Rauhanopposition uudelleenarviointi

[nylander]

Luin Apusen - Wolffin teoksen kesäkuussa heti sen ilmestyttyä ja, täytyy tunnustaa, lopulta pelkällä tahdonvoimalla. Teos on suurelta valtaosaltaan erilaisten aikanaan ad acta haudattujen promemorioiden ja muun aivan toisarvoiselta vaikuttavan aiheiston paperinmakuista erittelyä. Erityisen rakkaiksi näyttävät kirjoittajakaksikolle muodostuneen Yhdysvaltain asiainhoitajan McClintockin mihinkään johtamattomat mietteet; niitä esitellään kirjan keskivaiheilla ainakin sadan sivun mittaan. Kerrankin voi eräässä kohdin olla Jukka Tarkan kanssa täysin samaa mieltä:

Apunen ja Wolff kuvaavat tuskastuttavan yksityiskohtaisesti oppositiomiesten muistioita, kirjeitä ja kokouksia. Runsaan tiedon viidakko on niin tiheä, että punainen lanka katkeilee.

Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen pääkynäilijä löysi taannoisessa arviossaan kirjasta sensaation ("Myyrä!") aineksia. Itse Apusen ja Wolffin tekstistä voi tehdä sen huvittavan havainnon, että he eräässä kohdin huomauttavat, ettei katkelmallisen ja osin tulkitsemattoman Venona-aineiston perusteella voi täysin varmasti identifioida Eero A. Wuorta "Silinteriksi". Näin vähistä aineksista siis tehdään lehteen komeita skuuppeja! Ilmeisesti juuri HS:n "asiapitoisen mainoksen" ansiosta Pettureita ja patriootteja nousi kesällä myydyimpien tietokirjojen joukkoon.

Jukka Tarkka puolestaan pitää teosta viime aikojen suomalaisista historiateoksista merkittävimpiin kuuluvana. Tämäkin tuntuu liioittelulta kun muistelee viime syksyn kirjojen (esim. Kujala, Silvennoinen, Westerlund) antia. Ja Tarkka itsekin joutuu myöntämään, miten vähän villoja Apusen ja Wolffin paljosta porusta syntyy:

Tämän kirjan jännittävin uusi tieto on se, että hallitus tiesi oppositiosta enemmän kuin oppositio hallituksesta.

Omasta mielestäni Pettureita ja patriootteja -kirjan suurin ansio on siinä, että se, jos kirjan jaksaa kahlata läpi, lopulta hahmottaa Suomen uuden turvallisuuspoliittisen ajattelun pakonomaisen muotoutumisen suuren kaaren alkaen Jartsev-Rybkinin yhteydenotosta huhtikuussa 1938 ja päätyen YYA-sopimuksen solmimiseen huhtikuussa tasan kymmenen vuotta myöhemmin.

Apunen ja Wolff tuntuvat olevan myös ensimmäisiä tutkijoita, jotka ottavat vakavasti Jari Leskisen jo kymmenvuotiaiksi ehättäneet tutkimukset Suomen ja Viron sotilaallisesta yhteistyöstä nurinpäin käännetyn ja Neuvostoliittoa vastaan tähdätyn Pietari Suuren merilinnoituksen luomiseksi. Viimeistään Apusen ja Wolffin (tosin pelkästään tutkimuskirjallisuuteen perustuvan) Suomenlahden merisulkua koskevan tekstin jälkeen pitäisi olla selvää, että Neuvostoliiton (tai, kuten Apunen ja Wolff johdonmukaisesti kirjoitavat, "Neuvosto-Venäjän") motiivina lokakuussa 1939 taisi sittenkin olla jokin tähdellisempi ja akuutimpi huolenaihe kuin pyrkimys Suomen "sovjetisoimiseen".

[Emma-Liisa]

Viimeistään Apusen ja Wolffin (tosin pelkästään tutkimuskirjallisuuteen perustuvan) Suomenlahden merisulkua koskevan tekstin jälkeen pitäisi olla selvää, että Neuvostoliiton (tai, kuten Apunen ja Wolff johdonmukaisesti kirjoitavat, "Neuvosto-Venäjän") motiivina lokakuussa 1939 taisi sittenkin olla jokin tähdellisempi ja akuutimpi huolenaihe kuin pyrkimys Suomen "sovjetisoimiseen".

Eiväthän nuo asiat ole välttämättä ristiriidassa. Varmaan Baltian maat otettiin lähinnä sotilaspoliittisista motiiveista, mutta keinona käytettiin lopulta sovjetisointia.

Ydinjuttuhan ei ole, mitkä olivat NL:n aikeet 1939, vaan mihin tapahtumien logiikka sen vei. Ja ehkä myös se, ettei sillä ollut atraktio- ja suostutteluvoimaa, vaan ainona keinona oli pakottaminen.

[nylander]

Eiväthän nuo asiat ole välttämättä ristiriidassa. Varmaan Baltian maat otettiin lähinnä sotilaspoliittisista motiiveista, mutta keinona käytettiin lopulta sovjetisointia.

Ydinjuttuhan ei ole, mitkä olivat NL:n aikeet 1939, vaan mihin tapahtumien logiikka sen vei.

Itse olen ollut kyllä huomaavinani, että suomalaisessa julkisuudessa nämä asiat jonkun ihme Suvorovin Icebreakerista innostuneina yleensä, ihan professoritasolla, esitetään toisinpäin: "maailmanvalloitus" oli päämäärä ja sotilaspolitiikka välineellistä.

[Derkku]

Itse olen ollut kyllä huomaavinani, että suomalaisessa julkisuudessa nämä asiat jonkun ihme Suvorovin Icebreakerista innostuneina yleensä, ihan professoritasolla, esitetään toisinpäin: "maailmanvalloitus" oli päämäärä ja sotilaspolitiikka välineellistä.

Niin, nähdäkseni on kummallista että Suomen ja Viron yhteistyö Suomenlahden sulkemiseksi pitäisi nähdä jonkinlaisena uhkana Stalinin Neuvostoliitolle. Oliko kyseessä hyökkäyksellinen linnoite Mannergeim-linjan tapaan? Millaisen uhan tarkkaan ottaen Suomenlahden sulku Neuvostoliitolle muodosti?

[nylander]

Millaisen uhan tarkkaan ottaen Suomenlahden sulku Neuvostoliitolle muodosti?

Tyydyn vain lainaamaan pikaisesti ensiksi silmiin sattunutta katkelmaa Apusen ja Wolffin kirjasta:

Sulutuksen avulla suomalaiset ja virolaiset saivat haltuunsa Suomenlahden strategiset avaimet, sillä sen avulla Suomenlahti voitiin Venäjän laivaston kannalta muuttaa "sisäjärveksi". Se vaikutti väistämättä suurvaltain välisiin voimasuhteisiin Itämerellä. Siksi marsalkka Mannerheimia huolestutti jo 1930-luvun puolivälissä mahdollisuus, että linnake vetäisi Suomen suursotaan - -.

"Tarkkaan ottaen" ei varmaan kukaan pysty Neuvostoliiton johdon - Stalinin johdolla tai ilman Stalinia - tuntemuksia edes kuvittelemaan. mutta eikö edellisestä sitaatista käy selvästi ilmi, että esim. professori Apunen pitää Suomenlahden kapeikon sulkua sotaaedeltävälle Neuvostoliitolle reaalisena turvallisuusongelmana?

[Derkku]

"Tarkkaan ottaen" ei varmaan kukaan pysty Neuvostoliiton johdon - Stalinin johdolla tai ilman Stalinia - tuntemuksia edes kuvittelemaan. mutta eikö edellisestä sitaatista käy selvästi ilmi, että esim. professori Apunen pitää Suomenlahden kapeikon sulkua sotaaedeltävälle Neuvostoliitolle reaalisena turvallisuusongelmana?

Neuvostoliiton Itämeren laivastolla oli ainoastaan hyökkäyksellisiä, ei puolustuksellisia tehtäviä. On totta että Viron ja Suomen sotilasyhteistyö häiritsi näitä tehtäviä, mutta nähdäkseni tämän tekijän vetäminen talvisodan oikeuttajaksi on hieman samantapaista itseruoskintaa kuin Eben Emaelin linnakkeen syyttäminen Saksan hyökkäyksestä Belgiaan.

[nylander]

Neuvostoliiton Itämeren laivastolla oli ainoastaan hyökkäyksellisiä, ei puolustuksellisia tehtäviä. On totta että Viron ja Suomen sotilasyhteistyö häiritsi näitä tehtäviä, mutta nähdäkseni tämän tekijän vetäminen talvisodan oikeuttajaksi on hieman samantapaista itseruoskintaa kuin Eben Emaelin linnakkeen syyttäminen Saksan hyökkäyksestä Belgiaan.

Oman ymmärrykseni mukaan tämä nimimerkki Derkun näkemys, josta ennenkin on ollut puhetta, riitelee pahasti sitä tulkintaa vastaan, jonka Jari Leskisen tutkimusten pohjalta ovat esittäneet ainakin Martti Turtola ja nyt viimeksi Apunen & Wolff. Itse luotan suuresti enemmän mainitsemieni tutkijoiden esittämiin näkökohtiin, jotka korostavat NL:n tarvetta suursodan noustessa näköpiirissä vahvistaa Leningradin ns. turvallisuutta. (Esim Apunen & Wolff: "Suomenlahdella neuvostohallituksen vaatimukset kohdistuivat jo keväällä 1939 esillä olleiden viiden Suomenlahden saaren lisäksi Hankoniemen tukikohta-alueeseen. Niiden ja Virossa olevien neuvostojoukkojen ja rannikkopattereiden avulla venäläiset voisivat sulkea saksalaisilta tai briteiltä pääsyn Suomenlahdelle.")

Mitä tulee jonkin belgialaisen linnoituksen rooliin, niin muutettavia suurestikin muuttaen voisi kysyä, kuten olen aikaisemmin tehnytkin, oliko jonkin Russarön aneleminen ("Eikö tämäkään joutaisi teiltä?") sitten todella lähtölaukaus maailmanvalloitushankkeille? Tai edes "Itämeren-laivaston hyökkäyksellisiin tehtäviin"?

[Jussi Jalonen]

Itse luotan suuresti enemmän mainitsemieni tutkijoiden esittämiin näkökohtiin, jotka korostavat NL:n tarvetta suursodan noustessa näköpiirissä vahvistaa Leningradin ns. turvallisuutta.

Määritteen "niinsanottu" lisääminen on ihan aiheellista. Neuvostoliitolla oli tosiaan tarve vahvistaa Leningradin turvallisuutta, ja ajan hengen mukaisestihan hyökkäys oli tunnetusti se paras puolustus.

Kolmanteen viisivuotissuunnitelmaan sisältyi aika massiivinen laivasto-ohjelma. Vuodesta 1936 alkaen tarkoituksena oli rakentaa kymmenen vuoden sisään runsaan yhden ja kolmannesmiljoonan tonnin valtamerilaivasto. Itämeren-laivaston piti totta kai saada osansa; puutelistalla oli muistini mukaan kolme 59 000 tonnin Sovjetskij Sojuz-taistelulaivaa, neljä Kronstadt-luokan taisteluristeilijää ja muuta nastaa. Lentotukialuksestakin oli haaveita, mutta ne suunnitelmat jäivät paperille (niinkuin useimmat muutkin).

Uudestivarustetun laivaston ensisijainen tehtävä oli tietysti Leningradin suojaaminen, mikä oli ollut Neuvostoliiton huolena brittien vuoden 1919 laivasto-operaatioiden jälkeen. Tämä ei tietystikään ollut se ainoa tehtävä, koska muutaman sadan kilometrin mittaisen rannikkokaistaleen puolustus olisi hoitunut vallan mainiosti torpedo- ja sukellusveneistä kasatulla keveämmällä, ilmavoimien kanssa yhteistyössä toimineella laivastolla. Tämä olikin ollut Neuvostoliiton doktriini vielä vuosina 1930-1936.

Järeämmällä laivastolla oli muutakin käyttöä, muun muassa saartotehtävät. Neuvostoliiton intressissä oli myös estää strategisten materiaalien kuljetus Ruotsista meriteitse Saksaan. Tässä astui laivasto kuvaan... ja Suomenlahden sulku oli tietysti este näiden operaatioiden toteuttamiselle. Asiaa ei parantanut jo valmiiksi Saksan vasalleiksi miellettyä Suomea ja Viroa kohtaan tunnettu epäluulo.

Sitä voi jokainen ajatella itse tykönään, kuinka perusteltuja mainitut epäluulot olivat. Samoin voi miettiä sitäkin, oliko tavoite Ruotsin ja Saksan välisen meriliikenteen katkaisusta yleensäkään vakaalla pohjalla, koska Norjan aluevesien kautta kulkevat väylät olisivat joka tapauksessa olleet Neuvostoliiton ulottumattomissa (ja länsivaltain yhteistyöhön Stalin ei vielä tässä vaiheessa luottanut). Edelleen voi pohdiskella, missä määrin kuvatun suuruusluokan laivastoinvestoinnit olivat perusteltuja, koska mikä tahansa odotettavissa ollut sota Saksaa vastaan olisi joka tapauksessa ollut pääasiallisesti maasota.

(Jälkiviisaasti voi myös todeta, että tapahtuneessa historiassa Neuvostoliitto lopulta epäonnistui Itämeren-laivastolle varattujen suunnitelmien toteuttamisessa, eikä pystynyt estämään Suomenlahden sulun toteutumista eikä edes Leningradin saartoa mantereen puolelta. Tästä huolimattakin Neuvostoliitto voitti sodan.)

Neuvostoliiton laivastosuunnitelmista ovat kirjoittaneet Robert W. Herrick sekä Jürgen Rohwer ja Mihail Monakov. Hyvän yleiskatsauksen on laatinut ruotsalainen Gunnar Åselius, joka muuten vieraili Hanasaaressa viime vuoden helmikuussa siinä Napoleonin sotia käsitelleessä konferenssissa. Åseliuksen kirjan voi lukea osittain verkosta. Kuten näkyy, Åselius on viitannut Leskisen teokseen ja mainitsee sen heti johdannossaan hyvin ansiokkaassa seurassa.

(Esim Apunen & Wolff: "Suomenlahdella neuvostohallituksen vaatimukset kohdistuivat jo keväällä 1939 esillä olleiden viiden Suomenlahden saaren lisäksi Hankoniemen tukikohta-alueeseen. Niiden ja Virossa olevien neuvostojoukkojen ja rannikkopattereiden avulla venäläiset voisivat sulkea saksalaisilta tai briteiltä pääsyn Suomenlahdelle.")

Rohwer ja Monakov ovat huomauttaneet, että Neuvostoliiton tavoitteena oli myös Riianlahden sulkeminen.

Sitäkin voi pohtia, mitä järkeä Suomen painostamisessa oli enää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli jo onnistunut turvaamaan itselleen Viron ja Latvian satamien käytön ja samalla Viron ulos pelattuaan poistanut koko Suomenlahden sulun ongelman päiväjärjestyksestä. Baltian maiden suostuttua Neuvostoliiton vaatimuksiin oli Stalin jo käytännössä pohjoisen Itämeren herra ja isäntä, Suomi oli eristetty Saksasta, ja Leningradin turvallisuuskin oli sitä myöten taattu.




Cheers,

J. J.

[nylander]

Sitäkin voi pohtia, mitä järkeä Suomen painostamisessa oli enää sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli jo onnistunut turvaamaan itselleen Viron ja Latvian satamien käytön ja samalla Viron ulos pelattuaan poistanut koko Suomenlahden sulun ongelman päiväjärjestyksestä. Baltian maiden suostuttua Neuvostoliiton vaatimuksiin oli Stalin jo käytännössä pohjoisen Itämeren herra ja isäntä, Suomi oli eristetty Saksasta, ja Leningradin turvallisuuskin oli sitä myöten taattu.

Puhun taas suulla suuremmalla. Tähän antaa mainitsemani kirjoittajakaksikko seuraavan vastauksen:

Stalin oli sotilalliselta kannalta katsoen oikeassa vaatiessaan yhteistä tulenjohtoa [Hanko vs. Naissaari-Aegna], sillä suomalais-virolainen sulku edellytti yhtä lailla, että Mäkiluodon linnakkeen tulenjohtajat istuivat vastarannalla Naissaaren tornissa ja antoivat tulikäskyjään sieltä merikaapelia pitkin. Ulottuakseen Naissaaren ja Aegnan järeillä pattereilla Suomenlahden kapeikon pohjoisrannalle venäläiset tarvitsivat omat tulenjohtajansa Suomen puolelle. Sen vaatimaan avunantosopimukseen Paasikivi ei voinut suostua, joten Stalin halusi pohjoisrannalle oman tukikohdan.

[Jussi Jalonen]

Puhun taas suulla suuremmalla. Tähän antaa mainitsemani kirjoittajakaksikko seuraavan vastauksen:

Stalin oli sotilalliselta kannalta katsoen oikeassa vaatiessaan yhteistä tulenjohtoa [Hanko vs. Naissaari-Aegna], sillä suomalais-virolainen sulku edellytti yhtä lailla, että Mäkiluodon linnakkeen tulenjohtajat istuivat vastarannalla Naissaaren tornissa ja antoivat tulikäskyjään sieltä merikaapelia pitkin. Ulottuakseen Naissaaren ja Aegnan järeillä pattereilla Suomenlahden kapeikon pohjoisrannalle venäläiset tarvitsivat omat tulenjohtajansa Suomen puolelle. Sen vaatimaan avunantosopimukseen Paasikivi ei voinut suostua, joten Stalin halusi pohjoisrannalle oman tukikohdan.

Valitettavasti tämä ei vastaa siihen kysymykseen, minkä aiemmin esitin. Tilanteessa, jossa Neuvostoliitolla oli jo käytössään Pitragsin, Ventspilsin ja Liepājan laivastotukikohdat Latviassa, sekä lisäksi viisi ilmavoimain tukikohtaa, saattoi Itämeren-laivasto torjua hyökkäyksen Leningradia vastaan jo eteläisellä Itämerellä. Riskiä siitä, että laivasto olisi pullotettu Kronstadtiin ei tietystikään ollut enää olemassa, koska myös Viro oli pakotettu tukikohtasopimuksiin, eikä Suomi olisi missään nimessä yksinään kyennyt sulkemaan Suomenlahtea.

Mihin ihmeeseen Neuvostoliitto siis enää Naissaaren ja Porkkalan-linjaa tarvitsi? Suomen ja Viron suunnittelema sulku oli lyöty hajalle, ja Itämeren-laivastolla oli käytössään eteentyönnetyt asemat Latviassa. Leningrad oli täysin turvattu, joten voi aiheellisesti kysyä, mikä kumma oikein edellytti moninkertaista turvallisuuden varmistamista?

Vastaus on tietysti selvä sekin; Stalin ei nähtävästikään luottanut Suomeen eikä katsonut Leningradin turvallisuuden olevan varmistettu ennen kuin myös Suomi oli asianmukaisella tavalla neutraloitu. Edelleen on aivan perusteltua kysyä, oliko tässä asenteessa mitään mieltä.

Mitä tulee siihen, että Paasikivi olisi evännyt tuon aloitteen yhteistoiminnasta; ylläsiteerattua teosta en ole vielä lukenut, mutta itselleni on jäänyt mieleen Leskisen "Vaietusta Suomen sillasta" saman asian tiimoilta hieman toisenlainen maininta. Moskovan neuvotteluissa Suomen valtuuskunta olisi esittänyt ohimennen mahdollisuutta, että aiempi suomalais-virolainen yhteistyö voitaisiin ehkä korvata uudella suomalais-neuvostoliittolaisella yhteistyöllä. Stalin olisi torjunut vastauksen selkeästi kommentilla: "Suoraan sanoen, emme luota teihin. Sulun molempien päiden on oltava meidän hallussamme ja valvonnassamme."

(Puhun muistitiedon varassa. Jos jollakulla on Leskisen opus tällä hetkellä kirjahyllyssään, postittakaa tarkempi sitaatti ja oikaisu, mikäli olen muistanut päin honkia.)



Cheers,

J. J.

[nylander]

Mitä tulee siihen, että Paasikivi olisi evännyt tuon aloitteen yhteistoiminnasta; ylläsiteerattua teosta en ole vielä lukenut, mutta itselleni on jäänyt mieleen Leskisen "Vaietusta Suomen sillasta" saman asian tiimoilta hieman toisenlainen maininta. Moskovan neuvotteluissa Suomen valtuuskunta olisi esittänyt ohimennen mahdollisuutta, että aiempi suomalais-virolainen yhteistyö voitaisiin ehkä korvata uudella suomalais-neuvostoliittolaisella yhteistyöllä. Stalin olisi torjunut vastauksen selkeästi kommentilla: "Suoraan sanoen, emme luota teihin. Sulun molempien päiden on oltava meidän hallussamme ja valvonnassamme."

(Puhun muistitiedon varassa. Jos jollakulla on Leskisen opus tällä hetkellä kirjahyllyssään, postittakaa tarkempi sitaatti ja oikaisu, mikäli olen muistanut päin honkia.)

Tästä kysymyksestä on kirjallisuudessa vivahde- ja tulkintaeroja. Apusen ja Wolffin ovat käsittäneet asian niin, että Paasikivi olisi Moskovan neuvotteluissa (14.10.) kyllä tunnustellut mahdollisuutta paikalliseen avunantosopimukseen, jossa kumpikin osapuoli, Suomi ja Neuvostoliitto, vastaisi oman alueensa puolustamisesta ja ryhtyisi sotaan, jos jokin kolmas valta yrittäisi tunkeutua Suomenlahdelle. Kun venäläiset kuitenkin vaativat yhteisen tulenjohdon nimissä tukikohtaa myös Suomenlahden pohjoisrannalta, sen vaatiman avunantosopimuksen Paasikivi (> neuvotteluissa mukana ollut Aladar Paasonen > Mannerheim) torjui.

Leskinenkään (Vaiettu Suomen silta) ei puhu suoranaisesta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä yhteistoiminnasta. Hän tulkitsee asiasta kertovia Paasikiven ja Johan Nykoppin muistelmia siten, että suomalaiset "mitä ilmeisimmin tarjosivat Neuvostoliitolle sopimusta suomalais-virolaisesta yhteistoiminnasta Porkkalan ja Naissaaren merikapeikon sulkemiseksi". Virolaiset olivat muutamia päiviä aikaisemmin ehättäneet solmimaan avunantosopimuksen ja olisivat Leskisen mukaan tulleet "joka tapauksessa käyttämään Aegnan saarella sijaitsevia järeitä rannikkotykkejä Suomenlahden sulkemiseksi, mikäli Neuvostoliitto näin pyytäisi sotatoimien alkaessa". - En tiedä, oliko tällä enää asiallista merkitystä, koska Viron tukikohtakausi oli siis jo alkamassa.

Ehdotukselle pani pisteen Stalin, joka todella lausui Paasikiven mukaan: Meillä ei ole täyttä luottamusta teihin, Sotatoimia ei siinä tapauksessa voisi alistaa saman komennon alaiseksi ja Nykoppin mukaan: Suoraan sanoen meidän kesken vallitsee melkoinen epäluottamus. Tulenjohdon täytyy sen johdosta olla keskittynyt yksiin käsiin. Leskinen tiivistää: "Stalin ei siis tahtonut, että tulenjohto olisi niin suomalaisten kuin virolaistenkaan käsissä."