Tapani Tuovinen
Viestit: 1
Liittynyt: 17.03.06 13:29

Luolamiehestä avaruusmatkailijaksi

Oheinen artikkeli liittyy Ylen Maan povesta -dokumenttiin, ja se ilmestyi
osoitteessa:
http://historia.yle.fi/node/14
Maan povesta -dokumentin sivut:
http://www.yle.fi/arkeologia/

*****
Luolamiehestä avaruusmatkailijaksi

TV 1 on tehnyt komean satsauksen tuottaessaan kuusiosaisen
tietopaketin suomalaisesta arkeologiasta. Ohjelmasarjan osien nimet
kertovat siitä, miten monipuolisesti arkeologisesta näkökulmasta
ihmisen menneisyyttä voi lähestyä. Silti paljon jää ulkopuolelle,
sillä ohjelma-aika ei kerta kaikkiaan riitä enempään.

Monipuolisuus ja moniäänisyys ovatkin arkeologian viehättävimpiä
puolia. On sanottu, että tieteenalan erottaa muista lähialoista
kaivaminen, ne erityiset menetelmät, joiden avulla paljastetaan,
dokumentoidaan ja tulkitaan varhaisista kulttuureista meidän
päiviimme säilyneitä aineellisia jälkiä. Mutta yhtä hyvin voi sanoa,
että arkeologiaa määrittelee pitkäaikaisperspektiivi. Ihmiskunnan
historian aikajanasta oli 99 prosenttia kirjoitustaidottomien
kulttuurien aikaa ja lopustakin osa oli ja on lähes meidän päiviimme
asti ollut aikaa, jonka kirjoitetut lähteet ovat niukat.

Tämän ajan osalta arkeologia on keskeisessä asemassa, ja sen pitäisi
jaksaa venyä kaikkeen siihen, mitä meidän aikamme ja lähimenneisyyden
kulttuurien osalta tutkivat mm. historiatieteet, antropologia,
taiteentutkimus, yhteiskuntatieteet, oikeustiede ja
kansanterveystiede. Arkeologia kattaa suureksi osaksi sen aikakaaren,
johon sisältyvän tragiikan Eric Hobsbawm muotoilee kysymykseksi:
miten ihminen muuttui luolamiehestä avaruusmatkailijaksi, miten hän
vapautui pelkäämästä sapelihammastiikeriä ja alkoi pelätä atomipommia
– ts. ei pelätä vaaroja luonnossa, vaan itse luomiaan uhkia? Ajatusta
voi jatkaa aikajanaa pitkin eteenpäin: miten me voimme muuttuvassa
maailmassamme ennustaa tulevaisuutta, kun sitä ei voinut ennustaa
edes lähestulkoon muuttumattomassa esihistoriallisessa maailmassa?
Voiko teknologisia projekteja, joiden yhteiskunnalliset vaikutukset
ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen, perustella muilla kuin
uskonvaraisilla argumenteilla?

Suomessa arkeologian syntyvaihe kytkeytyi kansallisen kulttuurin
rakentamiseen 1800-luvun lopulla. Kansallisen kulttuurin
rakentamiseen arkeologeja ei enää tarvita, vaan päinvastoin
kulttuurin puolustamiseen. Rakentamisen ja maankäytön aiheuttamassa
paineessa he huomaavat lähes yksin puolustavansa arkeologista
kulttuuriperintöä. Näiltä osin arkeologia rinnastuu taiteeseen ja
kulttuurintutkimukseen, joiden tehtävä on muuttunut kulttuurin ja
yhteiskunnan rakentamisesta sen kriittiseen arviointiin (ks. Kaarina
Koski Helsingin Sanomissa 27.2.2006).

Arkeologian toimintakenttä laajenee uusiin ongelmiin ja
ympäristöihin. Uudet alat ja menetelmät kehittyvät ja alan
koulutustaso kohoaa, joskin selvä ongelma on korkeatasoisen
tohtorikoulutuksen puute. Erityisen vahvoilla Suomessa ovat
perinteisesti olleet kaivaukset, koekuopitukset ja muut kentällä
tehtävät tutkimukset: esimerkiksi Museoviraston vuosikirja Arkeologia
Suomessa
käsittelee nimestään huolimatta kenttäarkeologiaa.
Painopisteen käytännön syy on pohjoismaisen tradition mukainen
muinaismuistolaki, jonka perusteella rakentamisessa tuhoutuva
arkeologinen jäännös on tutkittava ennen rakentamista. Tämä säännös
on monen arkeologisen kenttätyön käyttövoima ympäri maata, ei
ainoastaan eikä edes etupäässä löytämisen ilo tai uteliaisuus, kuten
lehdistä usein saamme lukea.

Tapani Tuovinen

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”