustakin.
Veikko Huuska

[Seppo Jyrkinen]

Voidaan erotella toisistaan
1) sodanjulistuksella voimaan astuva valtioiden välinen sotatila, ja toisaalta
2) armeijoiden ja eritoten niiden pienehköjen osien käymä sota.

Suomen ja Saksan valtioiden välillä ei julistettu sotaa 1944, joten teoreettisesti asiaa tarkastellen sitä ei voida myöskään lopettaa. Suomalaiset eivät tohtineet sotaa julistaa ja saksalaisten kannalta muotoseikoilla ei enää ollut väliä.

Toisaalta Talvisotakin alkoi ilman sodanjulistusta ja silti tehtiin rauhansopimus. Vietnamin sodassa USA ei julistanut sotaa Pohjois-Vietnamille, mutta silti sodassa kuoli 2-3 miljoonaa ihmistä.

Valtiot voivat kyllä tehdä millaisia sopimuksia tahansa, mutta sopimus sinällään ei ole todiste sen lainmukaisuudesta, vielä vähemmän teoreettisesta oikeellisuudesta. Toinen maailmansota oli aikaa, jolloin "sodanjulistus" käsitteenä kuopattiin, koska yllätysisku antoi merkittävän sotilaallisen edun heti sodan alkuun.