Suomi ja Ruotsi

[Klaus Lindgren]

Huoli ruotsinkielen tulevaisuudesta syntyi 1880-luvulla, kun alkoi näyttää selvältä, että suomi tulisi nousemaan maan pääkieleksi. Siihen aikaan asiakirjoja sai jo suomeksikin, suomenkielisiä kouluja perustettiin koko ajan lisää, suomenkielisiä lehtiä oli runsaasti ja kirjallisuuttakin syntyi koko ajan. Ruotsi oli edelleen maan pääkieli, mutta oli selvää, että se ei olisi sitä enää kauan.

Mitä ruotsinkieliseen kansaan tulee, se oli kyllä asustanut Etelä-Suomen ja Pohjanmaan rannikoilla jo sellaiset seitsemisensataa vuotta, ei sitä tarvinnut kenenkään omasta päästään keksiä. Sen sijaan Freudenthal ja muut loivat Suomen ruotsinkielisille oman identiteetin, suomalaisen ruotsalaisuuden, joka siis sitoutuu sekä Suomen valtioon ja kansakuntaan että ruotsin kieleen. Samalla tehtiin selväksi ero Ruotsiin ja riikinruotsalaiseen kansakuntaan. Rotuoppeja toki esitettiin niitäkin, mutta kaikki ruotsinkieliset eivät suinkaan niihin uskoneet. Ai niin, ja vielä paljon myöhemminkin suomalaiset esittivät saamelaisista omia rotuoppejaan (ja yksityiskirjeessään Yrjö-Koskinen arveli, että slaaveilta puuttuu valtiota luova kyky, venäläisetklin olivat sen saaneet Pohjois-Venäjän suomensukuisilta).

Suomenklielinen kirjallisuus taas ei syntynyt mitenkään vaivihkaa tai vähitellen, vaan varsin näkyvästi ja 1860-luvulta lähtien varsin nopeastikin. ”Ruotsinkielinen hallinto” pyrki estämään sitä ainoastaan vuonna 1850, kun vallankumousten pelossa haluttiin estää liberaalien aatteiden leviäminen rahvaan keskuuteen. Kieliasetuksen toimeenpanosta luovuttiin muutamassa vuodessa, jo vuonna 1855 sillä ei ollut enää käytännön merkitystä. Muuten Suomen hallinto ei juurikaan estänyt suomenkielisen kulttuurin muodostumista.

Mitä taas fennomanien ja Heydenin suhteisiin tulee, niin ainakin fennomaanit huomasivat Heydenin suosivan heitä. Fennomaaneilla oli omat epäilyksensä venäläisten päämäärien suhteen, mutta kun venäläisten yhä nationalistisemmaksi muotoutuva politiikka suosi suomen kieltä, se toki sopi fennomaneille. Baltiassa viron ja latvian kielten suosimista seuraisikin pian venäläistäminen, eikä se suinkaan jäänyt fennomaaneilta huomaamatta. Fennomaanit myös uskoivat suomenkielisen kulttuurin olevan jo niin vahvan, että se pärjäisi omillaan (niin kuin se pärjäsikin), kun taas monet ruotsinkieliset vielä epäilivät sitä (turhaan). Oli miten oli, kyse tosiaan oli suomalaisen, suomenruotsalaisen ja venäläisen kansallisuusaatteen törmäyksestä. Tulos oli lopulta suomalainen, suomen kielen voimakkaasti dominoima yhteiskunta, jossa ruotsinkielisen vähemmistön oikeudet omaan kieleensä on turvattu esimerkillisen hyvin.

[Vetehinen]

Huoli ruotsinkielen tulevaisuudesta syntyi 1880-luvulla, kun alkoi näyttää selvältä, että suomi tulisi nousemaan maan pääkieleksi. Siihen aikaan asiakirjoja sai jo suomeksikin, suomenkielisiä kouluja perustettiin koko ajan lisää, suomenkielisiä lehtiä oli runsaasti ja kirjallisuuttakin syntyi koko ajan. Ruotsi oli edelleen maan pääkieli, mutta oli selvää, että se ei olisi sitä enää kauan.

Suomi on ollut Suomen pääkieli koko historiallisen ajan eikä ruotsi. Pääväestö on ja on ollut suomenkielinen.

Vallanpitäjien kieli sen sijaan on aina ollut ruotsi, höystettynä hyppysellisellä saksaa ja venäjää.

Kyse ei siis ollut pääkielen vaihtumisesta vaan siitä, että pääkieltä puhuvat saavat normaalit kansalaisoikeudet.

Mitä ruotsinkieliseen kansaan tulee, se oli kyllä asustanut Etelä-Suomen ja Pohjanmaan rannikoilla jo sellaiset seitsemisensataa vuotta, ei sitä tarvinnut kenenkään omasta päästään keksiä. Sen sijaan Freudenthal ja muut loivat Suomen ruotsinkielisille oman identiteetin, suomalaisen ruotsalaisuuden

Suomen ruotsalaisuuden ja sen kansallisen identiteetin keksi Freudenthal. Häntä ennen ei ollut olemassa suomenruotsalaisuutta eikä suomenruotsalaisia, vaan Suomen asukkaista käytettiin tietääkseni nimitystä finn tai finsk henkilön kielestä riippumatta. Englanniksi käytetään termiä Swedish speaking Finn. Freudenthal keksi termin finländare - suomenmaalainen, jonka Suomen kielitoimisto hyväksyi muistaakseni 1950-luvulla "oikeaksi" termiksi.

Baltiassa viron ja latvian kielten suosimista seuraisikin pian venäläistäminen, eikä se suinkaan jäänyt fennomaaneilta huomaamatta. Fennomaanit myös uskoivat suomenkielisen kulttuurin olevan jo niin vahvan, että se pärjäisi omillaan (niin kuin se pärjäsikin), kun taas monet ruotsinkieliset vielä epäilivät sitä (turhaan).

Freudenthal tutki Viron ruotsinkielistä murretta ja oli luultavasti hyvin perillä Baltian saksalaisista ollen baltian saksalaista sukua.

Baltian saksalaiset kokivat Venäjän uhkaavan baltiansaksalaisten etuoikeuksia ja saksalainen (goottilainen) etninen jatkuvuus ja kulttuurinen paremmuus olivat keinoja puolustettaessa baltiansaksalaisten etuoikeuksia.

Väitin aikaisemmin, ettei Suomessa ollut "huoli ruotsin kielen tulevaisuudesta" ollut todellinen, vaan huoli koski ruotsinkielisten tulevaisuutta ja heidän etuoikeuksiaan mm virkoihin. Huolelle on mielestäni paralleeli Baltiassa, jossa saksalaisia huoletti omien etuoikeuksiensa menettäminen.

Freudenthal oli varmasti tietoinen Baltian tapahtumista ja todennäköisesti otti niistä oppia.

1800-luvun loppupuolella ns tieteellinen rasismi (esim Gobineau) sai suosiota svekomaanien piirissä ja he uskoivat, että rotu luo kulttuurin eikä toisin päin. Freudenthal oli svekomaanien henkinen johtaja ja nykypuolueista RKP pitää Freudenthalia henkisenä isänään.

Tieteellisen rasismin teorian mukaan germaani on ylempää ja kehittyneempää herrarotua kuin muut rodut, Suomessa suomalainen ja Virossa virolainen rotu. Todisteina germaanisen rodun herruudesta olivat mm preussilaisten voitto ranskalaisista, germaaniset itävaltalaiset hallitsivat unkarilaisia, ruotsalaiset suomalaisia ja saksalaiset virolaisia.

It was a popular belief among Svecomans that their "Germanic race" is more successful in ruling and that the Fennoman program would therefore make Finland weaker and more vulnerable to the Russian threat.

1800-luvun oppien perintö näkyy mielestäni edelleen tavassa, miten Suomen hallitukset muodostetaan.

[Klaus Lindgren]

Toki Suomen väestön pääkieli on aina ollut suomi, ei kai sitä ole kukaan koskaan kiistänyt. Vallanpitäjien kieli taas oli vuosisatojen ajan ruotsi, enkä ole sitä koskaan kiistänyt. Samoin 1800-luvun kielitaisteluissa oli kyse siitä, että maan valtaväestö sai kielelliset ihmisoikeudet, eikä sitäkään kukan ole kiistänyt. Vetehinen on siis tähän asti oikeassa, mutta sanomalla "Vallanpitäjien kieli sen sijaan on aina ollut ruotsi” hän antaa asiasta hiukan erikoisen kuvan. Ei, vallanpitäjien kieli ei ole ollut ruotsi enää hyvin pitkään aikaan, vaan suomenkielisiä vallanpitäjiä meillä on ollut jo sadan vuoden ajan. On niitä ruotsinkielisiäkin, vaan suomenkieliset ovat kyllä kaikkea valtaa dominoineet ainakin itsenäisyyden ajan alusta; esimerkiksi Suomen presidenteistä vain Mannerheim oli ruotsinkielinen, kaikki muut ovat olleet suomenkielisiä.

Suomessa on olut ruotsinkielistä väestöä 1100-luvulta lähtien ja sen valtava enemmistö on ollut ihan tavallisia ihmisiä, aikoinaan maanviljelijöitä ja kalastajia. Tätä Vetehinen ei kai kiistäne? (Suomen ranikkoseuduilla muuten käytettiin termejä ”suomalainen/finsk” ja ”ruotsalainen/svensk” varsin yleisesti kielen mukaan). Freudenthalin ansioksi on kai laskettava se, että hän kiinnitti sivistyneistön huomion näihin ihmisiin ja halusi turvata näille ihmisille heidän kielelliset oikeutensa, oikeuden omaan äidinkieleen. Freudenthalin rotuopit ovat sitten hänen pimeämpi puolensa, mutta on jälleen muistettava, että nuo rotuopit eivät koskaan saavuttaneet kaikkien ruotsinkielisten kannatusta ja aikanaan niille kävi kuten muillekin rotuopeille, ne heitettiin romukoppaan.

Toki Freudenthal halusi puolustaa ruotsinkielisten oikeuksia ja etuoikeuksiakin, mutta hän vaikutti 1850-luvulla ja siitä eteenpäin. Myöhemmin, kun 1880-luvulla syntyi lopulta joten kuten yhtenäinen ruotsalaisuusliike, tilanne oli jo sellainen, että suomen kielen voittokulku oli jo melkoinen selviö, ja ruotsinkieliset olivat huolissaan oman kielensä, ruotsin, säilymisestä omassa isänmaassaan, Suomessa. Tämä huoli sen kuin vahvistui 1900-luvulle tultaessa ja itsenäisessä Suomessahan ruotsi on ollut yhä enemmän de facto vähemmistökielen asemassa.

[Vetehinen]

Toki Suomen väestön pääkieli on aina ollut suomi, ei kai sitä ole kukaan koskaan kiistänyt.

Edelliseen viestiisi kirjoitit, että maan pääkieli on ruotsi, mutta eihän se tietenkään ole, kuten nyt itsekin toteat. Ihan oikein.

Suomessa on olut ruotsinkielistä väestöä 1100-luvulta lähtien ja sen valtava enemmistö on ollut ihan tavallisia ihmisiä, aikoinaan maanviljelijöitä ja kalastajia. Tätä Vetehinen ei kai kiistäne?

Vastaan kysymykseesi että kyllä minä kiistän tuon mainitsemasi vuosiluvun. Tietääkseni tutkijoitten yleinen käsitys on 1200-luku.

(Suomen ranikkoseuduilla muuten käytettiin termejä ”suomalainen/finsk” ja ”ruotsalainen/svensk” varsin yleisesti kielen mukaan). Freudenthalin ansioksi on kai laskettava se, että hän kiinnitti sivistyneistön huomion näihin ihmisiin ja halusi turvata näille ihmisille heidän kielelliset oikeutensa, oikeuden omaan äidinkieleen.

Freudenthalin aikana ruotsin kieli oli hallinnon ainoa kieli, joten tuntuu eriskummalliselta, että hän "turvasi" ruotsinkielisten kielellisiä oikeuksia, kun suomalaiset vaativat itselleen yhdenvertaista kieliasemaa. Kummallisuuden selittänee silkka propaganda ja haluttomuus antaa tuumaakaan periksi suomalaisten pyrkimyksille. Suomalaisten pyrkimyksistä saada yhdenvertainen asema, maalattiin uhaksi, joka edellytti ruotsalaisten eloonjäämiskamppailua.

Snellmanilla ei ollut mitään pyrkimyksiä ruotsalaisen rahvaan eli epävirallisen väestön kielen vaihtamiseksi.

Snellman kirjoitti: "Minä erotan epäoikeutetun vähemmistön: kaikki valtion ja kunnan virkamiehet, ja oikeutetun: ruotsinkielisen, epävirallisen väestön. Jälkimmäinen eläköön Herran rauhassa; edellisen tulee totella ja palvella herraansa. Siitä sille maksetaan. Sen pitää tuon 7/8:n kanssa saada yksi kieli, yksi mieli."

Snellman oli hyvin edistyksellinen. Hän katsoi että ruotsalaisen hallinnon on omaksuttava suomen kieli palvellakseen suomalaisia. Snellman kuvailee tuossa tilannetta, jossa virkamiehet palvelevat palkanmaksajiaan kansalaisia. Snellman varmaan ihmettelisi, jos hän lukisi nykyajan juttuja, joissa vakavalla naamalla esitetään, että suomalaisten on opiskeltava ruotsia voidakseen palvella suomenruotsalaisia. Tuollaistahan aina silloin tällöin esiintyy.

Freudenthalin rotuopit ovat sitten hänen pimeämpi puolensa, mutta on jälleen muistettava, että nuo rotuopit eivät koskaan saavuttaneet kaikkien ruotsinkielisten kannatusta ja aikanaan niille kävi kuten muillekin rotuopeille, ne heitettiin romukoppaan.

Varsinaisesti eurooppalaiset germaaniset rotuopit hylättiin laajassa mitassa Natsi-Saksan hirmutekojen paljastuttua. Siihen saakka ne elivät.

Rotuopin perusta oli uuden kansan suomenruotsalaiset keksiminen. Freudenthalin ajatuksiin vaikutti August Sohlman, joka kirjoitti kirjasen Det unga Finland, jossa hän määritteli Suomen sivistyneen ruotsinkielisen luokan osaksi ruotsalaista kansallisuutta.

Kansa/kieli-teemat:
1) Freudenthalin ja svekomaanien opin mukaan oli kaksi kansaa ja kaksi kieltä.
2) Fennomaanien opin mukaan oli yksi kansa ja yksi kieli.
3) Liberaalien mukaan oli yksi kansa ja kaksi kieltä.

Asiaa ei ole mielestäni ratkaistu vieläkään.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Vanhanen sanoo:
"Olemme yksi kansa, jolla on kaksi kieltä, ja molemmilla kielillä pitää olla tasavertainen asema"

RKP kertoo kielipoliittisessa manifestissaan vuodelta 2003:
"Finland är ett unikt land med två språk två kulturer och ett folk – finländarna."
RKP:n käyttämä sana finländare - suomenmaalainen - on Freudenthalin keksintöä ja RKP käyttää sanaa oudosti, kun se viittaa sillä kansaan. Finländare merkitsee Suomen kansalaisuutta oli henkilö mitä etnistä ryhmää tahansa, esimerkiksi virolainen.

Monet pitävät suomenruotsalaisia kansana, joten Vanhasen lausuma ei vastaa heidän tulkintaansa ja RKP:n termileikki osoittanee osaltaan, että RKP:n on vaikea kirjoittaa, että se on Svenska folkparti.

1800-luvun väittely kansojen lukumäärästä elää siis edelleen eikä vastausta ole saatu.

LISÄYS:

Vanhasen kommentti kielten tasavertaisesta asemasta on outo, vaikka suomalaisittain hyvin tuttu. Yleensä ihmisten tasavertaisuutta korostetaan maailmalla. Puhutaan yhdenvertaisuudesta, mutta Suomessa ei puhuta yksilöiden yhdenvertaisuudesta, vaan kielten tasavertaisuudesta, aivan kuin kyse olisi eri säätyjen tasavertaisesta asemasta. Mielestäni tuo Vanhasen ja monen muun omaksuma näkökanta erottaa Suomen läntisistä yksilön oikeuksia kunnioittavista valtioista.

Toki Freudenthal halusi puolustaa ruotsinkielisten oikeuksia ja etuoikeuksiakin, mutta hän vaikutti 1850-luvulla ja siitä eteenpäin. Myöhemmin, kun 1880-luvulla syntyi lopulta joten kuten yhtenäinen ruotsalaisuusliike, tilanne oli jo sellainen, että suomen kielen voittokulku oli jo melkoinen selviö, ja ruotsinkieliset olivat huolissaan oman kielensä, ruotsin, säilymisestä omassa isänmaassaan, Suomessa.

Mielestäni juuri kuten kirjoitit, ovat 1800-luvun svekomaanit ja myöhemmätkin puolustaneet sitä tosiasiaa, ettei suomi ollut yhdenvertainen kieli ruotsin kanssa ja, että suomalaisten yhdenvertaisen aseman vaatimukset ovat hyökkäys ruotsalaisia vastaan, jotka muka oikeutetusti puolustavat oikeuksiaan.

Senaatin esityksestä 1883:
"Vaikka asetuksessa 1 p:ltä elokuuta 1863 vissi aika on määrätty, jolloin suomen kielen yhdenvertaisuus ruotsin kanssa, semmoisena kuin tämä yhdenvertaisuus asetuksessa on määrätty, pitää olla toteutettuna myöskin mitä koskee tuomioistuimista annettaviin toimituskirjoihin, on Kesi. Maj. kuitenkin, asian tärkeyteen katsoen ja koska otaksua sopii, että melkoiselta osalta maan tuomarikuntaa vielä puuttuu riittävää taitoa suomen kielessä voidakseen sujuvasti käyttää sitä kirjoituksessa, tahtonut kuulla valtiosäätyjen mielipidettä asiasta myöskin sen ajan suhteen, josta valtiosäätyjen mielestä mainitun ehdotuksen määräykset saattavt voimaan astua."

Eli 20 vuotta kieliasetuksen jälkeen Suomen senaatti venkoili lisää jatkoaikaa kieliasetuksen säännösten toimeenpanolle perustellen esitystä sillä, että tuomareissa oli iso joukko sellaisia, jotka eivät osaa suomea. Asetuksen vastaisesti oli nimitetty ruotsalaisia tuomareita.

20 vuoden siirtymäaika oli määrätty sen vuoksi, että suomea osaamattomat tuomarit ehtivät eläkkeelle ja voidaan nimittää suomea osaavia tilalle, tai oppivat suomea, mutta olikin nimitetty suomea osaamattomia.

20 vuotta on melkein sukupolvi. Se on pitkä aika.

En jaa näkemystäsi "suomen kielen melkoisesta voittokulusta", kun tilanne on edellä kuvatun kaltainen.

Vuonna 1886 julkaistiin: "Asettakaamme Suomen ja Ruotsin kielten oikeudet Suomenmaassa lopullisesti yhdenvertaisiksi. Me armossa käskemme ilmoittamaan, että kaikkien maan hallitus- ja virkakuntain sekä viranomaisten sallitaan asian käsittelemisessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää suomen kieltä"

Suomen kielen käyttö siis sallittiin, mutta oli vielä matkaa siihen, että suomesta tulisi yhdenvertainen kieli ruotsin kanssa vuonna 1902 Venäjän asetuksella.

[Klaus Lindgren]

En muuten ole missään väittänyt, että Suomen väestön pääkieli ei olisi aina ollut suomi. No, siitä viis, eikä ole järin tärkeätä sekään, saapuivatko ruotsinkieliset maahamme 1100- vai 1200-luvulla. Olennaisempaa on se, että Vetehiseltä jää näkemättä 1800-luvun jälkipuoliskon hyvin nopea kehitys maamme kahden pääkielen suhteissa. On aivan totta, että vielä 1850-luvulla suomen kielen asema maan hallinnossa ja julkisuudessa oli hyvin heikko, ja edelleen on aivan totta, että Freudenthal ei juuri kiinnittänyt huomiotaan suomen kielen aseman. Hän antoi muiden huolehtia siitä ja piti omana pääaatteenaan Suomen ruotsinkielisen väestön ja nimen omaan ruotsinkielisen tavallisen kansan, talonpoikien, kalastajien ja muiden, aseman turvaamista ja parantamista; Suomen ruotsalaista rahvasta piti valistaa, heidän kulttuuriaan tutkia ja tukea ja ennen kaikkea hän halusi kehittää Suomen ruotsinkielisten yhteishenkeä, toki osana Suomen yhtenäistä, kahdella kielellä toimivaa kansakuntaa. Periaatteessa Freudenthal ei ollut suomen kielen aseman parantamistakaan vastan, mutta häneltä puuttui uskoa suomen kielen kehittyneisyyteen, ja mm. siksi luuli asiassa edettävän liian nopeasti.

On aivan totta, että sekä freudenthalilaiset ”viikingit” ja liberaalit ruotsinkieliset jarruttivat suomen kielen aseman parantamista kaikin voimin yhdessä konservatiivien kanssa, mutta Vetehiseltä jää huomaamatta, että tilanne oli jo 1890-luvulla hyvin erilainen kuin 1850-luvulla; 1800-luvun lopulla oli enää ajan kysmys, milloin suomen kieli saisi maassa johtavan aseman (kuten se sitten saikin), jolloin kyse oli todellakin ruotsin kielen ja sen aseman turvaamisesta. Vuonna 1902 kielistä tulikin tasa-arvoisia, joten mistään kielisorrosta onkin jo hyvin hankala puhua 1900-luvun osalta Itse en oikein ymmärrä, miksi meidän suomenkielisten pitäisi olla katkeria taistelusta, joka voitettiin jo toistasataa vuotta sitten?

Snellman ei tosiaankaan halunnut pakottaa Suomen ruotsinkielisiä suomenkielisiksi, sen sijaan hän piti ítsestään selvänä, että sivistyneet suomalaiset osaisivat jatkossakin ruotsia. Sen sijaan fennomaanien joukossa oli aina hyvin vaikeata ymmärtää sitä, että saman kansakunnan sisällä voidaan puhua kahta eri kieltä; kukaan ei suoraan sanonut, että ruotsinkielisen rahvaan pitäisi suomalaistua, mutta toisaalta tukea tämän toiskielisen rahvaan tukemiselle ei myöskään löytynyt.

Mitä kansa/kieli -teemoihin tulee, niin Freudenthalin mukaan oli Suomessa oli nykytermein sanottuna yksi isänmaa, kansakunta, ja sen sisällä kaksi kansallisuutta tai etnistä ryhmää, Suomen suomalaiset ja suomenruotsalaiset. Jälkimmäiset olivat siis eri ryhmä kuin riikinruotsalaiset. Fennomaanit pitivät kiinni yksikielisyydestä ja liberaaleille, samoin kuin Topeliukselle, yhdellä kansakunnalla ja kansalla saattoi hyvinkin olla kaksi kieltä.

Nykyäänhän suomalaiset eivät ole suinkaan yksikielinen kansakunta, vaan maassamme on peräti viisi virallista kieltä, joista tosin kolmella (pohjoissaame, inarinsaame, koltta) on virallinen asema vain pohjoisimmassa Suomessa. Lisäksi maassamme puhutaan lukuisia muitakin kieliä. Itse asiassa Suomi ei koskaan ole ollut yksikielinen maa, vaan täällä on aina puhuttu useita eri kieliä, mm. saamea, suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, jiddišiä ja tataaria. Nykyään suomen kieli dominoi kaikkea elämää kaikilla elämänalueilla hyvin voimakkaasti.

[MM]

Ortodoksien piispa Leo on puuhamaassa karjalan kielen virallistamista, jota aasinsiltana käyttäen linkitän (jäniskevennyksenä) Salmin Manssilan koulun opettajan kirjoituksen autonomian ajan loppuvuosilta. Siinä käy ilmi ruohonjuuritasolta se, mistä täällä on ylätasolla keskusteltu suomen-, ruotsin- ja venäjänkielen ja kulttuurien kilpailusta. Tosin ns. Vanhan Suomen alueella, lännessä varmaan toisin.

"..Kylässä jo joitakin vuosia toiminut venäläistyttämiskoulu houkutteli lapsia ruoalla, vaatteilla ja namusilla, eikä siis suotta sen johtajaa Semjon Vasiljevitsia "Njamu-Semoiksi" sanottu. Suomalainen kansakoulu ei niitä etuja voinut tarjota, köyhä kun oli. Sensijaan se koetti vedota rajalaisten itsetuntoon..."

http://www.manssila.net/dokumentit/mans ... puolen.pdf

[Vetehinen]

En muuten ole missään väittänyt, että Suomen väestön pääkieli ei olisi aina ollut suomi. No, siitä viis, eikä ole järin tärkeätä sekään, saapuivatko ruotsinkieliset maahamme 1100- vai 1200-luvulla. Olennaisempaa on se, että Vetehiseltä jää näkemättä 1800-luvun jälkipuoliskon hyvin nopea kehitys maamme kahden pääkielen suhteissa.

Kirjoittaisitko auki mitä tarkoitat hyvin nopealla kehityksellä kahden pääkielen suhteissa?

Omasta mielestäni kehitys oli saamattoman hidasta ja ruotsalainen hallinto aktiivisesti toimien jarrutti suomalaisten kansalais- ja ihmisoikeuksien saamista kymmenien vuosien ajan.

Kehityksen etappeja:

1850-luvulla Suomen suurruhtinaskunnassa oli voimassa suomenkielisen kirjallisuuden julkaisukielto.

1861 ja 1863 suomalaiset talonpojat kävivät vierailemassa tsaarin luona anoen, että suomesta tehtäisiin virallinen kieli Suomen suurruhtinaskuntaan. Sen seurauksena tsaari allekirjoitti julistuksen, että suomen kieli tulisi 20 vuodessa tasaveroiseksi ruotsin kanssa varsinaista suomalaista väestöä koskevissa asioissa. Ei siis mitään siitä, että suomi tulisi viralliseksi kieleksi.

Jyväskylässä alettiin puuhata ensimmäistä suomenkielistä yläalkeiskoulua vuonna 1841 ja 15 vuoden kuluttua - vuonna 1858 aloitti Jyväskylän ylä-alkeiskoulu, mutta siitä tuli kaksikielinen. 1870 puuhattiin uusia suomenkielisiä kouluja yksityisin varoin, koska ruotsalainen hallinto ei rahoittanut suomalaisia kouluja.

Ruotsalaisten vastaisku tuli 1860 ja 1870 luvuilla. Freudenthalilaiset viikingit julistivat ruotsinkielisten muodostavan oman kansallisuuden ja, että suomalaiseen liikkeeseen liittyneet sivistyneet ruotsinkieliset ovat pettureita.

Osa ruotsinkielisistä piti suomenkielistä kulttuuria heikkona ja epäkypsänä. Ilmeisesti samat ihmiset olivat mukana päättämässä tai edesvaikuttivat päätöksiin, joilla ruotsalainen hallinto esteli ja jarrutti suomenkielisen kulttuurin ja sivistyksen kehittymistä.

1877-78 Suomen suurruhtinaskunnan hallitusta syytetään toimettomuudesta vuoden 1863 asetuksen toimeenpanossa.

1886 suomen kielen ja ruotsin kielen oikeudet asetettiin "yhdenvertaisiksi", joka tarkoitti, että suomen kieltä saa käyttää viranomaisten asiointikielenä.

1902 venäläisellä kieliasetuksella suomi saa paperilla yhdenvertaisen aseman ruotsin kanssa.

Hyvin nopeasta kehityksestä ei voi mielestäni puhua. Jos yli 50 vuotta on hyvin nopeaa, niin ilmeisesti 100 vuotta on nopeaa ja 200 vuotta normaalia vauhtia.

50 vuotta on kaksi ihmissukupolvea. Se on hyvin pitkä aika hallinnon vastustaa monin eri keinoin suomalaisten kansalais- ja ihmisoikeuksia.

on aivan totta, että Freudenthal ei juuri kiinnittänyt huomiotaan suomen kielen aseman. ....... Periaatteessa Freudenthal ei ollut suomen kielen aseman parantamistakaan vastan....On aivan totta, että sekä freudenthalilaiset ”viikingit” ja liberaalit ruotsinkieliset jarruttivat suomen kielen aseman parantamista kaikin voimin

Minulle ei aukene miten ei kiinnittänyt huomiota, ei ollut vastaan, mutta kuiten jarruttivat kaikin voimin voisi olla yhtäaikaa totta.

yhdessä konservatiivien kanssa, mutta Vetehiseltä jää huomaamatta, että tilanne oli jo 1890-luvulla hyvin erilainen kuin 1850-luvulla; 1800-luvun lopulla oli enää ajan kysmys, milloin suomen kieli saisi maassa johtavan aseman (kuten se sitten saikin), jolloin kyse oli todellakin ruotsin kielen ja sen aseman turvaamisesta.

Tuo käsitys on ilmeinen myöhempien aikojen keksimä myytti, jos tarkoitat ruotsin kielen oikeuksia.

Todellisuudessa se mitä hallinto puolusti oli hallinnossa toimivien ruotsalaisten etuoikeuksia.

Freudenthalin aikaan suomalaiset vasta ponnistelivat saadakseen kansalais- ja ihmisoikeudet suomalaisille omassa maassaan, jonka hallinto oli ruotsalainen, ja joka oli vastusti suomalaisten pyrkimyksiä, koska se koki menettävänsä oman asemansa.

Koska Suomen suurruhtinaskunnan ruotsalainen hallinto toimi kansalaisiaan vastaan, kääntyivät suomalaiset talonpojat Venäjän hallitsijan puoleen ja saivatkin sieltä apua.

Vuonna 1902 kielistä tulikin tasa-arvoisia, joten mistään kielisorrosta onkin jo hyvin hankala puhua 1900-luvun osalta Itse en oikein ymmärrä, miksi meidän suomenkielisten pitäisi olla katkeria taistelusta, joka voitettiin jo toistasataa vuotta sitten?

Mielestäni kielisota jatkuun edelleen eikä sen todistaminen ole mitenkään vaikeaa. Lukemalla lehtiä ja kuuntelemalla radiota ja katsomalla televisiota on helppo havaita, että kielisota jatkuu.

Yksi viime aikoina esillä ollut asia on aluehallinto, jossa kielikysymykset ovat tulenarkoja aiheita.

1900-luvulla on käyty monia aikaisempia kielikiistoja. Mm suomenruotsalaisen separatismin aiheuttamat kiistat, vaatimukset Uudenmaan ja Pohjanmaan ja joidenkin muiden alueiden ruotsalaisesta itsehallinnosta, yliopistojen opetuskielikiistat, kiistat koskien suomalaisten muuttoa ns svenskfinlandiin jne.

Sen sijaan fennomaanien joukossa oli aina hyvin vaikeata ymmärtää sitä, että saman kansakunnan sisällä voidaan puhua kahta eri kieltä; kukaan ei suoraan sanonut, että ruotsinkielisen rahvaan pitäisi suomalaistua, mutta toisaalta tukea tämän toiskielisen rahvaan tukemiselle ei myöskään löytynyt.

On helppo ymmärtää, etteivät 1800-luvun fennomaanit tukeneet ruotsinkielistä rahvasta, sillä ruotsi oli ainoa virallinen kieli ja hallinto toimi ruotsiksi samoin kuin koululaitos. En itse keksi mitään syytä, miksi fennomaanien olisi pitänyt tukea sitä väestön osaa, jolla jo oli kaikki se, mitä fennomaanit unelmoivat saavuttavansa.

Mitä kansa/kieli -teemoihin tulee, niin Freudenthalin mukaan oli Suomessa oli nykytermein sanottuna yksi isänmaa, kansakunta, ja sen sisällä kaksi kansallisuutta tai etnistä ryhmää, Suomen suomalaiset ja suomenruotsalaiset. Jälkimmäiset olivat siis eri ryhmä kuin riikinruotsalaiset.

Freudenthal keksi Suomen ruotsalaiset omaksi kansakseen. En tunne tarkaan Freudenthalin ajatuksia, mutta rotuoppien perusteella uskon hänen nimen omaan ajatelleen, että Suomen ruotsalaiset ovat samaa kansaa kuin Ruotsin ruotsalaiset.

Ruotsalaisen hallinnolla ja ruotsalaisella rahvaalla ei ollut paljoa yhteistä 1800-luvulla. Vasta eduskuntavaaleja varten vuonna 1906 perustettiin Ruotsalainen kansanpuolue, jonka tehtävä oli liittouttaa ruotsalainen rahvas ja ruotsalainen hallinto/sivistyneistö, saadakseen laajemman kannatuspohjan. Ilman ruotsalaista rahvasta RKP:n äänisaalis olisi ollut olematon. Tämä johti voimakkaaseen kansallismieliseen kiihotukseen ruotsalaisen rahvaan keskuudessa, jotta sen äänet tulisivat RKP:lle. Säätyvaltiopäivien aikaan ruotsalaisella rahvaalla ei ollut merkitystä.

Fennomaanit pitivät kiinni yksikielisyydestä ja liberaaleille, samoin kuin Topeliukselle, yhdellä kansakunnalla ja kansalla saattoi hyvinkin olla kaksi kieltä.

Fennomaanien yksikielisyys koski hallinnon yksikielisyyttä. Se merkitsi heille myös sitä, että ruotsalaisissa kouluissa on opetettava suomea, mutta eivät he halunneet muuttaa ruotsalaista rahvasta suomenkielisiksi.

Vaatimukset koskivat siis Suomen suurruhtinaskunnan hallintoa. Se oli oltava suomenkielinen, koska maan pääkieli oli suomi. Maan kannalta oli haitallista, että hallinto toimi kansalle vieraalla kielellä.

Venäläisten venäläistämispyrkimyksetkin koskivat hallintoa, jossa venäläiset kansallismielisyyden aikaan halusivat korvata ruotsin venäjällä.

Muistaakseni vuonna 1905 annettu postiasetus määräsi, että postimiesten on osattava venäjää, josta nousi suuri haloo, koska sitä pidettiin sortona.

Nykyäänhän suomalaiset eivät ole suinkaan yksikielinen kansakunta, vaan maassamme on peräti viisi virallista kieltä, joista tosin kolmella (pohjoissaame, inarinsaame, koltta) on virallinen asema vain pohjoisimmassa Suomessa.

Minusta sinulla on väärä käsitys. Suomessa on mielestäni kaksi kansalliskielen nimityksellä olevaa kieltä (suomi ja ruotsi) sekä vähemmistökielet romani, saame ja viittomakieli. Yhteensä viisi.

Lisäksi maassamme puhutaan lukuisia muitakin kieliä. Itse asiassa Suomi ei koskaan ole ollut yksikielinen maa, vaan täällä on aina puhuttu useita eri kieliä, mm. saamea, suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, jiddišiä ja tataaria. Nykyään suomen kieli dominoi kaikkea elämää kaikilla elämänalueilla hyvin voimakkaasti.

"Dominanssin" perusta on se, että melkein kaikki puhuvat suomea ja yli 90 % äidinkielenään. Kaikissa muissakin maissa on aivan sama tilanne. Uskon että se on terve ja oikea asia, että suomi "dominoi", mutta kuten yllä jo mainitsin, kielisota jatkuu edelleen tänä päivänä.

Suuri ongelma 1800-luvulla oli, ettei pääkielisillä ollut lainkaan kansalais- ja ihmisoikeuksia, vaikka suomalaisia oli väestöstä 80 %. Mielestäni maksamme sen aikaisesta hitaasta ja epäreilusta kehityksestä edelleen hintaa ja se mitä silloin tapahtui, antaa selityksen monille nykyajan ilmiöille. Esimerkiksi nykyisen kielisodan teemat ja argumentit noudattavat melkein yksi yhteen 1800-luvun kielisodan teemoja ja argumentteja.

-

[Klaus Lindgren]

Tässä vain muutamia kommentteja Vetehiselle. Ensinnäkin, viisikymmentä vuotta ei ole pitkä aika, jos snä aikana saadaan aikaan moderni kirjakieli, luodaan sanomalehdistö ja kirjallisuus, saadaan aikaan suomenklielinen kouluverkosto ja päästään maan viralliseksi kieleksi.

Toisekseen kommenttini siitä, että ruotsinkieliset olivat 1800-luvun lopulta alkaen huolissaan omasta tulevaisuudestaan, ei ole myytti, vaan perustuu ihan itse lukemiini aikalaiskeskusteluihin tuon ajan lehdistössä. Saamelaisalueella tunturisaamella, koltalla ja inarinsaamella on todellakin virallinen asema.

Muuten ihmettelen edelleen kovasti sitä, miksi pitäisi olla katkeria ruotsinkielisille siitä, etä he olivat fennomaaneja vastaan taistelussa, jonka fennomaanit voittivat viimeistään sata vuotta sitten? Vielä enemmän kummastelen sitä, mistä ihmeen tänä päivänä käytävästä kielisodasta Vetehinen puhuu?

[Vetehinen]

Tässä vain muutamia kommentteja Vetehiselle. Ensinnäkin, viisikymmentä vuotta ei ole pitkä aika, jos snä aikana saadaan aikaan moderni kirjakieli, luodaan sanomalehdistö ja kirjallisuus, saadaan aikaan suomenklielinen kouluverkosto ja päästään maan viralliseksi kieleksi.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti ilmestyi vuonna 1776, eli 126 vuotta ennen kuin suomesta tuli tasa-arvoinen kieli.

Uskonpuhdistuksen myötä kansakielestä tuli kirkon kieli joten 1500-luvulla ilmestyi suomenkielistä uskonnollista kirjallisuutta. Samalla vuosisadalla eli Mikael Agricola, jota pidetään suomen kirjakielen isänä. Siis lähes 400 vuotta ennen suomen kielen tasa-arvoa ruotsin kanssa.

Toisekseen kommenttini siitä, että ruotsinkieliset olivat 1800-luvun lopulta alkaen huolissaan omasta tulevaisuudestaan, ei ole myytti, vaan perustuu ihan itse lukemiini aikalaiskeskusteluihin tuon ajan lehdistössä.

Vaikea sanoa tuohon mitään konkreettista, kun et muista tarkemmin.

Itse oletan, että kyse on nimenomaan ruotsin kielestä hallinnon kielenä, sillä suomenruotsalaiselle rahvaalle tuli käyttöä vasta säätyvaltiopäivien loputtua vuoden 1906 vaalien yhteydessä. Hallitsevan ruotsinkielisen väestön määrä oli hyvin pieni, joten he hakivat tukea suomenruotsalaisesta rahvaasta. Sitä aikaisemminkin oli tietysti ollut Freudenthalilainen viikinki-liike, joka ihannoin suomenruotsalaista rahvasta. Olihan Freudenthal murretutkija, joka tutki mm närpiön suomenruotsalaista murretta.

Saamelaisalueella tunturisaamella, koltalla ja inarinsaamella on todellakin virallinen asema.

Virallisella tarkoitetaan yleisessä kielenkäytössä mm lakia tms virallista dokumenttia, eikä minun tietääkseni laissa erotella saamelaiskieliä, vaan laissa puhutaan yhdestä saamen kielestä, joka on yksi ns virallisista kielistä, kuten aikaisemmin kirjoitin.

Muuten ihmettelen edelleen kovasti sitä, miksi pitäisi olla katkeria ruotsinkielisille siitä, etä he olivat fennomaaneja vastaan taistelussa, jonka fennomaanit voittivat viimeistään sata vuotta sitten?

Mielestäni se oli hieno asia, että suomenkieliset saivat ihmis- ja kansalaisoikeutensa voimakkaasta hallinnon jarruttelusta ja estelystä huolimatta.

Alan ihmetellä itse miksi toistuvasti kirjoittelet katkeruudesta. Tulkitsin katkeruusvihjauksesi ensin, että et halua, että suomenkielisten kielitaistelusta keskusteltaisiin, mutta väitit ettei siitä ole kyse. Mistä sitten oikein on kyse? Oletko itse katkera jostakin?

Vielä enemmän kummastelen sitä, mistä ihmeen tänä päivänä käytävästä kielisodasta Vetehinen puhuu?

Mainitsin ja aluehallinnon uudistuksen, josta on tehty kielikysymys. Voiko ruotsinkielisiä johtaa ja hallita Oulusta?

Pari nopeaa googletettua linkkiä, joita en edes ole lukenut, mutta esimerkeiksi miten kieli - suomi vai ruotsi - on edelleen kiistan aihe:

Kielisota puhkesi Espoossa
http://blogit.mtv3.fi/kaupunkilainen/20 ... -espoossa/

Kieli avainasemaan suuntautumisessa
http://yle.fi/alueet/keski-pohjanmaa/20 ... 24304.html

Oikeusasiamies: Sähköpostin poissaoloilmoitukset virkamiehiltä myös ruotsiksi
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Oike ... 5236557656

Wallin: Hallitus ei ymmärrä ruotsinkielisiä
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/W ... 5250326053

Ylen suomen- ja ruotsinkieliset uutistoiminnot säilyvät ennallaan
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Y ... 5232485186

Linkeissä ei ole niitä satoja ellei tuhansia keskusteluja, jotka koskeva pääasiassa pakkoruotsia.

Johtopäätös on, että kielikiistat ovat jatkuvasti pinnalla.

[Klaus Lindgren]

Suomen kirjakielen alkuna on tosiaan Agricolan 1500-luvulla käyttämä kieli, mutta seuraavien kolmensadan vuoden aikana suomeksi julkaistiin hyvin vähän kirjallisuutta ja sekin vähä oli pääasiassa rahvaalle suunnattuja uskonnollisia ja hallinnollisia tekstejä. Näin ollen se vanha suomen kirjakieli oli käyttöalaltaan hyvin rajoittunutta eikä siitä ollut enää 1800-luvulla käyttökelpoiseksi kirjakieleksi. Niinpä suomen kielen harrastajat, Lönnrot etunenässä, uudistivat suomen kirjakielen perinpohjin 1830–1860 -luvuilla. Suomenkielistä lehdistöä oli toki satunnaisesti ollut olemassa 1700-luvulta lähtien, mutta säännöllisesti ja pysyvästi suomalaista lehdistöä alkoi olla olemassa vasta 1840-luvulta eteenpäin.

Kun ruotsin kielen asemasta keskusteltiin 1880-luvulla, kyse oli toki myös hallinnon kielestä, mutta ihan oikeasti kyse oli myös ruotsin kielen säilymisestä ylipäätään. Ruotsinkielisen virkamiehistön se osa, joka ei vaihtanut kieltään suomeen, oli ihan yhtä lailla huolissaan ruotsinkielisen rahvaan tilasta ja oman äidinkielensä säilymisestä kuin se suomen kieleen vaihtanut osa oli huolissaan suomenkielisen rahvaan tilasta ja suomen kielen oikeuksista –jotkut enemmän, toiset vähemmän molemmissa ryhmissä. Viikingit olivat tällaista porukka, ja sittemmin perustettiin mm. Suomen ruotsinkielistä identiteettiä, kansanvalistusta ja muuta sellaista varten oma järjestöverkkonsa, aivan kuten suomenkielisilläkin oli (alkuaan ruotsinkielisten, kieleltään suomalaistuvien virkamiesten perustama) oma järjestöverkkonsa suomenkielistä rahvasta ja identiteettiä varten. Vuosi 1906 ei tässä suhteessa merkinnyt varsinaista käännekohtaa, sen sijaan puolueorganisaation piti tuolloin tehostua ja keskustelu suomenruotsalaisten identiteetistä voimistui.

Suomen kielitaistelu käytiin tosiaankin pääasiassa ruotsinkielisen virkamiesluokan keskuudessa ja valtiopäivillä. Kielen ja sosiaalisen aseman perusteella kannalta taistelun osanottajat voidaan jakaa neljään ryhmään: 1) ruotsinkielinen säätyläistö, joka halusi pysyä ruotsinkielisenä ja joka myös puolusti ruotsin kielen asemaa – aatteellisesti tämä ryhmä ei ollut yhtenäinen ja myös asenne suomen kieltä kohtaan vaihteli paljon. 2) ruotsinkielinen, suomenkielisyyteen pyrkivä ja myöhemmin päässytkin säätyläistö, joka taisteli suomen kielen puolesta. Tätä ruotsinkielisen virkamiesluokan osaa saamme pääosin kiittää suomen kielen oikeuksien paranemisesta, sillä heidän keskuudessaan koko fennomanian aate syntyi ja heidän joukostaan tulivat lähes kaikki fennomaanisen puolueen (myöhemmin puolueiden) johtajat. 3) suomenkieliset talonpojat ja talonpoikaistosta nousseet, suomenkieliset säätyläiset. Nämä taas olivat se fennomaanisen puolueen varsinainen moottori ja joukkovoima, joiden kannatukseen fennomaanijohtajat nojasivat. 4) ruotsinkieliset talonpojat. Heitä puolustivat ennen kaikkea viikingit ja sittemmin syntynyt ns. bygdessvenskhet. Suomenkielisten talonpoikien Pietariin osoittamien vetoomusten merkitys koko kielitaistelussa on lähinnä marginaalinen.

Saamelaislaissa http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20031086 puhutaan yleensä saamen kielestä, mutta mainitaan erikseen, että tällä tarkoitetaan pohjoissaamea, kolttaa tai inarinsaamea; saamelaislaki, 3§:

Tässä laissa tarkoitetaan:
1) saamen kielellä inarinsaamen, koltansaamen tai pohjoissaamen kieltä käytetystä kielestä tai pääasiallisesta kohderyhmästä riippuen;

Vetehisen esilletuomat kielikiistat näkyvät koskevan kaikki sitä, että ruotsinkieliset haluavat säilyttää mahdollisuuksia oman äidinkielensä käyttämiseen. En osaa noissa oikein sodan aineksia nähdä, enkä oikein historian kipukohtia taistelussa, jonka suomen kieli voitti, ja vieläpä täysin verettömästi.

[Vetehinen]

Kun ruotsin kielen asemasta keskusteltiin 1880-luvulla, kyse oli toki myös hallinnon kielestä, mutta ihan oikeasti kyse oli myös ruotsin kielen säilymisestä ylipäätään.

Ei ollut. Oikeasti kyse oli hallinnon säilymisestä ruotsinkielisenä eikä ruotsinkielisellä rahvaalla ja sen tarpeilla ei ollut merkitystä. Olet omaksunut myöhemmin keksittyjä poliittisia selityksiä Klaus.

Vuonna 1882 ruotsalaiset vastustivat suomen kielen saattamista yhdenvertaiseksi ruotsin kielen kanssa tuomioistuimissa a virastoissa sillä perusteella, että vuoden 1734 lain mukaan vieraita kieliä ei saanut tuomioistuimissa käyttää, Ruotsalaiset väittivät että vierailla kielillä tarkoitetaan kaikkia muita kieliä paitsi ruotsia, joten suomen kieltä ei saanut tuomioissa käyttää.

Vuonna 1900 kirjoitti Eneberg miten vaikeaa venäjän kieli on ottaa hallinnon kieleksi ja mainitsee miten ruotsalaiset estivät suomalaisten ihmis- ja kansalaisoikeuksien toteutumisen:

"Sinä [Isak Fellman] tunnet meidän virkamiestemme sitkeyden ja kestävyyden passiivisessa vastarinnassa. Ne ovat antaneet loistavan näytteen siitä, kun on ollut kysymys suomen kielen saattamisesta käytäntöön."

Ilmeisesti venäjän käyttöönottoa vastassa oli sama passiivinen vastarinta mikä koski suomen kielen aseman vastustamista jo ainakin sadan vuoden ajan.

Valtiopäivillä 1897 ruotsalaiset määräsivät kaikki edustajat mm Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Helsingissä oli v. 1900 47000 suomenkielistä ja 39000 ruotsinkielistä. Valtuustojen ja kunnallisten virastojen virallisena kielenä oli ruotsi Viipurissa, jossa oli 27000 suomenkielistä ja 3000 ruotsinkielistä ja Porissa, jossa oli 7500 suomenkielistä ja 1500 ruotsinkielistä.

Ei voi puhua mistään kielten tasa-arvosta edelleenkään, kun valtiollisessa ja kunnallisessa hallinnossa käytetään kansalle vierasta kieltä - ruotsia.

Osaltaan nuo ongelmat - suomalaisten sorto - vaikutti 1918 sodan syttymiseen.

Suomenkielisten talonpoikien Pietariin osoittamien vetoomusten merkitys koko kielitaistelussa on lähinnä marginaalinen.

Vuonna 1897 talonpoikaissääty - joka oli suomenkielinen sääty - teki anomuksen valtiopäivillä suomen kielen asemasta, mutta ei saanut kannatusta muilta säädyiltä - ruotsinkieliset aatelit ja porvarit ja ainakin osin suomenkieliset papit. Tällöin venäläinen kenraalikuvernööri esitti venäjänkielen käyttöön ottoa hallinnossa viitaten Aleksanteri I:n jo 16.11.1808 määräykseen, että niin pian kuin venäläisiä kouluja on perustettu, oli venäjän kieli saatettava hallinnossa käyttöön suomen kielen ohella, joka oli kansan kieli.

Kielimanifestissa siis venäjä tulisi ylimmän hallinnon kieleksi ja korvaisi ruotsin. Manifestin julkistamista vastustivat kaikki ruotsalaiset luonnollisesti oman hallintopaikkansa vuoksi.

Yrkö-Koskinen kirjoittaa: "Että Venäjä pyrkii vallitsevan ruotsalaisuuden sijaan, se on jotenkin luonnollista".

Nuo poiminnat mielestäni osoittavat selkeästi, että venäläistämisessä oli kyse hallinnon kielen vaihtamisesta ruotsista venäjään.

Kielimanifestin vuoksi oli välttämätöntä järjestää suomen kielen asema hallinnossa ja tuomioistuimissa. Eneberg kirjoittaa: "Jos olsi oltu halukkaampia tekemään suomen kielelle täyttä oikeutta, niin olisi se katkera pikari, joka nyt on ojennettu meille, varmasti ollut vähemmän rasittava tai kokonaan jäänyt tulematta." Katkera pikari tarkoittaa suomenkielisten oikeudenkäyntien järjestämistä.

Turun hovioikeuden vastauksesta ilmenee etuoikeutetut ruotsalaiset: "Etuoikeutettu jäsenet luopuvat oikeudestaan ja sitoutuvat ottamaan osaa suomenkielisten toimituskirjojen antamiseen, mutta sillä ehdolla..." ja seuraa erinäisiä ruotslaisten tuomarien asettamia ehtoja.

Ruotsinkielen valta-asema maan sivistyselämässä ja virastoissa oli käynyt vaaralliseksi suomalaiskansallisille pyrkimyksille, koska monet venäläisistä vallanpitäjistä katsoivat luonnollisemmaksi, että venäjä ruotsin sijasta on virastokielenä, jos suomalaiset ovat niin heikkoja, etteivät kyenneet saamaan maan kansankieltä sille kuuluvaan asemaan.

Suomen kieli hallinnon kielenä siis suojelisi venäläistämiseltä. Tämä seikka on täysin päinvastoin kuin ns virallisen kieliliturgian teesi on.

Vetehisen esilletuomat kielikiistat näkyvät koskevan kaikki sitä, että ruotsinkieliset haluavat säilyttää mahdollisuuksia oman äidinkielensä käyttämiseen. En osaa noissa oikein sodan aineksia nähdä, enkä oikein historian kipukohtia taistelussa, jonka suomen kieli voitti, ja vieläpä täysin verettömästi.

Vaikka 1800-luvun kielitaistelu oli veretön, niin 1918 tapahtumat eivät olleet.

Ruotsalainen yläluokka oli estänyt alemmat kansankerrokset osallistumasta valtiolliseen ja kunnalliseen elämään ja valvomaan etujaan. Työväen sosiaaliset ja taloudelliset olot maaseudulla ja kaupungeissa olivat erittäin huonot.

1800-luvun rauhanomainen kielisota kiivastui 1900-luvun alussa ruotsalaisen hallinnon "piiruakaan emme periksi anna" taisteluun omista etuoikeuksistaan, joka osaltaan aiheutti ja johti vuoden 1918 sisällissotaan.

Suomalaisten 1800-lukulaisten viaksi voisi laskea, etteä he olivat liian myöntyväisiä ja säyseitä, kun olisi pitänyt olla agresssiivisempi kansalais- ja ihmisoikeuksien vaatimisessa. Siitä saatiin maksaa kalliisti verellä 1918.

Yhdessäkään linkittämässäni tämän päivän kielisota-artikkelissa ei ole kysymys ruotsin kielen käyttämisestä, vaan vallasta ja rahasta.

Espoon ruotsinkielisten koulujen yhdistäminen suomalaisten ja maahanmuuttajien koulujen kanssa saman katon alle, koskee koulumenojen säästöä. Ruotsalaisten vastustus on silkkaa rasismia, jolle on paralleeleja vaikka kuinka paljon muista rasistisista tai entisistä rasistisista maista.

[Klaus Lindgren]

Vetehinen on nyt koonnut aika moisen läjän yksittäisiä faktoja ja koonnut niistä päälle päin vakuuttavan näköisen kokonaisuuden. Ikävä kyllä hän on samalla jättänyt melkoisen määrän muita faktoja huomiotta, jolloin kokonaiskuva ei todellakaan tee oikeutta 1800-luvun ja 1900-luvun alun todellisuudelle. Esimerkkinä voi mainita väitteen, että vuonna 1882 ”ruotsalaiset” yrittivät estää suomen kielen käytön tuomioistuimissa. Itse asiassa oli kyse valtiopäivämies R. Montgomerysta, joka kesken asian käsittelyn nousi prokurattoriksi, ja keksi kaikille yllätykseksi tällaisen tempun. Tämän hän teki siinä vaiheessa, kun Y. S. Yrjö-Koskinen sai kenraalikuvernööri Heidenin ehdottamaan että keisari antaisi uuden kielijulistuksen kruunajaistensa yhteydessä, siis valtiopäivien ja senaatin ohi. Muutamaa kuukautta aikaisemmin samainen Montgomery oli ollut asiaa pohtivan komitean johdossa ja antanut suomen kielelle hyvin myönteisen lausunnon, jonka mukaan virastojen ja oikeusistuimien kieli olisi aina se, jolla asia oli pantu vireille, eli suomen kielellä vireille pantujen asioiden kieli olisi suomi aina korkeimpiin oikeus- ja hallintoinstansseihin asti. Kun sama mies esitti ensin tällaista ja sitten kiisti suomen kielen virallisuuden, kyseessä voi olla vain tuon ajan liberaaleille ominainen huoli Suomen oikeusasemasta – eli valtiopäivien sivuuttamisesta.

Kunnallishallinnossa tasa-arvo toteutui todellakin monin paikoin hitaammin kuin koko maassa, etenkin juuri suurimmissa kaupungeissa, ja varsinkin Helsingissä, jossa vielä 1880-luvulla oli ruotsinkielinen enemmistö, mutta joka suomenkielistyi nopeasti. Sen sijaan selvästi suomenkielisillä alueilla kaupunkien hallinnossa siirryttiin suomen kieleen jo paljon aikaisemmin.

Miten taas venäläisten päämäärät tähän asiaan liittyvät, jäi minulle hämäräksi – heidän päämääränään oli venäläistäminen, ja suomalaiset pohtivat erilaisia strategioita sen estämiseksi. Ruotsinkielisillä oli omansa, nuorsuomalaisilla omansa ja vanhasuomalaisilla oma strategiansa. Aikalastekstejä lukiessa pitää myös aina muistaa, että tuona aikana fennomaanit haukkuivat sumeilematta kaikkia vastustajiaan, aivan kuten viikingit ja liberaalit haukkuivat toisiaan ja fennomaaneja. Ei pidä heti uskoa, mitä kiistakumppanit sanovat toisistaan.

Kun Vetehinen selittää vuoden 1918 sisällissodan johtuneen kielikiistoista, hän puhuu täysin tosiasioiden vastaisesti. Kyseessä ei ollut kielikonflikti, kerta kaikkaan. Tämä näkyy jo sitäkin, että valkoisella puolella oli runsaasti fennomaanista, suomenkielistä säätyläistöä, ruotsinkielistä säätyläistöä, suomenkielisiä talonpoikia ja myös ruotsinkielisiä talonpoikia. Miten ihmeessä kielikonflikstiin sopii vaikkapa se, että nuori Urho Kekkonen taisteli valkoisella puolella? Tai se, että suurin osa maan ruotsinkielisistä alueista oli punaisten hallussa? Myös punaisella puolella puhuttiin molempia kieliä, olivathan vaikkapa Helsingin tai Mustion ruukin työläiset punaisia siinä missä suomenkielisetkin.

[Vetehinen]

Vetehinen on nyt koonnut aika moisen läjän yksittäisiä faktoja ja koonnut niistä päälle päin vakuuttavan näköisen kokonaisuuden. Ikävä kyllä hän on samalla jättänyt melkoisen määrän muita faktoja huomiotta, jolloin kokonaiskuva ei todellakaan tee oikeutta 1800-luvun ja 1900-luvun alun todellisuudelle. Esimerkkinä voi mainita väitteen, että vuonna 1882 ”ruotsalaiset” yrittivät estää suomen kielen käytön tuomioistuimissa. Itse asiassa oli kyse valtiopäivämies R. Montgomerysta, joka kesken asian käsittelyn nousi prokurattoriksi, ja keksi kaikille yllätykseksi tällaisen tempun. Tämän hän teki siinä vaiheessa, kun Y. S. Yrjö-Koskinen sai kenraalikuvernööri Heidenin ehdottamaan että keisari antaisi uuden kielijulistuksen kruunajaistensa yhteydessä, siis valtiopäivien ja senaatin ohi. Muutamaa kuukautta aikaisemmin samainen Montgomery oli ollut asiaa pohtivan komitean johdossa ja antanut suomen kielelle hyvin myönteisen lausunnon, jonka mukaan virastojen ja oikeusistuimien kieli olisi aina se, jolla asia oli pantu vireille, eli suomen kielellä vireille pantujen asioiden kieli olisi suomi aina korkeimpiin oikeus- ja hallintoinstansseihin asti. Kun sama mies esitti ensin tällaista ja sitten kiisti suomen kielen virallisuuden, kyseessä voi olla vain tuon ajan liberaaleille ominainen huoli Suomen oikeusasemasta – eli valtiopäivien sivuuttamisesta.

Liberaalilla on merkitys vapaamielinen ja usein sitä voi kuvailla vaikka antaa kaikkien kukkien kukkia tyyliin, mutta ruotsalaisten kutsuminen vapaamielisiksi tuossa merkityksessä on tietenkin melko irvokasta, koska he keksivät - niin kuin kuvauksessasi Montgomerystä - keinoja viivytellä ja estää suomalaisten ihmisoikeuksien saamista. Mistään kaikkien kukkien kukkimisen sallimisesta ei ole noiden "liberaalien" kohdalla kyse, vaan mieluimmin sanakikkailusta samaan tyyliin kuin kansandemokratia (joka oli diktatuuri) ja kansallissosialismi (joka ei ollut sosialismia).

Voidaan puhua kohteliaasti ja antaa "myönteinen" lausunto ja sen jälkeen kun henkilö toimii päin vastoin kuin "myönteisessä" lausunnossaan on antanut ymmärtää, on kyse yleensä siitä, että se "myönteinen" lausunto oli vale ja se teko on se mitä on totta.

Jos Montgomery ensin antoi suomelle "myönteisen" lausunnon ja sen jälkeen keksii, että suomea ei voi tuomioistuimissa käyttää, koska suomi on Suomessa vieras kieli, niin se jälkimmäinen on totta ja se joka uskoo sitä edeltäviin korulauseisiin, on - hölmö.

Miten taas venäläisten päämäärät tähän asiaan liittyvät, jäi minulle hämäräksi – heidän päämääränään oli venäläistäminen, ja suomalaiset pohtivat erilaisia strategioita sen estämiseksi.

Tästä asiasta olikin jo aika paljon aikaisemmin, mutta toistettakoon uudelleen, että venäläistäminen kohdistui ruotsalaiseen hallintoon ja siihenkin vasta vuosisadan lopussa ja voimakkaimmin vasta 1900-luvun alkupuolella. Selitykset että suomalaisten ihmisoikeuksien polkeminen johtuisi venäläistämisen uhasta on vain ruotsalaisen hallinnon perillisten puolustuspuhe ihmisoikeuksien vuosikymmeniä kestäneille loukkauksille ja keksitty paljon jälkeen päin.

Kun Vetehinen selittää vuoden 1918 sisällissodan johtuneen kielikiistoista, hän puhuu täysin tosiasioiden vastaisesti. Kyseessä ei ollut kielikonflikti, kerta kaikkaan. Tämä näkyy jo sitäkin, että valkoisella puolella oli runsaasti fennomaanista, suomenkielistä säätyläistöä, ruotsinkielistä säätyläistöä, suomenkielisiä talonpoikia ja myös ruotsinkielisiä talonpoikia. Miten ihmeessä kielikonflikstiin sopii vaikkapa se, että nuori Urho Kekkonen taisteli valkoisella puolella? Tai se, että suurin osa maan ruotsinkielisistä alueista oli punaisten hallussa? Myös punaisella puolella puhuttiin molempia kieliä, olivathan vaikkapa Helsingin tai Mustion ruukin työläiset punaisia siinä missä suomenkielisetkin.

Kirjoitin tässäkin kohdassa ilmeisesti niin vaikeasti, ettet oikein tahtonut ymmärtää oikein. Ruotsalainen hallinto ei antanut piiruakaan periksi kansalais- ja ihmisoikeuksia vaativille suomalaisille, joka osaltaan aiheutti ja johti vuoden 1918 sisällissotaan. Hallinto sorti ja alisti valtaosaa suomalaisista ja jätti tekemättä tarpeelliset yhteiskunnalliset uudistukset ja teki Suomesta Euroopan köyhimmän maan.

Jos ruotsalainen hallinto olisi myöntynyt suomalaisten oikeutettuihin ihmisoikeusvaatimuksiin, se olisi osaltaan ollut estämässä Suomen joutumista sisällisotaan vuonna 1918.

[Vetehinen]

Ruotsalainen hallinto ei antanut piiruakaan periksi kansalais- ja ihmisoikeuksia vaativille suomalaisille, joka osaltaan aiheutti ja johti vuoden 1918 sisällissotaan. Hallinto sorti ja alisti valtaosaa suomalaisista ja jätti tekemättä tarpeelliset yhteiskunnalliset uudistukset ja teki Suomesta Euroopan köyhimmän maan.

Jos ruotsalainen hallinto olisi myöntynyt suomalaisten oikeutettuihin ihmisoikeusvaatimuksiin, se olisi osaltaan ollut estämässä Suomen joutumista sisällisotaan vuonna 1918.

Sisällissodan jälkeen ruotsalainen poliitikko Eirik Hornborg ja jotkut muut ruotsalaiset väittivät, että kommunistit olisivat kaapanneet vallan ilman ruotsalaisten vastarintaa, koska eduskunnan sosialisteissa oli hyvin vähän ruotsalaisia, mutta suomalaisista kansanedustajista yli puolet oli sosialisteja. Osa syy tähän oli se, että ruotsalaiset estivät, viivyttelivät ja rajoittivat suomalaisilten mahdollisuuksia yhteiskunnalleen ja taloudelliseen edistykseen koko Suomen suurruhtinaskunnan ajan ja he tekivät sen kielen perusteella ja jossain määrin rodun.

Puolustaakseen omaan ylemmyyttään ja vaatiessaan erillisiä instituutioita ruotsalaisten valta-aseman puolustajat etsivät ja keksivät tekijöitä, jotka osoittavat ruotsalaisten eroavuuksia suomalaisista. Eräs löydetty ero oli rotu.

Ruotsalainen Eklund kuvasi ruotsalaisia ja germaanisia piirteitä itsenäisyyden alkuaikaan näin: "Ritarillisuus, yritteliäisyys, nokkeluus ja keveämpi mielenlaatu". Suomalaisille oli ominaista "taipumus mietiskelyyn, raskasliikkeisyys, hitaampi ja synkempi luonteenlaatu ja kiihkeä tunnevoima tyynen, tasaisen pinnan alla, synnyttäen milloin ihannoivaa innostusta, milloin katkeraa kaunaa." Kuulin tuon tapaisen vertailun vastikään ruotsalaisuuden päivänä 6.11. Radio Novassa.

Nuo ruotsalaisen viime vuosisadan alkupuolella keksimät rotujen erot elävät edelleen tänä päivänä. Harva Helsingin Sanomien numero jossa kirjoitettaan ruotsalaisista, jossa ei muisteta kertoa, että suomalaiset ovat synkkiä ja ruotsalaiset kepeitä. Kauniaisten haastatellut ruotsalaislukion oppilaat mainitsivat Eklundin opin mukaiset käsityksensä NYT-liitteessä. Opetetaanko ne koulussa?

Olemme omaksuneet rotuopin kappaleet omaan identiteettiimme yhä uudelleen tapahtuvien toistojen ja hokemien kautta (aivopesemällä) niin, että taitaa enää harva epäillä, onko sata vuotta sitten keksitty rotuoppi ruotsalaisen ylivallan pönkittämiseksi ollenkaan totta.

Suomalaisuusliike ja suomenkielinen sivistys olivat Eklundin mielestä pystyneet moniin saavutuksiin, mutta vain sellaisten miesten ansiosta, jotka olivat alkuaan puhuneet ruotsia ja omaksuneet suomen myöhemmin. Esimerkiksi Snellman ja Yrjö-Koskinen.

Myös tuo rotuopin kappale elää edelleen ja viittasihan Klauskin siihen tässä ketjussa. Vähätellään henkilön ajamaa asiaa ja korostetaan henkilön syntyperää.

RKP:n Axel Lille esitti, että rotuerojen korostaminen auttaa ruotsalaisia ajamaan läpi ajatuksen heidän asemastaan erillisenä kansallisuutena eikä vain kieliryhmänä. Lille on Freudenthalin ohella RKP:n ideologinen voimahahmo.

Viimeisimmässä Kanava-lehdestä Maija Lehtonen arvostelee Merete Mazzarellan kirjan Topeliuksesta ja kirjoittaa "Mazzarella esittää loppukommentissaan yllättävän ajatuksen: Gretaan [Topeliuksen nuoruudenrakastettu Greta Kahra] pitäisi soveltaa 'postkoloniaalista näkökulmaa, koska tyttö edusti Topeliukselle Toista, jotakin vierasta ja eksoottista eli suomalaista" Tämä Finlandia-palkintoehdokaskirja luo "rotueroa" eli ruotsalaiset ja suomalaiset ovat vieraita ja eksoottisia toisilleen, kuten Axel Lille kehotti tekemään sata vuotta sitten.

Halusin nostaa esille edellä mainittuja seikkoja osoittaakseni, että sata vuotta ja sitä vanhempienkin rotuopinkappaleiden perintö, asenne ja ilmapiiri elää tämän päivän Suomessa.

[Derkku]

Hallinto sorti ja alisti valtaosaa suomalaisista ja jätti tekemättä tarpeelliset yhteiskunnalliset uudistukset ja teki Suomesta Euroopan köyhimmän maan.

Näin sivujuonteena, millä mittarilla Suomi oli Euroopan köyhin maa ennen ensimmäistä maailmansotaa? Pohjoismaisessa kehyksessä Suomi sijoittui karkeasti jonnekin Norjan ja Islannin tasolle, länsieurooppalaisittain Suomi oli kyllä köyhä mutta toisaalta Etelä- ja Itä-Euroopan maihin verrattuna sangen vauras.

Sivumennen, käsitys Suomen köyhyydestä samoin kuin käsitys historiamme sotaisuudesta juontunee jälleen kerran siitä että ainoa kansainvälinen vertailukohde useimmilla on Ruotsi ja Ruotsinkin osalta lähinnä Tukholma.