Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Jokisipilän Janne Holménin väitöskirjaa käsitteleevä blogi 8.5.2006:
maratonin Euroopan mestari Janne Holménin väitöskirjan Den politiska läroboken, jossa juoksijasankari analysoi norjalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten koulukirjojen USA- ja Neuvostoliitto-kuvaa 1930-luvulta tähän päivään.

Holmén on tehnyt suuren työn käydessään läpi kymmeniä kolmen maan opetussuunnitelmia ja satoja niissä julkaistuja historian, yhteiskuntaopin, kansalaistaidon ja maantiedon oppikirjoja. Jo kursorisen suomalaiseen oppimateriaaliin keskittyvän tarkastelun perusteella hän vaikutta tehneen myös mielenkiintoisia löytöjä, kuten esimerkiksi, että

- suomenkielisissä 1930-luvun oppikirjoissa rotuteorioita käsiteltiin lyhyesti ja kriittisesti, mutta suomenruotsalaisissa kirjoissa niihin paneuduttiin Ruotsin esikuvan mukaan syvällisesti

- suomenruotsalaisen 1930-luvun maantiedon oppikirjan mukaan mustien henkinen kehitys loppuu 13-vuotiaana ja jää sille tasolle loppuiäksi

- 1960-luvulla ilmaantuu koulukirjoihin näkemys, että talvisota vain "puhkesi"

- samoihin aikoihin osassa suomalaisia kirjoja nimetään Kylmän sodan syyksi länsivaltojen maailmanvallankumouksen pelko ja uhka kapitalistisesta interventiosta Neuvostoliittoon

- 1970-luvulla valtaosasta suomalaisia oppikirjoja alettiin väittää, että maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja

- edelleen korostettiin, kuinka Neuvostoliitossa ryhdyttin heti luonnonsuojelutoimiin kun havaittiin saastumista yms., olivathan luonnonvarat koko kansan omaisuutta, toisin kuin USA:ssa, jossa ympäristöongelmat olivat räjähtämässä käsiin

- 1970-luvun oppikirjoissa keskusjohtoinen suunnitelmatalous esitettiin pelkästään positiivisena asiana, kapitalismista sen sijaan varjopuolia löydettiin

- Leninille ja bolshevikkivallankumoukselle uhrattiin valtavasti sivuja, mutta kritiikille ei tilaa löytynyt

- Stalinin kuoltua Neuvostoliitto lakkasi olemasta diktatuurivaltio

- Neuvostoliiton valtiollisia oloja kuvataan maan perustuslain ja virallisten lähteiden perusteella, jolloin niistä saadaan korostetun positiivinen kuva

- Prahan kevään 1968 eli Tshekkoslovakian reformiliikkeen nujertamiseen syyksi esitettiin "vastavallankumouksen uhka" ja Länsi-Saksan uhkaava politiikka

- Neuvostoliiton eri kansallisten ryhmittymien, erityisesti balttien, itsenäistymispyrkimykset ja kritiikki Moskovan keskushallintoa kohtaan mainitaan suomalaissa oppikirjoissa ensimmäistä kertaa vasta 1990, neuvostoyhteyskunnan sosiaalisia ongelmia sen sijaan ei käsitellä vielä tällöinkään

- Gorbatshovin uudistuspolitiikka, glasnost ja perestroika, mainitaan vuoden 1991 loppuun mennessä vain kahdessa suomalaisessa oppikirjassa

- siviilien kärsimyksistä Afganistanin sodassa ei puhuta lainkaan eikä Neuvostoliiton tappioita mainita

- vasta 1990-luvulla todetaan suoraan ja kiertelemättä, että Kylmän sodan kaudella Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan kansandemokratioiden oikeutetut reformipyrkimykset sotilaallisella voimallaan

Lähes 400 sivun mittaisen kirjan mielenkiintoisinta antia on vertailla Suomea Norjaan ja Ruotsiin. Tämän vertailun perusteella 1970-luku erottautuu suomalaisen kouluopetuksen synkkänä vuosikymmenenä, jolloin oppimateriaalisisällöt seurasivat erityisen uskollisesti maan virallisen ulkopolitiikan mukaista näkemystä suurvaltasuhteista ja historiasta, ja osittain pistivät siitä vielä paremmaksi/pahemmaksi.

Väitöskirjan tekemisen sovittaminen huippu-urheiluharjoittelun lomaan on Holménilta hatunnoston arvoinen suoritus, joka on varmasti vaatinut kovaa itsekuria ja mukavuudenhalun sammuttamista. Toisaalta on ollut surullisen huvittavaa lukea lehdistä hänen omia kommenttejaan, joiden mukaan ilman väitöskirjan tekemiseen saatua rahoitusta juoksukengät olisi ollut pakko lyödä naulaan. En tiedä mikä Uppsalan yliopiston kanta on tutkimusrahoituksen turvin suoritettuun treenaamiseen, mutta ainakaan Suomen olympiakomitean ja Suomen Urheiluliiton toimista Holménin tapaus ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa.

Toisaalta Holmén tulee osoittaneeksi, että yleensä jo itsessään kokopäiväduuneiksi ja enemmänkin mielletyt huippu-urheiluharjoittelu ja väitöskirjan tekeminen ovat yhdistettävissä myös yhteen ja samaan kalenteriin. Maratoonarin kipukynnystä ja omistautumista se kyllä vaatii.
http://jokisipila.blogspot.fi/2006/05/m ... kirja.html

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Aeno Kotron blogikirjoitus:
Uskomaton oppikirja

Niin sanottu Pirkkalan moniste viritti keväällä vilkkaan keskustelun. Kyseessähän oli kokeiluluontoinen oppimateriaali, joka 1970-luvulla tuputti joukolle koululaisia marxilaista historiankirjoitusta.

Mutta ei manipulointiin mitään Pirkkalan monisteita tarvittu. Propaganda hoitui ihan tavallisilla oppikirjoilla.

Kävin yläastetta 1980-luvulla, ja käytössämme oli Historia ja me -kirjasarja. Muistan jo tuolloin kummastelleeni opuksia, vaikken mikään lapsinero ollutkaan.

Olin kuitenkin käynyt perheen kanssa Leningradissa. Olin nähnyt kauppojen tyhjät hyllyt, elintarvikepulan, loputtomat jonot, rähjäiset talot, yleisen alakulon. Tiedossa oli, että itänaapurissa ei ollut demokratiaa eikä sananvapautta. Ihmettelin kun koulukirjat antoivat maasta aivan toisenlaisen kuvan.

Katsotaanpa, mitä Historia ja me -sarjan kahdeksannelle luokalle tarkoitettu – ja pienen kyselyn perusteella laajasti käytössä ollut – oppikirja kertoo sosialististen maiden oloista ja politiikasta.

Kirjan ovat tehneet Reino Riikonen ja Matti J. Castrén, kustantaja on Weilin+Göös, painovuosi 1983. Samana vuonna Kouluhallitus hyväksyi teoksen opetuskäyttöön.


Talvisodan syy jää kertomatta

Heti alussa kirja käsittelee talvisotaa. Sodan syy kuitenkin unohtuu: Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto jakoivat Euroopan keskenään. Sopimuksessa Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, joten sen sai miehittää. Tästä ei kirja hiiskahda.

Myös Baltian maat annettiin sopimuksessa Neuvostoliitolle. Miten Historia ja me selittää sen, että Neuvostoliitto miehitti ne 1940?

Ei mitenkään. Kirja kun ei mainitse koko miehitystä. Itsenäisen lähinaapurin voi näemmä valloittaa ilman että siitä tarvitsee kertoa historiankirjassa mitään.

Saksa miehitti Baltian maita jonkin aikaa, mutta 1944 Neuvostoliitto valtasi ne taas itselleen. Historia ja me kertoo, että tuolloin ”Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina neuvostotasavaltoina Neuvostoliittoon”.

Siis vapautti ja liittyivät.


Sosialismi toimii!

Entä miten kuvataan se, että toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto alisti Itä-Euroopan pakkovaltansa alle?

Senkin voi selittää parhain päin: ”Itä-Euroopan maat olivat ennen toista maailmasotaa taloudellisesti heikkoja maatalousmaita. Suurin osa maasta oli suurtilallisten hallussa. Nämä tukivat diktaattoreita, jotka olivat kaapanneet vallan käsiinsä.” Itä-Euroopassa meni siis huonosti ennen Stalinia. Sitten kirja kertoo, että Stalin pelkäsi toisen maailmansodan jälkeen Saksan yhdistymistä ja siksi ”pyrki luomaan Neuvostoliiton ympärille ystävällismielisten valtioiden vyöhykkeen”.

Jokainen ymmärtää, että maan tasalle lyöty Saksa ei ollut uhka kenellekään, mutta näin Neuvostoliiton imperialismi saa hyväksynnän. Saamme tietää, että ”Itä-Euroopan maat muuttuivat kansandemokratioiksi eli sosialistisen järjestelmän omaksuneiksi tasavalloiksi”.

Muuttuivat, omaksuivat.

Eikä sosialistisissa maissa huonosti mennyt. ”Tehokkaan suunnitelmatalouden ansiosta DDR:n kansantulo on ripeästi noussut ja oli 1970-luvun puolimaissa lähes sama kuin Suomen henkeä kohti laskettuna. DDR on kehittänyt teollisuuden ohella erityisesti koululaitostaan, korkeakoulujaan, terveydenhoitoa ja urheilua.” Piti oikein silmiä hieraista: tehokas suunnitelmatalous?

Sosialismi tosiaan toimii. Kun Historia ja me tarkastelee Neuvostoliittoa, kehuja ei säästellä. Neuvostoliiton taloudellinen kehitys on ollut nopeaa. Koululaitos on kehittynyt ripeästi. Eikä siinä kaikki:

”Opetus on maksutonta kaikilla tasoilla. Jokaisella on oikeus opiskella kykyjensä mukaan korkeakoulutasolle saakka. Kaikilla aloilla voi opintoja jatkaa eteenpäin. Valmistumisen jälkeen jokaiselle taataan koulutusta vastaava työ.”

Oppikirja siteeraa neuvostoliitolaista lehteä Maailma ja me, josta ”poimitut luvut kuvaavat talouskehitystä, jota inflaatio ja työttömyys eivät haittaa”:

”Viisivuotiskauden 1971-75 kolmen ensimmäisen vuoden aikana väestön reaalitulot ovat lisääntyneet 13,5 %. Elintarvikkeiden vähittäishinnat ja ruokalamaksut eivät ole muuttuneet 1960 jälkeen. Teollisuustavaroissa on selvä alenemistendenssi. Vuokrat eivät ole nousseet vuodesta 1928. Liikennemaksut ovat hyvin vähäisiä. Perheen menoissa vuokran ja kunnallispalvelumaksujen osuus on vain 4-5 %.”


Neuvostoliitto on rauhan asialla

Entä Neuvostoliiton ulkopolitiikka? Historia ja me löytää siitä pelkästään hyvää sanottavaa:

”Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitto on noudattanut rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikkaa. Se on tukenut taloudellisesti ja aseita lähettämällä Aasian ja Afrikan vapautusliikkeitä ja eräitä arabimaita, mutta ei ole ottanut osaa mihinkään sotaan toisen maailmansodan jälkeen. Neuvostoliitto on toiminut välittäjänä useissa maailmanrauhaa uhanneissa kriiseissä. YK:ssa se on tukenut kehitysmaita näiden pyrkiessä parantamaan taloudellista asemaansa.”

Tšekkoslovakian miehityksestä kirja ei sentään vaikene. Meille kerrotaan, että sosialistiset maat pelkäsivät Tšekkoslovakian eroa Varsovan liitosta, joten ne marssittivat joukkonsa Prahaan. Sitten Castrén ja Riikonen löytävät taas tyylinsä: ”Prahalaiset eivät ryhtyneet vastarintaan, vaan ympäröivät tankit ja juttelivat sotilaiden kanssa rauhallisesti.” Viestiä vahvistaa kuvateksti: Tšekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti. Neuvostoliittolaiset sotilaat ja tšekit keskustelevat kaduilla. Päätökset tehtiin hallitustasoilla. Kaduilla ei taisteltu.”

Ja katin kontit.

Vähintään erikoinen on myös väite, että Neuvostoliitto ei ole sotinut lainkaan toisen maailmansodan jälkeen. Entä Afganistanin sota?

Se käsitellään silkkihansikkain. Kirjan mukaan vuonna 1980 ”Neuvostoliitto oli vaikeuksissa Afganistanissa”. Siellä valtaan oli noussut marxilainen Babrak Kamal. Kirja kertoo, että kommunistien uudistukset, kuten maanjako ja koulujen perustaminen, herättivät vastustusta vanhoillisella maaseudulla. Muslimisissit uhkasivat kommunistien hallintoa, ja siksi Neuvostoliitto miehitti maan.

Siinä kaikki. Ja Neuvostoliitto oli taas hyvän puolella pahaa vastaan. Eikä kyseessä siis edes ollut sota ollenkaan, vaikka jo kirjan julkaisuhetkellä oli tapettu kymmeniä tuhansia ihmisiä, etupäässä siviilejä. Myöhemmin Afganistanin sodan uhriluku nousi yli miljoonaan.


Lenin, Stalin, Castro ja Mao – aika velikultia

Otsikon ”Kuuban sosialismi” alta löytyy odotetusti kritiikitöntä hyrinää ja hehkutusta. Tosiasiassahan Castron Kuuba polki ihmisoikeuksia mennen tullen: toisinajattelijoita vainottiin, ihmisiä teljettiin mielivaltaisesti vankilaan ja ruoka oli kortilla. Mutta koulukirja ei viittaa epäkohtiin sanallakaan. Sen sijaan se toteaa, taas kerran, että ”kehitys on ollut nopeaa” ja jatkaa:

”Kuuba toteutti vuodessa lukutaitokampanjan, jonka ansiosta lukutaidottomien määrä putosi alle neljään prosenttiin. Kaikki lapset käyvät koulua. Oppikirjat ovat ilmaisia. Työttömiä ei ole. Myös korkeakouluopiskelijoiden määrä on noussut ripeästi. Työttömiä ei ole lainkaan, sillä koulujen, sairaaloiden, tehtaiden ja asuntojen rakentamiseen on uhrattu paljon varoja.”

Lapsikuolleisuuskin on pudonnut minimiin. Kuuban sosialismin saavutukset ovat kaiken kaikkiaan niin huikeita, että ”Castron ja ’Chen’ ihailijoita ja kannattajia on kaikkialla”.

Selitykseksi ei kelpaa, että Kuuban oloista ei tuolloin tiedetty. Osasihan jopa tunnettu vasemmistointellektuelli Simone de Beauvoir jo kymmenen vuotta ennen Historia ja me -kirjan julkaisua kirjoittaa, että Kuubassa ei ole mielipiteenvapautta, ihmiset näkevät nälkää ja hallitus sortaa kansaa.

Tietysti myös Mao Zedongin Kiina saa oppikirjassa muikean kohtelun. Kirjan tekijöiltä unohtuu tyystin, että Mao oli kymmeniä miljoonia ihmisiä tapattanut maailmanhistorian julmin pyöveli.

Sosialismi on tosiaan jännä ideologia. Peruskoulun oppikirjassa se toimii kaikkialla, Kiinassakin. Tiede ja tekniikka kehittyvät sosialismin oloissa huimaa vauhtia, tehtaita nousee, liikenneyhteydet paranevat, satelliitti laukaistaan avaruuteen. Kiina pystyy jopa auttamaan kehitysmaita.

Tiettyyn rajaan asti voi vielä ymmärtää, että Neuvostoliitosta piti Suomessa oman turvallisuuden takia kirjoittaa valikoivasti ja vääristellen, mutta Maon hirmuhallinnon myötäily on erikoista: Neuvostoliiton ja Kiinan välit olivat viileät, eikä Suomella ollut mitään ulkopoliittista tarvetta Maon ihailuun.

Entäpä V. I. Lenin? Seitsemäsluokkalaisten kirja kertoo innostuneesti, miten heti vallankumouksen jälkeen alettiin Leninin johdolla rakentaa sosialismia: Neuvosto-Venäjää ruvettiin sähköistämään, kaikille avattiin pääsy kouluihin ja yliopistoihin, lukutaidottomuus haluttiin poistaa.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet maan jälleenrakennusta, kirja kertoo. Venäjällä oli suurtalonpoikia, kulakkeja, jotka pyrkivät hyötymään nälänhädästä eivätkä halunneet luovuttaa viljaa. Mitä kulakeille tapahtui, siitä kirja on hissukseen.

Tammikuussa 1924 vahvistettiin Neuvostoliiton perustuslaki. Meille kerrotaan, että ”sen nerokas suunnittelija Lenin oli kuollut kymmenen päivää aikaisemmin. Sairaanakin hän oli jatkanut uuden valtiojärjestelmän kehittämistä”.

Peruskoulun kirja tosiaan luonnehtii Leniniä nerokkaaksi. Etevä hän toki olikin – ainakin siinä mielessä, että hän onnistui polkaisemaan pystyyn massiivisen tappokoneiston ja keskitysleirit. Siitä ei tietenkään puhuta, vaan mieluummin kerrotaan perustuslaista:

”Perustuslaki, johon tehtiin vähäisiä muutoksia v. 1936, takaa kaikille kansalaisille laajat sosiaaliset, poliittiset ja henkilökohtaiset oikeudet. Kaikille on taattu laajat sosiaaliset, poliittiset ja henkilökohtaiset oikeudet. Kaikille on taattu oikeus työhön (työttömyyttä ei tunneta lainkaan), lepoon, vanhuudenturvaan, turvaan sairauden sattuessa ja sivistykseen. Miehillä ja naisilla on samat oikeudet ja samat mahdollisuudet yhteiskunnassa. Perustuslaki takaa omantunnon-, sanan-, paino- ja kokoontumisvapauden.”

Räikeämpää ristiriitaa sanojen ja tekojen välillä on vaikea kuvitella. 1920- ja 30-luvun Neuvostoliittoon laskeutui painajaismainen kaikkialle ulottuvan pelon ilmapiiri: kuka tahansa saattoi joutua kuulusteltavaksi, kidutettavaksi, pakkotyöleirille. Stalinin organisoimissa kansanmurhissa, teloituksissa ja nälänhädissä kuoli kymmeniä miljoonia syyttömiä ihmisiä.

Mitä pienistä. Kirja hehkuttaa vakuuttavin graafein, miten Stalinin aikana niin teräksen, öljyn, hiilen kuin sähkönkin tuotanto kasvoi rivakasti. Kansantulo nousi 1930-luvun loppuun mennessä peräti viisinkertaiseksi. Neuvostoliitto alkoi muuttua takapajuisesta maatalousvaltiosta teollisuusmaaksi.

Kahdeksannen luokan kirja kertoo, että Stalinin seuraaja Nikita Hruštšov paljasti ”Stalinin tekemät virheet ja osoitti hänen henkilöpalvonnastaan aiheutuneet haitat”. Mitä nämä haitat olivat, sitä ei kirja kerro, vaan mieluummin lainaa Paasikiven olosuhteiden pakosta lausumia muistosanoja Stalinista:

”Generalissimus Stalin on nykyajan historian suurimpia hahmoja. Hän on piirtänyt pysyvästi nimensä ei vain Neuvostoliiton vaan koko maailman historiaan. Hänen johdollaan on vanha Venäjä, nykyinen Neuvostoliitto, muuttunut ja nuorentunut. Hän on nostanut Neuvostoliiton mahtavaksi maailmanvallaksi.”

Kuvassa näemme Työkansan Sanomien etusivun ja otsikon: ”Suomen kansa kunnioittaa Stalinin muistoa ja jatkaa hänen viitoittamaansa taistelua.”


Yhdysvallat – rikosten, huumeiden, riiston ja eriarvoisuuden tyyssija

Mutta jätetään sosialismi, tuo ilmiömäinen taloudellisen tehokkuuden, rauhan ja hyvinvoinnin aate, ja käännetään katse länteen. Millaisen kuvan Historia ja me antaa Yhdysvalloista?

Nyt etumerkki vaihtuu. Ensin kirja kertoo laveasti vuoden 1929 pörssiromahduksesta. Sitten käsitellään maailmantaloutta ja kerrotaan, miten latinalainen Amerikka on USA:n talutusnuorassa. Ylipäätään ”amerikkalaisen pääoman avulla pidettiin vallassa monia diktaattoreita ja nukkehallituksia, joilla ei ollut kansan tukea takanaan, mutta jotka sallivat suuryritysten vapaasti toimia maassaan”.

Sitten päästään amerikkalaisten kolkkoon todellisuuteen. Köyhiä arvioidaan olevan Yhdysvalloissa 30 miljoonaa. ”Maaseudulla köyhiä on enemmän kuin kaupungeissa, mutta myös kaupunkeja uhkaa slummiutuminen. Varsinkin ei-valkoinen väestö on usein luku- ja kirjoitustaidottomia, ja rotuongelma on polttava. ”Murhat, ryöstöt ja väkivallanteot ovat yleistyneet pelottavan nopeasti varsinkin suurissa kaupungeissa. Myös huumeiden käyttö on iso ongelma. Ihmiset tuntevat olonsa turvattomiksi iltaisin.” Siinä missä Neuvostoliitosta esitellään veret seisauttavia teollisuustuotannon kasvukäppyröitä, Yhdysvalloista tarjoillaan diagrammeja, jotka osoittavat miten väkivaltarikollisuus kasvaa suurkaupungeissa.

Toivottavasti koululaiset osasivat edes vähän ihmetellä, miksi kuubalaiset yrittivät paeta paratiisistaan maahan, jossa on noin kamalat olot.

Historia ja me käsittelee laajasti Vietnamin sotaa. Kuvituksena näemme, miten amerikkalaiset kuulustelevat kovakouraisesti etelävietnamilaista sissiä ja miten äiti ja lapsi pakenevat amerikkalaisten pommituksia. Amerikkalaiset pommikoneet kylvävät tuhoa taivaalta, mutta Hanoin asukkaat rientävät auttamaan pommitusten uhreja.

Kyllä, Vietnamin sota oli kaikin puolin järjetön, raaka ja turha, mutta tasapuolisuudesta ei ole tietoakaan, jos Neuvostoliiton oma Vietnam, Afganistanin sota, kuitataan muutamalla myötäsukaisella rivillä.

Pientä tunnustusta Yhdysvallatkin saa. Kirja toteaa, että amerikkalaiset voittivat kilpajuoksun Kuuhun 1969. Mutta Riikonen ja Castrén eivät voi olla liikuttavasti lisäämättä, että ”Neuvostoliitto onnitteli vilpittömästi voittajia, mutta ilmoitti, että se tyytyy miehitettyjen avaruusasemien rakentamiseen.”

Hupaisana anekdoottina voi mainita senkin, että kirja esittelee ihan kuvan kanssa neuvostoliittolaisen yliäänikoneen Tupolev 144:n, joka otettiin käyttöön ennen länsimaista Concordea. Kertomatta jää, että teollisuusvakoiltu kopio-Concorde oli niin susi, että se vedettiin pois liikenteestä pian valmistumisen jälkeen.

Historia ja me vetää mietteliääksi. Ensinnäkin pitää kysyä, miten on mahdollista, että Kouluhallitus hyväksyy oppikirjaksi umpipuolueellista historiankirjoitusta. Kenpäties silläkin oli asian kanssa tekemistä, että Kouluhallituksen pääjohtaja oli Suomi–Neuvostoliitto-Seuran johtokunnan jäsen ja sittemmin puheenjohtaja?

Toinen kysymys on tärkeämpi ja ansaitsisi laajaa julkista keskustelua. Sopii miettiä, millaisen mentaalisen ja poliittisen vahingon vahvasti valikoivan ja vinon historian syöttäminen koulussa on saanut aikaan.

Ei olisi ihme, jos se yhä vaikuttaisi poliittiseen ilmapiiriin, kansalaismielipiteeseen ja parhaillaankin käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi. ... -oppikirja

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Sitä tässä vain mietin, että kuinkahan edustavana Arno Kotron näytepoimintaa voidaan pitää. Tunnistaisivatko 80-luvulla historiaa yläkoulussa tai lukiossa historiaa opettaneet Kotron kuvauksesta työnsä tuolloisen luonteen? Kotro siis kirjoitti mm. näin:
Toinen kysymys on tärkeämpi ja ansaitsisi laajaa julkista keskustelua. Sopii miettiä, millaisen mentaalisen ja poliittisen vahingon vahvasti valikoivan ja vinon historian syöttäminen koulussa on saanut aikaan.

Ei olisi ihme, jos se yhä vaikuttaisi poliittiseen ilmapiiriin, kansalaismielipiteeseen ja parhaillaankin käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun
Kouluissa on siis 80-luvuilla "syötetty valikoivaa ja vinoa historiaa", ja kaikki tuo on saanut aikaan "poliittisen vahingon", jonka vaikutukset yhäti tuntuvat keskuudessamme. Kansa on oppinut ajattelemaan väärin. - Hm. Sat sapienti, totesi jo Ahti Karjalainen aikoinaan.

Pienenä loppukevennyksenä voisi vielä siteerata Kotroa:
Kahdeksannen luokan kirja - - mieluummin lainaa Paasikiven olosuhteiden pakosta lausumia muistosanoja Stalinista:

”Generalissimus Stalin on nykyajan historian suurimpia hahmoja. Hän on piirtänyt pysyvästi nimensä ei vain Neuvostoliiton vaan koko maailman historiaan. Hänen johdollaan on vanha Venäjä, nykyinen Neuvostoliitto, muuttunut ja nuorentunut. Hän on nostanut Neuvostoliiton mahtavaksi maailmanvallaksi.”
Mitäpä tuohon. Totuus on ajan tytär, sanotaan. Onnellisemmissa oloissa suomalaisiin oppikirjoihin olisi kenties kirjattu presidentti Rytin uskoutuminen päiväkirjalleen hänen vietettyään 4. kesäkuuta 1942 Kaukopään tehtaiden pistoraiteella päivän "Suur-Saksan nerokkaan johtajan" seurassa: "hän on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen". Ja mikä parasta tuon lausumiseen ei tarvittu edes "olosuhteiden pakkoa".


Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

nylander kirjoitti: Totuus on ajan tytär, sanotaan.
Holménin väitöskirjassa historian didaktikot Ahonen ja Castrén sanoivat aikanaan, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin esittää maat niiden itse antaman materiaalin valossa (muut pohjoismaat olivat eri mieltä). Joten mietelauseen voisi esittää muodossa: Totuus on omakuva.

Holmén kuitenkin sanoo, että yhdessä asiassa eli talvisodan oikeutuksen ja M-R-sopimuksen kohdalla Suomi ei voinut antaa periksi, koska silloin se olisi luopunut kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan.

jsn
Viestit: 2059
Liittynyt: 08.02.09 18:24

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

nylander kirjoitti:Kouluissa on siis 80-luvuilla "syötetty valikoivaa ja vinoa historiaa", ja kaikki tuo on saanut aikaan "poliittisen vahingon", jonka vaikutukset yhäti tuntuvat keskuudessamme. Kansa on oppinut ajattelemaan väärin.
Muistan itsekin opiskelleeni historiaa tuosta samasta oppikirjasta. Minulle oli itsestäänselvyys, että kirja oli kieli keskellä suuta muotoiltu ja edusti ns. virallista totuutta. Mutta näinhän oli kaikki muukin tiedonvälitys tuolloin. Uskoisin, että ne, joita historia kiinnosti ja on kiinnostanut, tuskin koskaan tyytyivät tämän teossarjan antiin. Monelle koululaiselle kirjan anti on varmasti jäänyt yhdentekeväksi, kuten moni muukin kouluopetus. Vahingon määrää on vaikea mitata.

Lemmi
Viestit: 1146
Liittynyt: 12.12.15 22:57

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

nylander kirjoitti:Sitä tässä vain mietin, että kuinkahan edustavana Arno Kotron näytepoimintaa voidaan pitää. Tunnistaisivatko 80-luvulla historiaa yläkoulussa tai lukiossa historiaa opettaneet Kotron kuvauksesta työnsä tuolloisen luonteen? Kotro siis kirjoitti mm. näin:
Toinen kysymys on tärkeämpi ja ansaitsisi laajaa julkista keskustelua. Sopii miettiä, millaisen mentaalisen ja poliittisen vahingon vahvasti valikoivan ja vinon historian syöttäminen koulussa on saanut aikaan.

Ei olisi ihme, jos se yhä vaikuttaisi poliittiseen ilmapiiriin, kansalaismielipiteeseen ja parhaillaankin käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun
Kouluissa on siis 80-luvuilla "syötetty valikoivaa ja vinoa historiaa", ja kaikki tuo on saanut aikaan "poliittisen vahingon", jonka vaikutukset yhäti tuntuvat keskuudessamme. Kansa on oppinut ajattelemaan väärin. - Hm. Sat sapienti, totesi jo Ahti Karjalainen aikoinaan.
Arno Kotron kehoituksesta mietin mentaalista ja poliittista vahinkoa, joka on syntynyt Historia ja me -kirjan muutamista virkkeistä ja luulen, ettei vahinkoa ole syntynyt, koska juuri kukaan ei muista virkkeitä. Luulen, ettei lapsia ole aivopesty koko elämänsä ajaksi muutamalla virkkeellä, mutta voin olla väärässäkin.

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Olen Lemmin kanssa samaa mieltä. Minä kävin koulua sinä "pahimpana" aikana 70-luvulla, ja muistan elävästi sen Pirkkalan monisteesta syntyneen kohun. Ei, sen ilmaisema kuva historiasta ja maailmasta ei saanut minkäännäköistä tukea muualta kuin SKP:n vähemmistöstä – edes SKP:n enemmistö ei tuota kokeilua tukenut. Kaikki muut tyrmäsivät sen oikopäätään kelvottomana kokeiluna, eduskuntaa myöten.

Muuten koulujen historiankirjoitus noudatteli tietysti maan virallista ulkopolitiikkaa, kuinkas muutenkaan. Pitää muistaa, että tässäkin asiassa koulu ja sen oppikirjat eivät suinkaan olleet ainoa paikka, josta oppilaat tietoja ammensiva. Koko muu maailma jakoi varsin monenlaista suhtautumista Neuvostoliittoon. Opettajat tulkitsivat opetussuunnitelmaa kukin omalla tavallaan (tietysti) ja olihan oppilailla vanhemmatkin ja kaikenlaisia sukulaisia, kavereita sun muita. Ne, jotka olivat kiinnostuneempia historiasta ja yhteiskunnasta, lukivat jo silloin kaikenlaista, esimerkiksi lehtiä ja kirjoja, ja niitähän oli ja on varsin moneen lähtöön. Kevyempääkin lukemista oli, esimerkiksi Valitut Palat oli varsin tärkeä yhdysvaltalaisen maailmankuvan ja politiikan välityskanava. Ja sitten ne, jotka eivät niin historiasta tai politiikasta piitanneet tai jaksaneet juurikaan lukea, eivät ilmeisestikään joutuneet Neuvostoliiton propagandan armoille. Ainakin siitä päätellen, mikä oli se varsin yleinen suhtautuminen "kommareihin", "ryssiin" ja jopa Elantoon. Aika negatiivinen, sanoisin, aika monilla.

Tuo kommareiden ja ryssien inho oli tosiaan yleistä, ja nimen omaan muualla kuin intellektuellien parissa. Hector sitä vilautti omaa töölöläistä nuoruuttaan kuvaavassa laulussa "Ake, Make, Pera ja mä" sanoin: "Jussi huusi kommarit hirteen" ja myöhemmin Eppu Normaalin silloinen basisti Mikko Saarela riimitteli siitä kokonaisen laulun, "Suuri ja mahtava kommunismin pelko".

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Klaus Lindgren kirjoitti: Muuten koulujen historiankirjoitus noudatteli tietysti maan virallista ulkopolitiikkaa, kuinkas muutenkaan.
Neuvostoliiton suhteen kyllä, mutta eihän "virallinen Suomi" tuolloin arvostellut Yhdysvaltojakaan (esim. YK:ssa jätettiin usein äänestämättä, ettei otettaisi kantaa suurvaltojen ristiriitoihin). Eduskunnan valvonnassa oleva Ylekin lähetti Washingtoniin kirjeenvaihtajan, joka luki paperista USA:n viralliset kannanotot ihan samalla tavoin kuin Moskovan kirjeenvaihtajat NL:n virallisen kannan.

Tuossa Kotron kirjoituksessa pistää silmään yksi asia: siinä ei yhtään erotella asioita vaan kaikki on mustavalkoista kuin koulukirjat, vain toisinpäin. Mukaan on pujahtanut yksi valheellinen väitekin: Kuubassa eivät tietääkseni ihmiset nähneet nälkää, päinvastoin siellä (toisin kuin useimmissa kehitysmaissa) kuolleisuussyyt ovat samoja kuin kehittyneissä länsimaissa.

Nähdäkseni koulukirjojen ongelma oli juuri tuo mustavalkoisuus: kaikki oli joko hyvää tai huonoa, vaikka missään yhteiskunnassa ei ole näin. Esim. NL:ssa tosiaan ei ollut työttömyyttä, mutta ei ollut (todellista) sanan- ja monia muita vapauksia.

Tähän liittyen asioita ei problematisoitu eli esitettiin kyseenalaistamatta esim. se, miten suunnittelutalous todellisuudessa vaikutti vaikkapa tavaroiden saatavuuteen ja siihen olivatko ne ihmisten haluamia ja lopulta uuden keksimiseen.

Sitten olivat tietenkin monien asioiden poisjättäminen, eufemismit, puolitotuudet ja yksipuolitotuudet. Esim. se että Tshekkoslovakian miehitys ratkaistiin rauhanomaisesti pitää tietysti kirjaimellisesti paikkansa, pois jätettiin että "normalisointi" tarkoitti käytännössä repressioita.

Ihanne olisi, että oppilaille esitettäisiin useampia tulkintoja, mutta tilakin tulee vastaan, jo tietojenkin osalta. Muistan että omassa koulukirjassani 60-luvulla kerrottiin USA:n atomipommeista, NL:n liittymisestä sotaan ja Japanin antautumisesta, mutta ei kerrottu, että USA oli pyytänyt NL:oa liittymään sotaan ja Stalin luvannut tehdä sen kolme kuukautta sen jälkeen kun Saksa oli antautunut, jolloin tein muistaakseni johtopäätöksen, että Stalinin motiivi oli ainoastaan päästä saaliinjaolle.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Klaus Lindgren kirjoitti: Opettajat tulkitsivat opetussuunnitelmaa kukin omalla tavallaan (tietysti)
On oikeastaan kiinnostavaa, että opettajat olivat ihan erilaista tietoa mitä oppikirjoissa oli. Helsingin yliopiston tutkintovaatimuksissa oli amerikkalaisen Riasanovskyn englanninkielinen Venäjän historia.
Ne, jotka olivat kiinnostuneempia historiasta ja yhteiskunnasta, lukivat jo silloin kaikenlaista, esimerkiksi lehtiä ja kirjoja, ja niitähän oli ja on varsin moneen lähtöön. Kevyempääkin lukemista oli, esimerkiksi Valitut Palat oli varsin tärkeä yhdysvaltalaisen maailmankuvan ja politiikan välityskanava. Ja sitten ne, jotka eivät niin historiasta tai politiikasta piitanneet tai jaksaneet juurikaan lukea, eivät ilmeisestikään joutuneet Neuvostoliiton propagandan armoille.
Kannattaa muistaa teinipoikien suosima Korkeajännityssarja, jonka mukaan länsiliittoutuneet voittivat pahat natsit.

Israelin historiatulkinta taas tuli monille Leon Urisin romaanista Exodus ja siitä tehdystä samannimisestä elokuvasta.

Ylipäätään NL ei osannut juurikaan tuottaa sellaista populaarikulttuuria, joka olisi vedonnut länsimaiseen nuorisoon. Puhumattakaan sitten nuorisomuodista.

Klaus Lindgren
Viestit: 1178
Liittynyt: 30.11.05 12:31

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Emma-Liisa kirjoitti: Tuossa Kotron kirjoituksessa pistää silmään yksi asia: siinä ei yhtään erotella asioita vaan kaikki on mustavalkoista kuin koulukirjat, vain toisinpäin.
- - -

Nähdäkseni koulukirjojen ongelma oli juuri tuo mustavalkoisuus: kaikki oli joko hyvää tai huonoa, vaikka missään yhteiskunnassa ei ole näin. Esim. NL:ssa tosiaan ei ollut työttömyyttä, mutta ei ollut (todellista) sanan- ja monia muita vapauksia.
Kotro kyllä liioittelee kovasti tuota koulukirjojen mustavalkoisuutta. On tainnut hieman valikoida esimerkkejään.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Sonja Saarikoski kirjoitti historian opetuksesta tänään 23.6.2016 Hesarissa:

Sofi Oksanen oli ihan oikeassa: koulukirjat vääristävät totuutta

Jos historiaa haluaa ymmärtää, pitää hyväksyä sen tulkinnanvaraisuus. Koulukirjat eivät tarjoa ajatteluun eväitä, kirjoittaa Sonja Saarikoski.


Kun aloin opiskella koulussa historiaa viidennellä luokalla, se brändättiin hienosti. Sitä kuuluu opetella, jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä, aikuiset iskästä isoisään juhlallisesti valaisivat.

Yritin historian tunnilla ymmärtää, mitä pompöösi virke tarkoittaa, mutta ei auennut. Mahtavien, omaa aikaani koskevien oivallusten sijaan erilaiset historialliset tapahtumat roikkuivat ilmassa kuin kuusenkoristeet oksilla. Pähkinäsaari, Versailles, Lappi, nuijasota. Hyökkäys, puolustus, vihollinen, kuolema. Yks-kolme-kaks-kolme.



Tuskailin yksityiskohtaisten rintamalinjakuvausten kanssa tajuamatta lainkaan, mitä rintamalla olo tarkoittaa ja miksi siellä ihan oikeasti oltiin. Opiskelin kivikautisia työkaluja, vaikka historia oli omassa lähipiirissäni. Puhuttiin 12 000 vuoden takaisista asioista, muttei kehotettu kysymään vaarin sotakokemuksista.

Koulussa historiasta kerrottiin kuin se olisi jonkinlainen maailmasta irrallaan oleva satu. Jännä kertomus, jossa on hyviä ja pahoja tyyppejä, ja sitten sankarilliset sotilaat tekevät urotekoja. On alkuja ja loppuja, yksiselitteisiä lukukokemuksia. Ihan kivoja tarinoita, vaikka itseäni kiinnostikin enemmän Harry Potter. Se, mitä historia todella on, ei auennut minulle peruskouluaikana.

Silti esimerkiksi se, että pystyin jo pikkutyttönä menemään kauppaan ja ostamaan sieltä eksoottisen hedelmän, sisältää hirveän määrän historiaa, vaihtoehtoisia skenaarioita ja tulokulmia. Miksi historiaa ei lähdetä kerimään auki näin?

Koulussa opetuksen pohjana ovat oppikirjat. Niistä liikkuu kaikenlaisia juttuja. Toukokuun lopussa kirjailija Sofi Oksanen väitti Lännen Mediassa julkaistussa tekstissään, että neuvostoaikana oppikirjoja lähetettiin tarkistettaviksi Moskovaan.

Todennäköisesti se ei pidä paikkaansa. Mutta oli Moskovaa tai ei, Oksanen varmasti tarkoittaa, että kuva monista asioista oli koulukirjoissa siihen aikaan varsin yksipuolinen. Ja osataan sitä vieläkin. Pian Tampereen yliopistosta väittelevä Eeva Rinne sanoo, että suomalaisten koulukirjojen välittämä historiakäsitys on usein länsi- ja kansallisvaltiokeskeinen, maskuliininen, vähemmistöjen historiat sivuuttava ja jopa Venäjä-vihamielinen.

Yksityiskohtia vaikkapa taistelujen tapahtumista saatetaan painottaa laajojen kehityskulkujen kustannuksella. Konteksti, kausaliteetti ja ideologia jäävät yksittäisten suurmiesten varjoon. Vaihtoehdottomuus ja yksiselitteinen narratiivi kukkii, eikä sattumille anneta sijaa.

Suomen historia esitetään omissa luvuissaan. Usein sen yhteys muun maailman tapahtumiin hämärtyy. Sitä myös pehmennellään. Puhutaan, kuinka Suomi ”liittyi Saksan sotaretkeen” tai ”liukuu Hitlerin sateenvarjon alle”. Suora toteamus siitä, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, saattaa jäädä puuttumaan. Päällimmäisenä keikkuu suuri sankaritarina, jossa hyvä Suomi onnistuu torjumaan pahan Neuvostoliiton, Rinne sanoo.

Oppikirjojen välittämä historiakäsitys näkyy oppilaiden kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Kun Rinne haastatteli oppilaita, heidän vastauksistaan näkyi, että syy–seuraussuhteiden ymmärtäminen ja historian monitulkintaisuus olivat heikolla pohjalla. Esimerkiksi Afrikan köyhyydestä kysyttäessä moni vastasi, että se johtuu kuivuudesta. Eräs venäläistaustainen nuori puolestaan kertoi, että aina Suomi–Venäjä-suhteita käsiteltäessä tulee huutelua koulukavereilta.

Ei mikään mene eteenpäin, jos lapset eivät opi ymmärtämään, että heidän koulukaverillaan ei ole mitään tekemistä yli 70 vuoden takaisten tapahtumien kanssa.

Historian opetuksen tieteellinen tutkimus on lisääntynyt viime vuosina. Keskeistä tutkimuksissa on ollut historiallisen ajattelun korostaminen. Mikä merkitys menneisyyden tulkinnoilla on vuosilukujen ja ulkoa opettelujen keskellä?

Historian oppiminen ja opetus -blogiin kirjoittavan väitöskirjatutkija Mikko Hiljasen mukaan historiallinen ajattelu tarkoittaa yhden asian ymmärtämistä: että lopulta se, miten maailman näkee, on oma valinta. Siksi ei ole se ja sama, miten asiat kerrotaan, vaikkapa koulukirjoissa.

Parhaiten ajatuksen on Hiljasen mielestä muotoillut kirjailija David Foster Wallace Tämä on vettä -nimisessä tekstissään. Teksti on oikeastaan puhe Kenyon Collegesta valmistuneille opiskelijoille vuodelta 2005.

Wallacen mukaan ajattelemaan oppiminen on siitä ajatuksesta luopumista, että maailman keskipiste on minä. On paljon sellaista, mitä juuri minä en tiedä ja ymmärrä.

Mitä tämä kliseeksi muodostunut puhe yksinkertaisine totuuksineen muka kertoo historiasta? Itse asiassa aika paljon, mikäli Henrik Meinanderia on uskominen. Hän on Helsingin yliopiston historian professori, joka on teksteissään analysoinut muun muassa sitä, miten Suomen kansallista narratiivia on rakennettu.

Lopulta historian tutkimuksessa kyse on niin yksinkertaisesta asiasta kuin toisten ihmisten ymmärtämisestä, hän huomauttaa hiljattain ilmestyneessä Historian käyttö ja väärinkäyttö -kirjassa (Siltala).

”Historiantutkijan perushyveisiin kuuluu kyky liikkua oman kulttuurinsa ja mukavuusalueensa ulkopuolella ja kyseenalaistaa omien tulkintojensa uskottavuus”, hän kirjoittaa.

Tämä kuuluu ylipäänsä ihmisen perushyveisiin. Muidenkin kuin historian tutkijoiden pitäisi oppia se, mielellään mahdollisimman nuorena. Jos vähänkään katsoo ympärilleen öyhötyksen täyteisessä mielipideilmastossa, ymmärtää kyllä, miksi.
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1466567972948

Matti Rautiainen, Mikko Hiljanen, Rene Ranka, Matti Rantonen: Historian mieli ja mielettömyys

http://users.jyu.fi/~rpvalta/pdf/Historian_opetus.pdf

Lemmi
Viestit: 1146
Liittynyt: 12.12.15 22:57

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Emma-Liisa kirjoitti:Ylipäätään NL ei osannut juurikaan tuottaa sellaista populaarikulttuuria, joka olisi vedonnut länsimaiseen nuorisoon. Puhumattakaan sitten nuorisomuodista.
Hyvä huomio. Harva tulee miettineeksi populäärikulttuurin vaikutusta.

Ralph Peters on amerikkalainen sotilas ja tulevaisuuden sotien "tutkija". Hänestä ei tutkijanimitystä käytetä. Siksi panin hipsut.

Peters kirjoitti vuonna 1997 eli lähes 20 vuotta sitten USA:n populäärikulttuurin voimasta sodassa ja konflikteissa artikkelissa Constant Conflict.

Ote Ralph Petersin kirjoituksesta:

---
Ulkomaalaiset kulttuurit pönkittävät uhattuja identiteettejään usein vähäisellä, jos millään menestyksellä ja kyllä, he yrittävät paeta vaikutusvaltaamme. Mutta Amerikan kulttuuri on tarttuvaa, nautintorutto, eikä siihen ole kuoltava tullakseen estetyksi tai rammaksi yhtenäisyydessä ja kilpailukyvyssä. Muiden kulttuurien taistelu Amerikan kulttuurista tunkeutumista vastaan uskollisesti ohjaa heidän energiansa pois tulevaisuuden tavoittelusta. Meidän ei pitäisi pelätä fundamentalisten ja rajoittavien hallitusten esiin tuloa. Ne vain yksinkertaisesti takaavat kansojensa epäonnistumisen ja lisäävät samaan aikaan meidän suhteellista voimaamme.

On tietysti vaikeaa sotilasjohtajien käsittää sotimista, informaatioon perustuvaa tai muuten, noin laajoilla ehdoilla. Mutta Holywood valmistaa taistelukenttää ja hampurilaiset edeltävät luoteja. Lippu seuraa kauppaa. Huolimatta häviön julistuksesta Mogadishussa, kuva USA:n voimasta ja armeijasta maailmalla ei ole vain pelote vaan psykologisen taistelun työkalu, joka on jatkuvasti työssä todellisten ja mahdollisten vastustajien mielissä. Saddam rehenteli, mutta kuva USA:n armeijasta rampautti Irakin armeijan kentällä tehden enemmän sotilaiden pehmentämiseksi kuin pommien heittely hiekkaan. Jokainen pelkää meitä. He todella uskovat meidän voivan tehdä kaikki elokuvien asiat. Jos troijalaiset näkivät Athenen opastavan kreikkalaisia taistelussa niin irakilaiset näkivät Luke Stkywalkerin edeltävän MacCaffreyn panssarivaunuja. Meidän alitajuntainen kulttuurin ja tappamisvoiman liittomme on taisteluvoiman kerroin, jota mikään hallitus, mukaan lukien omamme, ei voi suunnitella tai olla varaa siihen. Me olemme taikaa. Ja me aioimme pitää sen sillä tavalla.
---

Käännökseni ei ole täydellinen, mutta antanee idean mistä Petersin mielestä on kyse. Alkuaan artikkeli oli kai vain paperilehdessä ja artikkeli on jälkeenpäin julkaistu netissä.
Constant Conflict
http://www.informationclearinghouse.inf ... le3011.htm

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Kommentteja Sonja Saarikoskista artikkelista:
Koulussa historiasta kerrottiin kuin se olisi jonkinlainen maailmasta irrallaan oleva satu. Jännä kertomus, jossa on hyviä ja pahoja tyyppejä, ja sitten sankarilliset sotilaat tekevät urotekoja. On alkuja ja loppuja, yksiselitteisiä lukukokemuksia. Ihan kivoja tarinoita, vaikka itseäni kiinnostikin enemmän Harry Potter. Se, mitä historia todella on, ei auennut minulle peruskouluaikana.

Silti esimerkiksi se, että pystyin jo pikkutyttönä menemään kauppaan ja ostamaan sieltä eksoottisen hedelmän, sisältää hirveän määrän historiaa, vaihtoehtoisia skenaarioita ja tulokulmia. Miksi historiaa ei lähdetä kerimään auki näin?
Itse en muista "hyviä ja pahoja tyyppejä", "sankarillisia sotilaita" enkä "urotekoja", mutta ymmärrän näkökulman.

Voisiko historiaa opettaa, jos ei nyt nykyajasta käsin, niin kuitenkin jotenkin sitoa se konkreettiseen?

Yksi mahdollisuus olisi lähteä oman perheen ja suvun (lähi)historian kautta. Siinä on vain se ongelma, että osa oppilaista tietää paljonkin ja osa ei lähes mitään, ja vielä enemmän se, että onnistumisista ja hyväksytyistä asioista on tietysti mukava kertoa mutta päinvastaisista asioista ei halua kertoa. Eikä koulun tarkoitus ole nolata oppilaita.

Entäpä sitten lähiseudun kautta?
Mutta oli Moskovaa tai ei, Oksanen varmasti tarkoittaa, että kuva monista asioista oli koulukirjoissa siihen aikaan varsin yksipuolinen. Ja osataan sitä vieläkin. Pian Tampereen yliopistosta väittelevä Eeva Rinne sanoo, että suomalaisten koulukirjojen välittämä historiakäsitys on usein länsi- ja kansallisvaltiokeskeinen, maskuliininen, vähemmistöjen historiat sivuuttava ja jopa Venäjä-vihamielinen.
Niinpä niin. Aina ollaan johonkin suuntaan yksipuolisia. Asian ydin onkin, palveleeko tuo tendenssi jotakin tarvetta, siis sitä mihin suuntaan yhteiskunnassa halutaan nuoria kasvattaa? Mutta entäpä kun tuo tarve muuttuu?
Yksityiskohtia vaikkapa taistelujen tapahtumista saatetaan painottaa laajojen kehityskulkujen kustannuksella. Konteksti, kausaliteetti ja ideologia jäävät yksittäisten suurmiesten varjoon. Vaihtoehdottomuus ja yksiselitteinen narratiivi kukkii, eikä sattumille anneta sijaa.

Eikö suurmiesteoria hylätty jo kauan sitten? Toisaalta, aika kuivaa olisi historia varsinkin nuorille, jos sitä ei esitettäisi ihmisten kautta. Ongelma vain on, kenen ihmisten.

Vaihtoehdottomuus on varmaan totta, mutta kyse on myös tilasta. Jos esitetään useita tulkintoja, mikä olisi suotavaa, niin monia tärkeitäkin asioita jää pois, mistä sitten joku valittaa.
Suomen historia esitetään omissa luvuissaan. Usein sen yhteys muun maailman tapahtumiin hämärtyy.
Epäilemättä. Itse muistan, että kun taloushistoria esitettiin poliittisen historian jälkeen, esim. metsien arvon nousun merkitys selvisi minulle Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta!
Sitä myös pehmennellään. Puhutaan, kuinka Suomi ”liittyi Saksan sotaretkeen” tai ”liukuu Hitlerin sateenvarjon alle”. Suora toteamus siitä, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, saattaa jäädä puuttumaan.
Mikäpä siinä, todettakoon vain suoraan. Tosin sitten se kaivattu konteksti jää pois.

Muistelen jostakin koulukirjasta lukeneeni jatkosodan tutkimuksen eri vaiheet.
Päällimmäisenä keikkuu suuri sankaritarina, jossa hyvä Suomi onnistuu torjumaan pahan Neuvostoliiton, Rinne sanoo.
Viimeksi kun selailin koulukirjoja, niissä oli kerrottu myös sota-ajan negatiivisista asioista. Johtuuko sankaritarina sittenkin vähemmän koulukirjoista kuin mediasta ja "ajan hengestä"?
Oppikirjojen välittämä historiakäsitys näkyy oppilaiden kyvyssä hahmottaa todellisuutta. Kun Rinne haastatteli oppilaita, heidän vastauksistaan näkyi, että syy–seuraussuhteiden ymmärtäminen ja historian monitulkintaisuus olivat heikolla pohjalla. Esimerkiksi Afrikan köyhyydestä kysyttäessä moni vastasi, että se johtuu kuivuudesta.
Epäilemättä tämä on haaste opetukselle. Toisaalta pitää muistaa, että oppilailla pitää olla myös älylliset edellytykset, jotka kehittymisessä on hajontaa luokan sisällä.
Eräs venäläistaustainen nuori puolestaan kertoi, että aina Suomi–Venäjä-suhteita käsiteltäessä tulee huutelua koulukavereilta.

Ei mikään mene eteenpäin, jos lapset eivät opi ymmärtämään, että heidän koulukaverillaan ei ole mitään tekemistä yli 70 vuoden takaisten tapahtumien kanssa.
Kannatettava periaate. Mutta miten se saavutetaan?
Historian opetuksen tieteellinen tutkimus on lisääntynyt viime vuosina. Keskeistä tutkimuksissa on ollut historiallisen ajattelun korostaminen. Mikä merkitys menneisyyden tulkinnoilla on vuosilukujen ja ulkoa opettelujen keskellä?
Valitettavasti on vaikea ajatella ja ymmärtää, jos ei ole päässä pohjatietoja vaan ne pitää katsoa internetistä.
Meinander: ”Historiantutkijan perushyveisiin kuuluu kyky liikkua oman kulttuurinsa ja mukavuusalueensa ulkopuolella ja kyseenalaistaa omien tulkintojensa uskottavuus”
Niinpä.

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Oliko koulujen historianopetus suomettunutta 1970-luvulla?

Sonja Saarikosken artikkelissa siis ilmeisesti referoidaan Tampereen yliopistossa pian tarkastettavaa Eeva Rinteen väitöstutkimusta mm. näin:
Suomen historian esitetään [koulukirjoissa] omissa luvuissaan. Usein sen yhteys muun maailman tapajtumiin hämärtyy. Sitä myös pehmennellään. Puhutaan, kuinka Suomi "littyi Saksan sotaretkeen" tai "liukuu Hitlerin sateenvarjon alle". Suora toteamus siitä, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen saattaa jäädä puuttumaan. Päällimmäisenä keikkuu suuri sankaritarina, jossa hyvä Suomi onnistuu tojumaan pahan Neuvostoliiton, Rinne sanoo.
.
Mielestäni olisikin erinomaisen tervetullut asia, jos useat suomalaiset kovin "kansallismielisiltä" vaikuttavat historiantutkijat, professoreista alkaen, tai vaikkapa Suomea "kaltevalla pinnalla" kuvailevat ex-suurlähettiläät ym. puhumattakaan sitten kirjailija Sofi Oksasesta voisivat allekirjoittaa Rinteen näkemyksen. Olemassaolevan historiankirjoituksen pohjaltahan historian oppikirjojakin laaditaan.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”