Suomen sotainen historia

[Tapio Onnela]

Käsittääkseni Ruma sota- teoksen keskeinen päämäärä oli kuvata sotaa inhimillisen kokemuksen kautta, sen pääteemana siis ei ymmärtääkseni kyllä ole sen arvoiminen minkälaisia jälkiä sodasta on nykypäivän yhteiskunnassa.

... ilmeisesti käsittelyn kohteena ollut kirja vaihtui nimimerkin "jsn" esittämän kommentin myötä? Itse otaksuin, että Emma-Liisa viittasi "Haavoitettu lapsuus"-teokseen, jota myös itse kommentoin, tosin välillisen tiedon varassa.

Ai niin taitaakin olla, luulin tosiaan, että puhe oli tästä Näreenja Kirveksen toimittamasta Ruma sota kirjasta, jossa esittelyn mukaan mm sanotaan näin:
"Sota jättää kansakuntaan haavoja, jotka eivät parane vielä vuosikymmenienkään kuluttua."
Hesarin arvio (Ulla Anttila, 20.11. 2008) siitä on luettavissa tästä:
Vaimennetun sotahistorian ääniä. Lasten kokemuksiin ei ole aiemmin juuri kiinnitetty huomiota

[jsn]

Tarkoitin Haavoitettu lapsuus-teosta, josta valitettavasti kerrotaan mm. kustantajan sivuilla seuraavaa:

"Järkyttävien kokemusten keskellä monet lapset menettivät kykynsä itkeä. Kansallinen shokkitila jäi sodan jälkeen päälle ja myös poliittinen tilanne tuotti vaiteliaisuutta, mikä vaikutti siihen, että sotakokemuksista ei tunnetasolla erityisemmin puhuttu. Monissa perheissä järkyttävät sotakokemukset koteloituivat sisäisiksi ristiriidoiksi. Sota-ajan tunneperintönä meille onkin jäänyt sietokyky varautua jatkuviin arvaamattomiin muutoksiin: elämästä tulee odotusta paremmasta, ”sitten kun” -elämää välitilassa. "

Ilmeisesti kirjoittaja on hyväksynyt myös tämän viimeisen lauseen. Eli kyllä kai tässä tehdään pitkälle meneviä päätelmiä suomalaisesta yhteiskunnasta. Mutta luetaan se kirja sitten, jos siinä toisin väitetään.

[Emma-Liisa]

Uudessa Suomen kuvalehdessä (38/2009) on Peter Englundin haastattelu, jossa tämä arvostelee Ruotsin pyrkimystä esiintyä moraalisena suurvaltana ja erikoisesti Göran Perssonia ja Henrik Arnstadia.

[Jussi Jalonen]

Hesarin arvio (Ulla Anttila, 20.11. 2008) siitä on luettavissa tästä:
Vaimennetun sotahistorian ääniä. Lasten kokemuksiin ei ole aiemmin juuri kiinnitetty huomiota

Totta, olihan "Ruma sota"-teoksessakin raportoitu lasten kokemuksia sodan ajalta. Tuossa arvostelussa muuten huomioni kiinnittyi tuohon lauseeseen: "On hyvä muistaa, että rintamakokemusta saaneet nuoret vapaaehtoissotilaat luokitellaan nykykäsitysten mukaan lapsisotilaiksi".

Totta kai se on syytä muistaa, mutta sitä en kyllä jaksa tajuta, miksi mainitut nykykäsitykset ovat jonkinlainen absoluuttinen mittari, johon meidän pitäisi ehdoin tahdoin rinnastaa myös menneisyyden arvot. Sehän on täysin anakronistista. Tätä kaiketi myös Emma-Liisa käsittääkseni ajoi takaa omassa kommentissaan.

J. V. Snellman meni nelikymppisenä naimisiin 17-vuotiaan tytön kanssa, koska omien sanojensa mukaan "kaipasi suloisen lapsen nuoruutta". Olisiko meidän hyvä muistaa, että nykykäsitysten mukaan Snellman luokiteltaisiin kieroutuneeksi vanhaksi äijäksi?


Cheers,

J. J.

[nylander]

Uudessa Suomen kuvalehdessä (38/2009) on Peter Englundin haastattelu, jossa tämä arvostelee Ruotsin pyrkimystä esiintyä moraalisena suurvaltana ja erikoisesti Göran Perssonia ja Henrik Arnstadia.

Olen aina pitänyt Englundia tolkun miehenä, mutta tämänkertainen kannanotto yllätti yksisilmäisyydellään. Olisikohan taustalla proselyytin kiivaus tehdä pesäero omaan menneisyyteen. Näin se käy: nuoruuden trotskilaisuudesta tiedustelupalvelun kautta akateemikoksi. Suomessakaan ei vastaava urakehitys ole tuntematonta.

No, Arnstad nyt on paras mahdollinen vihollinen ja sylkykuppi kenelle tahansa; menihän tämä onneton sohaisemaan kaikkein pyhintä: kuvaa puhtain asein erillissotaansa käyneestä Suomesta.

Kritikki Perssonia kohtaan sen sijaan jonkin verran yllättää. Eikö nimittäin juuri hän käynyt Suomessa itkeskelemässä yhdessä suomalaisen virkaveljensä kanssa menneisyyden torjuntavoittojen muistolle?

[Emma-Liisa]

Uudessa Suomen kuvalehdessä (38/2009) on Peter Englundin haastattelu, jossa tämä arvostelee Ruotsin pyrkimystä esiintyä moraalisena suurvaltana ja erikoisesti Göran Perssonia ja Henrik Arnstadia.

Olen aina pitänyt Englundia tolkun miehenä, mutta tämänkertainen kannanotto yllätti yksisilmäisyydellään. Olisikohan taustalla proselyytin kiivaus tehdä pesäero omaan menneisyyteen. Näin se käy: nuoruuden trotskilaisuudesta tiedustelupalvelun kautta akateemikoksi. Suomessakaan ei vastaava urakehitys ole tuntematonta.

Ihmisen motiivien arvailu ei ole mikään argumentti. Vaikka itse kukin siihen ajoittain syyllistyy :)

Haastattelusta päätellen Englundiin on vaikuttanut tutustuminen todelliseen historiaan, esim. siihen että Ruotsin armeija aikoinaan ryösti (= eli maasta) siinä missä muutkin.

No, Arnstad nyt on paras mahdollinen vihollinen ja sylkykuppi kenelle tahansa; menihän tämä onneton sohaisemaan kaikkein pyhintä: kuvaa puhtain asein erillissotaansa käyneestä Suomesta.

Tämä saattoi koskea Torstenssonia (vai mikä hänen nimensä olikaan), mutta ei esim. Meinanderin ja Jokisipilän tapaisia historioitsijoita.

Syy oli aivan toinen: Arnstadille oli olemassa vain musta ja valkea, ei lainkaan harmaata. Pahaksi onneksi hän operoi varsin vajavaisen informaation varassa, koska ei osaa suomea.

Haastattelussa Englund sanoo näin: "'Minusta se on historiaa käsitellyt historiaton kirja. Kirjoittaja on ikään kuin oivaltanut Suomen olleen mukana toisessa maailmansodassa", Englund huokaa.
Hänestä Arnstad irrotti Suomen tekemät valinnat yhteyksistään. Kirjoittaja ei ole pohtinut, miksi ja kuinka Suomi päätyi ratkaisuunsa.
'Hän tyytyi vain nostattamaan vihaa siitä, että Suomi päätyi natsi-Saksan puolelle', kuuluu Englundin tuomio."

Kritikki Perssonia kohtaan sen sijaan jonkin verran yllättää. Eikö nimittäin juuri hän käynyt Suomessa itkeskelemässä yhdessä suomalaisen virkaveljensä kanssa menneisyyden torjuntavoittojen muistolle?

Eihän kritiikki jonkun joitakin näkemyksiä vastaan ole kritiikkiä henkilöä vastaan.

Englundin haastattelusta: "Historioitsijan mielestä pyrkimys nousta moraalin suurvallaksi saa joskus absurdeja, mielettömiä ilmenemismuotoja. Hän tarjoaa esimerkin Ruotsin pääministerin Göran Perssonin puheesta toisen maailmansodan päättymisen muistotilaisuudessa 2005.
'Miehellä oli otsaa puhua maista, jotka 'olivat mukana sodassa'. Ikään kuin esimerkiksi Suomi ja Puola olisivat itse valinneet jputuvansa hyökkäyksen kohteeksi', Englund toteaa hämmästellen.
'Pääministeri korosti, että Ruotsi pysyttäytyi sodan ulkopuolella. Ruotsin välttyminen sodalta johtui kuitenkin sattumasta, hyvästä onnesta. Ja osittain siitä, että Ruotsi mukautui Saksan sotapolitiikkaan', tutkija huomauttaa ja tiivistää: 'Perssonin puhe oli tyhmä.'"

Englundin kiintoisin mielipide on kuitenkin mielestäni tämä: "Kun Englundilta kysyy, edistikö Suomen siirtyminen osaksi Venäjää Suomen kansallisen identiteetin muotoutumista, hän kiertää kysymyksen diplomaattisesti:
'Oli kai väistämätöntä, että Suomi olisi itsenäistynyt jossakin vaiheessa. Oli hyvä Suomen ja Ruotsin välisille suhteille, että Suomen irtautuminen tapahtui Venäjästä eikä Ruotsista.
'Nyt ei Suomen ja Ruotsin välille jäänyt traumoja. Ja sisällissotahan olisi ollut katastrofi.'"

Toisin kuin Klinge ja samoin kuin Häikiö, Englund katsoo siis, että autonomian aikana luodut instituutiot eivät olleet välttämättömiä kansallisuusaatteen synnylle Suomessa. Mutta kun Häikiön mielestä Suomen irtautuminen Ruotsista olisi sujunut rauhallisesti, koska näin tapahtui Norjan kohdalla, Englund ounastelee, että se olisi johtanut sotaan.

[nylander]

Arnstadille oli olemassa vain musta ja valkea, ei lainkaan harmaata. Pahaksi onneksi hän operoi varsin vajavaisen informaation varassa, koska ei osaa suomea.

Tietääkseni Englundkaan ei osaa lainkaan suomea. Mistä siis voimme tietää, että hän on saanut sellaista informaatiota, jonka tekee hänen Suomen historiaa koskevista kannanotoistaan laadullisesti ylivertaisia Arnstadiin verrattuna?

Miehellä [Göran Perssonilla] on otsaa puhua maista, jotka "olivat mukana sodassa". Ikään kuin Suomi ja Puola olisivat itse valinnee joutuvansa hyökkäyksen kohteiksi.

Aivan ilmeisesti Englund siis näkee Suomen myös vuosien 1941 -44 sodassa uhrina ellei peräti ajopuuna. Ville Kivimäki aikanaan kirjoitti Ennen & Nyt -tietosanomissa, että alkaa olla jo voitettu kanta nähdä Suomi toisen maailmansodan kurimuksen läpi hoippuvana omituisen epäonnisena, suurta vääryyttä kärsineenä sankarihahmona. Suotta kirjoitti. Myytti ei horju.

Englundin suomenmielisyys tuntuu melkein epäaidolta.

Minusta historioitsijan ei tulisi olla minkään "mielinen" vaan harrastaa ainoastaan totuuteen pyrkimistä.

Englundin kiintoisin mielipide on kuitenkin mielestäni tämä: "Kun Englundilta kysyy, edistikö Suomen siirtyminen osaksi Venäjää Suomen kansallisen identiteetin muotoutumista, hän kiertää kysymyksen diplomaattisesti:
'Oli kai väistämätöntä, että Suomi olisi itsenäistynyt jossakin vaiheessa. Oli hyvä Suomen ja Ruotsin välisille suhteille, että Suomen irtautuminen tapahtui Venäjästä eikä Ruotsista.
'Nyt ei Suomen ja Ruotsin välille jäänyt traumoja. Ja sisällissotahan olisi ollut katastrofi.'"

Spekulaatiothan eivät tunnetusti ole mitään argumentteja. Mutta syyllistytään nyt hiukan: sisällissota yhtenäisvaltio Ruotsissa? Anteeksi kuinka? Eikö Suomen sisällissotaa koskevan selityksen riittävänä ja samalla välttämättömänä ehtona pidetä, että Suomen tapahtumat 1918 olivat osa Venäjän vallankumousta? Ruotsissa vain vähän nujakoitiin Gustav Adolfs torgilla ja lopetettiin heti, kun Branting jyrähti. Vai olisiko niin, että Englund pitää Suomen luokkaristiriitoja 1918 niin ylittämättöminä, että tämäkin sota oli väistämätön?

Toisin kuin Klinge ja samoin kuin Häikiö, Englund katsoo siis, että autonomian aikana luodut instituutiot eivät olleet välttämättömiä kansallisuusaatteen synnylle Suomessa.

Tämäkin kysymys tuntuu olevan politikoinnin saastuttamaa. Onko sattumaa, että keisariajalla Suomessa tapahtuneen kehityksen vähättely on ominaista juuri "Venäjä, Venäjä, Venäjä" -aatesuuntaa lähellä oleville tahoille?

[Jussi Jalonen]

Olen aina pitänyt Englundia tolkun miehenä, mutta tämänkertainen kannanotto yllätti yksisilmäisyydellään.

Todellako?

No, Arnstad nyt on paras mahdollinen vihollinen ja sylkykuppi kenelle tahansa; menihän tämä onneton sohaisemaan kaikkein pyhintä: kuvaa puhtain asein erillissotaansa käyneestä Suomesta.

Tämä varmaan selittää, miksi Oula Silvennoinen saa jatkuvasti tappouhkauksia ja on nyttemmin muuttunut täydelliseksi paariaksi suomalaisten historiantutkijain joukossa?

Mainittu kuva ei ole nauttinut erityisen pyhitettyä statusta enää moneen herran poutasuveen. "Erillissota"-teesi, "puhtaista aseista" puhumattakaan, on siirretty kompostin puolelle niin monta kertaa, että hämmästyttää miten siitä edelleenkin jaksetaan vaahdota ad nauseam puolin ja toisin.

Osallisuus Barbarossa-operaation sotilaalliseen suunnitteluun on tutkittu, sodanajan keskitysleireistä on kirjoitettu tutkimuksia, ihmisluovutukset ja sotavankikuolemat ovat tiedossa, teloitukset on raportoitu miltei viimeistä nimeä myöten, Einsatzkommando Finnland on paljastettu ja sodanajan kaikkinaista raakuutta on käsitelty Tieto-Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti. Mitä tässä vielä mahdollisesti oikein pitäisi tehdä? Heittää voltti? Liittää täydellinen sodanajan historia mikrosirulle tallennettuna jokaisen suomalaisen passiin?

Mitä tapaus Arnstadiin tulee, niin itse näen tapauksen lähinnä siten, että arvon herra on vain järkyttynyt saatuaan viimein edes jonkinlaisen pinnallisen yleissivistyksen itäisestä naapurimaasta, johon hän monien maanmiestensä tavoin on tähän asti suhtautunut sen kummemmin piittaamatta [1]. Oltuaan aikansa omaehtoisessa pimennossa hänellä on pakonomainen tarve syyttää jotakuta aiemmasta tietämättömyydestään, joten nyt hän on ryhtynyt myöhäsyntyisesti vaatimaan Suomelta rituaalista synnintunnustusta kirkuen samalla "Finland ljuger om nazismen!" Englundin luonnehdinta siitä, miten Arnstad on ikään kuin nyt vasta oivaltanut Suomen olleen mukana toisessa maailmansodassa, on varsin osuva.

Itse en viitsi aateloida Arnstadia sanalla "vihollinen", eikä kaveri kyllä ole edes sylkemisen väärtti. Sinänsä tunnen totta kai aina sääliä, kun joku munaa itsensä julkisesti. Höpsähtäneet ihmiset pitäisi toki ymmärtää diplomaattitasolla jättää omaan arvoonsa.


Cheers,

J. J.

[1] Mikä on siis tietenkin ihan OK. Eihän meilläkään täällä pahemmin Ruotsin asioista olla kiinnostuneita - paitsi silloin jos siellä tapetaan joku poliitikko, mellakoidaan, syyllistytään rasistiseen väkivaltaan tai tehdään jotain muuta, mikä saa meidät tuntemaan olomme paremmiksi länsinaapuriimme verrattuna.

[Jussi Jalonen]

Spekulaatiothan eivät tunnetusti ole mitään argumentteja. Mutta syyllistytään nyt hiukan: sisällissota yhtenäisvaltio Ruotsissa? Anteeksi kuinka? Eikö Suomen sisällissotaa koskevan selityksen riittävänä ja samalla välttämättömänä ehtona pidetä, että Suomen tapahtumat 1918 olivat osa Venäjän vallankumousta? Ruotsissa vain vähän nujakoitiin Gustav Adolfs torgilla ja lopetettiin heti, kun Branting jyrähti. Vai olisiko niin, että Englund pitää Suomen luokkaristiriitoja 1918 niin ylittämättöminä, että tämäkin sota oli väistämätön?

Todennäköisesti Englund vihjaa "sisällissodalla" separatismin synnyttämän etnisen konfliktin mahdollisuuteen ruotsalaisten ja suomalaisten välillä.

... ennen kuin joku julistaa, että eihän sellainen nyt missään nimessä olisi voinut olla mahdollista sivistyneissä Pohjoismaissa, niin kehotan tutustumaan Slesvig-Holsteinin historiaan 1800-luvulla. Mikäli joku olisi vakavissaan joskus 1790-luvulla ennustanut että tanskalaiset ja saksalaiset alkavat puolen vuosisadan sisään tappaa toisiaan oikein kansallismielisellä antaumuksella, niin luultavasti häntäkin olisi katseltu säälivästi.

Tämäkin kysymys tuntuu olevan politikoinnin saastuttamaa. Onko sattumaa, että keisariajalla Suomessa tapahtuneen kehityksen vähättely on ominaista juuri "Venäjä, Venäjä, Venäjä" -aatesuuntaa lähellä oleville tahoille?

Hohhoijaa. Perjantai-ilta ja ikäväntunnetta ilmassa?


Cheers,

J. J.

[Emma-Liisa]

Miehellä [Göran Perssonilla] on otsaa puhua maista, jotka "olivat mukana sodassa". Ikään kuin Suomi ja Puola olisivat itse valinnee joutuvansa hyökkäyksen kohteiksi.

Aivan ilmeisesti Englund siis näkee Suomen myös vuosien 1941 -44 sodassa uhrina ellei peräti ajopuuna. Ville Kivimäki aikanaan kirjoitti Ennen & Nyt -tietosanomissa, että alkaa olla jo voitettu kanta nähdä Suomi toisen maailmansodan kurimuksen läpi hoippuvana omituisen epäonnisena, suurta vääryyttä kärsineenä sankarihahmona. Suotta kirjoitti. Myytti ei horju.

Hm, nyt kyllä oletat aika tavalla.

Toki pienetkin valtiot olivat subjekteja eivätkä vain objekteja, mutta eivät ne aikaansaaneet toista maailmansotaa, jota ilman ei Puolan jakoa ja Suomen ja NL:n sotia olisi ollut.

Juha Molarin blogista löytyy erään venäläisen lehden gallup siitä, mitä nykyvenäläiset pitävät toisen maailmansodan syynä:
http://3.bp.blogspot.com/_NrZ_tbdQHnk/S ... edstar.jpg

[Emma-Liisa]

Arnstadilta on tulossa uusi kirja, jossa hän käsittelee myös Suomea: http://skyldig.wordpress.com/

Sisällysluettelon mukaan aiheina ovat mm. aseistakieltäytyjä Pekurisen kuolemantuomio, "Tie pimeyteen", keskitysleirit (ilmeisesti Itä-Karjalalan siviilien leirit), Suomen osanotto Holokaustiin (ilmeisesti Silvennoisen pohjalta), Suomen Lebensraum (kai Jaakkolan kirja) ja "Historianäkemys ja moraalidebatti Suomessa".

Blogissa on ollut vähän keskustelua. Ilmeisesti suomalaiset kirjoittajat väsyivät edellisen kirjan kohdalla siihen, ettei Arnstadin kanssa kannata keskustella, koska hänellä on ennakkokäsityksensä, joista hän ei jousta tuumaakaan.

[Tapio Onnela]

Vielä sotaisesta historiasta: Suomessa lapset pääsivät montaa muuta Euroopan maata vähemmällä.

Sylilasten lähettäminen Ruotsiin oli jälkikäteen ajatellen väärä ratkaisu, mutta siloin ei tiedetty, mitä ero äidistä vaikuttaa. Toisaalta nykyisin ei muisteta, millainen elintarviketilanne oli ja että pommisuojassa saattoi ihan oikeasti pelätä hengen puolesta. Kai eloon jääminen sentään on parempi, vaikka henkisiä vammoja jäikin?

Näin se varmaan oli ja uskoisin, että tuo on ollut yleinen ajattelu silloin muuallakin, kuten esim tästä brittiläisestä julisteesta sodan ajalta käy ilmi:

[Emma-Liisa]

Tapion kuvasta tulee mieleen, että Englannista lähetettiin lapsia paitsi turvaan maaseudulle (kuten Ashtonin perheessä), myös Atlantin yli - tosin kieli oli sama. Esim. kirjailija ja pasifisti Vera Brittain lähetti lapsensa, mutta jäi itse (jotkut äidit lähtivät lapsineen). Sodan jälkeen kävi ilmi että Brittain ja hänen miehensä, parlamentin jäsen (labour) George Caitlin olivat olleet ns. Gestapon listalla (= pidätettävä heti maihinnousun jälkeen).

En tiedä miten yleistä tämä lasten lähettäminen turvaan oli, mutta Churchill taisi estää sukulaislastensa lähettämisen - se olisi heikentänyt kansan moraalia. Myöskään kuningasperhehän ei lähettänyt prinsessoja.