Tutkimuksen sidonnaisuudet

[nylander]

HS:n maaliskuun kuukausiliitteessä on Anu Nousiaisen laaja artikkeli professori Erkki Aurejärven tupakkayhtiöitä vastaan käymästä oikeudenkäynnistä. Lainaan artikkelista katkelman:

Aurejärvi kehottaa kiinnittämään huomiota tupakkayhtiöiden Suomeen tuomiin todistajiin. - - Käräjäoikeudessa kävi ilmi, että heistä monelle on maksettu todistamisesta varsin tuntuva korvaus. Rahaa ovat saneet myös monet suomalaiset asiantuntijat, jotka ovat ryhtyneet yhteistyöhön tupakkateollisuuden juristien kanssa. Esimerkiksi Tampereen yliopiston historian professori Pertti Haapala sai tupakkayhtiöiden asianajotoimistolta palkkioksi 61000 euroa - sen lisäksi, että hänen tutkimusryhmänsä oli laskuttanut niiltä 165000 euroa. Haapala kirjoitti oikeudenkäyntiä varten 31-sivuisen raportin siitä, miten tietoisia Suomessa on oltu tupakoinnin terveysvaikutuksista. Selvitys on julistettu Tampereen yliopistossa salaiseksi tupakkateollisuuden vaatimuksesta.

Tiedot vaikuttavat hätkähdyttäviltä. Maallikkko assosioi mielessään opetusministeri Henna Virkkusen (kok) äskettäiseen lausuntoon siitä, miten valmisteilla oleva uusi yliopistolaki [jossa ymmärtääkseni yliopistojen ja talouselämän kytköstä lujitetaan] "on parasta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kun Suomeen 1640 perustettiin yliopisto".

[Toni Selkala]

Itsekin kyseistä artikkelia lukiessani hämmästelin summan suuruutta. Omalla tavallaanhan kyseessä on nyt sitä paljon puhuttua yliopiston ulkopuolista rahaa ja rahoitusta, jota tulevalla yliopistouudistuksella olisi tarkoitus saada lisää rahoittamaan kansallista tieteen tekemistä. Lähtökohtaisesti ei mielestäni ole syytä olettaa yksin ulkopuolisen rahoituksen perusteella, että tutkimus olisi jollain tavoin puolueellinen tai heikkotasoinen. Itsessään summa tai sen lähde ei siten mielestäni ole ongelma vaan artikkelin kohta, jossa tutkimus ilmoitetaan salaiseksi. Millä perusteella, aihe huomioonottaen, tällainen tutkimus voidaan julistaa salaiseksi? Ainakin tieteentekemiselle moinen salaaminen on ongelmallista, ja ehkä sinällään voisi toimia pontimena laajemmalle keskustelulle siitä tuleeko ulkopuolisella rahoittajalla olla oikeus tutkimustiedon salaamiseen niin toivoessaan. On selvää, että puhuttaessa vaikkapa yliopistojen ja yritysten yhteisestä tuotekehityksestä tms. osia tutkimustiedosta voidaan salata, mutta suomalaisten näkemykset tupakoinnin terveyshaitoista tuskin on tällaista tuotekehitystietoa.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[jsn]

Jo tavallisten opinnäytteiden salaaminen on jo pitkään ollut tavallista. 90-luvun lopulla jos teki vaikka proseminaarityötä Nokia Oy:n maksamana, seminaaripaperi oli automaattisesti salainen ja ryhmään kuuluneet opiskelijat joutuivat luovuttamaan omat kappaleensa takaisin.

Tällainen lienee historian alalla harvinaisempaa, mutta varmasti yleistyy koko ajan. Uusi laki voi tehdä tästä arkipäivää. Muiden tutkimustuloksiin ei kohta voi enää viitata eikä siteerata. Tiede muuttuu samizdat-kirjallisuudeksi ja siirtyy ehkä verkkoon, joten toivoa on. Kustantajia ei enää löydy, eivätkä laitokset ole halukkaita hyväksymään tällaisia tutkimuksia. Tiedotusvälineistä ei ole huolta, ne ovat samassa omistuksessa jo muutenkin. Niitä kiinnostavat vain riittävän yksinkertaiset asiat: se ja se oli natsi tai Stasin agentti.

Ehkä toivoa silti vielä on.

[Toni Selkala]

En ehkä jaa aivan yhtä pessimististä näkemystä suomalaisen tieteen tulevaisuudesta. Uskon kuitenkin, että nykyisessä järjestelmässä on perusongelmia, jotka eivät suoranaisesti liity rakenteisiin vaan mentaliteetteihin. Tutkimusten salaamisen ongelma ei suurimmassa osassa tapauksia nouse esille -- se ei herätä tunteita. Syynä tähän näkisin sen, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa yliopistojen tuottamalle tieteelle tunnu olevan kysyntää. Tämän taustalla näkisin kaksi tekijää: yliopistojen haluttomuuden jalkautua osaksi yhteiskuntaa ja yhteiskunnan lähtökohtaisen vastustuksen tieteeseen pohjaavalle argumentaatiolle.

Yliopistot ovat sisällään, ja monet tutkijat tahoillaan, pohtineet syitä siihen miksei tiede, erityisesti ei-luonnontieteellinen tiede, näy osana suomalaista yhteiskuntaa ja siinä käytävää keskustelua. Aika ajoin professori jos toinenkin ärähtää ukaasin (muille) tieteilijöillä: tiedettä on kansantajuistettava ja tuotava osaksi arkipäivää. Ensimmäinen teesi kansantajuistamisesta on monella tapaa yliopistomaailman ulkopuolisia aliarvioiva. Suomessa on jatkuvasti kasvava määrä korkeakoulutettuja, jotka omaavat lähtökohtaiset valmiudet ymmärtää tieteellistä tai tieteestä kumpuavaa argumentaatiota. Tästä huolimatta tieteentekijöiden perusvaatimus tuntuu huutavan tieteen popularisointia. Jos ehkä luonnontieteissä popularisointi voikin auttaa ymmärtämään asioita tekee se monesti yhteiskunta- sekä ihmistieteissä karhunpalveluksen tarkoitukselleen. Popularisointi saa tieteen havainnot näiltä osin näyttämään joukolta itsestäänselvyyksiä, joita jokainen yhteiskuntaa tai ihmistä tarkkaileva yksilö voisi saavuttaa. Kun sitten tämä kansantajuistettu tiede tulee osaksi ihmisten arkipäivää syntyy timoairaksisia ja jaakkohämeenanttiloita, jotka laukovat automaatin tavoin mielipiteitään mediassa aiheesta kuin aiheesta. Heidän harjoittamallaan tieteellä ei siten ole sijaa argumentaatiossa koska he ovat laventaneet humanisminsa tylsäkärkiseksi maailmanhalailuksi.

Toisaalta yhteiskunnallisessa keskustelussa ei monesti kaivata asiantuntijoita, sillä heillä on lähtökohtaisen negatiivinen leima. Asiantuntija on se, joka tuo pahat uutiset. Asiantuntijalausunto vie virastot pois sen rakkailta kotikunnailta tai kyseenalaistaa varhaisen eläköitymisen ration. Kuka kumma haluaisi kuunnella asiantuntijaa, joka aina on pahan päivän airut? En tiedä onko syynä yllä esitetty popularisointi vai lehtien otsikkohakuisuus, mutta monesti myös asiantuntijoiden lausunnot typistyvät mantran omaisiin tautologioihin: kun on rahaa vähän on köyhä tai kun ei ole ruokaa on nälkä. Jos oma kuvani asiantuntijoista pohjaisi näihin mediassa näkyviin lausuntoihin pitäisin heitä joukkona pahimmanlaatuisia lurjuksia ja partaturilaita. Onko syynä empirismin satavuotinen voittokulku vai mikä, mutta samanlaisia tautologioita laukova luonnontieteilijä on "huippututkija". Kun he kertovat ihmisen omaavan geenin jolla ehkä lihoaa tai sitten ei, se on loistokasta vaikka samanaikaisesti lihavuuden sosiaalisia syitä kartoittava tutkimus olisi saattanut tarjota mielekkäämmän lähtökohdan aiheeseen. Sitä ei vaan kukaan uutisoi. Tässä piillee ero asiantuntijan ja tieteilijän välillä. Jälkimmäinen on luonnontieteilijä. Miksi ihmeessä välittäisin miten monta tutkimusta he julistavat salaisiksi kun ainoat tulokset joita tutkimuksista näen ovat äärimmäisen pragmaattisia.

Toisin sanoen, yhteiskunnaliseen keskusteluun osallistuvien vähättely yliopistojen taholta ajaa yhteiskunnalisen keskustelun etäämmäksi tieteilijöistä. Onko syynä sitten pelko teorioiden kyseenalaistamisesta vaiko leipääntyminen työhön, tietelijät eivät pidä julkisuutta tieteen hyveenä. Nykyisin Internetin tarjoamat mahdollisuudet keskustella jäävät toteutumatta kun ainoa forum, jolla tieteilijät "keskustelevat" ovat monologia lähentelevät blogi-kirjoitukset. Julkisuuden rajaksi katsotaan se, että tutkimus on olemassa -- jollei sitä kukaan lue, voi hyvällä syyllä kysyä mitä virkaa moiselle julkisuudella alkujaankaan on. Mielestäni yhteiskunnassa, jossa valtio maksaa yliopistojen tutkimuksen olisi siellä työskentelevien (vielä) virkamiesten tehtävä saattaa tuo tieto aidosti julkiseksi. Julkisuutta ei ole nimen ja kuvan laittaminen Hesariin väitöksen yhteydessä tai 800-sivuisen monografian kirjoittaminen. Näihin väitöksiin ja monografioihin sisältyvä tieto pitäisi kyetä kiteyttämään kiinnostavaksi ja nimenomaan tässä tuntuu piilevän suomalaisen tutkijakunnan akilleenkantapää. Ajatuskulku tuntuu olevan jotakuinkin seuraavanlainen: tutkimus on entiteetti, jonka mihin tahansa osaan kajoaminen rikkoisi sen hauraan koheesion. Parempi siis olla nolaamatta itseään julkisesti typistämällä. Antaa kaikkien (lue: muiden yliopistolla) lukea kirja, jonka jälkeen tutkija voi vastata kysymyksiin sähköpostin välityksellä. Valitettavasti vain tällä tavoin toimien, tiede ei kiinnosta ketään eikä sen julkisuus ole järin kiinnostava kysymys koska se koskee ainoastaan marginaalista joukkoa ihmisiä.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[jsn]

Aiempi kommenttini oli tahallaan kärjistetty.

Kommenttina äskeiseen: se, että tutkimus ja julkisuus eivät kohtaa, ei ehkä sittenkään johdu yksittäisistä tutkijoista. Moni on hyvin kokematon tutkimuksensa julkituonnissa. Ei nuorella väittelijällä ole välttämättä kovin pitkää kokemusta siitä, miten tuloksia voisi järkevästi popularisoida.

Ei tutkijan pääsy naistenlehtiinkään ole välttämättä paha asia. Tärkeintä on se, mistä niiden jutuissa puhutaan. Tällaisessa rajojen veto jää tutkijalle itselleen. Yliopistoilla tarvittaisiin ammattimaisempia viestintäorganisaatioita, jotka kykenevät tukemaan tutkijaa. Tällaisia vastustetaan, ja tähän on olemassa selkeä syy.

Se on yliopistojen kulttuurissa, joka Suomessa lepää niin raskaasti paalutetussa 1970-luvun ideologisessa mudassa. Tuolloinhan kaupallisuus oli pannassa, koska se oli kapitalistista ja imperialistista. Tästä syystä vanhat 70-lukulaiset ovat ensimmäisenä iskemässä kiinni tutkimukseen ja tutkijaan, joka osoittaa tällaisia taipumuksia. Kyse on pelosta ja kateudesta, jotka ovat tuttuja vaivoja tiedeyhteisöissä.

Julkisuus edellyttää aktiivista tiedotusstrategiaa. Koska tieteentekijän voimat menevät tutkimuksen tekoon, hänen pitäisi saada tässä yliopisto-organisaatiolta tukea. Tutkijan tulisi aina kyetä miettimään ulkopuolisen silmin, mitä varten hänen tutkimuksensa oikeastaan on tehty ja mitä hyötyä hänen tuloksestaan on.

Jos yliopistojen rahoituspohjaa muutetaan, tällaiseen aletaan varmasti jatkossa kiinnittämään huomiota kaikilla tieteenaloilla. Viestintäorganisaation pitäisi tukea tutkijaa, mutta ei kahlita häntä. Tämä olisi varmasti haastavaa, ja tuloksena olisi monia ristiriitoja.

Erittäin kielteiseksi kehitys menee, jos julkisuus on ainoa arvo, ja ellei sitä tule, on tutkimus huono tai tarpeeton. Jotkut kysymykset vaan kerta kaikkiaan ovat sen luonteisia, etteivät ne kiinnosta julkisuutta. Silti niillä voi olla ratkaiseva merkitys tieteen kehitykselle. Julkisuudessa yleensä tartutaan herkästi ulkotutkimuksellisiin asioihin. Tietyt asiat vaan eivät mene perille, vaikka niitä yrittäisi väkisin syöttää julkisuuteen. Tämä ei pitäisi olla syy tutkimuksesta luopumiseen.

Voisiko aktiivinen tiedotusorganisaatio ajautua ajamaan omaa tehtäväänsä ja syödä vähitellen tutkimusta, ja johtaa samanlaiseen tutkimusta näivettävään tilaan kuin tutkimusten kasvava salaaminenkin?

[Toni Selkala]

Niin, toki tutkimuksen julkisuus (niin kuin tuskin mikään muukaan maailmassa) on yksin myönteinen asia, muttamutta...Toit mielestäni hyvin esiin tutkimuksen julkisuuden kaksi puolta, julkisuuden rahoituksen perusteena ja toisaalta julkisuuden rahoituksen seurauksena. Nykyisellään valtion kustantaessa tutkimusta voisi olettaa, että julkisyhteisö haluaisi tutkijoiden tuovan kansantalouden käyttöön tutkimuksensa tuloksia, jotka näinmuodoin rikastuttaisivat yhteiskuntaa (ideaalitilanteessa) sekä henkisesti että materiaalisesti. Tämä tavoite ei mielestäni toteudu järin mallikelpoisesti. Esittämäsi kaltainen julkisuuteen kannustava tai sitä edistävä elin osana yliopistoja ja muita tutkimuslaitoksia voisi eittämättä toimia hyvänä kanavana tiedemaailman ja muun yhteiskunnan välillä.

Esille nostamasi julkisuuden negatiivinen puoli liittyy julkisuuden tarjoamaan leivänkannikkaan. On ainakin omasta mielestäni kiistatonta, että mikäli rahoituksen ehtona toimii tutkimuksen laaja-alainen julkisuus (ainakin) tiedemediassa on liiankin houkuttelevaa tehdä tieteestä joko a) julkisuutta houkuttavaa, joka voi olla tutkimuseettisesti ongelmallista TAI b) tutkimusta vääristelevää, joka ON tutkimuksen kannalta kestämätöntä. Esimerkkeinä tällaisista jatkuvasti kasvavista tutkimuksen tulospaineista ovat viime vuosina paljon palstatilaa saaneet lääketieteen tutkimushuijaukset (esim. eteläkorealaisten kloonaustulokset jne.), jotka ilmentävät tutkimusrahoituksesta kilpailun negatiivisia puolia. Rahoittajan vaatiessa käsinkosketeltavia tuloksia julkisuuden ja näkyvyyden ohella on (näemmä) äärimmäisen vaikeaa todeta, ettei varsinaisia läpimurtoja tullut. Vaikka tällainen tulos on aivan yhtä (tieteellisesti) kiinnostava ei se tuloksena ole toivotunkaltainen.

Omasta mielestäni laajempi keskustelu ylipäätään tutkimuksesta, käsittelee se sitten luonnon-, yhteiskunta- tai humanistista tiedettä, olisi omiaan poistamaan molemman kaltaisia ongelmia. Mikäli tutkimuksesta keskusteltaisiin avoimemmin sen premissit olisi helpompi ymmärtää: Nykyisellään sen kertominen, ettei uutta pyörää keksitty tai yhteiskuntateoriaa luotu tuntuu pettymykseltä nimenomaan siitä syystä, että kaiken tutkimuksen oletetaan olevan hyödynnettäviä tuloksia tarjoavaa. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa helpommin tuotteistettava luonnontiede saa näkyvyyttä tuloksilla, jotka ovat monesti puhtaan pragmaattisia samanaikaisesti kun perustutkimuksen mullistavatkin tulokset jäävät huomioimatta. Samanlainen ilmiö on havaittavissa myös vaikkapa psykologiassa tai historiassa: Turun yliopiston hanke koulukiusaamisen vähentämiseksi on toistuvasti otsikoissa vaikka muutoin psykologia on aiheena täysin sivuutettu. Historian alalla tutkimukset, jotka käsittelevät koulutunneilta tuttua (kanonisoitua) historiaa saa kyllä palstametreittäin tilaa, vaikka tieteellisesti (jälleen) uusi kirja pataljoona B:n liikkeistä tai Mannerheimin lapsuudesta ei mullistane maailmaa jne.

Tuomalla siis esiin laajemman kirjon erilaista tutkimusta perustutkimuksesta soveltavaan tutkimukseen valotettaisiin paremmin niitä syitä miksi tiedettä tehdään. Tällöin myös tutkimus, joka kumoaa lähtökohtaiset hypoteesinsa tai joka kuvaa toimintaa uudenlaisesta näkökulmasta olisi helpommin julkaistavissa, koska ensimmäinen kysymys ei olisi "Miksi tällaista tutkimusta rahoitetaan?" Itse ainakin olen huomannut, että suhtautuminen ystäväpiirissäni tällaiseen perustutkimukseen on enemmänkin huvittunut kuin kiinnostunut: sen pohtiminen miten monin eri tavoin tarkoittaa voi tarkoittaa -- merkitä voi merkitä -- ei suoranaisesti tunnu insinööreistä ja luonnontieteilijöistä kovinkaan merkittävältä. Ehkä näiden asenteiden muuttaminen olisi ensi askel kohti tieteellisen julkisuuden penetroitumista osaksi yhteiskunnallista keskustelua.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[Jyrki Ilva]

Tässä keskustelussa olisi oikeastaan muutakin kommentoitavaa, mutta kommentoidaan nyt edes tätä:

Yliopistoilla tarvittaisiin ammattimaisempia viestintäorganisaatioita, jotka kykenevät tukemaan tutkijaa. Tällaisia vastustetaan, ja tähän on olemassa selkeä syy. [...] Julkisuus edellyttää aktiivista tiedotusstrategiaa. Koska tieteentekijän voimat menevät tutkimuksen tekoon, hänen pitäisi saada tässä yliopisto-organisaatiolta tukea. Tutkijan tulisi aina kyetä miettimään ulkopuolisen silmin, mitä varten hänen tutkimuksensa oikeastaan on tehty ja mitä hyötyä hänen tuloksestaan on.

Yliopistojen viestintä on itse asiassa ammattimaistunut huomattavasti viimeisten
parinkymmenen vuoden aikana. Esim. täällä HY:ssä tämä on kuitenkin tarkoittanut
käytännössä sitä, että yliopiston omissa tiedotuskanavissa ei julkaista enää juuri
lainkaan tutkijoiden itse kirjoittamia tekstejä. Sen sijaan yliopiston lehdissä,
verkkosivuilla jne. julkaistavan tekstin tuottavat nykyään "ammattilaiset" eli
toimittajat, ja tutkijat esiintyvät viestinnässä pääosin haastateltavina ja juttujen
kohdehenkilöinä (toisinaan toki myös kolumnisteina tai mielipidekirjoittajina).

Tämä liittyy osaltaan laajempaan kysymykseen siitä, mitä tarkoituksia yliopiston
viestinnällä oikein on ja mitkä ovat sen kohderyhmät. Käytännössä yliopiston
viestintäresurssit onkin suurelta osin kohdennettu yliopiston hallinnon strategisten
päämäärien tukemiseen ja yliopiston ulkoisen imagon kiillottamiseen.

Tähän toki sisältyy myös tieteen tuloksia ja tieteentekijöitä esittelevien juttujen
tuottamista eri tiedotuskanaville, mutta nämä jutut on yleensä puristettu sen
verran tiukkaan formaattiin, ettei niillä ole juuri mitään tekemistä varsinaisen
tieteelliseen keskustelun kanssa. Näyttää siis siltä, että "suurelle yleisölle"
suunnatun tiedeviestinnän ja tiedeyhteisön sisäisen keskustelun välinen kuilu
on tältä osin pikemminkin laajenemassa kuin sulkeutumassa.

[PHaapala]

Mainittuun HeSa:n kuukausiliitteen kirjoitukseen viitaten voin kertoa, että oikeudelle kirjoittamani asiantuntijalausunto on julkinen, eikä siinä oteta millään muotoa kantaa tupakkateollisuuden toiminnan puolesta. Mitään salaista tutkimusta ei ole olemassa. Totta on se, että yliopiston ja tilaajan välinen tutkimussopimus ei ole julkinen. Tämä ei ole poikkeuksellista, eikä se suinkaan tarkoita, että sopimuksen sisältö olisi jotenkin sopimaton, tai että tilaaja voisi vaikuttaa tutkimuksen sisältöön tai tuloksiin. Todistajanpalkkiota minulle on maksettu 1200 euroa. Tutkimustyöstä tilaajaa on laskutettu siihen käytetyn ajan mukaan samoilla ehdoilla kuin muutakin tilaustutkimusta. Oikeus on jo asian ratkaissut ja ainakin minusta on absurdia väittää, että "ostetut" asiantuntijat pystyvät huijaamaan myös Suomen oikeuslaitosta. Tutkimuksen etiikkaaa valvotaan Suomessa hyvin, joillekin asianajajille se on vieras asia.

Tilaustutkimus on Suomen yliopistoissa laajaa ja välttämätöntä sekä tieteen että yhteiskunnan kannalta. On selvää, että sillä ei ole eri sääntöjä kuin ns. puhtaalla perustutkimuksella.

Pertti Haapala, prof.

[Toni Selkala]

Mainittuun HeSa:n kuukausiliitteen kirjoitukseen viitaten voin kertoa, että oikeudelle kirjoittamani asiantuntijalausunto on julkinen, eikä siinä oteta millään muotoa kantaa tupakkateollisuuden toiminnan puolesta.
(---)
Todistajanpalkkiota minulle on maksettu 1200 euroa.

Esimerkiksi Tampereen yliopiston historian professori Pertti Haapala sai tupakkayhtiöiden asianajotoimistolta palkkioksi 61000 euroa - sen lisäksi, että hänen tutkimusryhmänsä oli laskuttanut niiltä 165000 euroa. Haapala kirjoitti oikeudenkäyntiä varten 31-sivuisen raportin siitä, miten tietoisia Suomessa on oltu tupakoinnin terveysvaikutuksista. Selvitys on julistettu Tampereen yliopistossa salaiseksi tupakkateollisuuden vaatimuksesta.

Täytyy kyllä sanoa, että näillä kahdella lausumalla on ainakin omasta mielestäni eroa kuin yöllä ja päivällä ja siten on mukavaa, että asia tuli nyt näin korkeimman omakätisesti oikaistua. Toki tulee suomia itseäkin siitä, ettei asiaa tullut tarkistettua ennen kuin aloitin julkisen partaturinan, mutta kaippa sitä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan tulla oikaistuksi.

Sinällään rahoituksen lähteellä ei liene merkitystä tutkimuksen laadun mittarina, tuleehan jo nykyisellään monien hankkeiden rahoitus muualta kuin julkisyhteisöltä. Kuten tässäkin viestiketjussa on tuotu esiin ei suoranaisena ongelmana ole rahoituksen lähde vaan tiedon julkisuuden taso. Olisi ongelmallista mikäli yksinomaan rahoitukseen vedoten pääasiallisesti valtion virassa toimivat tutkijat salaisivat tutkimustensa tuloksia.

Toisaalta esiinnostettu oikeuslaitoksen "huijaaminen" ei mielestäni ole aivan mahdotonta ottaen huomioon, että tuomioistuin joutuu viimekädessä arvioimaan esitetyn todistusaineiston pohjalta, täyttyvätkö toimet sanotun teon tunnusmerkistön. On verraten selvää, ettei tuomioistuin voi omata asiantuntemusta jokaiselta erityisalalta, jolloin selvitysten esittäminen jää asianomaisten toteen näytettäväksi. Tokihan tällöin on vain esitetyn näytön heikkoutta mikäli ei pysty kumoamaan vastapuolen väitteitä eikä sinällään kyse ole huijaamisesta, mutta olisi väärin sanoa etteikö virheellinen tieto voisi toimia perusteena täysin muodollisesti oikealle päätökselle.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä