Suomen sotainen historia

[Derkku]

Jälleen kerran suomalaismediassa viitataan Suomen sotaisaan historiaan selittävänä tekijänä Suomessa esiintyvälle väkivallalle:

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Isi ... 5249019310

"Isien rakkaudesta lapsiinsa"

3.9.2009 8:02

Jyrki Kiiskinen

Suomi on väkivaltainen maa. Ei siinä ole mitään uutta. Mutta väkivallan selittäminen yksilön mielenterveysongelmilla on kuin vetäisi säkin päähänsä.
...
Vähitellen pikkupoika kasvaa äijäkulttuuriin. Hän miehistyy. Se tapahtuu viimeistään keski-iässä, kun hän ryhtyy harrastamaan sotahistoriaa ja uneksii Kannaksen ratkaisutaisteluista.
...
Elokuvassa ohjaaja kuvaa traumaattista suhdetta isäänsä. Isänperintö heijastuu pojanpoikaan kuin perisynti, mutta pikkuhiljaa kuva laajenee isovanhempiin ja siitä edelleen Suomen sotaisaan historiaan.


Aihetta on puitu Agricolan keskustelupalstalla aiemmin "Ruma sota" teokseen liittyneessä keskustelussa. Yksittäisen kolumnin puutteiden tai ansioiden sijaan huomioni kiinnittyi kolumnissakin näkyvään historiakäsitykseen. Mistä juontuu hyvin yleinen käsitys Suomen sotaisesta historiasta? Esitetäänkö Suomen historia erityisen sotaisena verrattuna muihin maihin? Jos esitetään, millaisissa historian esityksissä tämä tapahtuu? Onko esitystavassa tapahtunut muutoksia?

[tsadilainen]

Mistä juontuu hyvin yleinen käsitys Suomen sotaisesta historiasta? Esitetäänkö Suomen historia erityisen sotaisena verrattuna muihin maihin?

Jos ihminen ei ole kiinnostunut muiden maiden historiasta ja saa kuvansa Suomen historiasta populääreimmistä lähteistä, hän tekee vertailua Tuntemattoman sotilaan ja tuntemattoman maailmanhistorian välillä.

[Jussi Jalonen]

Jälleen kerran suomalaismediassa viitataan Suomen sotaisaan historiaan selittävänä tekijänä Suomessa esiintyvälle väkivallalle:

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Isi ... 5249019310

"Isien rakkaudesta lapsiinsa"

3.9.2009 8:02

Jyrki Kiiskinen

Hohhoijaa. Taas näitä.

"Sotahistorian harrastamisen" kategorinen redusoiminen sodan ihailuun on jokseenkin absurdia. Intressi sotahistoriaan voi toki ilmetä sodan ihailuna jonain puhdistavana miehisenä ja jalostavana kokemuksena, mutta väittäisin kyllä suoralta kädeltä, että tämän ajatusmaailman edustajat ovat tätä nykyä ehdoton marginaaliryhmä.

Harrastuneisuus on luonteensa puolesta vaihtelevaa, ja sotahistoriasta kiinnostuneet ihmiset ovat laajan teltan alle lukeutuva fragmentoitunut ryhmä. Kyseessä voi olla Suomessa hyvin yleinen ja harmiton kokardien ja muiden perinne-esineiden keräämisen ympärille keskittynyt militaria-alakulttuuri, jolloin kyse on enemmänkin heraldiikan, numismatiikan tai filatelian kaltaisesta harrastuksesta. Harrastuneisuus voi toki liittyä myös vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, jolloin kyseessä on useimmiten aivan vilpitön ja kunnioitettava näkemys siitä, että maanpuolustus on viime kädessä demokraattisen valtion olemassaolon kulmakivi. Tai vaihtoehtoisesti, kyseessä voi olla niin ikään aidosta ja kunnioitettavasta pasifismista lähtevä kiinnostus sotaan ilmiönä; halu ymmärtää, mistä sodassa tosiasiassa on kyse, ja miten se voidaan tulevaisuudessa ehkäistä.

Lopulta, näkemys siitä miten "soturin kasvatusresepti" on poikalapsen "nujertaminen, opettaminen vihaamaan ja jättäminen yksin vihansa kanssa" on jokseenkin naurettava. Kuvatulla menetelmällä kasvatetaan psykopaatteja, ei sotilaita. Sotalaitos on tietysti viime kädessä institutionalisoitu väkivaltakoneisto - kuten järjestäynyt yhteiskunta yleensäkin - mutta sen lähtökohtana on yksilölle jo luontaiseksi katsotun väkivaltaisuuden hallinta yhteisöä hyödyttävällä tavalla. "Yksinjättäminen" ja "opettaminen vihaamaan" eivät sovi siihen kuvioon, vaikka tietysti tällaistakin kiistatta tapahtuu.

Kiinnostavaa on sekin, että Kiiskinen on valinnut artikkelinsa kärjeksi miehet. Vastaavanlaista karun miehisen soturityypin ihannointia tai isähahmon kaipuuta on perinteisesti ilmennyt myös naissukupuolen keskuudessa, aivan omaehtoisesti.

Sivumennen, en muuten usko sitäkään, että kovinkaan moni soturi-idolia etsivä suomalainen mies lopultakaan kallistuu Kiiskisen jälleen yllätyksettömästi esiin nostaman Mannerheimin suuntaan. Marski on kosmopoliittina ja sodanjohtajana turhan etäinen, eräänlainen sotilasgalleriamme professori Klinge. Sotilasihannetta kaipaava keskiverto suomalaismies diggailee todennäköisemmin jotain Juutilaisen Illua tai Simo Häyhää (tai joskus Lauri Törniä, valitettavasti).

Yksittäisen kolumnin puutteiden tai ansioiden sijaan huomioni kiinnittyi kolumnissakin näkyvään historiakäsitykseen. Mistä juontuu hyvin yleinen käsitys Suomen sotaisesta historiasta? Esitetäänkö Suomen historia erityisen sotaisena verrattuna muihin maihin? Jos esitetään, millaisissa historian esityksissä tämä tapahtuu? Onko esitystavassa tapahtunut muutoksia?

Sotahistoriasta rakennettiin kansallisen identiteetin kulmakiveä järjestäytyneesti viimeksi sotienvälisenä aikana, Einar Juveliuksen julkaistua Suomen sotahistorian pääpiirteet-teoksensa. Sen jälkeen painopisteet ovat vaihtuneet.

Kysymys ei ole siitä, että Suomen historia kokonaisuudessaan olisi jotenkin yleisesti ottaen sotainen. Kysymys on siitä, että talvi- ja jatkosota, samoin kuin vuoden 1918 tapahtumat ovat vielä historiallisesti suhteellisen lähellä, ja pysyvät lähes jatkuvasti kansallisen historiankirjoituksen keskiössä. Dramaattiset ja kohtalokkaat tapahtumat kiinnostavat ihmisiä. Näkeehän sen tältäkin palstalta; ajopuuteoriaa, erillissotaa tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä viestiketju saa heti toistakymmentä vastausta, ja paisuu lopulta kuukauden sisään 200 viestiä käsittäväksi leviatan-keskusteluksi.

Ironista on tietysti se, että jatkuvasta keskustelusta huolimatta valtiovalta organisoi presidentin siunauksella julkisen keskusteluforumin, jossa samoista aiheista sitten keskustellaan vielä hiukan lisää, otsikolla "Vaietut vuodet".

Mitä tulee kysymykseen siitä, esitetäänkö Suomen historia sotaisena verrattuna muihin maihin... nojaa, tavallaan. Suomen 1900-luvulla käymät sodat saatetaan toisinaan esittää jotenkin ainutlaatuisina, kenties myös verisempinä ja massiivisempina. Yläasteen oppikirjoista jokainen voi lukea, miten Tali-Ihantala oli "Pohjoismaiden historian suurin taistelu". Vuosi 1918 on sitten oma lukunsa. Heikki Ylikangas kuvaili Tampereen taistelua "Pohjoismaiden historian siihen asti suurimmaksi taisteluksi Pultavan taistelun jälkeen", mitä se ei suinkaan ollut; Ylikangas ei nähtävästi ole perehtynyt Slesvig-Holsteinin sotien historiaan. Samalla hän myös toteaa, että toisin kuin Suomen sisällissotaan, ei esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissotaan liittynyt "kostonomaisia verilöylyjä tai jälkivainoja", koska "sodassa ei ollut yhtä kiinteästi kysymys yhteiskunnallisesta vallasta" (ilmeisesti Ylikankaan mielestä orjuus ei liity yhteiskunnalliseen valtaan, eikä Reconstruction-kauden aikana sitten kaiketikaan ilmennyt terrorismia tai kostotoimenpiteitä).

Mutta keskiössä ovat tosiaan vain vuodet 1918 ja 1939-1944/45. Ruotsin vallan ajan sotahistoria ei kiinnosta enää juuri ketään, eikä ole erityisen populaaria. Autonomian ajan sotahistoriaa taas ei ainakaan omasta mielestäni oikeastaan ole edes olemassa kuin jonain satunnaisena alaviitteenä, kuten tuossa humanismia ja huippuyliopistoa käsittelevässä viestiketjussa totesin. Mikäli "Ruma sota"-teoksen artikkelit olisivatkin käsitelleet pikkuvihan, Pommerin sodan, Oolannin sodan ja Balkanin-sotaretken kokemuksia, olisiko teoksella ollut mitään mahdollisuuksia tieto-Finlandia-palkintoehdokkaaksi, vaikka se olisi ollut kuinka tieteellisesti ansiokas?

Osasyy tässä on tietysti se, että 1900-luvun konflikteilla on ollut keskeinen merkityksensä itsenäisen Suomen historialle. Tekisi mieleni väittää, että trendinä ollut "irtautuminen kansallisen historiankirjoituksen paradigmoista" on tuottanut tässä tavoitteisiinsa nähden päinvastaisia tuloksia. Koska "Suomi" ei ollut kansakunta ennen vuotta 1809, eikä suinkaan muotoutunut "valtioksi" vuonna 1809, siitä tietysti seuraa, että "Suomen sotahistoria" rajoittuu vain 1900-luvun sotiin. Kaiken muun voi jättää huomiotta... mistä seuraa edelleen, että vuosien 1918 ja 1939-1945 sotien rooli oikeastaan vain korostuu entisestään, myös ja nimenomaan siinä kansallisessa historiankirjoituksessa.


Cheers,

J. J.

[Klaus Lindgren]

Myytti Suomen historian sotaisuudesta on tosiaan voimakas, ja olen itsekin ihmetellyt sen aiheellisuutta. Jalosen antamat esimerkit ovatkin valaisevia: kun verrataan Suomen historia Pohjoismaiden ja etenkin Ruotsin historiaan, meillä on tosiaan kovasti sotainen historia. Vaan jos vertailu lajenee vähänkin kauemmas, tuo myytti tuskin lienee järin kestävä, varsinkaan viimeisen sadan vuoden ajalta. Suomen 1800-luvun historia ei taas tosiaankaan kovin sotaista ole.

[jsn]

Usein havaitsee, että synonyymina Suomen historialle pidetään vain II maailmansotaa. Sen havaitsee tämänkin palstan keskusteluja ja ketjuja seuratessa. Se on yleinen argumentointiase: "jos olisimme silloin tehneet näin kuin nyt ehdotetaan, niin..." Sodalla yritetään usein myös selittää milloin mitäkin ilmiötä. Se tarjoaa keinon helpoille yleistyksille ilman, että asiaa vaivaudutaan tutkimaan sen syvällisemmin.

[nylander]

Sallittakoon kaiken raffinoidun mielipiteidenvaihdon lomaan muutama arkisempikin miete:

Käsitys Suomen historian sotaisuudesta saattaa hyvinkin olla myytti, mutta sitä sen sijaan ei ole käsitys sotahistorian suuresta kulutuskysynnästä Suomessa. Äskettäin muuan historiasta väitellyt tohtorismies muisteli lehtikolumnissa ihastuneena muuatta opiskeluvuosiensa kohokohtaa, Pelastakaa sotamies Ryan [tms.] -elokuvan ensinäkemistä. Mitä sitten me tavalliset pulliaiset... Alkavanakin kirjasesonkina myyntipöydät notkuvat jälleen kerran alan kirjallisuudesta: on Beevorin Normandiaa, Knoppin Wehrmachtia, kenraali Hägglundin elämäkertaa, talvisotaa eri versioin jne. ad infinitum .

Muuan opettaja kertoi tällä viikolla näyttäneensä dokumenttikameralla koulussa kuvia taistelulaiva Slesvig-Holsteinista tulittamassa Danzigin Westerplattea. Muutoin levottomat oppilaat olivat innoissaan pyytäneet lisää tarinaa "salamasodasta". Ei tämä siis ihan pasifistien hobbylta vaikuta.

Ja eikö "historiaton" Ruotsikin aikanaan herännyt weibullilaisesta horroksestaan suureen historiainnostukseen juuri Englundin sotakirjojen (Poltava, Ofredsår, Den oövervinnerlige) avittamana?

Sotahistorialla tuntuu sanalla sanoen olevan suuri viihdearvo.

[Jussi Jalonen]

Käsitys Suomen historian sotaisuudesta saattaa hyvinkin olla myytti, mutta sitä sen sijaan ei ole käsitys sotahistorian suuresta kulutuskysynnästä Suomessa.

Pitäähän se totta kai paikkansa, mutta palataksemme alkuperäiseen kysymykseen: onko Suomi lopultakaan jollain tavalla tässä suhteessa poikkeuksellinen? Mainitsit luettelossasi Beevorin ja Knoppin teokset, jotka ovat populaareja kautta Euroopan. Omasta puolestani voin mainita, että parin vuoden aikana olen vieraillut Irlannissa, Puolassa ja Turkissa, ja sotahistoria on aivan yhtä popularisoitua näissä kaikissa maissa.

Puolassa suosion keskiössä on ymmärrettävistä syistä toinen maailmansota, aivan kuten täälläkin. Puolalaista kirjakauppaa voisi karrikoiden luonnehtia lafkaksi, jossa yksi hyllyrivi on pullollaan erilaisia sotakirjoja ja toinen Johannes Paavali II:n elämänkertoja. Dublinissa ja Corkissa kirjakauppojen ja antikvariaattien historiaosastot näyttivät olevan täynnä opuksia buurisodasta, ensimmäisestä maailmansodasta, pääsiäiskapinasta, Michael Collinsista ja vierailla mailla vapaaehtoisina taistelleista irlantilaissotilaista. Sinn Féin-aktiiveilla tuntui lisäksi olevan vielä ihan omat kirjakauppansa, joissa myytiin enemmänkin kaikenlaista IRA-kirjallisuutta ja muuta memorabiliaa.

Istanbulilaisissa kirjakaupoissa näytteillä olivat Mustafa Kemalin elämänkerrat, turisteille suunnatut teokset Gallipolista ja Kreikan-Turkin sotaa käsittelevät teokset (Turkissa sitä muuten kutsutaan "itsenäisyyssodaksi", Kurtuluş Savaşı). Repäisevin oli hotellin televisiosta näkemäni mainos Cumhuriyet("Tasavalta")-nimisestä tietokonepelistä, jolla voi pelata modernin Turkin kohtalonvuodet 1919-1923 strategisena skenariona. Pelin ostajat saivat kaupan päälle Mustafa Kemal Atatürkin elämänkerran pokkariversiona. Vanhana pelifriikkinä olin vähällä tilata sen. Mannerheim-elokuvan markkinointikoneistolla on tosiaan vielä paljon opittavaa.

Muuan opettaja kertoi tällä viikolla näyttäneensä dokumenttikameralla koulussa kuvia taistelulaiva Slesvig-Holsteinista tulittamassa Danzigin Westerplattea. Muutoin levottomat oppilaat olivat innoissaan pyytäneet lisää tarinaa "salamasodasta". Ei tämä siis ihan pasifistien hobbylta vaikuta.

Niin, no, toisaalta myös "Ihminen sodassa"- ja "Ruma sota"-teosten kirjoittajat ja toimittajat ovat kaikki kiistatta sotahistoriasta kiinnostuneita henkilöitä, enkä menisi luonnehtimaan ketään heistä erityisen militaristiseksi. Kuten sanoin, aiheelle omistautuneita henkilöitä on laidasta laitaan.

Sotahistorialla tuntuu sanalla sanoen olevan suuri viihdearvo.

Sekin pitää kieltämättä paikkansa. Markku Jokisipilä kommentoi viime syksynä osuvasti, että everstiluutnantti Niemisen ja professori Ylikankaan välinen sapelinkalistelu soi suurelle yleisölle runsaasti tervetullutta väliaikaviihdettä. Toisaalta, esimerkiksi naishistorialla on myös menestyksekkäät populaariteoksensa.

Palatakseni Kiiskisen artikkeliin, on jokseenkin outoa että hän aloitti käsittelynsä Myyrmannin räjähdyksestä ja kouluammuntatapauksista, ja siirtyi sitten sotahistoriaan. Eihän näillä ole tosiaankaan mitään yhteistä, mutta kaipa syyllistä nyt pitää hakea aina jostain muualta. Huomionarvoista on, että Kiiskinen meni vieläpä niin pitkälle että väitti kuvatunlaisten väkivaltatapausten käsittelemisen taustoiltaan yksilöllisinä ja erilaisista henkilökohtaisista syistä juontavina olevan "pään pensaaseen pistämistä". Tämän jälkeen hän ryhtyi jutussaan yleistämään aika rankalla kädellä.

Petri Gerdtin tapauksessahan syitä etsittiin muistini mukaan roolipelaamisestakin. Taitaa olla muodikasta syyttää yhteiskunnan epäkohdista aina jotain kulttuuri-ilmiötä. Tähän asti listalla ovat olleet heavy metal, roolipelit, televisio-ohjelmat, videot ja internet. Sitä en olisi kyllä ikinä uskonut, että joku lisää siihen vielä sotahistoriankin.


Cheers,

J. J.

[Ciccio]

Sotahistorialla tuntuu sanalla sanoen olevan suuri viihdearvo.

=========================================================================
Ernesto Che Guevara
näyttää olevan yhä ihannoitu sotaisa rauhan puolesta taistellut sankari Suomessakin.
Chen jalanjäljissä Afrikassakin taisteli vuosikausia 50 - 60 000 kuubalaista sotilasta.
Guevaran mielestä
Neuvostoliitto käyttäytyi 1962 Kuuban kriisissä pelkurimaisesti vetäessään ohjukset pois.
Che olisi vallankumousinnossaan oletettavasti painanut ydinohjusten laukaisunappiakin.
Mutta mitähän Chen kuvat paidoissa ja julisteissa meillä Suomessa 2009 symboloivat ?
Eivät ainakaan todellista historiaa, epäilisin v a i n ja ainoastaan Che Guevaran viihdekäyttöä.

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Hyviä huomioita.

Kolumnissa mainittu Visa Koiso-Kanttilan elokuva on kyllä hyvä, mutta se kuvaa yhtä perhettä. Käsittääkseni nuoret suomalaiset isät ovat varsin erilaisia kolumnissa väitetään, monet olivat jo 60-70-luvullakin.

Vankimielisairaalan (nyt sen nimi on jokin muu) ylilääkäri Hannu Lauerma käsittelee teoksessaan Pahuuden anatomia väkivaltaisuutta evoluution pohjalta. Metsästys vaati ja lisäsi ihmislajin aggressiivisuutta. Lauerma muistuttaa, että käsitykset ettei palkollista, vaimoa tai lasta saa lyödä, on varsin uusi historian mittakaavassa.

[Emma-Liisa]

Petri Gerdtin tapauksessahan syitä etsittiin muistini mukaan roolipelaamisestakin. Taitaa olla muodikasta syyttää yhteiskunnan epäkohdista aina jotain kulttuuri-ilmiötä. Tähän asti listalla ovat olleet heavy metal, roolipelit, televisio-ohjelmat, videot ja internet. Sitä en olisi kyllä ikinä uskonut, että joku lisää siihen vielä sotahistoriankin.

Onhan tavallaan ihan luonnollista, että ihmisen pitää löytää syy tai selitys. Näin pelottava asia saadaan neutraloitua ja turvallisuudentunne palautettua.

Jaa, olipa unohtua: Lauerma katsoo, että väkivaltaisilla miehillä saattaa olla geneettinen poikkeama.

[nylander]

Niin, Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma on tosiaan viime aikoina esittänyt sanoisiko uusvanhoja tulkintoja väkivaltarikollisuuden motivaatiopohjasta. Luin kyllä kesällä hänen uuden kirjansakin, mutta erityisesti mieleen jäi eräänä loppukesän sunnuntaina radiossa lähetetty keskusteluohjelma, jossa Lauerma viittasi arvostavasti entisaikojen sosiologin Veli Verkon tutkimuksiin.

Verkon käsityksissä on tietenkin paljon sellaista, jolla on enää oppihistoriallista merkitystä ("heimo-ominaisuudet", "kansanluonne", "huono humalapää" jne.). Mutta kun mainitusta ohjelmasta virikkeen saaneena kaivoin hyllystäni sinne joskus divarista hankkimani Verkon teoksen Lähimmäisen ja oma henki ja luin sen, löytyi siitä paljon kiintoisaakin aineistoa.

Erityisen tunnettu on Verkon 1920-luvun aineiston perusteella hahmottelema Euroopan "musta henkirikollisuusvyöhyke", joka vielä nykyäänkin lienee tilastojen perusteella hahmotettavissa. Näihin korkean henkirikollisuuden maihin kuuluivat Verkon aikana "Suomen lisäksi Venäjä, Itämerenmaat, Puola, Unkari, Balkaninmaat ja Turkki sekä Italia Espanja ja Portugali". Alinta luokkaa edustivat puolestaan kaikki Skandinavian maat sekä Englanti, Skotlanti ja Irlanti.

Olisi kiintoisaa kuulla esim. sotahistoriaa laajalti tuntevalta Jussi Jaloselta karkeakin arvio siitä, eroavatko Itä-Euroopan korkean henkirikollisuuden vyöhykkeen maat matalan henkirikollisuuden maista myös siinä suhteessa, miten sotaiseksi ne kokevat oman historiansa. (Ymmärrän, että ääriviivoiltaan näin hahmottomaan kysymykseen voi olla mahdotonta vastata.)

[jsn]

Sotaan viittaavat selitykset liittyvät miltei aina kansalliseen uhri-myyttiin. Esim. Jalosen kiinnostava kirjakauppavertailu Irlanti-Puola-Turkki. Kaikissa maissa viitataan vahvasti uhriksi joutumiseen, "näitä kaikkia vääryyksiä meille on tehty".

Tämä uhri-mytologia ei ole suomalaisellekaan vierasta. Pisimmälle viety versio lienee Israelissa. Marttyyrikansakuntia tuntuu olevan paljon erityisesti pienempien joukossa, mutta on siellä yhtä kaikki isompiakin. Itse asiassa voisi olla kiinnostavampi etsiä sellaisia kansakuntaideologioita, joista marttyyrin sädekehä puuttuu. Venäjä kuuluu ehdottomasti marttyyrien joukkoon. Pohjois-Amerikan Yhdysvallat ei taida kuulua tähän joukkoon.

Mutta sotahistoria kiinnostaa varmasti kaikkialla riippumatta siitä, onko historiallista uhrimyyttiä vai ei. Sotahistoria-innostuksella ei todellakaan voi tehdä mitään kansallisia päätelämiä. Tehdäänhän sotaelokuvistakin suurin osa Hollywoodissa. Ehkä Vietnamin muistelussa on ajoittain ollut marttyyriuden aineksia, mutta ne on vähitellen unohdettu. Olisiko juuri marttyyriuden muistelussa ne todelliset väkivallan siemenet?

[Tapio Onnela]

Tästä sotaan liittyvästä teemasta kirjoittaa loistavista kirjoistaan tunnettu Peter Englund uudessa kirjassaan Sodan kauneus ja kauheus.

Saska Saarikosken tekemässä Englundin haastattelussa (Saska Saarikoski: Sota paljastaa ihmisen oikean karvan, HS, 4.9. 2009) lainataan pätkää Englundin kirjasta, jossa puolestaan lainataan amerikkalaista aivokirurgia Harvey Cushing, joka vierailtuaan Zonnebekeen taistelukentällä lokauussa 1917 pohtiaa asiaa näin:

"Ja sinussa piilevä villi-ihminen saa sinut rakastamaan sitä ja kaikkea siihen liittyvää kurjuutta ja tuhlausta, kaikkea vaaraa ja kaikkea raatamista ja suurenmoista meteliä. Tunnet, että kaikesta huolimatta tähän on miehet luotu, eikä niinkään istumaan mukavissa nojatuoleissaan savuke ja viski ulottuvillaan, iltapäivälehden tai bestsellerin kera - kuvitellen, että tuo vernissa on sivilisaatio ja ettei oman tärkätyn ja ylös napitetun paidanrinnuksen takana piile barbaarin sydän."

Saarikosken mukaan

Sota kiinnostaa Englundia, koska ääritilanteissa niin yhteiskunnat kuin ihmisetkin näyttävät todellisen karvansa. Eikä se ole aina kaunis

Kirjassa Englund seuraa 19 ihmisen sotakohtaloita kirjeiden ja päiväkirjojen kautta. Useimmat kertojista olivat sodan syttymisestä aivan riemuissaan.
"Siihen oli monia syitä. Edellisestä sodasta oli kulunut jo pitkä aika, ja monilla oli sotimisesta hyvin romanttinen käsitys, odotettiin jonkinlaista uutta Napoleonin sotaa. Pitää myös muistaa, että vaikkei monikaan varsinaisesti halunnut sotaa, moni halusi muutosta, ja sota tuntui tavalta panna kaikki kerralla uusiksi."

Englund viittaa Saarikosken haastattelussa ensimmäisen maailmansodan nostattamiin tunteisiin:

Alkuinnostus suli nopeasti. Englundin mukaan ihmisten tarinoilla oli yhteinen kaari: juhla, odotus, pettymys, uupumus.
"Mutta oli niitäkin, joihin mikään ei tuntunut vaikuttavan. Oli tärkeää tajuta, kuinka eri tavalla eri ihmiset voivat asioihin suhtautua."
Se olikin Englundin mukaan kirjan tärkein opetus tekijälleen. Historian tutkijat luovat suuret tarinansa niputtamalla ihmiset joukoiksi. Englund päätti tehdä päinvastoin: nostaa ihmiset päärooliin ja siirtää historian alaviitteisiin. Silloin hän näki, etteivät kaikki ihmiset sittenkään toimi samalla tavalla.
"Myös Balkanin sotaa seuratessani huomasin, että pieni osa ihmisistä nauttii julmuuksista ja pieni osa pystyy asettumaan vastarintaan, mutta suuri enemmistö vain seuraa mukana. Kai ihmiset voi jakaa hyviin, pahoihin ja perässä juoksijoihin."

Mutta kuvitelkaas mikä kultakaivos Ruotsin osallistuminen toiseen maailmansotaan oliskaan ollut nykyisille ruotsalaisille kirjakustantamoille! Nyt ne joutuvat tyytymään vain 30-vuotisen sotaan ja Ruotsin suurvalta-aseman katoamisen aikaisiin sotiin.

Englund Peter: Stridens skönhet och sorg Atlantis 2008
Kirjan arvosteli Helsingin Sanomiin Timo Hämäläinen:
Timo Hämäläinen: Rottien ja tykkien ruokana (HS, 21.12. 2009) maailmansodassa

[Emma-Liisa]

Erityisen tunnettu on Verkon 1920-luvun aineiston perusteella hahmottelema Euroopan "musta henkirikollisuusvyöhyke", joka vielä nykyäänkin lienee tilastojen perusteella hahmotettavissa. Näihin korkean henkirikollisuuden maihin kuuluivat Verkon aikana "Suomen lisäksi Venäjä, Itämerenmaat, Puola, Unkari, Balkaninmaat ja Turkki sekä Italia Espanja ja Portugali". Alinta luokkaa edustivat puolestaan kaikki Skandinavian maat sekä Englanti, Skotlanti ja Irlanti.

Sitten on vielä itsemurhavyöhyke.

Stasia kuvaavassa (muuten erinomaisessa) elokuvassa "Toinen elämä" oli kohta, jossa toimittaja lähetti artikkelin, jossa julkistettiin (Saksassa pidetyt) DDR:n itsemurhaluvut, jotka ovat Länsi-Saksaa korkeammat. Suomalaisena huvitti, kun tietää, itsemurhaluvut olivat Suomessa ja Unkarissa erilaisista yhteiskuntajärjestelmistä huolimatta korkeat.

[nylander]

Jos vielä jatkaisi Suomen ja Ruotsin erilaisesta "sotaisuusmentaliteetista", niin 1900-luvulla tapahtunut reaalihistoria yksin riittää mielestäni selittämään aivan suuren valtaosan näiden valtioiden eroista. Niille suomalaisille ikäluokille, jotka sattuivat syntymään 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa viime vuosisadan alkupuoli oli kirjaimellisesti hobsbawmlaista "äärimmäisyyksien aikaa".

1800-luvun ns. nation building sai kaiketi kaikkialla Euroopassa huomion kiintymään sotaisaan menneisyyteen. Suomessa, kuten hämärästi muistan jostain ammoin lukemastani Klingen esseekokoelmasta, alun maisemaan kiinnittynyt isänmaallisuus alkoi aikaa voittaen saada historiallisia, menneisyyden sotiin liittyviä konnotaatioita. Avainasemassa oli tietenkin Runeberg, mutta tätä esiintyi myös monilla muilla kuten toetenkin Topeliuksella ja vaikkapa Oksasella ("Täss´Savon joukko tappeli..."). Ruotsissa vastaavia nationalismin ahjoja olivat Götiska Förbundet ja sittemmin Karoliniska Förbundet.

Suomessa kaikkea on varjostanut Venäjän-kysymys, mutta Ruotsissa ulkopoliittiset jännitteet olivat purkautuneet jo 1812 tai viimeistään 1905. Viimeiset suurehkot sisäpoliittyiset konfliktinsa Ruotsi koki kevään 1917 nälkämellakoissa ja Tukholmassa kesäkuun alussa -17 sattuneissa "kravalleissa", joihin liittyi myös perustuslaillinen kriisi. Ådalen 1931 olikin sitten viimeinen leimahdus ennen kansankotipolitiikan pysyvää vakiintumista.

Suomen osalta olen edelleen sitä mieltä, että vuoden 1991 jälkeisellä uuspatrioottinen käänteellä oli voimakas vaikutus asenneilmastoon ja myös historiankirjoituksen painotuksiin.