Lähes kaikki muistanevat, että vuoden 1939 Puolan-sota sai starttinsa samana vuonna syttyneen Suomen talvisodan tavoin hyökkäävän osapuolen lavastamalla rajaselkkauksella. Kahdeksalta illalla 31. elokuuta Sturmbannführer Alfred Naujocks teki puolalaisiin univormuihin puetuista rangaistusvangeista kootun joukkueen kanssa iskun Gleiwitzin radioasemalle. Joukkueen miehet surmattiin iskun jälkeen, ja Saksan propagandaministeriö esitti ruumiit todisteina puolalaisten hyökkäyksestä. Seuraavana aamuna kello 4:45 saksalainen taistelulaiva Schleswig-Holstein aloitti tulituksen Danzigin tuntumassa sijainnutta puolalaista Westerplatten rannikkolinnoitusta vastaan, ja tuntia myöhemmin Saksan armeija aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Puolaan. Slovakia liittyi sotaan Saksan puolella kolmen divisioonan voimin.
Puolalaiset pistivät hanttiin parhaansa mukaan. Sodan ensimmäisenä päivänä saksalaiset kärsivät ensimmäisen tappionsa Częstochowan mustan Madonnan luostarin tuntumassa sijainneen Mokran kylän luona. Aamukahdeksalta kenraali Walter von Reichenaun saksalainen neljäs panssaridivisioona kävi taisteluun eversti Julian Filipowiczin puolalaista Wołynin ratsuväkiprikaatia vastaan. Ratsailta laskeutuneet ulaanit löivät saksalaiset takaisin panssarintorjuntatykkien ja läheiselle sivuraiteelle ajaneen panssarijunan voimin. Keskipäivään mennessä puolalaiset aloittivat vastahyökkäyksen ratsuväen ja keveiden panssarien rynnäköllä. Perääntymään pakotetut saksalaiset pyyhkivät muonavahvuudestaan kahdeksansataa miestä, ja logistiikkapuolella merkittiin menetetyiksi toistasataa ajoneuvoa, mukaanlukien viisikymmentä tankkia. Puolalaiset kärsivät viidensadan miehen ja kolmensadan hevosen tappiot. Mokran taistelun huippukohta on dramatisoitu Andrzej Wajdan elokuvassa Lotna.
(Tässä yhteydessä voi olla taas syytä muistuttaa, että kertomus tankkeja vastaan rynnäköineistä puolalaisista ratsumiehistä on erään italialaisen kirjeenvaihtajan saksalaisille nikkaroimaa propagandaa. Vertailun vuoksi: mikäli Suomi olisi kukistunut talvisodassa, neuvostoliittolaiset olisivat julkaisseet kertomuksia typeristä ja itsetuhoisista suomalaisista, jotka kävivät panssarien kimppuun sukset jalassa ja polttopulloin aseistautuneina.)
Mokran taistelun kaltaiset yhteenotot jäivät vain paikallisiksi menestyksiksi. Lähes kaikilla rintamanosilla puolalaisten oli vetäydyttävä ja käytävä viivytystaisteluita, siinä toivossa että sotaan liittyneet Ranska ja Iso-Britannia aloittaisivat oman hyökkäyksensä länsirintamalla. Puolan armeijan ylipäällikkö, marsalkka Edward Rydz-Śmigły odotti länsivalloilta myös materiaaliapua. Ensimmäiset varustelastissa olleet brittialukset saapuivat Turkin salmien läpi Constanţan satamaan Romaniassa syyskuun puolivälissä, mutta tarpeiden kuljetus Romanian rautateitä pitkin kaakkois-Puolaan vei väistämättä aikansa. Samaan aikaan saksalaiset etenivät, ja syyskuun 8. päivänä Varsova jäi piiritetyksi. Pääkaupunki piti puoliaan pormestarinsa Stefan Starzyńskin ja kenraali Walerian Czuman johdolla, ja päivää myöhemmin kenraali Tadeusz Kutrzeban joukot pakottivat Gerd von Rundstedtin armeijan taisteluun Kutnon luona. Sodan suurimmaksi operaatioksi muodostunut, Bzura-joen vastahyökkäyksen nimellä tunnettu taistelu kesti kymmenen päivää, ja päättyi lopulta puolalaisten tappioon. Syyskuun 17. päivänä Neuvostoliitto liittyi sotaan, yksitoista päivää myöhemmin Varsova antautui ja lokakuun 2. päivänä antautuivat Helin niemimaan rannikkolinnoitukset. Puolan hallitus pakeni Romanian kautta Ranskaan ja sittemmin Isoon-Britanniaan. Vastarinta jatkui maanalaisena, minkä lisäksi puolalaisia sotilaita palveli liittoutuneiden riveissä sodan loppuun asti.
Saksalaiset ja neuvostoliittolaiset kruunasivat saavutuksensa yhteisessä voitonparaatissa Brześćin kaupungissa. Puolan sotilaallista suoriutumista voi verrata länsivaltain ansioihin touko-kesäkuussa 1940. Puolalaiset aloittivat sotansa kolmelta suunnalta saarrettuina, ja ja joutuivat lopulta käymään kahden rintaman sotaa myös Neuvostoliittoa vastaan. Kokonaisarviona voi siis todeta Puolan kunnostautuneen Ranskaa paremmin - ja toisin kuin Ranska, Puola ei antautunut koskaan. Saksalaisten motorisoidut yksiköt menettivät lähes puolet ajoneuvoistaan taisteluissa ja Puolan kehnoilla maanteillä. Valmistautuessaan seuraavana vuonna Ranskan-sotaretkeen Wehrmacht joutui rakentamaan suunnitelmansa paljolti sen varaan, että liittoutuneilta voitaisiin hyökkäyksen aikana kaapata riittävästi moottoriajoneuvoja.
Mitä Suomessa ajateltiin Puolan tapahtumista? Virallisesti maamme oli puolueeton, mutta monet tavalliset suomalaiset näyttäisivät tunteneen vahvaa sympatiaa Puolaa kohtaan. Puolan suurlähetystö Helsingissä vastaanotti myötätunnon ilmauksia postikorttien, kukkalähetysten ja adressien muodossa. Erityisen voimakasta solidaarisuus Puolaa kohtaan oli tietysti Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen, mutta myös suomalaisten asenteet Saksaa kohtaan jyrkkenivät selvästi sotaretken aikana. Helsinkiläiset kinopalatsit pyörittivät sittemmin kahta saksalaista propagandaelokuvaa, Feldzug in Polen ja Feuertaufe in Polen, ja teattereihin saapuneet suomalaiset katsojat ilmaisivat tällöin protestinsa marssimalla kesken näytäntöjen mielenosoituksellisesti ulos.
Ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkoihin ja myöhempään rauhanoppositioon kuulunut Carl Olof Frietsch on teoksessaan "Suomen kohtalonvuodet" antanut ymmärtää, että Suomesta olisi myös lähtenyt vapaaehtoisia sotimaan Puolan armeijan riveissä. Toistaiseksi en ole ainakaan itse löytänyt tälle väitteelle mitään vahvistusta Valtiollisen poliisin arkistoista tai muualtakaan. Puolalaiset tunsivat joka tapauksessa lujaa sympatiaa Suomea kohtaan, ja kuten Jukka Nevakiven teoksista muistamme, talvisodan aikana Puolan pakolaishallituksen johtaja, kenraali Władysław Sikorski oli Suomeen lähetettäväksi tarkoitetun liittoutuneiden avustusretkikunnan aktiivisimpia kannattajia.
Suomi myös vastaanotti puolalaisia pakolaisia. Huomattavin yksittäinen ryhmä olivat Ruukin internointileirille Siikajokilaaksoon kootut puolalaiset sotilaat, joiden tarina on kerrottu yksityiskohtaisemmin alkuvuodesta ilmestyneessä Kansallisarkiston verkkojulkaistussa artikkelikirjassa. Osa miehistä oli paennut aluksi Viroon, Latviaan ja Liettuaan ja siirtynyt sitten Suomeen ensimmäisten neuvostojoukkojen saavuttua Baltian maihin; muut olivat osallistuneet Narvikin taisteluihin Norjassa puolalaisen prikaatin mukana keväällä 1940 ja saapuneet Suomeen pohjoisesta. Nykytermein ilmaisten maahamme saapuneet puolalaiset pakolaiset olivat siis nimenomaan näitä "nuoria, asekuntoisia miehiä", joiden perusteella eräät poliitikot ja kommentaattorit kyseenalaistavat koko humanitaarisen pakolaispolitiikan lähtökohdat. Ruukin leiri pysyi pystyssä vuoteen 1941 asti Helsingissä toimineen Puolan suurlähetystön myöntämällä rahoituksella sekä paikallisten lottien vapaaehtoistyöllä. Enin osa Suomeen internoiduista puolalaisista sotilaista siirtyi diplomaattisuhteiden katkettua jatkosodan sytyttyä Ruotsin puolelle. Sotatilaa ei Suomen ja Puolan välillä milloinkaan ollut edes jatkosodan aikana; sen sijaan Tšekkoslovakian pakolaishallitus julisti Suomelle sodan joulukuussa 1941.
Entä miten Puolan-sotaretken muisto ilmenee tänä päivänä? Kansainvälistä politiikkaa seuraavat muistanevat Kaczyński-veljesten kiivaat kommentit milloin mistäkin Saksassa tapahtuneesta poliittisesta sattumasta. "Preussilaisen rahaston" hienoista mielipahaa aiheuttaneen surullisenkuuluisan aloitteen voinee kenties rinnastaa oman Pro Karelia-järjestömme vastaaviin esityksiin. Lehtiartikkelien kirvoittamilta oikeusjutuiltakaan ei ole vältytty. Hallituksenvaihdos näyttäisi kuitenkin parantaneen Puolan ja Saksan suhteita, mistä eräänä osoituksena voi pitää uutta hauskaa kiertävää elokuvateatteria. Kuuleman mukaan suunnitteilla on myös puolalais-saksalaisena yhteistyönä toteutettava vuoden 1939 syyskuuta käsittelevä sotaelokuvaprojekti.
Kannattaa olla siis optimisti. Mitä Puolan ja Suomen väleihin tulee, ne ovat läheisemmät kuin koskaan aiemmin. Olkiluoto kolmonen nousee edelleenkin puolalaisin hartiavoimin, puolankieliset katoliset messut pyörivät yhä Eurajoen kirkossa joka toinen sunnuntai, ja Syväraumankadulle on perustettu aito puolalainen Delikatesy-ruokakauppa, missä on taatusti maan parhaat makkarat. Mikäli Satakuntaan päin osutte, niin ostoksilla kannattaa siis ilman muuta poiketa.
Jeszcze Polska nie zgineła.
