Agricolassa on vastikään vaihdettu (osin myös allekirjoittaneen toimesta) ajatuksia siitä, miten Suomen osuus toisessa maailmansodassa dominoi liikaa forumin sisältöä. Aloitetaan siis vuosi 2010 kirjoituksella, joka käsittelee - neloskanavan iskulausetta lainatakseni - jotain aivan muuta. Kuten ylläolevasta lipusta voi päätellä, kyseessä on tietysti Barbadoksen saarivaltio Karibialta.
Barbados onnistui vastikään repäisemään Human Development Index-mittauksessa kerrassaan mainion tuloksen. Sijoitus on paitsi kehittyvien maiden korkein, itse asiassa Amerikan mantereiden kolmanneksi paras, heti Yhdysvaltain ja Kanadan jälkeen. Kuluneen kuukauden ajan saarelaiset ovat paukutelleet olkaimiaan ymmärrettävän tyytyväisinä suorituksestaan. Saavutus ei ole tosiaankaan yhtään hassumpi pieneltä valtiolta, jonka merkittävimmät vientituotteet ovat sokeri, melassi, rommi, tekstiilit, petrokemikaalit sekä tietysti Rihanna.
Minkä tähden Barbados on menestynyt näinkin hyvin? Harvardin yliopiston bisneskoulun taloushistorian professori Noel Maurer on vastikään kirjannut blogissaan omia havaintojaan saarivaltion suotuisasta kehityksestä jo ennen itsenäistymistä. Kertomuksen voi lukea kokonaan englanniksi tämän viestin yhteyteen linkitetyiltä sivuilta, joten tyydyn tässä esittämään vain tiivistelmän professori Maurerin kertomuksesta. Pääroolissa on Panaman kanava.
Vuosina 1900-1902 silloinen Barbadoksen kruununsiirtokunta oli käytännössä tuhon partaalla. Euroopan valtioiden aloitettua oman sokerituotantonsa kansallisten tukien ja juurikkaan viljelyn turvin oli Karibian alueen sokerin hinta romahtanut, ja koko brittiläinen Länsi-Intia oli kokenut talouskatastrofin. Samoihin aikaan saarella tapahtunut raju väestönkasvu aiheutti omat ongelmansa laskevien palkkojen ja heikkenevien elinennusteiden merkeissä. Espanjalais-amerikkalainen sota merkitsi elintarvikkeiden hinnan rajua nousua paljolti tuontiruoan varassa olleella saarella, ja Yhdysvaltain siirryttyä suosimaan Puerto Ricon ja Kuuban sokeria menettivät brittien siirtokunnat viimeisetkin jäljelle jääneet sokerimarkkinansa lähialueella. Talouskriisin laukaisema yhteiskunnan syöksykierre ilmeni Barbadoksella mellakoina, salamurhina ja yleisenä kuohuntana.
Vuonna 1904 tapahtui käänne. Samana vuonna alkoi Espanjaa vastaan käydyn sotansa voittanut Yhdysvallat rakentaa Panaman kanavaa, ja ryhtyi värväämään työläisiä Karibian alueelta. Kingstonin siirtomaahallinto muisti yhä epäonniset kokemukset aiemmasta ranskalaisesta kanavaprojektista palanneiden jamaikalaisten kanssa, joten amerikkalaiset päättivät värvätä työläisiä Barbadokselta. Nälkäkuoleman partaalla olleet saarelaiset pestautuivat kärkkäästi kanavan raksatyömaalle, mutta osoittautuivat fyysisesti liian heikkokuntoisiksi. Tilapäisratkaisuna amerikkalaiset ottivat töihin espanjalaisia, jotka osoittautuivat kuitenkin pulmallisiksi lähinnä korkeamman palkkatasonsa sekä perinteisesti militantin työväenliikkeensä ja luokkatietoisuutensa vuoksi. Espanjalaisten vuonna 1907 agitoimien lakkojen jälkeen amerikkalaiset alkoivat kiinnittää huomiota barbadoslaisten työläisten parempaan muonitukseen havaiten nopeasti, etteivät länsi-intialaiset tarvinneet muuta kuin tarpeeksi kaloreita suoriutuakseen töistä espanjalaisia pienemmällä palkalla ja yhtä tehokkaasti. Kanavavirasto jatkoi työläisten laajamittaista värväystä Barbadokselta, mikä teki kertaheitolla selvän saaren liikakansoitusongelmasta; saaren väkiluku oli vuonna 1901 ollut 195 558 henkeä, mutta vuonna 1920 lukema oli enää 156 774.
Kanavaprojektilla oli muitakin vaikutuksia Barbadoksen elämään. Amerikkalaisten värväämien työläisten lähdön myötä muuttui saarelle jääneiden nuorten miesten työpanos sitäkin arvokkaammaksi, ja talouskriisin partaalla horjunutta saarta uhkasikin nyt yllättävä työvoimapula. Ilmeisesti espanjalaisten työntekijäin vahva luokkatietoisuus oli levinnyt myös Barbadokselle, sillä paikalliset alkoivat nyt todella tiedostaa työnsä arvon ja vaatia lisää palkkaa, tenhoavin iskulausein:
We want more wages, we want it now
And if we don’t get it, we’re going to Panama
Yankees say they want we down there
We want more wages, we want it now!
Hämmentävää kyllä, palkat tosiaan nousivat. Samalla vanhat työvoiman liikkuvuutta rajoittaneet lait katosivat, ja palkaton työvoima siirtyi historiaan. Barbadoksen kuvernööri Gilbert Carter myös kieltäytyi toteuttamasta parlamentin vaatimuksia saarelaisten maastamuuton rajoittamiseksi. Keskeisin syy oli Panamaan lähteneiden työmiesten kotiinsa lähettämät palkkasummat, jotka merkitsivät piristysruisketta Barbadoksen köyhille vuokraviljelijöille ja sitä myöten koko saaren taloudelle. Saaren oltua vielä vastikään romahduksen partaalla ei kuvernööri halunnut vaarantaa kanavatyömaan saarelaisille tuottamia tervetulleita ansioita.
Seuraukset näistä Panaman kanavan rakennustöiden tuottamista epäsuorista tuloista Barbadoksen kansantaloudelle olivat yllättävät. Vuosina 1897-1929 maataomistavien barbadoslaisten lukumäärä kaksinkertaistui. Vuosina 1906-1913 barbadoslaiset avasivat 16 094 uutta pankkitiliä, ja talletukset kasvoivat 88%. Saari aloitti viisi vuosikymmentä myöhemmin täydellistyneen tiensä itäisen Karibian alueen pankkikeskukseksi. Samalla saarella syntyi uusi sosiaalinen järjestys lainsäädännön puitteissa perustettujen osuuskunnallisten "ystävyysseurain", friendly societies, merkeissä. Osuuskunnat tarjosivat jäsenilleen sairaus- ja työttömyysvakuutuksen, koulutusstipendit ja muita vastaavia etuja. Vuoteen 1924 mennessä kaikkiaan 94% saarelaisista oli näiden palvelujen piirissä.
Uuden sosiaalisen järjestyksen ansiosta vaurastunut ja itseluottamusta kerännyt afrikkalaisperäinen työväestö järjestäytyi seuraavan vuosikymmenen aikana ammattiyhdistyksiksi ja aloitti kampanjan poliittisten oikeuksiensa puolesta. Syntyi uusi poliittinen järjestö, Barbadoksen Edistysliitto, Barbados Progressive League, myöhemmän Barbadoksen työväenpuolueen edeltäjä. Puolueen kampanjoinnin seurauksena äänioikeuteen liittyneet vanhat varallisuusvaatimukset poistuivat vuoteen 1950 mennessä, ja kruununsiirtomaa siirtyi yleiseen, yhtäläiseen äänioikeuteen. Saarivaltio oli mainiosti valmistautunut vuonna 1966 tapahtunutta itsenäistymistään varten.
Panaman kanavan rakennusurakoiden ansiosta katastrofin väistänyt ja selkeästi pitkälläkin tähtäimellä hyötynyt Barbados on kiinnostava esimerkki kolonialismin omalaatuisesta synergiasta, joka toisinaan saattoi tuottaa siirtomaille suotuisia sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Mainitulla esimerkillä saattaa hyvinkin olla vertailukohtansa myös Suomen historiassa, niiltä ajoilta jolloin kotimaamme oli myös osa monikansallista imperiumia.
Cheers,
J. J.